Avainsana-arkisto: Forced Kill

Steelfest korkkasi festarikesän

Hyvinkään ja black metal -sanaparista ensimmäinen assosiaatio on paikallinen lihamestari Jarno Elg ja muusansa. Seuraavaksi tulee mieleen Azaghal, ja sitten onkin mielleyhtymärintamalla pitkään hiljaisempaa. Ehkä viimeinen asia ikinä mikä tulee tuosta radanvarresta ja villatehtaasta turhaan identiteettiään hakeneesta harmaasta pikkukaupungista mieleen on että sinne olisi joku päivä ai-van pakko päästä katsomaan laadukkaita black- ja extreme metal bändejä. Seuraavaksi vedet viiniksi, kiitos koska ihmeiden aika ei ole ohi.

Syynä tähän kotimaanmatkailun preferenssien takinkäännökseeni oli seitsemän hyvinkääläisen, keskivertoa paremman musiikkimaun omaavan kaverin liittäytyminen yhteen ja tekemällä täksi vuodeksi aikaisemmista inside-bileistään kerralla isomman version kaikelle kansalle. Hieman marginaalisemman metallimaun omaavalle tämä Steelfest Open Air ryntäsi heittämällä houkuttelevuudessaan Hammerin rinnalle tämän vuoden kiinnostavimpiin kotimaan festareihin. Esiintyjälistassa oli määrän sijaan panostettu laatuun; Entombed, Taake ja vielä siihen lisäksi kotimaan kermaa sopuhintaisilla lipuilla ja edullisilla hotellipaketeilla 30 minuutin ajomatkan päässä Helsingistä on jo vastustamaton yhdistelmä. (PH)

Eipä ole tullut juuri Hyvinkäällä pyörittyä. Olen sentään käynyt siellä Pauliinaa useammin, tosin viime kerrastakin oli jo muutama vuosi ja sinäkin aikana kaupungin ulkonäkö oli tietyin osin jo muuttunut. Itse Villatehtaan alue oli tullut tutuksi Levymessujen tapahtumapaikkana. Hämeenlinnalaisnuoren näkökulmastakin Hyvinkää on aina ollut tolkuttoman hankalasti lähestyttävä paikka siksi, että sinne on ollut helvetin hankalaa päästä julkisilla kulkuvälineillä Hämeenlinnasta. Eipä sillä, että siellä olisi ollut mitään muuta kuin nuo Levymessut. Taisi itse asiassa olla elämäni ensimmäinen reissu Hyvinkäälle joka ei liittynyt Levymessuihin. (JP)

Vanha Villatehdas oli miljöönä kauneimpia festaripaikkoja naismuistiin. Asettamalla lavat päihin ja anniskelualue keskelle siitä oli saatu vielä toimivakin. Keep it simple toimii siis muuallakin kuin jääkiekossa. Alueelta löytyi tarpeeksi vessoja ja naisille jopa luksuksena vesiklosetteja, millä eleellä ainakin minun lojaliteettini Steelfestiä kohtaan on ikuinen. Perjantaina juomapisteiden jonot venähtivät välillä, mutta myyjiä lisättiin lauantaiksi ja tilanne parani hieman. Ensikertalaisille tämä moka anteeksiannettakoon kun parannusyritystä kuitenkin oli. Festarin ruokavalikoima oli kolmen ruokalajin menyyllään vähintäänkin rajoitettu, ja varsinkin jos kasvisruokaa kaipasi sai tyytyä päivän keittoon tai syödä ranskalaisia. Ei kovin validi vaihtoehto (ne ranskalaiset siis :)), ainakaan kahta päivää putkeen. Ihan stanan kylmä ensimmäisenä iltana oli, mutta siihen voinemme todeta muuten loistavaa duunia tehneet järjestäjät syyttömiksi. Kuten Entombedin karismaattisista karismaattisin keulamies L.G. Petrov myöhemmin illalla totesi; ”It’s fucking winter”. (PH)

