Avainsana-arkisto: Foreseen

Hässäkkäpäivät 2014

Perjantai

Useamman tunnin ajomatka ja Oulu avautuu silmien edessä. Taitaa olla siis se kerta edessä taas, kun olen jaksanut etelästä tulla Hässäkkäpäiville. Miksei sinne jopa tulisi, kun tuttujen ja turvallisten nimien lisäksi paikalla olisi muutamia uusiakin tuttavuuksia. Ja kyllähän sitä nyt jaksoi tänne tulla nauttimaan perjantaiksi sateesta, kun ei vuonna 2013 hässäköity laisinkaan.

Vastoin kaikkia odotuksia seurueemme olikin jo paikalla ennen kuin festien ensimmäinenkään sointu oli ehtinyt kaikua. Tosin Mofetronin jätin välistä kun jo pelkästään bändin hassu nimi ei herätellyt mielenkiintoa ja pari kokemaani välähdystä itse keikasta eivät myöskään houkutelleet katsomaan sen enempää. Noituus sen sijaan oli saanut kunnian korkata päälava, ja Noituushan nyt oli Noituus! Sen sijaan isompaa yllätystä tarjosi Dead End Story, jonka levytyksistä en ole koskaan saanut kaikkea sitä irti mitä olen niiltä hakenut, mutta keikalla bändillä oli aivan loistava meininki. Yleisöä ei toki mahdottomasti ollut ja ihan ensimmäiseksi esiintyvillä bändeillä yleensä onkin epäkiitollinen asema soitella harvalukuisille massoille. Mutta ei se haitannut, kun soitto toimi! Setin päätteeksi tuli vielä Leatherface-coveri Springtime, jonka Dead End Story oli tulkinnut itselleen ominaisemmin; alkuperäistä suoremmin ja kevyemmin, mutta kuitenkin varsin väkevästi.

Lebakko oli seuraavaksi päälavalla. Se muuten oli vähän hassua, miten bändi laulaa Jäätelökesästä samalla kuin taivaalta sataa vettä kuin kenen-tahansa-rektaalista-sitä-nyt-haluatte-ripottelevankaan. Tosin ei se biisikään suoraan kertonut jäätelön syömisestä. Pidän tätä bändiä kyllä nerokkaana! Sounditkin olivat hyvät! Bändin edustajan mukaan ne olivat liiankin hyvin kun yleisössä oli mahdollista huomata soittovirheet helpommin, heh. Sitten pari ukkoa vaihtui lavalta ja 50 % samoista miehistä koostuva Kaupungin Valot pääsi soittamaan. Näinpäs bändin sitten toista kertaa viikon sisään, ja kummallakin keikalla satoi vettä. LPR-bändien välissä soitti paikallinen Arson Under the Sea, joka oli tainnut tulla kehiin paikkauksena ja jonka keikkaa odotin ihan kiinnostuneena. En sitten nähnyt bändistä sekuntiakaan ja kuulemanikin pätkät olivat pätkiä vain. Epäilen että olisin saattanut pitääkin bändistä kuvausten ja netissä kuulemani matskun perusteella, mutta ilmeisesti nyt ei ollut aika sille. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään nyt sludgea.

Olikohan se seuraava tärppi Foreseen? Taisi olla. Olen nähnyt bändiltä sen verran monta keikkaa etten osaa oikein sanoa miten tämä eroaisi niistä muista kuin että Foreseen oli nyt ensimmäistä kertaa Oulussa soittamassa ja että tunnelma oli  varmaan jo siitä syystä Ykän pubissa kohdillaan. Soitto on tällä bändillä aina yhtä skarppia ja meno antaumuksellista muiltakin osin, ja eiköhän tässä voida aika turvallisesti huudella, että bändin LP tulee olemaan aivan saatanan hyvä ja on vain hyvä, että bändillä on tätä nykyä yleisöä laajemmallakin pohjalla kuin vain hardcore-hardcore-ympyröissä. Ajattelin, että Radiopuhelimet saa soittaa kyllä aika kovan keikan jos se mielii olla Foreseenin esitystä kovempi. Tätä kirjoittaessa en kuitenkaan tiedä, kumpi sitten olikaan se kovempi luu, kun Radiopuhelimetkin soitti todella hyvän keikan. Sen jälkeen Tryer sai kilpailla yleisön huomiosta futispelin kanssa, ja jossakin vaiheessa puolet baarista katseli keikkaa ja toiset puolet peliä. Vauhtia ja dramatiikkaa piisasi molemmilla.

