Avainsana-arkisto: Ghost Brigade

Mastodon ja Ghost Brigade Tampereen Pakkahuoneella

Innostuin Mastodonista bändinä heti kuultuani sitä aikoinaan. Bändi kuulosti samaan aikaan raskaalta ja kiinnostavalta, perinteiseltä ja uudistumiskykyiseltä, sekä vakavasti otettavalta muttei vakavalta. Historia on osoittanut, että Mastodon on levyttävänä bändinä ollut kaikkea edellä mainittua, omasta mielestäni hyvässä, mutta joillekin myös pahassa – onhan uudistuminen monille kirosana ja suoranainen kauhistus. ”Eka demo oli paras!”

Live-esiintyjänä bändistä on väijynyt mielessäni epäilyksen varjo. ”Live at Aragon” DVD osoittautui partaisten äijien pönötykseksi ja muutama YouTube-pätkä antoi odottaa korvia riipiviä laulusuorituksia. Ehkä orkesteri olisikin monimutkaisine soittosuorituksineen parhaimmillaan levyllä. Nämä mietteet tajunnassani siirryin ensimmäistä kertaa elämässäni todistamaan yhtä mielestäni 2000-luvun parhaista bändeistä elävänä Tampereen Pakkahuoneelle. Ennen pääesiintyjää oli kuitenkin vuorossa Ghost Brigade Jyväskylästä.

Haamuprikaati on vanha tuttu, olenhan aikoinaan arvioinut jo heidän ensimmäisen levynsä tähän lehteen ja toisaalta ollut todistamassa heitä livenä kyseisen julkaisun jälkeen. Olen myöhemmätkin kokopitkät kuunnellut läpi ja fiilis on ollut aina hyvin samankaltainen – verkkaista ja melodista, maalailevaa raskastelua ilman varsinaista epätoivoa tai synkkyyttä.

Livekokemuksena Ghost Brigadea oli miellyttävä seurailla. Lievästä tasapaksuudesta huolimatta biisit seurasivat sujuvasti toisiaan ja 40 minuutin esiintymisen jälkeen olo ei ollut pitkästynyt, vaan mukavan eteerinen, aivan kuin eheän kokonaisesityksen jäljiltä kuuluu ollakin. Livenä tosin eri aikakausien biisejä ei erottanut toisistaan, mutta tämä voi johtua myös vähäisestä kuuntelusta viimeisten vuosien aikana.

Esiintyminen bändillä oli orkesterin hengen mukaista. Miehet eivät vain seisseet lavalla esittäen tummia, verkkaisia rytmejään, vaan mossasivat ja liikuskelivat antaumuksella mutta riittävän hillitysti, välttäen kornin ja poseeraavan vaikutelman. Musasta ei tarvinnut digata täysin rinnoin pitääkseen esityksestä. Etukäteen treenattuine loppuhuipennuksineen Ghost Brigade todisti olevansa hyvä draamallisten kokonaisuuksien hallitsija, pätevä esiintyjä bändinä ja erinomainen yhteensoittaja. Jos musiikki sattuu breikkaamaan isomminkin, on bändi varmasti valmis siihen.

Mastodon avasi parilla uuden levyn biisillä, Dry Bone Valleylla ja Black Tonguella, jotka mielestäni aloittivat keikan todella innostavasti. Kliimaksia kannateltiin yhdellä omista ”Blood Mountain” -levyn suosikeistani, Crystal Skullilla, ja näin vahvalla startilla bändi onnistui karistamaan epäilykset mielestäni osoittaen myös esiintymisellään kykenevänsä lavalla paljon muuhunkin, kuin tylsään pönötykseen. Itse asiassa välitön reaktioni oli hämmästys, nimittäin rumpali Brann Dailorista lähtien myös kaikki laulusuoritukset toimivat erinomaisen hyvin ja keikan aikana jokainen bändin jäsen osallistui laulamiseen, kukin perustellusti omalla, yksilöllisellä panoksellaan. Livenä tyyppien persoonalliset laulusuoritukset pääsevät vielä paremmin oikeuksiinsa kuin levyllä.

Mastodon tipautteli biisejä ja hittejä tasaisesti jokaiselta levyltä. Olin hieman yllättynyt, ettei mikään kiekko, edes uusin, noussut korostetusti esiin. Puolitoistatuntisen aikana kuultiin edellä mainittujen lisäksi monta suosikkivetoa, kuten Capillarian Crest, Colony of Birchmen, Sleeping Giant, Ghost of Karelia, Curl of the Burl, Crack the Skye ja Blood and Thunder. Silti Mastodonilla oli varaa jättää soittamatta sellaisia hitti/sinkkubiisejä kuin Oblivion ja The Wolf Is Loose.