Perjantai

Hellboozer Union – joka oli lavalla kun marssin ensimmäistä kertaa Steelfestin portista sisälle – on siitä hauska bändi, että kaikki tähänastiset kokemukseni bändistä liittyvät tavalla tai toisella Hyvinkäähän. Ensinnäkin ainoa omistamani HBU-äänite eli demokasetti tuli ostettua samaisen Villatehtaan pakeilta, tosin sisätiloista. Ja kun myöhemmin käteen lykättiin vielä tuore promokin, niin on jälleen kirjoitettu pari lukua lisää ”Minä ja Hellboozer Union” -bestselleriin. Itse keikkaa en ehtinyt kuulla/nähdä kuin vain viimeisen biisin verran, mikä kieltämättä vähän harmitti. Ehkä joskus toiste sitten. Tulin paikalle kylläkin sopivasti näkemään Ominousin, mutta tätä kirjoittaessa en totta puhuen keksi juurikaan sanottavaa bändistä. Hakemista, mutta eikö kyseessä olekin aika nuori bändi? Jo näiden ensimmäisen kahden bändin aikana tuli havaittua itsekin alueen edut ja sen toimivuus, mutta lievä sekavuus. Pisuaarit oli alkujaan kätketty aika ovelasti bajamajojen taakse, itse vesipistettä en löytänyt (ei sillä että sitä olisi nyt tänä vuonna tarvittu, mutta on sitä aikaisempinakin ajankohtina ollut helteitä) ollenkaan ja KVLT:n kioskin löysin vasta illalla. (JP)

Perjantain ensimmäinen meikäläisen todistamani bändi oli Valoton. Jotenkin kirkas päivänpaiste vei terän kokemuksesta, ja aion ehdottomasti katsastaa rouvan ja herrat huomattavasti valottomammissa olosuhteissa mahdollisimman pian. Mitenkään huonolta ei bändi vaikuttanut, päinvastoin, mutta tunne siitä että tämä toimisi nimensä mukaisesti jossain muualla kuin päivänvalossa huomattavasti paremmin oli niin vahva että no more comments.

Itseoikeutetusti paikkansa kotikaupungin festareilla ansainnut Hyvinkään isoin nimi Azaghal saisi yleisön reaktioista päätellen keikkailla useamminkin kotikonnuillaan. Bändin materiaali on kovin makuuni, mutta tämänkin olisin mieluummin nähnyt pimeällä klubilla. Tai edes pikkulavalla. Nyt iso lava tuntui hieman liian avaralta, vaikka tuohon aikaan olikin järjestäjiltä täysin järjellinen teko sijoittaa Azaghal sinne. (PH)

Azaghalia en ollut nähnyt ennen, ja kyllähän legendaarisen hyvinkääläisen bändin näkeminen Hyvinkäällä oli aika legendaarista. Yhdyn Pauliinan sanoihin, ja Azaghal tuntui vain orvolta siellä isolla lavalla. Sitten olikin yksi eniten odottamistani tapauksista, eli A.R.G. Ancient Rotten Graveguards oli mielestäni nyt reilusti paremmassa iskussa kuin Jalometallissa elokuussa, jossa yhtyeen soitanta oli välillä jopa laiskaa. Nyt kiristettiin tiukkuusruuvia sitten lähemmäksi kuuluisaa tappia ja bändi paukutteli helkutin mahtavan keikan. Massey Fergusonia ei soitettu, enkä ainakaan itse jäänyt sitä edes kaipaamaan. Minulle riitti, kun sen kerran kuulin jo Jalometallissa. Sen sijaan tuli Sodomin Outbreak of Evil. Nannaa!

Itselleni Deathchain oli 2005-2006 -akselilla death/thrashin ollessa nykyistä kovemmassa huudossa jotakuinkin kovimpia bändejä, jos ei muuten niin vähintään omalla alallaan. Tosin bändin myöhemmät levytykset eivät ole niinkään uponneet, ja nytkin huomasin olevani eniten innoissani Napalm Satanin soittamisesta. Etsin kameralaukustani UV-filtteriä tämän keikan aikana. En löytänyt, mutta kappaleet Herätkää!- ja Vartiotorni-zinejä kyllä löytyi. Senkin kun vielä tietäisi, miten kyseiset painotuotteet ovat laukkuuni päätyneet. No, eipä tämä nyt ensimmäinenkään kerta ole kun Deathchainin keikalla on sattunut jotain hassua. (JP)

Deathchain on jotenkin jäänyt aina paitsioon minun musiikkimaussani, ilman mitään sen kummempaa syytä. Nyttenkin bändi kyllä kuulosti ja näyttikin ihan kivalta (kai sitä joku lapsuuden pehmoeläinfiksaatio saa aikuisenkin ihmisen pitämään cthulhu-maskista lajitoveria niiiin söpönä…) mutta minulle toimi vain taustamusiikkina. Puhkikulunutta vertausta ”paranee vanhetessaan” on ihan pakko käyttää Impaled Nazarenen kohdalla. Kai se on niin että kun on jo saavuttanut kulttibändin aseman, ei tarvitse enää puristaa rystyset valkoisena kitarankaulaa ja kaikki se rentous ja lavalla olon helppous vaan paistaa kaikesta tekemisestä. Hieno keikka, pidin! (PH)

