Avainsana-arkisto: Forca Macabra

Rässiliivien suhinaa ja surman siipien havinaa

Olen yleisesti ottaen laiska ihminen, ainakin mitä tulee keikkojen katsomiseen toisissa kaupungeissa. Helsinkiin jaksan raahautua harvakseltaan, mutta olipahan siihenkin taas syytä kun Rytmihäiriö ilmoitti soittavansa keikan 90-luvun alun kokoonpanollaan ”Surman siipien havinaa” -pitkäsoittonsa 20-vuotispäivän kunniaksi. Rytmihäiriötä olisi lämmittelemässä Força Macabra ja Axegressor… ja Rytmihäiriö itse lämppäisi Municipal Wastea.

Kampin lasihelvetissä oli yhdistettynä sekä joulu- että lottokaaos, joten tupa oli täynnä. Illan aikana nähtävien esitysten määrä nousikin viiteen, kun siellä kaiken kaaoksen keskellä vedettiin alkulämmittelyksi tiernapoikia. Euroshopperin energiajuomat käsissään käyskentelevien teinien, joulun stressaamien pariskuntien ja satunnaisten spurgujen kirjavassa joukossa näkyi pari farkkuliiveihin, lenkkareihin, pillifarkkuihin ja lippalakkeihin pukeutunutta hevisankaria. Minneköhän olivat matkalla?

Saapuessani Nosturin pihalle kello oli muutaman minuutin yli kahdeksan, eivätkä ovet olleet vielä auki. Paremman tekemisen puutteessa asetuin muutaman kymmenen metriä pitkän jonon hännille. Hetken aikaa ehdin siinä olemaan, kunnes alta aikayksikön takana oli vähintään yhtä paljon porukkaa kuin edessänikin. Eipä siitä enää minnekään kannattanut lähteäkään, vaikka jonon etuosa lauleskeli mullikuorona vanhoja joululauluja sekä Rytmihäiriön uusimman levyn biisejä. Oli etukäteen vaikea arvioida, kumpi bändi vetäisi enemmän porukkaa; Municipal Waste vai Rytmihäiriö? Anthrax- ja Suicidal Tendencies -logoilla varustettuja tekstiilejä näkyi olevan enemmän kuin Rytmihäiriö-tuotteita, joista suurin osa viittasi kantajansa pitävän erityisesti bändin vanhasta tuotannosta.

Ehdin olla pelipaikoilla vain joitakin minuutteja, kun Força Macabra Ot… Taurus keulillaan jo aloitti. Tämä portugalinkielisten kirousten pikakurssin tarjonnut yhtye ei tuntunut sen pahemmin uppoavan kaikkiin läsnäolijoihin. Voi olla, että yleisön joukossa oli paljon sellaista jengiä jotka eivät Forssan makkaroita ole koskaan kuulleetkaan. Silti lavan edessä oli kuhinaa, onhan Força Macabran musiikissa sentään iskevyyttä sen verran että sen mukana on helppo säntäillä ja puida nyrkkejä. Bändin esittämät coverit eivät tainneet olla porukalle sen tutumpia kuin bändin omatkaan kappaleet, mutta tokihan kappale iskee, jos sen kertosäkeessä hoilataan ”Metal! Metal! Metal!” brasilialaisittain äännettynä.

Axegressorista on itselleni taas tullut liiallisen hypetyksen synonyymi. ”Axecution” MCD:n julkaisun aikoihin suhteellisen suuri määrä kavereistani hehkutti bändiä suunnilleen parhaaksi rässibändiksi sitten Kreatorin, mutta eihän se levy odotuksiani vastannut. Sen jälkeen minulla ei olekaan ollut bändistä juuri mitään havaintoja, muutaman biisin tynkäsetti TVO:n hautajaisissa kun ei paljoa ollut. ”Parempaa kuin muistin” taisi olla ensimmäinen ajatukseni Johnny Nuclear Winterin rässikalsareita ihastellessani, mutta en silti saanut sen pahemmin kicksejä turkulaisten soitannasta.

Virtuaali-Seppo sai antaa tilaa Ufojen kosmisille viesteille, kun Rytmihäiriön setti keskittyi nimenomaan bändin vanhimpiin kappaleisiin. Tämä tarkoitti myös erilaista kokoonpanoa; kitaran varressa oli Tuukka ja keulahahmona riehui raskaasti tatuoitu Pate. Unekin käväisi lavalla avustamassa parissa kappaleessa. Herra sai rääkymiseensä lisää raivoa, kun joku valopää oli pihistänyt tämän narikkalapun, sen turvin lunastanut Unen kamat ja kadonnut jonnekin. Lammas Zineä edustava toimittaja osoittaa solidaarisuutensa Unea kohtaan ja toivoo, että rosvo saatiin kiinni ja Unen vääriin käsiin päätynyt omaisuus päätyi takaisin omistajalleen.