Bändi pudotti menemään samalla intensiteetillä keikan loppuun saakka ja biisit leipoivat raskaiden runttausten ja pimeän progeilun välimaastossa todella kiinnostavasti. Keikkasetin suunnittelussa oli käytetty ajatusta ja bändi tuntui nauttivan soittamisesta suuresti. En tiedä oliko Tampere jotenkin poikkeuksellinen, mutta harvoin näkee yleisönkin jaksavan niin raskasta mättöä puolitoista tuntia samalla innolla ja hurrauksella bändille. Itselläni kyseinen puolitoista tuntia oli juuri kipurajalla, mutta tämä johtuu myös huonosta selästä, joka ei anna armoa vaikka bändi olisi kuinka hyvä.

Mastodon palkitsi yleisön osallistumisen tulemalla keikan jälkeen kumartelemaan ja juttelemaan mikrofoniin kiitoksia. Varsinkin Brann Dailor vaikutti erityisen liikuttuneelta ja toi vuolaasti esille kiitollisuutensa vastaanottoa kohtaan. En ollut ehtinyt edes narikkaan keikan jälkeen, kun samainen heppu saapasteli yleisön seassa jo muina miehinä. Jostain syystä tämä teki positiivisen vaikutuksen.

Ystäväni kiinnitti huomiota, että Mastodonia oli miksaamassa Magyar Possen kosketinsoittaja. Minnehän bändi oli oman miksaajansa jättänyt?

Ilosaarirock 2010, lauantai

Töminän (ja pitkäksi venähtäneiden, viinin sävyttämien keskustelujen) vuoksi lauantaiaamuna herääminen kaverin lattialta oli hieman hankalaa. No, hommathan alkavat sujua heti kun piipahtaa kunnon istunnolla ja kiskoo kurkkuunsa tujut kahvit, ja ei kun kohti uusia seikkailuja! Käytyäni ensin torilla muutamat karjalanpiirakat nauttimassa, lähdin käppäilemään kohti festarialuetta. Saapumiseni alueelle sijoittui lähestulkoon heti porttien aukaisuun, ja paikan päällä hortoilin sitten ympäri aluetta tsekkailemassa mestoja paremman tekemisen puutteessa, olinhan Ilosaaressa vasta ensimmäistä kertaa. Alueella ei tietenkään ollut ketään, mitä nyt pari innokasta Viikate-fania notkui päälavan edustalla. Kapusin mäkeä ylös, josta näkyi anniskelualueelle. Näkyi siellä pari aikaista asiakastakin olevan jonkinlaisen tanssilavahökötyksen edustalla, missä pari tanssityttöä tanssi AC/DC:n Thunderstruck-technoremixin tahdissa. Yök.

Tiesin jo etukäteen, mitä Viikatteelta odottaa. Siksipä päätin antaa näiden kouvostoliittolaisten aloittaa settinsä ilman minua ja suunnistinkin rekkalavalle, missä paikallisen Mullets ’n Bullets –nimisen kokoonpanon oli määrä aloittaa. No, siinähän kävikin sitten niin, että kun Mullets ’n Bulletsin setin olin katsonut, niin enhän minä enää mitään Viikatetta jaksanut mennä katsomaan. Näillä joensuulaisilla oli show hyvin hallussa, vaikka se pohjasikin hyvin pitkälle pieruhuumoriin. Lavalla nähtiin paljas perse, paskaiset kalsarit sekä savua takapuolestaan sylkevä pahviäijä. Ei Mullets ’n Bullets sentään ollut pelkkää dekadenttia rokkenroll-sirkusta, vaikka show uhkasikin varastaa huomion itse biiseiltä. Musiikillisesti bändi kuulosti Flogging Mollylta, joka on päättänyt ottaa hieman rennommin ja vaihtaa irlantilaisuuden juoppohulluuden karjalaiseen vastaavaan. Eli mitä parhainta känni/bailausmusaa siis, harmi vain että kovinkaan moni (mukaan lukien minä) ei tuntunut olleen vielä kaasuissa. Pisteet bändille myös Operation Ivy -coverista, jostakin elähtäneestä Sex Pistols -coverista minulta olisi räjähtänyt pää.