Näin jälkikäteen olen arvuutellut, olisiko ne uskonnolliset lehdet pitänyt syöttää Deathchainin keikan suojelijalle Cthulhulle vai olisiko ne pitänyt ojentaa Impaled Nazarenen Mika Luttiselle. Yhtye soitti kyllä timmisti ja sen settilistassa oli alansa klassikkobiisejä, mutta jotenkin nyt ei itselle lähtenyt. Tuskassa soittivat mielestäni paremman setin, vaikka olihan tässäkin sitä klassikkoa ihan riittävästi. Mutta ei voi mitään, että mikä tahansa alkaa kuulostamaan löysältä Entombediin verrattuna. Entombed se vasta kovassa iskussa olikin! Vanhalle Enska-fanille tämä Jalometallin keikkaa reilusti iskevämpi setti oli yhtä hittien ilotulitusta, ja siinä olikin allekirjoittaneella täysi työ malttaa itsensä edes kuvien ottamisen ajaksi. L.G. Petrov on aivan saakelin ruma mies – joka pummi keikan aikana yleisöstä röökiäkin – mutta kenenkään muun luotsaamana ei Entombedia voisi kuvitella. (JP)
Entombed, oi ihana Entombed! Keikan aikana tuli todistettua teoria ihmisen hengissäselviytymisvietin vahvuudesta versus kaikki muut vietit vääräksi. Vaikka kuoliaaksijäätyminen alkoi illan edetessä tuntumaan enemmän kuin todennäköiseltä, vietti nähdä Entombed livenä oli vielä vahvempi. Ja kyllä kannatti. Tiedä sitten lienevätkö värekarvani aina virittyneet niin vastaanottavaiseen tilaan Entombedin keikkojen aikaan vai onko syynä vain keskivertoa heikompi muistikapasiteettini/aika kultaa muistot -efekti, mutta huonoa ruotsalaislegendojen keikkaa en vaan muista nähneeni ikinä. Ja tämä kyseinen Hyvinkään arktisessa yössä soitettu taitaa syöpyä sinne muistilokeroihin jopa Entombed-asteikolla todella kovana keikkana. L.G. Petrov ei ehkä näytä terveiden elämäntapojen ruumiillistumalta, varsinkin kun ottaa huomioon ettei kaverilla ikääkään vielä mitään Ozzy-lukemia ole, mutta kyllä se kunnioitettavasti heilua jaksaa. Toivottavasti vielä kauan!

Lauantai

Perjantaisen hypotermian jälkeen lauantain +15 ja mukavalla frekvenssillä näyttäytynyt aurinko tuntui lähes helteeltä. Siltikin missasin ensimmäiset bändit juostessani kaikki Hyvinkään tekstiilejä valikoimassaan pitävät kaupat läpi. Turhaan. Suomessa näemmä kaupallinen kesä alkaa huomattavasti aikaisemmin kuin terminen kesä, ja toukokuun lopulla jos etsit kaupoista hanskoja ja pitkiä kalsareita saat osaksesi vain sääliviä katseita ja semi-ivallista ei-oota. Ikävästi ekoille bändeille samaan aikaan sattunut Suomen jääkiekkomatsi verotti kansaa varmaankin vielä enemmän kuin viime hetken survival shopping -kierrokset. Tässä siis järjestäjille vielä yksi syy järkätä Steelfest hieman myöhemmin ensi vuonna! Samasta asiakaskunnasta kilpailevat festarit kun ovat kovin vähissä, niin vapaita viikonloppuja luulisi löytyvän hieman lämpimämpään ja jääkiekkovapaaseen aikaankin? (PH)

Lammas edusti kyllä lauantainakin, tosin minultakin jäivät Saattue ja XXIII näkemättä. Forced Kill oli se bändi, jonka takia paikalle piti tulla niinkin aikaisin kuin puoli kolmeksi, viis lätkämatsista (jota kimppakyytiläiset kyllä menivät seuraamaan) ja jonka jälkeen soittaisi kaksi bändiä jotka eivät niinkään etukäteen kiinnostaneet. Reipasta ja innostunutta soittoa, vähäisestä katsojamäärästä huolimatta. Jätkiä tuntui motivoivan se, että nämä ylipäätään olivat isolla lavalla soittamassa. Eikä omissa silmissäni yhtyeen pisteitä laskenut myöskään kitaristin The Destrucktions -selkäpatchikaan. Tulevaisuuden lupaus, ehkäpä? Sawhill Sacrifice ja Corpsessed menivät enemmän tai vähemmän ihmetellessä. Ensiksi mainittu pelotti (muttei bändin tarkoittamalla tavalla) ja Corpsessed taas oli hyvinkin tyypillistä death metallia. Molemmat keikat katsoi, muttei niitä välttämättä vuosien päästä enää muistele. Cavus oli melkeinpä parasta siihen mennessä heti Forced Killin jälkeen, mutta nälkä yllätti ja keikka piti jättää murkinointitauon vuoksi vähemmälle huomiolle.