Itse setti taas sisälsi biisejä, joita ei ole kuultu minkään Rytmihäiriön soittamina pitkään aikaan. Joitakin näistä biiseistä Rytmihäiriö on tosin vetänyt nykykokoonpanollaankin, mutta korkeintaan muutaman keikkaa kohden. Nyt ei leikitä… nyt tapetaan, Nuori eläkeläinen, Homman nimi oli kuolema ja varsinkin Ihmisiä kuolee ovat sellaisia biisejä, joiden kautta itse tutustuin Rytmihäiriön tuotantoon, ennen kuin bändi oli koko hevikansan huvia. Arvostan noita biisejä korkealle bändin nykytuotantoa yhtään väheksymättä, joten vanhojen biisien kuuleminen liveoloissa on piristävää. Soundeista tosin puuttui levyillä ollut sirinä ja pörinä, mutta tuskinpa keikka olisi tuosta juuri parantunut. Mutta kuinka ollakaan, keikka tuntui loppuvan lyhyeen.

Rytmihäiriön setistä voisi kohdallani puhua pienoisesta unelmien täyttymyksestä, joten väkisinhän varsinaisen pääesiintyjän musiikki kuulosti sen jälkeen valjulta. Mitään valjua ei Municipal Wasten keikassa tosin muuten ollut. Kotimaassamme viimeksi viime syksynä vieraillut nelikko oli vetänyt lavanedustan täyteen väkeä. Meno oli odotetusti villiä, ja nuoria ukkoja lenteli pääni ja kamerani ylitse järkkäreiden estelyistä huolimatta. En ole erityisemmin ihastunut yhtyeen levytyksiin, mutta livenä näissä crossover-ralleissa tuntuu olevan enemmän potkua. Pakollisina ohjelmanumeroina lavalla kävi piipahtamassa lukuisia yleisön edustajia ja yleisösurffaajia oli yhtä paljon kuin oluenystäviä Vantaanjoessa kesäkuumalla. Wall of deathin järjestäminen taisi olla vähintään yhtä pakollista kuin hassunhauskan Boner Cityn soittaminen. Lyhyt mutta sitäkin intensiivisempi, noin kolmivarttinen setti oli nopeasti ohi ja narikan edustalla oli alta aikayksikön keikan loppumisesta väkeä kuin pipoa. Rässiliivisiä sankareita vaappui adrenaliinihurmoksen aiheuttaman hyvän mielen saattelemana Helsingin lumiseen ja kylmään yöhön, kukin omaan suuntaansa…

Forca Macabra – Aqui É O Inferno

Mitä uutta sanoa yhtyeestä, joka on perustettu vuonna 1991? Mitä uutta sanoa miehistä, joiden kannukset on hankittu mm. Rytmihäiriön, Kuoleman ja Selfishin rivistöissä? Ja ennen kaikkea, mitä uutta sanoa albumista, joka ilmestyi vuosi sitten?

Eipä oikeastaan mitään, joten tyydynkin vain toteamaan, että Forca Macabran ”uusi” pitkäsoitto on sitä samaa, vahvasti thrash-vaikutteista ja täysin portugalinkielistä hardcorea, jota kvartetti on veivannut jo pitkälti toistakymmentä vuotta, ja joka toimii niin lavalla kuin levylläkin. Hieno levy, hieno orkesteri.

Lyhyt oli arvostelu, mutta niin on myös elämä.

Lahti Drunk Punks #6

Lahti Drunk Punks -kekkereiden dokumentointi oli ollut Lampaan to-do-listalla jo ties kuinka kauan, mutta vasta kuudes kerta toden sanoi. Vanha sanonta tosin kuuluu, että ”hyvää kannattaa odottaa”, ja odotus tosiaan palkittiin, sillä tällä kertaa tiedossa oli todellista herkkua. Tarjottimelle oli koottu melkoisen kattava juhla-ateria punkin eri osa-alueista – ruokaympyrä, you know.