Näin sitten Viikatetta vain yhden biisin (jota en tunnistanut) verran, kun siirryin alueen toiselle puolelle. Koska olin nähnyt Radiopuhelimet vain pari viikkoa takaperin ja Mokoma nyt on aina Mokoma, niin päätin tehdä totaalisen irtioton ja katsastaa Jukka Pojan Sound Explosion Bandin kera. Myönnettäköön, että Kylmästä lämpimään on ihan menevä ralli ja Soul Captain Bandin ensimmäinen levy oli kurko. Sisälläni asuva reggaefani oli ihan mielissään myös Soul Captain Bandin materiaalin soittamisesta, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa miten Mokoman uudet biisit toimisivat livenä. Jengiä oli kuitenkin pakkautunut YleX-lavan vasempaan reunaan, joten en suosiolla päässyt edes sisälle enkä kokenut tieni raivaamista paikalle vaivan arvoiseksi. No, soundit kuulostivat teltan ulkopuolella sijaitseviin korviini sen verran hirveiltä, etten saanut biiseistä mitään selvää. Kovin montaa biisiä en jaksanut edes kuunnella, kun päätin hipsiä porteista ulos kaljatauolle, noin protestiksi virvokkeiden korkeille hinnoille.

Ulkona menikin sitten tovi tuttuja moikkaillen, joten seuraava näkemäni bändi olikin I Walk The Line. Rönköt olivat rauhoittuneet hieman edellisestä illasta, mutta olen ehtinyt nähdä nämä mustapaidat jo pari kertaa kevään aikana, eikä tämä setti eronnut niistä kovin dramaattisesti. Tässä keikassa oli kuitenkin enemmän dramatiikkaa, johtuen Anna Pirkolasta. Tämä Ilosaaren veto kun oli kiipparistin viimeisiä vetoja bändinsä kanssa, tämän siirtyessä äitiyslomalle. Tippa sitä meinasi tulla linssiin When I’m Gonen aikana, enkä ollut edes humalassa! Katatonian apatia ja ahdistus tuntuivat tässä vaiheessa loogiselta jatkeelta I Walk The Linen kaihomielisyydelle. Pimeä mörköluola täynnä pitkätukkia oli kaukana auringonpaisteesta, mutta bändi itse muistutti siitä missä mennään. Bändin rumpalilla Daniel Liljekvistillä sattui olemaan synttärit, ja eihän moista voinut olla juhlimatta, eli onnea vain! Muuten eleettömästi esiintyvä Renkse tosin muisti aina välillä mainita sen faktan, että Katatonia rakastaa Suomea. Mutta nurinaa itse setistä: vanhimmat biisit taisivat olla ”Viva Emptinessilta”, joten tietenkin moinen jäi mieltäni kaivelemaan, vaikka uusinkin levy on ihan pätevä kiekko. Enpä tosin odottanut kuulevani mitään ”Brave Murder Daylta”, mutta olisi sentään jotain voitu sitä seuranneilta kolmelta albumilta soittaa. Lievä pettymys, mutta ehkä odotin liikoja. Väki pakkautui jälleen kerran yleisöstä katsottuna vasempaan laitaan, vaikka oikealla olisi ollut tilaa jopa lammasfarmille.

Joppe / Kumikameli

YleX-lavalta ei ollut pitkä matka Rekkalavalle, jossa oli Kumikameli esiintymisvuorossa. Hilpeän kesäpäivän kunniaksi Toppo Koponen ja kumppanit olivat päättäneet loihtia kasvoilleen klovni-meikit. Niistä pellenaamioista oli kuitenkin huvittavuus ja hauskuus kaukana, sillä tyypit näyttivät vain häiriintyneiltä, limaisilta ja paskaisilta. Kaikki mahdolliset lapsuuden traumat, joihin jollain tavalla liittyvät murhanhimoiset pellet, tulivat mieleen, haalareista puolestaan hieman Spede-meiningit. Seurasin keikan alkupuoliskoa mielenkiinnolla, jos vaikka Lemmikin soittaisivat. No soittivathan he, vieläpä setin alkuvaiheilla. En tosin arvannut, että sitä soitettaisiin mutta ”toivossa oli hyvä elää”, kuten entinen lapamato sanoi. Päätin vilkaista pikaisesti Tarotin, mutta pikavilkaisuksi se sitten myös jäi. Tarot on aina Tarot, mutta jostakin syystä bändin seuraaminen ei jaksanut nyt innostaa lainkaan. Hetken sitä kuitenkin katselin, ennen kuin päätin lähteä noutamaan lähikaupasta hieman särvintä. Festivaalikansa oli tietysti tehnyt suurryntäyksen lähikauppaan, mutta vieressä oli kaikeksi onneksi R-kioski. Edullisuus kärsi, mutta eipä tarvinnut jonottaa puolta tuntia.