Lauantain ensimmäinen must-see eli Cavus soittikin onneksi vasta 16:45. Ei porvoolaisbändiä nyt kyllästymiseen asti keikoilla ole näkynyt, mutta näin neljännen keikan hieman yli vuoden aikana nähneenä tuntuisi että keikkailu todellakin sopii pojille. Jokainen esiintyminen on ollut edellistä kovempi, ja niinhän sen pitää ollakin. Cavuksen tuttua maskottia ei vaan valitettavasti tällä kertaa näkynyt. Urbaani hyvinkääläislegenda kertoo kuolleilla lemmikkieläimillä leikkimisen kielletyn järjestäjän puolelta, ja koskapa hengetön elukkaparka tällä kertaa näytti ainakin kuvan perusteella ihan oikealta villiltä rotalta, ehkä yleisen hygienian kannalta parempi niin. Ainakaan minä en välttämättä olisi sitä tuoppiini halunnut lentopostissa saada. (PH)

Tässä välissä päälavalla soittanut Sacrilegious Impalement jäi väliinputoajaksi, mutta Enochian Crescent oli omalla kohdallani tämän iltapäivän odotetuimpia nimiä. Viime näkemiskerrasta olikin kulunut viitisen vuotta, jolloin yhtye eli ”Black Church” -vaihetta. Silloin käytössä ollut totalitaarinen lavarekvisiitta oli jätetty pois, ja bändi tyytyi ”vain” corpsepaintteihin. Mutta jossain vaiheessa keikkaa alkoi lavan suunnasta tulvia saippuakuplia, noita black metallin erottamattomia pieniä fragmentteja. No, viimeksi bändin nähdessäni lensivät höyhenet, mutta jäin ihmettelemään että tuoko se spiikkerin lupailema spektaakkeli oli? No, ei se ollut. Wrathin jo ennestään runneltua ruumista kohdeltiin kaltoin entisestään, kun mies päätti tehdä polttomerkin omaan rintaansa, ilmeenkään värähtämättä, ja vei samalla tehokkaasti huomion vierailevista vokalisteista ja klassikkoviisu Väkisinkastetusta. Siinä touhussa läski aivan kirjaimellisesti tummui ja kärventyneen lihan katku haiskahti pitkälle. Kyllähän se kieltämättä hassulta tuntui syödä taskuun kerääntyneitä vadelmaveneitä moista spektaakkelia katsoessa. (JP)

Viime aikoina liian harvakseltaan keikkaillut Enochian Crescent oli päivän ehdottomia kohokohtia. Jos hetkeksi otan Norjan lipun väriset lasit silmiltäni niin EC meni lauantaina paremmuudessa jopa Taaken ohi minun kirjoissani, ja se on fanaattiselta Taake-fanilta paljon sanottu. Ihan välttämättä ei laulajamies Wrathin aika extreme oheistoiminta jaksa kiinnostaa vaikka se jo lähtemättömästi lavashow’hun kuuluukin, ja kun lehmäraukkojenkin polttomerkintä western-leffoissa saa aikaan minussa silmät kiinni -reaktion niin ihmisen itse itsensä polttomerkitseminen sattuu jo lähes fyysisesti. Koko muu yleisö näytti kyllä olevan haltioitunut tilanteesta, sillä aikaa kun minä hartaasti toivoin että keskittyis nyt siihen soittamiseen vaan…

Huiman hyvän EC:n jälkeen oli vaikeaa siirtyä Sotajumalan pariin. Koko festarin ajan aikataulut toimivat, mikä tarkoitti sitä että hengähdystaukoja ei ollut jollet sitten ehdoin tahdoin uhrannut jotain bändiä. Fyysisesti olin kyllä paikalla, mutta aivokapasiteetilleni oli liikaa vaadittu vaihtaa lennossa hyvästä keikasta toiseen. Olisi suosiolla pitänyt kulkea anniskelualueen kautta ja nollata siellä hetki!