Summataanpa perjantai. Tänä päivänä tuli nähtyä monia hyviä keikkoja, mutta olin kuitenkin hieman pettynyt itseeni; jätin itselleni tuntemattomat nimet kokonaan tsekkaamatta ja katselinkin keikkoja vain tutuilta ja turvallisilta bändeiltä. Ok, Dead End Storyn näin ensimmäistä kertaa keikalla mutta tiesin millaista musiikkia bändi soittaa, joten jännittävät makukarnevaalit jäivät sitten lauantaille. Makukarnevaaleista puheen ollen, jäi itse festivaalialueella syöminen tähän ainoaan päivään, kun oliiviöljyssä lilluvia spydärinaineksia ei viitsinyt popsia toista päivää putkeen.

Lauantai

Ihmisellä ei ole kai paljoakaan järkevämpää tekemistä kuin saapua pelipaikoille jo ensimmäisen bändin aikana, joka oli Visto. Hienosti yhdisteltiin hardcorea ja oululaisen mölyrokin perinteitä, joista saatiin aivan hyvin toimiva ja lupaavalta vaikutta sekoitus jolla oli ihan oma soundinsta. Ja kun aprikoin että Vistohan voisi kuulostaa äänitteeltäkin aivan kelvolliselta, tulikin lavalta ilmoitusta että kasetteja saa käydä ostamassa. Kyllä sir. Harmi vaan että aika usein nämä isommalle yleisölle tuntemattomat ja paikalliset bändit sijoitetaan ihan soittoaikataulujen kärkeen, jolloin niitä varten pitää erikseen tulla paikalle. Olisikohan tilanne toinen, jos näitä bändejä sijoitettaisiin sikin sokin aikataulua sinne sun tänne, niin ehkä bändit saavat helpommin uusia ystäviä? Vai nähtäisiinkö nämä bändit vain taukoina jolloin voi käydä kiskomassa kaljaa jossain muualla kuin lavan edessä? Ehkä, en tiedä?

Vendidan, Haapojan ja ruotsalaisen Sista Försöketin jouduin skippaamaan, mutta helsinkiläinen Cold Institution se vasta onkin jännittävä bändi. Yhtyehän on post-punk-bändi, jolla on kaksi bassoa eikä kitaraa lainkaan. Ennen kuin kukaan viisastelija menee sanomaan bändiä miksikään erikoisuudentavoitteluksi, niin mainittakoon että suomalaisen post-punkin historiassa on ollut kitaratontakin post-punkkia, vaikkakin kahden basson sellainen taitaa olla ainakin Suomen mittakaavassa uutta. Mielestäni Cold Institution on todella kiinnostava yhtye ja pidän bändin seiskatuumaisestakin kovasti, mutta ehkäpä nyt bändi oli niin väärässä paikassa synkän ja raskaan musiikkinsa kanssa. Ehkä yhtyeen sijoittaminen sisätiloihin olisi oikeasti luonut sellaisia mielikuvia että seiniä oikeasti romahtaa päälle, siinä missä auringonpaisteen takia mieli teki lähinnä jäätelöä. Jota olisi saanut viereisestä Teboilista, mutten mennyt hakemaan.

Kun seinien romahtamisesta puhutaan, niin eräänlaista romahdusmusiikkia soitti niinikään helsinkiläinen Uhrit, tosin tämän bändin muoto oli kallellaan d-beatiin ja crustiin. Uhrien seiskatuumainen on ollut itselläni aika useinkin soitossa, jonka ralleja kuultiin tälläkin keikalla ja niiden lisäksi vielä liuta muita vähintään samantasoisia esityksiä. No, kummahan se olisi jos bändin keikkasetti olisi vain neljän biisin mittainen. Olin tätä ennen nähnyt bändin kerran keikalla ja siitäkin oli kulunut vuosi. En ole ihan varma miten Uhrien keikkasetti on sen jälkeen elänyt, mutta nyt tuntui soitossa olevan enemmän varmuutta ja biisimateriaali vaikutti aiempaa kiinnostavammalta. Kuten olen tämän samaisen julkaisun sivuilla hehkuttanut sitä seiskatuumaista, niin yhtä hyvin hehkuttaisin bändin livemeininkejäkin vaikkei niissä sinänsä mitään ihmeellistä olekaan. Lisäksi tätä bändiä on sattuneesta syystä nähty keikoilla melko harvoin, mutta odotan kyllä jo seuraavaa vetoa.