En tälläkään kertaa nähnyt I Was a Teenage Satan Worshipperin aloittavan settiään, vaan saavuin paikalle kun bändi oli jo täydessä vauhdissa. Nyt kuitenkin sain tehtyä sellaisia havaintoja, joita en ilmeisesti ollut Ämyrockin keikalla havainnut. Johtuikohan sitten lavalla meuhkaavan kokoonpanon musiikin aiheuttamista primitiivisistä reaktioista, pelkästä alkoholista vai näiden yhteisvaikutuksesta se, että yleisössä oli melkoista Avara luonto -meininkiä. Olenkin näkemäni perusteella valmis niputtamaan IWATSW:n post-moderniksi kutumusiikiksi. Niin, ja basistilla oli yllään Terveet Kädet -paita. Kävelin päälavasta ohi, kun Ismo Alanko oli Teholla. Hittolainen, sehän kuulosti hieman speed metallilta. Tuo tilanne oli jo sen verran absurdi ja eeppinen, että hämmennyksissäni jatkoin matkaa kohti Sue-lavaa, jossa Ghost Brigade hetikohta aloittikin. Olihan se unenomaista laahaamista, ja kyllähän bändiin kohdistetut kehut kutinsa pitivät, varsinkin vokalistin monialainen ääni vakuutti. Pitää kyllä sanoa, että järjestäjiltä oli järkevä veto piilottaa bändi päivänvalolta telttaan. Ota opiksi, Tuska! Katatonian Liljekvist ei ollut ainoa synttärisankari, sillä myös Ghost Brigaden rumpali Suihkosella oli synttärit. Kippistä vain siihenkin suuntaan!

Illan päätteeksi tuli sitten sitä, mitä minä ja monet muut olivat innolla odottaneet: Bad Religion. 30-vuotisjuhlavuottaan (!) viettävä kalifornialaispoppoo näytti hyvää vauhtia kaljuuntuvan Greg Graffinin johdolla – tosin vastoin ennakkotietoja ilman Brett Gurewitzia – miten punkkia soitetaan. Papat eivät tosin osanneet millään tavalla yllättää, vaan settilistaan kuului niitä pakollisia vetoja, kuten ne iänikuiset American Jesus, Punk Rock Song ja Fuck Armageddon… This Is Hell. Soittamatta jääneistä suosikeistahan olisi väsännyt helposti oman settinsä. Olihan tuossa hieman rutiinivedon tuntua, mutta tulipahan nähtyä ja kyllä pari kertaa pogojalkaakin vipatti. Bileet jatkuivat sitten toisessa osoitteessa.

Ghost Brigade – Isolation Songs

Mainion Sunriden jälkihöyryissä perustettu Ghost Brigade yllätti toissavuotisella debyytillään positiivisesti; ”Guided by Fire” oli oiva lisäsulka suomalaisen, alati kasvavan, mutta vielä lapsenkengissä taapertavan post-metal -scenen hattuun. Albumi kärsi toki pienistä kauneusvirheistä, mutta päänavaus oli yhtä kaikki onnistunut.

”Isolation Songs” jatkaa siitä mihin edeltäjänsä jäi, eli viipyilevämmän Katatonia-tunnelmoinnin sekä rouheamman metallicoren ristitulessa jyväskyläläiskvintetti jatkaa marssiaan kohti uusia taisteluja. Viimeksi mainittu tyyli on selvästi soittajiensa leipätyö, sillä paikoin rullaavastikin eteenpäin vyöryvä murskahumppa runtelee, Manne Ikosen hardcoren hajuisen huudon myötä, kuulijan korvakäytävät ruvelle. Mallailevamman materiaalin parissa kvintetti sortuu paikoin hieman kliseisiin toimintamalleihin, eikä loppua kohden monotoniseksi äityvän kliinilaulun liiallinen viljely palvele tarkoitustaan tarpeeksi hyvin – vaikka Ikonen laulaa toki osaakin. Sekaan mahtuu myös mielenkiintoistakin hiippailua (esim. Into the Black Light), mutta kokonaissaldo jää kuitenkin jonnekin Calliston tietämille – seikka, joka ei post-Providence -aikakautena ole enää välttämättä kehu.

Jos ”Guided by Firen” ja ”Isolation Songsin” parhaat palat voisi yhdistää saman nimikkeen alle, niin tuloksena olisi varmasti post-metal/melodoom-albumi, josta riittäisi kerottavaa jälkipolvillekin.