Helnorsk svartmetalliaan jo kolmatta vuosikymmentä vääntävä Taake oli allekirjoittaneelle SE Steelfestin bändi. Livenä välillä hieman epätasaisia esityksiä tuottava Hoest eli herra Taake itse onnistui tällä kertaa keikan aikana vetämästään leijonapullosta huolimatta (tai sen takia) oikein kivasti. Parhaita näkemiäni Taaken keikkoja tämä ei valitettavasti ollut, mutta valovuoden päässä myös huonoimmasta. Jo lähes vakibändiksi vakiintuneet taustajoukot suorittivat aina yhtä ammattitaitoisesti huolimatta alun bassovahvistin-kankeuksista, jotka myyräni tarinan mukaan heittivät Helheimistakin tutun V’gandrin lavamonitorin hiljaiseksi koko keikan ajaksi. Yleisöön sitä ei suorituksesta ainakaan ei-pro huomannut. Norjan lipun kanssa muutamaan otteeseen keikan aikana pelehtinyt Hoest on kyllä showmies henkeen ja vereen, ja sitä ei parit kompuroinnit keikan aikana pahemmin himmennä. Settilistasta löytyi vakiovetojen vanhojen klassikoiden Hordalands Doedskvad 3:n ja Nattestid Ser Porten Vid I:n lisäksi uuden levyn ”Noregs Vaapenin” kotiseuturakkaudesta kertovia helmiä Nordbundet ja Du ville ville Vestland, ja vakiocover GG Allinin Die When You Die, tällä kertaa Sotajumala-Mynnin vahvistamana. Jopa kaverini, raavas metallinainen joka ei turhia tunteile tunnusti että tippa tuli linssiin kun oli niin hieno keikka. Ja se on jo jotain se. (PH)

Jouni: Katselin kyllä keikan alusta loppuun, mutta itselleni Taake on jäänyt aina melko tuntemattomaksi nimeksi. Ehkäpä tilanne pitäisi tämän vedon jälkeen korjata. Sitten festivaalin viimeinen esiintyjä, eli The Crown, joka ei sekään ole omiin feivöritteihin koskaan lukeutunut. Taidan digata bändistä kyllä Pauliinaa enemmän, mutta yhden albumin omistamisella ei vielä pitkälle pötkitä. Itselleni yhtye ei merkinnyt paljoa edes sen laittaessa edellisen kerran pillit pussiin, mutta toki Jules Näverille ja muille yhtyeen faneille tämä merkitsi paljon ja näytti yhtye olevan ihan timmissä vedossakin. Pisteitä Steelfest-organisaatiolle bändin saamisesta Suomen maaperälle ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, vaikka itse olisin mieluummin nähnyt Entombedin soittamassa tällä paikalla, mutta ei aina voi voittaa. Kyllä The Crownia nytkin tunnin seurasi ihan kiinnostuneesti, mutta bändin vielä soittaessa kuittasin omalta osaltani nämä Steelfestit nähdyksi. (JP)

Pääsin pikaisesti tenttaamaan herra Steelfestiä Jani Lainetta tulevaisuuden suunnitelmista. Pelkästään kotimaisia toiveissa olevia esiintyjiä lueteltiin niin laadukas lista, että ainakin minä pidän sormet ja varpaat ristissä (väärinpäin, tietty) että ensi vuonnakin saataisiin Steelfest. Ja toivottavasti huhuna kuultu Hyvinkään kaupungin varotoimenpide kaiken maailman hippien varalta eli hautausmaiden vartioinnin lisääminen osoittautui turhaksi tai hauskaksi vitsiksi ja huvilupa myönnetään tulevaisuudessakin. Luulisi, kuka hullu sitä nyt kesken Impaled Nazarenen tai Enochian Crescentin olisi edes malttanut lähteä hautoja kaivelemaan auki, vaikka kyseinen toiminta muuten harrastuksiin kuuluisikin? Siis harras toive Janille & kumppaneille; onhan Steelfest vielä ensi vuonnakin? Joohan? (PH)

Ojennan Steelfestille ruusuja, mutta pari pientä käsipyyhettäkin. En tiedä mitä bändejä herra Laine on tulevaisuuteen kaavaillut, mutten olisi kyllä lainkaan laittanut pahakseni jos festivaalin ohjelmistossa ollut sijaa perinteisemmällekin, nahan ja niitin nimeen vannovalle heavy metallille. Eikä kyseessä tarvitsisi olla edes Armouria suurempi yhtye, eikä doom metallikaan pahaksi olisi ollut ohjelmaa hieman elävöittämässä. Näitä festejä kyllä elävöitti taukomusiikki, joka oli äärimmäisen rankkaa tykittelyä, eli kantria. Mielipiteitähän tuo jakoi, ja itse olen sitä mieltä että kyllä metallifestareilla on välillä hyvä kuulla muutakin musiikkia kuin vain metallia, varsinkin Panteraa. Ja ulkopuolella kuulemma kävi seurakuntanuoria valistamassa, mutten itse törmännyt näihin ollenkaan. Harmi! Isompi harmi kyllä tuntuu olevan, jos Steelfestiä ei tulevina vuosina enää järjestetä. (JP)

Forced Kill

Jos pitää mainita yksi viime vuoden kovimmista bändeistä ja julkaisuista, niin sanoisin yhtyeen nimeltä Forced Kill ja heidän ensidemonsa ”Speeding Death Velocity”. Jyväskylästä ponnistava thrash/speed metal -yhtye Forced Kill on saanut jo todella paljon ylistävää huomiota osakseen, niin erinäisissä metallimedioissa, kuten metalliaiheisilla keskustelupalstoilla. Sain osan yhtyeen jäsenistä vastailemaan pienimuotoiseen haastetteluun ja tässä se seisoo.

