Avainsana-arkisto: folk metal

Falloch – Where Distant Spirits Remain

Kummallista, miten jo bändin nimestä voi arvailla paljonkin. Nimi Falloch toi mieleen välittömät assosiaatiot Agallochiin, osittain syystäkin. Parempi heivata Agalloch hiivattiin tästä arviosta jo nyt, sillä se ei tee oikeutta Fallochille. Skotlantilaisbändi on aika tuore tapaus, sillä sen syntysanatkin on lausuttu vasta viime vuoden puolella. Falloch on kahden miehen – Scott McLeanin (rummut, syntikat) ja Andy Marshallin (kaikki muu) – yhteisten visioiden sulautuma. Vision on täytynyt olla kokonaisuudessaan aika vahva, kun ukoilla oli pokkaa aloittaa levytysura pitkäsoitolla.

Falloch yhdistelee folk metallia, post-rockia ja shoegazea. Trendikästä, eikö? Tunnelma on rauhallinen, luonnollinen ja pois arjen murheista vievä, mikäli kuuntelija osaa virittäytyä levyn vaatimaan tunnelmaan oikein. Manner-Euroopassa samankaltaista musiikkia on tehnyt lähinnä ranskalainen Alcest, ja Alcestin vaikutus kuuluukin eteerisenä tunnelmana mutta jokseenkin heikkoina laulusuorituksina, vaikkakin Marshall muistuttaa enemmän Coheed and Cambrian Claudio Sanchezia kuin Alcestin Neigea.

Bändin nuori ikä kuuluu albumilla pienenä kompuroimisena. ”Where Distant Spirits Remain” on kyllä mielenkiintoinen esitys, mutta siitä puuttuu esimerkiksi se hypnoottisuus ja mystisyys, mikä on yleensä auttanut tämän tyylilajin levyjä pysymään tolpillaan. Tämä on hankala ala, mutta yleisesti ottaen Falloch selviää tehtävästään. Ehkä hieman takellellen, mutta selviää kumminkin. Agallochin ja Alcestin fanit pitävät Fallochista takuuvarmasti.

Korpikuusen kyynel – Existing Exception

Korpikuusen kyynel tarkoittaa kotipolttoista. Kieltolain aikana pontikkaa polteltiin metsän suojissa, joista ihmisen ilmoille kampeaa itsensä myös Korpikuusen kyyneleeksi itsensä nimeämä bändi. Suomalaisessa metallissa marinoitu Korpikuusen kyynel ei tarjoa pontikkaa, vaan ensimmäisen virallisen julkaisunsa, ”Existing Exceptionin”.

Jo bändin nimestä ja viimeistään kitarasoundista vetää helposti yhtäläisyysmerkit erääseen toiseen suomalaiseen folkahtavaa metallimusiikkia soittavaan bändiin. Korpikuusen kyynel ei ainakaan pollaansa rasita liikaa. Bändi nimittäin kuulostaa ihan Korpiklaanilta, ja jokainen lukija voi aivan itse päätellä onko se hyvä asia vai ei. Suoraan apinointiin ei kuitenkaan alennuta, sillä Korpikuusen kyyneleestä voi poimia myös viitteitä ns. ”suomimetallista”, eli lähinnä melodisesta death metallista. Muista hilipatihippaabändeistä poiketen Korpikuusen kyynel myös esittää musiikkinsa englanniksi, vaikka bändin suomenkielisen nimen lausuminen iskee yhtä pahasti korviin kuin palmun näkeminen kuusimetsässä.

Sinänsä Korpikuusen kyynel ei tee mitään uutta ja mullistavaa: viisihenkinen bändi soittaa hyvin kertosäevoittoista kevytheviä naislaululla varustettuna. Periaatteessa voin kuvitellakin kesäisen Pellavarockin, järvimaiseman, tanssivan hevikansan, Korpikuusen kyyneleet lavalla ja itseni kalja-alueella katsomassa moista spektaakkelia sivusta. Itse en saa tuosta tilanteesta mitään kicksejä, mutta Korpiklaanin faneille Korpikuusen kyyneltä voisi suositellakin. Jos jo Korpiklaani ahdistaa, kannattaa Turun kyynelehtijöistä pysyä kaukana.

True – Still Life

”Bändillä on korni nimi, levyn kansitaide on sysiruma ja intro kuulostaa Värttinältä”, siinä lähtökohdat kroatialaisyhtyeen kolmanteen (ensimmäinen levy-yhtiölle) täyspitkään. Paremminkin olisi voitu liikkeelle siis lähteä. 

Truen (toi nimi nyt vaihtoon, niin kuin olisi jo!) musiikillinen pohja lepää vakaasti ”dismemberiaanisen” death metallin pahnoilla. Tosin Truen kohdalla se tarkoittaa välimallin riffejä, perushyvää murinaa ja liian pitkiä kappaleita, eikävätkä hienoiset crust-vivahteetkaan nosta kvintettiä keskinkertaisuuden suosta. Se mikä bändistä tekee ”erikoisen”, on tamburan, kroatialaisen perinnesoittimen (liian) runsas käyttö. Hieman luuttua muistuttava kielisoitin lisää Still Lifen metalliseen äänimaailmaan huomattavan folk-aspektin, joka ei suoraan sanoen istu kokonaisuuteen laisinkaan.

Ehkäpä folk-metallistit sun muut larppaajahörhöt tästä jotain irti saavat, mutta omaan korvaan yhdistelmä kuulostaa pelkästään luotaantyöntävältä. Ensin eeppinen sello-crust ja nyt sitten folkahtava death crust. Mitä seuraavaksi? Elektroninen screamo crust?