Avainsana-arkisto: Freak-Ed

NoFX Pakkahuoneella

Yli 12 vuoden odotus oli vihdoin päättyvä, kun NoFX oli myöhäissyksyn iltana kapuamassa Pakkahuoneen lavalle. Tokihan bändi on 1995 Juhannuksen jälkeen Suomessa käynyt, mutta itseltä on nämä vierailut jääneet väliin. Ennen pääaktia oli kuitenkin luvassa myös kaksi mielenkiintoista lämppäriä.

Etenkin edellisen ”Keep It Going” -levynsä ansiosta tehosoittoon päässyt NoFX:n kiertuekumppani Mad Caddies aloitti illan siinä kympin jälkeen. Vaikka yleisö ei aivan tuntunut kauheasti välittävän, oli yhtyeen keikka ainakin musiikillisesti yksi parhaita ikinä näkemiäni. Fat Mikenkin kehuma vokalisti Chuck Robertson veti osuutensa jäätävästi, eikä muussakaan bändissä ollut valittamista. Hitaampien fiilistelyjän, kuten ”Riding For A Fall” ja ”State Of Mind”, aikana fiilis oli käsin kosketeltavissa, kun taas reippaammat rallit saivat jopa yleisön vähän mukaan. Kyllähän tällainen bändi kaiken maailman flogginmollyjen valloittaman kansa saisi varmasti ns. bilettämään.

Klubin puolella ainutkertaisen paluukeikan heitti puolestaan Freak-Ed, jota vähän osasinkin odottaa keikalla esiintyväksi (luonnollista jatkumoa Against It Allin comebackille Millencolinin lämppärinä…?!?). Hitusen tuntui bändi olevan paikoitellen jäässä, eikä kitaroiden epävireys tilannetta ainakaan helpottanut, mutta kyllä sieltä muutamat hitit oli tunnistettavissa. 90-luvun lopun ”scenejengille” oiva nostalgiapläjäys, mutta empä usko että bändillä olisi sen enempää tarjottavaa tänä päivänä.

Sitten olikin jo NoFX:n vuoro, aikamoisen odottelun jälkeen tietenkin. Jälkikäteen ajateltuna keikasta on todella ristiriitaiset tunteet; toisaalta bändi soitti (vällillä) ihan ok ja veti hyviä biisejä tasaisesti pitkän uransa varrelta, mutta kipaleiden välien venyessä useihin minuutteihin Läskimikon lässyttäessä ja naljaillessa bändikavereilleen, keikasta hävisi se terävin kärki. Mielenkiintoisimpia oli El Hefen, illan toiseksi parhaan laulajan, liidaamat biisit trumpetteineen päivineen. Eric Melvinin esiintyminen toi puolestaan piristävää vastapainoa Fat Miken apaattisuudelle. Jättäessä lässytystä vähemmälle, kuten vakionumerooksi muodostuneessa seitsenminuuttisessa potpurissa, alkoi meininkikin muistuttamaan vanhoja hyviä aikoja ja yleisökin lämpenemään. Näinkin mittavan uran varrelta on mahdoton kasata kaikkia tyydyttävää settilistaa, enkä siksi osaa olla kovinkaan pahoillani, vaikka monta omaa suosikkia jäikin kuulematta, onhan bändillä hittimateriaalia vaikka kolmen keikkasetin tarpeiksi

Kello kaksi yöllä Aapiskukon pihassa sämpylää mutustellessa, arkiaamun herätyksen painaessa takaraivossa sitä aprikoi, oliko tämä taas sen arvoista. Omaan pettymykseen vaikutti varmasti epätietoisuus siitä, kuinka tällaisella keikalla tulisi nykyään käyttäytyä; pitääkö väkisin yrittää hullaantua, vai voiko tästä musasta nauttia myös takarivissä tyytyväisesti nyökytellen, entä jääkö silloin jostain paitsi? No, totuushan on kuitenkin se, kaiken sen jälkeen mitä bändi ja ennen kaikkea Fat Mike on tälle musiikille tehnyt, että NoFX olisi katsomisen arvoinen vaikka äijät vain piereskelisivät lavalla.

20.12.2001, Krapulan aatto

Bändit: Freak-Ed, Monkey Brothers, Deaf penalty, Bolt
Paikka: Semifinal, Helsinki
aika: 20.12.2001, krapulan aatto
humalatila: pikku päkeissä

Synkin päivä vuodesta, perkeleellinen pakkanen sekä turhautuminen kesken prosessin antoi hyvät lähtökohdat illan keikalle. Ennakkotiedoista poiketen Past Glories ei kuulunut illan esiintyjäkaartiin mikä oli jonkin asteinen pettymys, sillä olen onnistunut ko. bändin missaamaan jo kolmesti. Neljäs kerta toden sanoo. Yleisön joukossa liikkui huhu, että Kalle saapuisi kuitenkin paikalle joulupukin kuteissa laskeutuen katosta helikopterin äänen sekä savun saattelemana. Huhu osoittautui kuitenkin perättömäksi.