Jäsenet Forced Killin takana ja kuinka yhtye sai alkunsa?

Loco: Yhtyeen kokoonpano haastatteluhetkellä: Esa – vokaalit, Markus – rummut, Jari – bassokitara, Kode – kitara ja Loco – kitara. Tosiaan, parisen vuotta sitten alkoi thrash-bändin perustaminen kutkuttaa yhä enemmän ja Armageddal Agesta tutun Koden kanssa päätettiin laittaa pumppu pyörimään, tarkoituksena soittaa vanhanmallista perseelle potkivaa kovatempoista rytkettä. Puolisen vuotta vierähti rumpalia etsiessä ja epätoivon iskiessä lopulta tultiin siihen tulokseen, että käytetään sessiomiehiä demon äänityksiä varten. Aktiivisena bändi- ja keikkamiehenä Jyväskylän metalliporukoista tunnettu Esa napattiin vokaaleihin. Homma toimi sen verran mallikkaasti ja tehokkaasti, että päätettiin kosiskella ukkoja jäämään bändiin päätoimisiksi jäseniksi. Syksyllä 2009 saatiin vielä ryyppyporukoista tuttu Jari bassonvarteen, ja Forced Killin eka varsinainen kokoonpano oli vihdoin kasassa.

Kode: ”Päätettiin” todellakin, enemmän tai vähemmän. Bändi eli ideatasolla melko kauan ennen kuin mitään rupesi oikeasti tapahtumaan. Nimikin tuli mukaan vasta varsin myöhäisessä vaiheessa. Meinasi jopa omalla kohdalla kiinnostus raskaamman musiikin soitteluun vähän lopahtaa tuossa välissä. Onneksi kuitenkin loppujen lopuksi oikeat miehet löytyivät hommaan eikä tarvinnut wimpata, heh heh!

Forced Kill on saanut muutamilla metallimusiikkiin keskittyneillä keskustelupalstoilla hyvää huomiota. Onko positiivinen palaute tullut täytenä yllätyksenä, vai oliko se odotettavissa?

Esa: Rehellisesti sanottuna yllätti täysin. Mulla on ollu kyllä ennestään haisu siitä, että FK:n kaltaiselle konseptille löytyy tietyissä piireissä aina kysyntää, mutta en olisi kyllä uskonut suosiota tässä mittakaavassa. En väheksy biisejä, mutta pakko se on vaan todeta, että se mitä thrash parhaimmillaan edustaa meikälle on ehkä hieman marginaalikamaa.

Loco: Puskista tuli kyllä Esaa kompaten. Toki demon valmistuttua tuli pidettyä sitä varsin jäpäkkänä tekeleenä kaikkine aloittelevan bändin heikkouksineen ja kämmeineen, mutta tosiaan tuon mittaluokan suoranaista hehkuttelua ei todellakaan olis osannut edes toivoa.

Kode: Eipä tainnut mitään odotuksia olla vastaanoton suhteen. Enemmänkin varmaan olimme semmoisella ”katsotaan nyt” – mielialalla. Eikä sitä kerinnyt paljoa omalla kohdalla miettimäänkään, kun oli liian kiire sykähdellä Kainuun kivisissä metsissä telamiina kainalossa. Hauskahan se oli sitten kuulla, että vastaanotto on ollut hyvä.

”Speeding Death Velocity” -demo on saanut myös paljon hehkutusta osakseen. Mitä mieltä itse olette demosta? Onko kappaleiden sävellys ollut helppoa, ja onko kappaleiden kirjoittamisen takana yksi vai useampi jäsen? Miten Forced Killin kappaleet pääasiassa syntyvät? Kuinka paljon teillä on uutta materiaalia valmiina? Mitä pidätte Forced Killin vahvimpina osa-alueina?

Esa: Mielestäni Speeding Death Velocity on kyllä helkkarin hyvä demo. Kehtaa kuunnella itekki. Saa veren kiertämään ja pitää lääkärin loitolla. Sävellyksestä turha puhua mitään kun en siihen osallistu. Locon holvista saattaa pari biisiä jo löytyä.