Olin ottanut Hässäkkäpäivieni yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tsekata ainakin yhden ruotsibändin Rövsvettin lisäksi. Rövsvett tietty perui ja äkkiä huomasinkin että pääsen tavoitteeseeni vain jos katson Fru Dörrin. Eipä jäänyt epäselväksi mikä bändi oli lavalla univormuista ja taustalakanasta päätellen, eikä siitäkään ollut epäselvyyttä etteikö varsin naisvoittoisella bändillä olisi ollut kivaa soittaessaan. Mutta en minä siltikään saanut siitä mitään irti. Toista oli, kun vuosikausia arvostamani The Carnival osui okulaarieni eteen vasta ensimmäistä kertaa. Miten tässä nyt näin on käynyt? No, joka tapauksessa olihan se nyt tasan yhtä hekumallista katsottavaa kuin irvokkaimmissa painajaisissanikin. Nähtiin tässä alkaneen kesän kunniaksi myös kainuulaista mieskauneuttakin. Voisin arvata ettei tämä irstailu valitettavasti ole ihan jokakeikkainen tapahtuma The Carnivalin konserteissa, mutta jo ihan musiikillisista syistä pidin keikasta kovasti. Olihan siellä vähän vanhempaakin matskua keikkasetissä.

Hyviksi bändeiksi jo aiemminkin havaitsemani Remissions ja Ills piti jättää välistä kun eihän sitä pieni ihminen vaan pysty kaikkea katsomaan, mutta samalla meni osa Terveiden Käsien keikastakin ohi. Itse asiassa minulta meni melkeinpä koko keikka ohi, kun ei tätä kirjoittaessa tunnu siltä että olisin ollut katsomassa Terveitä Käsiä – bändiä joka mullisti käsitykseni musiikista tai ylipäätään mistään muustakaan. Kumma juttu. Speedtrap ilmaantui Hässäkkäpäivien ohjelmaan paikkaukseksi, mutta oli kyllä hyvä paikkaus. Sisätiloihin sijoitettu Speedtrap täytti tuvan heiluvista nyrkeistä ja hikisistä ihmisistä. Melkoista kaahaamista ja paahtamista sata lasissa, ja aivan hyvin osaa nykyinen kokoonpano (rumpali pois, basisti tilalle, uusi mies nelikieliseen) sen mitä aiempikin. Lopputuloksena oli yksi viikonlopun hurjimmista keikoist. Mietin keikan aikana toki vähän sitäkin miten Speedtrapin kaltaisen hevibändin buukkaaminen Hässäkkäpäivien kaltaisille selvästi punk-orientoituneemmille kekkereille olisi otettu vastaan vaikkapa muutamaa vuotta aiemmin. Olisiko vastaanotto ollut yhtä innostunutta kuin mitä se nyt oli? Vastaanotto oli nyt kuitenkin vilpittömän innostunutta ja osoitti sen että tämänkaltaisia tapauksia jotka kiertävät Tuskan kaltaisten megafestien ja Hässäkkäpäivien kaltaisten DIY-kemujen välillä mahtuisi Suomen bändikartalle enemmänkin. Paikka toki oli pieni, ahdas ja siten nopeasti hikinenkin, ja tämä ahtaus olikin osa keikan viehätystä. Olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä miten tämä olisi toiminut isolla lavalla, sillä Speedtrap olisi epäilemättä synnyttänyt melkoisen härdellin sinnekin… mutta olisiko fiilis kärsinyt.