Eka bändi oli Freak-Ed, jonka olin viimeksi nähnyt muistaakseni Pasilan skedeskaboissa vuonna 95. Bändihän soittaa jonkinlaista skedepunkkia tyylin Nofx höystettynä naislaululla. Ja tämä pakettihan toimi kuin junan saniteettitilat. Ensimmäisestä biisistä alkaen meininki oli hyvä ja lavaliikehdintä sitä mitä punkbändillä pitääkin olla. Biisit olivat loistavia ja jopa kitarasoolot olivat harvinaisen kohdallaan. Mieleen tulivat punkpopin kulta-ajat ysikytluvun puolivälissä. Täytyy sanoa, että sopivissa erissä tämä musiikkityyli on varteenotettava vaihtoehto levylautaselle. Coverina kuultiin punkversio biisistä, jonka nimestä en ole varma. Kertosäkeessä laulettiin jotain hippeilystä kesällä 69. Keikan jälkeen juttelin kitaristi Paulin kanssa ja kehuin bändin ammattimaista otetta. Kyselin myös mikä on kun bändistä ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Syyksi paljastui bändin jäsenien laiskuus tehdä mitään asian eteen mikä on sääli, sillä tätä kyllä kelpaisi kuulla enemmänkin esim. kesäfestareilla.

Seuraavana vuorossa oli Monkey Brothers, joka minulle tuli tutuksi Down My Throatin ”Keepin On Keepin On” -biisistä. Tällä kertaa kyse oli jostain aivan muusta kuin mitä edellä mainittu biisi antaa olettaa. Koko keikan voisi kiteyttää siten, että Kari-Pekka Kyrö (ent. hiihdon päävalmentaja) lauloi hippibiisejä kahden akustisen kitaran säestyksellä. Kyseessä oli kenties sisäpiiri läppä. Minun mielestäni kyse oli paskasta huumorista.

Ensimäistä kertaa pääsin katsomaan Uosun uusinta viritystä eli Deaf Penalty orkesteria. Bändiin olen tutustunut lähinnä nettisivujen välityksellä, jotka ovat punk-bändille varsin toimivat ja kattavat sivustot. Itse keikka jäi selkeesti Freak-Ed rymistelyn jalkoihin. Meininki oli kuitenkin kohdallaan ja taisi Uosukaisen poika sukeltaa kitaran kera yleisöönkin. Mistään kovin omaperäisestä bändistä ei voida puhua mutta tämän musiikkityylin diggaajalle putoo varmasti. Koomista oli kuunnella laulajan tulkintaa, joka kieltämättä kuulosti siltä, että lauloi ihan mitä sylki suuhun tuo tyylin tservoska haidis, klimakut zierro et zsteraa.

Sitten pultti eli amerikan kielellä Bolt. Illan ainoa ns. hardcore akti. Lauri paljasti ennen keikkaa, että odotettavissa olisi 3 uutta kipaletta, joten mielenkiinnolla odotin mitä tuleman pitää. Setti alkoi batw biisillä joka sai pientä mylvintää aikaiseksi. Heti perään taisi tulla joku uusi biisi, joka kuulosti varsin mallikkaalta. Tane hehkutti välispiikeissä uutta levyä joka on toivottavasti ilmestyy ennen lumien sulamista (Lahden korkeudella). Keikka oli hyvä ja pitti oli väkivaltaisin aikoihin mikä aiheutti sen, että kovinkaan moni ei taisteluareenalle uskaltautunut puhumattakaan niitä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan esim. Freak Ediä. Nummelan konekivääripatteristo siellä taisi edustaa sekä pari tosi rankkaa karjua, jotka ryvetti minuakin oikein kunnolla.

Lopuksi vielä bändipolitiikasta, josta toivoisin keskustelua esim. lukuisilla hardcore-boardeilla webissä. Mielestäni sekoitus erityylin bändejä oli onnistunut kokeilu vaikka tällä kertaa punk olikin paremmin edustettuna. Pointtina vaihtelun lisäksi on uusien kasvojen saaminen hardcore-keikoille. Myös tyttöjä oli normaalia enemmän paikalla, joka on aina ilo silmälle. Ja sitten vielä yks pikkujuttu, jonka voisin paljastaa mutta älkää hirveesti levitelkö. Me muutettiin meidän saunavuoro perjantailta tiistaille.