Loco: Kappaleiden teosta ollaan tosiaan Koden kanssa oltu päävastuussa tähän asti. Itse säveltäminen itelle saattaa toisinaan olla todella hidasta ja tuskallista, ja valmiin kappaleen saaminen tiskiin ei kyllä tuosta vaan synny. Renegadestakin taisi olla liki kymmenkunta eri versiota ennen kuin kelpuutin lopputuloksen (josta voi toki olla montaa mieltä…). Eniten päänvaivaa kyllä tuottaa juuri riffien niputtaminen toimivaksi yksiköksi ja tietyn palapelimäisyyden välttäminen, joka sinänsä on jo lievä paradoksi tän tyyppisessä riff-o-rama -kamassa. Lopputulokseen olen kyllä ollut melko tyytyväinen. Uusia biisejä ja ideoita alkaa olla kyllä onneksi vihdoin aika mukavasti kasassa seuraavaa hyökkäystä varten.

Kode: Nyt tietysti demoa reilusti kuulleena voisi sitä vähän viilailla sieltä sun täältä, mutta aika pienistä jutuista on kyse. Itse materiaaliin olen kyllä ihan tyytyväinen. Reenejä ei ollut ennen nauhoituksia! Siitä huolimatta lopputulosta ei ole tarvinnut pahemmin häpeillä. Mainittakoon, että Esa käveli aikalailla suoraan nauhoituksiin, lyötiin vaan sanat eteen ja ei muuta kuin rec päälle! Tämä valitettava kiirehtiminen johtui lähinnä siitä, että nauhoituksia piti hieman aikaistaa, kun meikäläisen täytyikin lähteä heinäkuussa inttiin tammikuun sijasta eikä sen takia huvittanut lykätä hommia entisestään. Onneksi pääsin sieltä sitten melkein yhtä nopeasti pois kuin olin mennytkin. Aivan kuten Locollakin niin sävellystyö on täälläkin päässä melkoisen raastavaa ja hidasta hommaa. Armoton itsekritiikki ja jatkuvasti kummitteleva perfektionismin poikanen eivät oikein natsaa. Mutta joo. FK:n vahvin osa-alue? Helvetin komea vokalisti!

Mitä mieltä olette nykypäivän muista thrash metal bändeistä? Löytyykö seasta helmiä vai luotatteko täysin vanhoihin legendoihin? Otatteko mitään vaikutteita uusilta bändeiltä? Mitkä ovat suurimmat vaikuttajat Forced Killin musiikkiin? Mitä yhtyeen jäsenten levysoittimissa pyörii tällä hetkellä?

Loco: Jenkeissä tuo uuden aallon thrash alkaa jo hieman räjähtämään käsiin, ei oikein jaksa juurikaan kiinnostaa. Sacrificen uusin oli paha pettymys, odotin paljon enemmän. Toki silloin tällöin putkahtaa esiin toimivia 00-bändejä kuten vaikkapa Funerot ja Evil Army, kannattaapa tsekkailla. Täytyy nostaa hattua Koden valveutuneelle silmälle ja hyvälle vainulle metallibändien suhteen. Vaikutteita otetaan vähän sieltä täältä, enimmäkseen kyllä 80-luvun speed, thrash ja death/thrash vaikuttaa omiin juttuihin. Viime aikoina oman levylautasen on varannut (kappas kappas) klassikko-osasto: Slaughter – Strappado, Deicide – S/t, Dark Angel – Leave Scars, Pentagram (kolme ekaa täyspitkää) jne. Wigwamin Nuclear Nightclub hyvänä vastapainona tykityslevyille.

Esa: Kai sieltä ihan hyviä orkestereita löytyisi jos vaan kerkeisi tarkistelemaan, ehkä enimmäkseen tulee vanhoja kuunneltua. Kestosuosikit: Wishbone Ash – Argus, Suicidal Tendencies – The Art of Rebellion, Muse – The Resistance, Sólstafir – Köld

Kode: Itse olen kauhea natsi uusien (ja oikeastaan vanhojenkin) bändien suhteen siinä missä Antti taas on huomattavasti suopeampi. Uusista bändeistä ehdottomasti mainitsemisen arvoisia ovat Chörnyj Woron (taisivat tosin jäädä tauolle/lopettaa?) Saksasta sekä Antichrist Ruotsista. Sitten hetken pidempään porskuttaneet, jo mainitut Funerot ja Evil Army sekä Fastkill ja Terror Squad toimivat täällä päässä ihan täysillä. Näistä etenkin Funerot ja Terror Squad vetävät niin raikkaalla otteella silti kuulostamatta mitenkään turhan ”modernilta”, että ei voi kuin ihailla. Paskaksi vaan kaikki raja-aidat! Vaikuttavat kyllä omaan tulkintaan ihan siinä missä vanhatkin bändit. Meidän suurimmat vaikutteet kuuluvat varmasti musiikissa sen verran hyvin, että mitään listaa ei nyt tarvitse kirjoittaa. Viime aikoina omassa soittimessa on soinut jotain aivan muuta kuin kovaa heviä Vomitorin ja Garden Of Wormin uutukaisia lukuun ottamatta.