Kun hyvistä livebändeistä puhutaan, niin Maailmanlopusta olisi teille sellainen. Tämän poppoon keikoilla on lähestulkoon aina hyvin kreisi meininki. Saman tiesivät varmaan monet muutkin, joten päätin jäädä ulkopuolelle näkemään niitä tuttuja joita ei etelässä ihan niin usein näe ja onhan allekirjoittanut nähnyt Maailmanlopun jo “muutaman” kerran. Jäin kyttäämään josko Snuff aloittaisi, “Somehow” ja “Not Listening” mielessä. Snuffia odotin vesi kielellä, onhan bändin varhaistuotanto varsinkin hyvää melodista punk rockia. Tosin tuo tuotanto on sijoittunut 80- ja 90-lukujen taitteeseen, josta nyt on jo tovi kulunut, ja itselleni tulikin täytenä yllätyksenä se miten paljon tähän bändiin liittyy torvia, urkuja ja ska-hassuttelua. Tämä bändi jonka piti mielikuvissani olla lähempänä Leatherfacea kuin NOFX:ää ei siis ollut se ihan oma kuppini teetä. Sen siitä saa kun on naiivi, mutta vaikka alueen takaosa oliskin täynnä hapankorppukerhon jäseniä, niin aina tällaisten bändien keikoilla on ihmisiä joille lavalla esiintyvä bändi on jotakuinkin parasta ikinä. Ihmisillä oli hauskaa, mikä lienee tärkeintä. Kivaa oli kaiketi sisällä vielä Snuffin jälkeenkin, mutta peliväsymys vei voiton jolloin nyt jäi Sur-Rur välistä.

Mitähän näistä kemuista sitten kollektiivisesti sanoisi? Sunnuntaina oli aika totaalisen rättiväsynyt olo kun vasta kahdeksan maissa pääsi Tampereelle (osanottoni helsinkiläisille) ja sen jälkeen ei kiinnostanutkaan mikään muu kuin sipsinsyönti. Henkiseltä puolelta tulikin sitten täysinäiseksi, minkä takia ei livemusiikkia jaksannutkaan ainakaan pariin iltaan kuunnella. Tähän kun yhdistetään se, että Hässäkkäpäivät oli varsin mallikkaasti ja kivuttomasti sujunut tapahtuma, niin pitää vaan toivoa ettei toista välivuotta tule, tai ainakaan ensi vuodelle.

Puntalarock 2013

Puntala on ollut itselleni jo vuosia sellainen juhla, jonne pääsemisen pyrkii varmistamaan mahdollisimman aikaisin esimerkiksi varmistamalla, etteivät sukulaiset suunnittele häitä tai hautajaisia heinäkuun viimeiselle viikonlopulle. Taas allekirjoittaneella kävi hyvä munkki, kun kukaan ei kuollut ja naimisiinkin mentiin muina viikonloppuina. Eli taas Lempäälään, vaikka Tampereelle muuttamiseni on aiheuttanut ainakin sen ettei kovinkaan monen Puntalassa soittaneen bändin keikkaa pitänyt mitenkään erityisen uniikkina kokemuksena, vaikka toki miellyttävänä juttuna silti.

Perjantai

Paikalle saavuin jo hyvissä ajoin ennen porttien aukeamista. Porukkaa toki riitti kuin pipoa, koska järjestävän tahon peliliike rajoittaa lippujen määrää oli mobilisoinut porukkaa enemmän liikkeelle, ja tokihan moni vieras halusi telttapaikkansa mahdollisimman hyvästä paikasta. Kun portit sitten viimein aukaistiin, keskittyi allekirjoittanut lähinnä tsekkailemaan paikkoja ihan kuin Puntalassa kävisi vasta ensimmäistä kertaa. Viharikos ja Melusaaste (jonka keikka taisi jäädä yhtyeen uran viimeiseksi) jäivät äkkinäisiksi vilkaisuiksi, mutta Death By Snoo Snoota pystyi kunnolla jopa katsomaankin. Death By Snoo Snoohon kun on päässyt kunnolla sisälle, on bändi sellainen jonka keikat katseleekin sitten mielellään kun ne kohdalle osuvat. Nimi ei häiritse enää ollenkaan. Samaan ”paska nimi, en varmasti katso” -kastiin oululaisten kanssa lokeroin aluksi myös EU-Vostoliiton, mutta kävin sitten kuitenkin bändin väijymässä. Bändillä vaikutti olevan vanhan suomihardcoren perusteet hyvin hallussa ja varsinkin kitaristilla ja vokalistilla tuntui olevan homma hyvin hallussa. Kas kummaa, siinä oli tämän vuoden Puntalan ensimmäinen itselleni uusi bändi, jonka tekemisiä pitää seurata vastaisuudessa tarkemmin.