Illan aloitti turkulainen Noituus, jonka minimalistisen alkuvoimainen crusti (yhtyeen omin sanoin Pesukone crust) sai hymyn nousemaan huulille, mutta pelkästään positiivisessa mielessä. Hurmetta ja huutoa piisasi riittämiin, kun bassosta ja rummuista (hatun nosto herran kestävyydelle) muodostuva ”taustaryhmä” lanasi tietä vokalisti Veikin käsittämättömälle rääynnälle. Monotonista ehkä, mutta jotenkin helvetin tehokasta. LDP-neitsyys oli näin menetetty.

Räällä jatkettiin, mutta siinä missä Noituus veteli mutkat suoriksi kiivaalla crustilla, niin illan toinen turkulainen, Night On Earth, keitteli oman soppansa rässin ja bläkkiksen kaltaisista raaka-aineista – blackened thrashcore, tai jotain sinne päin.

Tämä myöskin triona operoinut rähinäryhmä voitti puolelleen samantien, kun ensimmäiset sävelet päästettiin ämyreistä karkuun. Vaikka thrash- ja black metalli eivät omissa stereoissani juurikaan viihdy, niin Night On Earthin punkin katkuinen visvaisuus sai kyllä allekirjoittaneen kääntämään takkinsa – ainakin tuon yhden illan ajaksi. Yhdistä Venom ja crust, niin olet askeleen lähempänä Night On Earthin manifestointia. Erikoismaininta pitää vielä myöntää kielimiesten mustaakin mustemmille tuplavokaaleille.

Kahden märkäkorvaisemman ryhmittymän jälkeen oli aika päästää kokeneemmat ketut kehään. ”Seasoned veterans” voisi olla oiva termi kuvaamaan Forca Macabraa, sillä bändi on vääntänyt portugalinkielistä ja thrash-vaikutteista harkkoreaan jo vajaat kaksikymmentä vuotta. Veteraani tosin kuulostaa hieman halveksuvalta arvonimeltä, sillä nämä suomipunkin legendat ovat vielä erittäinkin vitaaleja tapauksia. Mm. Rytmihäiriön ja Kuoleman jäsenistöistä koottu ”all-stars”-kvartetti ei yllätyksiä tarjoillut, mutta usemman FM-keikan nähneenä täytyy sanoa, että hieman heikompikin ”Forssan Makkarat”-show pesee mennen tullen monet nuoremman polven yrittäjistä. Kokemus näkyy ja kuuluu, eikä nelikko tuhlaa energiaansa turhaan keekoiluun, vaan musiikki on se, minkä takia pändi nousee lauteille vuodesta toiseen.

Legendalinjalla jatkettiin, mutta The Sörsselssönssin kohdalla itse legenda istuu pilven reunalla ja ja seurailee opetuslapsiensa elämöintiä. Suomikomedian suurimman, eli Pertti Pasasen (itse en tosin miehen ”nerokkuutta” pysty allekirjoittamaan mitenkään päin) nimeen vannova retkue on punk-piireissä noussut arvoon arvaamattomaan, mutta jäävään itseni ko. piireistä, sillä tamperelaisnelikon spedeily ei jaksanut muutamaa kappaletta kauemmin kiinnostaa. Varsinaisesta kiinnostavuudesta ei myöskään voi puhua bassonsa takana keikistelleen Janen turhopuromaisesta alusasusetistä, mutta tuo mielikuva piirtyy – syystä tahi toisesta – verkkokalvoilleni yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja…

Illan kliimaksiksi oli säästetty Rovaniemeltä asti Mastokaupunkiin matkannut Polttoitsemurha, joka ainakin minun kirjoissani on tällä hetkellä yksi Suomen lupaavimmista punk-partioista. Ja hyvin viisikko lupauksensa lunastikin, sillä illan valtiaista ei enää ensimmäisen piisin jälkeen ollut epäselvyyttä.

Rokkaavaa ja rollaavaa crustia ilmoille tuutannut orkesteri ei itseään säästellyt, sillä alusta asti ”Polttis” tunkeutui yleisöön kuin Zyklon B juutalaisiin: väkivaltaisesti ja tappavan tehokkaasti. Ainon ja Jussin tuplavokalisaatio oli vielä kuin piste iin päälle, niin kovin hyvin se komppasi primitiivisyydessään rytmiryhmän metelöintiä. Eikä Ainon helposti katseltava ulkomuoto ainakaan tätä musiikillista kokemusta huonontanut.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen LDP-iltani sujui erinomaisesti; korvat viihtyivät, niskat kipeytyivät ja aamulla oli krapula. Nyt ei muuta kuin kiljut pöhisemään ja LDP seiskaa odottelemaan.