Oletteko saaneet levylafkoilta yhteydenottoja, tai oletteko itse yrittäneet lähestyä levy-yhtiötä? Olisitteko valmiita tekemään täyspitkän?

Esa: Tietääkseni ei oo kuulunu eikä oo ittekkää vaivaannuttu lähestymään. Voishan ton riipasta.

Loco: Itseasiassa jotain pientä säätöä on jo mielessä tulevien settien varalta, vaan eipä viitsi huudella vielä kun ei ole täysin ajankohtaista. Täyspitkän teko kyllä ei oo ihan tän päivän juttu, todennäköisesti jotain minijulkaisua pistetään pihalle ennen sitä. Paljon on kuitenki vielä varaa tiivistää ja tiukentaa sekä soittoa että biisimateriaalia ennen kuin lähdetään LP:llistä hutkimaan…

Kode: Sanan ”minijulkaisu” muuttaisin kyllä monikkoon, muuten ei lisättävää.

Mitä Forced Killin keikkarintamalla tapahtuu? Millaiseksi liveyhtyeeksi kuvailisitte itseänne?

Esa: Just soitettiin Lutakossa ja vastaanotto yllätti kyllä todella positiivisesti. Vähän on hiljaista, aihetta ihmettelyyn mielestäni. Venomin Cronosta lainatakseni ”I would love to be in the crowd!”

Loco: Keikkaa pitäs saada enempi kyllä heitettyä että sais hapuilua minimoitua. Kesälle onkin jotain pientä jo luvassa. Lutakossa oli kyllä todella hyvä vastaanotto, oli helvetin siistiä soittaa.

Kode: Lutakon visiitti oli kyllä totaalinen unelmien täyttymys, eikä paljoa parempaa keikkapaikkaa olisi osannut toivoa ensiesiintymiselle. Kokemusta olisi kova hinku päästä kartuttamaan niin pian kuin suinkin.

Jos Forced Kill olisi alkoholijuoma, niin mikä se olisi ja miksi?

Esa: Long Island Ice Tea. Hyvin maukas ja kesäinen, mutta silti petollinen.

Loco: Perusaineksista loihdittu kilju. Kiristää naaman ja kirkastaa mielen.

Kode: En oo juonut tarpeeksi kauaa enkä tarpeeksi paljoa että osaisin letkauttaa tähän jotain nerokasta.

Tässä kohtaa haluan kiittää Forced Killin jäseniä tästä vaatimattomasta haastattelusta ja toivottaa bändille menestystä. Thrash till the death!

Forced Kill – Speeding Death Velocity

Jyväskyläläinen Forced Kill tulee ja tappaa. Yhtye tarjoilee ensimmäisellä demollaan vahvasti 80-luvun hengessä vedettyä thrash metallia.

”Speeding Death Velocity” on heittämällä 2000-luvun parhaimmistoa omassa genressään. Onkin vaikea kuvitella, että kyseinen demo on näinkin tuore. Vaikutteita kuulee Dark Angelista, vanhemman Sepulturan kautta Sacrificeen. Yhtyeen jäsenet ovat myös tuttuja Pyrotoxic ja Speedtrap bändeistä.

Kappaleet tahkotaan läpi melkoisella vauhdilla, kunnon moshpartteja unohtamatta. Riffit näyttelevät ehdottomasti suurinta osaa yhtyeen ulosannissa. Riffiä tulee riffin perään, ettei naapurin mummolla ole toivoakaan pysyä vauhdissa mukana. Laulaja Esan vauhdikas keuhkoaminen on myös huippuluokkaa. Hätäisen kuuloinen vaahtoaminen sopii Forced Killin esittämään thrash metalliin kuin nyrkki perseeseen. Neljän kappaleen demolta ei siis vauhtia ja meininkiä puutu yhtään.

Nostankin Forced Killin ylivoimaisesti kovimmaksi kotimaiseksi demobändiksi ja Speeding Death Velocityn sen myötä kovimmaksi kotimaiseksi demoksi, mitä eteen on koskaan tullut. En usko, että menee kovinkaan kauan, kun joku alan levy-yhtiö kiinnittää bändin riveihinsä. Keikkoja odotellessa. Thrash till death!