Puntalan ensimmäisen ulkomaankiinnityksen, eli kolumbialaisen Infeston jätin tsekkaamatta, kun se ei pahemmin vakuuttanut ennakkoklubilla. Bändi ei vaan lähtenyt ja tehnyt lähellekään samaa vaikutusta kuin pari vuotta sitten esiintynyt Polikarpa Y Sus Viciosas, jossa oli sama vokalisti kuin Infestossakin. Perjantain latinobändeistä espanjalainen Peligro! sen sijaan vaikutti roisimmalta ja tuoreemmalta, ja nimensä mukaisesti myös vaaralliselta, kun bändin vokalisti hoiti oman suorituksensa lavan ulkopuolelta (jonka allekirjoittanut tajusi vasta keikan jälkeen). Yhtyehän ei ole kovinkaan vanha, onhan se vasta vuonna 2010 perustettu. Näiden latinoihmeiden välissä nähdyt suomibändit Aortaorta ja Kuudes Silmä olivat toki nekin katsottavien bändien listalla, samaten myöhemmin hurmannut Bad Jesus Experience. Näiden bändien näkeminen ei tosin ole kovinkaan vaivallosta Tampereella asuvalle, joten keskityin itselleni tuntemattomampien bändien keikkoihin, jollainen oli myös helsinkiläisen Darfürin keikka. Kyllähän se vakuuttavalta kuulosti ja bändin tulevaa seiskaa odotellaan. Eivät menneet tuttujen kehut hukkaan.

Deviated Instinct oli vanhana crustilegendana oli toki tsekattavien bändien listassa, vaikka bändi on omissa kuuntelutottumuksissani jäänytkin monen muun crustin peruspilarin varjoon niinkin hyvin ettei kotonani löydy yhtäkään äänitettä jolla Deviated Instinct pauhaisi. Eipä yhtyeen livekunnossa ole valittamista, kun se oli hyvinkin korkealla tasolla. Ja oli hyvin, hyvin metallista. Jopa metallisempaa kuin seuraavan päivän Foreseen, muttei muilta osin kuitenkaan yhtä tyhjentävää kuin esimerkiksi parin vuoden takainen Antisect. Suicidas sen sijaan yllätti positiivisesti. Tai ei oikeastaan edes yllättänyt, koska edellisenä iltana nähty warmup-keikka lupaili jo hyvää. Deviated Instinctin metallisen jyrän vastapainoksi kuultu melodinen punk rock tuli tarpeeseen. Suicidas ei ehkä soittanut perjantain pääesiintyjää muuten suohon, mutta oli silti suurempi positiivinen yllätys. Suomibändejä ei ole Puntalassa nähty pääesiintyjäsloteilla pitkiin aikoihin ja kyllähän Nollanollanolla sinne sopikin, mutta sitä kuitenkin odotti jotain päräyttävämpää ulkomaanvahvistusta. Sitä paitsi Nollanollanolla on soitellut keikkoja jo pitkin kevättä. Harvakseltaan, mutta kuitenkin sen verran paljon ettei tämä kiinnitys ollut mikään jymypaukku. Ei sillä että bändissä olisi jotain vikaa, sillä onhan Nollanollanolla kuitenkin yllättävänkin hyvässä tikissä ja bändissä vaikuttaa ihan järkevä vokalisti. Biisithän ovat toki legendaarisia ja Laman Epen vierailu lavalla piristi ja toi väriä esitykseen, vaikka tuo featurointi jäikin lyhyeksi. Keikka periaatteessa miellytti.

Yleisesti ottaen fiilis koko päivän aikana oli mainio, mutta bändien osalta perjantai jäi hieman vaisuksi. Vika ei tosin ollut niinkään bändeissä, vaan siinä että näitä bändejä näkee hyvin usein keikalla muuallakin, jolloin niihin ei tule tällaisessa vanhoja ja uusia tuttuja vilisevässä ympäristössä kiinnitettyä niin paljoa huomiota. Toista se oli allekirjoittaneenkin kohdalla vielä muutama vuosi sitten, kun Hämeenlinnassa ja Porissa olivat järkevät punkkikeikat harvinaisia. Nyt oli kuitenkin optio päästä nössösti omaan sänkyyn nukkumaan, ja käytinkin tuon oljenkorren perjantain päätteeksi.

Lauantai

Lauantaina oli päivä uusi ja lämpötila samoissa lukemissa kuin perjantainakin. Saavuin paikalle Kaupungin Valojen keikan puolivälin paikkeilla, enkä ehtinyt saada siitä lopusta sitten paljoakaan irti. No, näkeehän nämä, joten nuorten jätkien Eyewitness katsomaan. Olen nähnyt bändiltä kyllä parempiakin keikkoja, mutta odottelen kyllä jatkoa viime kesänä julkaistulle ”Päättäjät on kännissä” -seiskalle, jonka nimikkobiisi toimi hittinä täällä Puntalassakin. Muuten en jaksanut taukoa edeltäneisiin lauantain bändeihin sen pahemmin keskittyä, mitä nyt Kipinä olisi pitänyt katsoa ja G.A.U. jäi mieleen siitä että se oli aika käppänen ilmestys ennakkoklubilla eikä se ollut oikeastaan yhtään sen parempi Puntalassakaan. Yhtyeen murjova yleissoundi kyllä miellyttää korvaa, mutta yletön efektien käyttö laulussa tökki ja pahasti, eikä biiseissäkään ollut oikeastaan juuri mitään innostavaa. Lisäksi bändin suosimat Kiss/black metal/juggalo-maskit toivat ikävästi hassutteluvibaa punttiin, mikä ei ihan noin primitiiviseen d-beatiin millään istu. Mutta mitä hassutteluun tulee, niin Valse Triste on joka kerta ollut vähintään hämmentävä (usealla eri tavalla), mutta enpä muista nähneeni bändiltä kovinkaan montaa keikkaa jota en jälkeenpäin muistaisi. Tämän muisti taatusti, kun kolmekymppisiään juhlistanut Valse Triste pisti puvut päälle ja veti hommat kunnolla överiksi. Myös rytmiryhmä Mäki-Turja/Liimakka bongattiin lavalta, mutta itseltäni jäi suurin osa keikasta näkemättä sellaisten juttujen takia, joita voidaan lukea jälkeenpäin kohulehdistä.

Valse Tristen jälkeen olikin sitten tauko, jonka jälkeen hurja Foreseen mylläsi pikkulavalla. Metallisempaa hardcorea ei ole Puntalassa pahemmin nähty, joten tässä kohtaa nostan hattua järjestäjille ohjelman monipuolistamisesta. En panisi lainkaan pahakseni jos Puntalassa nähtäisiin tämänkin tyylilajin bändejä myös tulevaisuudessa, sillä kyllä alan diggareita Puntalan kävijäjoukoista löytyy. Foreseenin jälkeen piti käväistä autolla, jonka takia FUK jäi katsomatta. Olin mielessäni lokeroinut FUK:n jälleen yhdeksi Puntalan kiintiöbrittipunkkibändiksi, mutta olisin ehkä jäänyt katsomaan keikan jos olisin tiennyt kokoonpanossa vaikuttavan entistiä Chaos UK -jäseniä. 

Civil Olydnadin sen sijaan kävin tsekkaamassa, vaikka en odottanut yrmyä peruscrustia enempää kun olin bändin seiskatuumaisen mitäänsanomattomat kansitaiteetkin nähnyt. Tokihan yhtyeen soundi sitten pohjasikin hardcoreen/crustiin, mutta siinä oli hämmentävän paljon myös trallpunk-vaikutetta. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta ainakin keikkaoloissa tuo sekoitus toimi. Tämä oli niinkin innostava keikka että allekirjoittanut kävi distroteltassa ostamassa mainitun seiskatuumaisen ja Asta Kaskin tuoreen ”Handet på hjärtän” -albumin siinä samalla. Harmi, että keikalta tuli kiire poistua sen hieman venyessä paljon kovempaa soittaneen Diskelmän päälle, jota menin sitten mäkeä alas väijymään. Hyväksi sekin tuli toki havaittua. Ahneus jäi tuossa raossa ikävästi väliinputoajan asemaan, kun straight edgen nimeen vannova Coke Bust oli sitten suurimpia yllättäjiä Puntalassa, jolta odottikin jotain kun sitä olivat tutut ja kylänmiehet kehuneet. Yhtye soitti yhden koko Puntalan intensiivisimmistä ja väkivaltaisimmista keikoista, ja sinetöi vaivaantumiseni sunnuntain päätösklubille, vaikken tiedä miten bändiä jaksaisi kotioloissa kuunnella. Keikoilla yhtye oli kuitenkin kalana vedessä, mutta toisaalta tämänkin keikan ajan mietin toistuvasti toimisiko Coke Bust paremmin pienellä klubilla. Seuraavana iltana totesin, että toimihan se.

Coke Bustin raivoisan voimaväkivallan jälkeen Lapinpolthajien punkimpi meno tuli sopivasti tasapainottamaan. Sitäkään ei tosin jatkunut mahdottoman kauaa, kun parikymppinen Agrotóxico jatkoi brasilialaisen hardcoren perinteitä valtaamalla päälavan, ja taisi setin loppuun tulla Olho Secoakin. Itseltäni tämä legenda on jäänyt tyystin tsekkaamatta ja pidin kyllä kovasti kuulemastani jopa levynoston verran, vaikkakin loppua kohden keikka alkoi puuduttamaan. ”Japanin Popedan” eli Clownin keikkaa seurasi myös ihan mielellään, ja kyllähän keikka oli varsin oli hyvä ja viihdyttävä, mutten omalla kohdallani laske tätä vetoa yhdeksi Puntalan kohokohdista. Jokin siinä vain töksähti, eikä se edes ollut yhtyeen teatraalinen imago. Kieltolakia en jaksanut sen pahemmin tässä kohtaa katsoa vaikka pimeys oli tehnyt tuttujen ihmisten bongailusta vähintäänkin haasteellista. Tosin liki kaikki lauantai-illan loppuvaiheen bändit tuntuivat yllättävän merkityksettömiltä, kun illan kruunasi se bändi jota olin tullut katsomaankin.

The Mobia kohtaan oli luonnollisesti järjettömät odotukset, varsinkin joidenkin Youtubessa katsottujen livepätkien perusteella, mutta ei The Mob sitten vastannut niihin odotuksiin… se ylitti ne. Ei mitään parempaa olisi The Mobilta voinut toivoakaan, kun soundit olivat kohdillaan, bändin keikkakunto oli kohdillaan ja varsinkin tunnelma oli kohdillaan. Ehkä ainoa rutinan aihe liittyy siihen, ettei The Mobilla ole kovinkaan kattavaa diskografiaa josta olisi vaivatta rakentanut edes alle tunnin kestävän setin. Biisit loppuivatkin kesken, jolloin pari ohjelmanumeroa soitettiin härskisti kahteen kertaan (setin päätteeksi Another Day, Another Death ja encorena Witch Hunt), mutta en tässä tilanteessa kyllä valittanut. Kokonaisuudessaan tämä keikka oli varmasti parhaimpia mitä olen Puntalassa koskaan todistanut. Ensi vuonna voitaisiin katsella sitten Zoundsia tai Rudimentary Peniä?

Yleisesti ottaen Puntalassa tuntui olevan edellisvuotta rauhallisempaa. Ihmiset tuntuivat muutenkin elävän nyt enemmän ihmisiksi, kun Mikon ei juuri tarvinnut simota lavalla väärin pysäköidyistä automobiileista tai niihin jätetyistä koirista. Ambulansseja tuntui ajavan alueella vähemmän kuin viime vuonna, tappeluja ei osunut omien silmien eteen eikä tölkkejä lentänyt lavalle samalla tahdilla kuin viime vuonna. Muistan nähneeni vain yhden tölkin lentäneen päälavalle Visions of Warin aikana. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö niitä olisi lentänyt myöhemminkin ja etteikö väkivallan uhkaakin olisi esiintynyt, mutta yleisfiilis oli leppoisampi. Vilpittömät kiitokset menevät taas järjestäjille, jotka käyvät läpi kauhean ruljanssin vain sen takia että me muut matoset voimme valittaa ties mistä. Ohjelmasta en valita, vaan nostan jopa hattua viime vuotta monipuolisemmasta artistikattauksesta, vaikka toki joidenkin mielestä crustia on aina liikaa. Säänkin jumalat olivat suosiollisia ja jättivät vesisateet ja ukkoset vähemmälle, mitä nyt varsinkin lauantaina alkoi lämpötila olla jo liki tuskaisilla tasoilla. Tällehän järjestäjäporras ei toki voi mitään, mutta nestetankkauksesta olisi voitu muistutella hieman useammin, kun Puntalassa eivät aikuiset ihmiset pidä itsestään huolta, vaikka se ehkä hieman tätimäiseksi menisikin. No, joka tapauksessa joka vuosi Puntala tuntuu omalla kohdalla edellistä vuotta paremmilta kemuilta. Niin myös nytkin. Mahdollisesti paras Puntala tähän asti.

Full House Records täyttää juhlavat 15 vuotta

Vuonna 1997 helsinkiläisestä Jump Inn -baarista alkunsa saanut hardcorelle ja muulle mielestään hyvälle undergroundmusiikille omistautunut levy-yhtiö ja keikkajärkkääjä Full House Records täyttää tänä vuonna 15 vuotta, jota juhlistetaan livemusiikin ja kaikkien aikojen julkaisuvuoden merkeissä.

Full House Recordsin ensimmäinen julkaisu näki päivänvalonsa kesällä 1998, kun puljun perustajan perustaja Kristian Liljelundin Down My Throatin seitsentuumainen single ilmestyi. Siitä lähtien julkaisujen ja iltamien järjestämistahti on ollut maltillisen säännöllinen, juhlavuoden kunniaksi on luvassa kahdeksan julkaisua – enemmän kuin minään vuonna aikaisemmin. Kuluvuna vuonna on jo ilmestynyt Cutdownin uusi ”Harsh Reality” -seiskatuumainen, uudet täyspitkät on luvassa puolestaan niin Ratfacelta (kesä) kuin St.Hoodiltakin (syksy). Uusia kiinnityksiä yhtiön rosterissa ovat niin ikään täyspitkät julkaisevat One Hidden Frame (kevät) ja Foreseen (syksy). Myös alusta asti remmissä ollut Bolt julkaisee toukokuussa uuden albuminsa yhteistyössä Full Housen kanssa. Pari vuotta sitten alkanut yhteistyö SMC Lähiörottien kanssa saa myös tänä vuonna jatkoa, ensin splittilevyllä Notkean Rotan kanssa, ja myöhemmin ilmestyvän uuden kokopitkän muodossa.

[youtube url=Uxcugx-F5Lc]

Syntymäpäiviä juhlitaan perjantaina 31.5. Tavastialla ja Semifinalissa. Illan aikana esiintyy kahdeksan bändiä, joista neljä Tavastian ja neljä Semifinalin puolella. Tapahtuma toimii samalla kahden levyn julkaisujuhlana; vuonna 1997 perustettu Bolt julkaisee neljännen pitkäsoittonsa ”True Colors” ja melodista hardcorea soittava lappeenrantalainen One Hidden Frame uuden levynsä ”The Water Seems Inviting”. Tapahtumassa nähdään myös muut Full Housen ajankohtaiset artistit SMC Lähiörotat, Ratface, Cutdown, St.Hood, Kill the Curse ja Foreseen.

Full House Records 15 vuotta
Pe 31.5.2013 Tavastia & Semifinal, Helsinki

Tavastia: SMC Lähiörotat, Ratface, St.Hood, Cutdown
Semifinal: Bolt, One Hidden Frame, Kill The Curse, Foreseen

Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 12 eur.

www.fullhouserecords.com
facebook.com/fullhouserecords

Uudet biisit 05/2010

Hardcore-bändit ovat olleet kevään mittaan aktiivisia, uutta materiaalia on niin tuoreilta kuin vanhoiltakin bändeiltä. Lammas suosittelee eritoten St.Hood/Down My Throat -miehistöstä koostuvaa Become A Threat -orkesteria, jonka debyyttialbumi ilmestyy kesällä Full Housella. Uutta materiaalia ovat julkaisseet hiljattain myös Presley Bastards ja Deathbed, eikä sovi unohtaa nousevia tulokkaita, Alley Gods, Foreseen, Upright yms. yms.

Onko bändiltäsi ilmestynyt juuri uutta materiaalia? Ilmianna biisi, ja lisäämme uutuuskappaleen seuraavaan listaan!