Avainsana-arkisto: Fleshpress

”Ennen joulua ahistaa muutenkin jo valmiiks!”

Joskus sitä ei kaikki suju kuin Strömsössä. Marraskuun jälkipuoli meni osaltani todella stressaavissa merkeissä ja surkeita (sekä pieniä että isompiakin) sattumuksia osui sarjana eteen niin paljon, että tilanne alkoi lähennellä jo tragikomediaa. Jonkinlaisena valona tunnelin päässä voitaneen pitää Dead in the Waterin, Fleshpressin ja Unkindin keikkojen näkemistä Lahdessa, jonka yhteydessä voisi näppärästi käydä myös Hämeenlinnan kotikulmilla. Samalla voisi moikata joitakin tuttuja ja piipahtaa elämäni ensimmäistä kertaa Torvessa. Keikkaa edeltänyt viikko menikin tuulimyllyjä vastaan tapellessa, ja lopulta raskaan ja ei-ihan-niin-putkeen sujuneen työpäivän jälkeen lähdin pimeille maanteille matkustamaan Lahteen. Eipä sekään reissu ihan putkeen mennyt, tätä kirjoittaessa odottelenkin pikavoittoa (tai oikeammin toivon, ettei sitä edes tule).

Onneksi auto ei hajonnut, joten pääsin Lahteen. Meikäläisen armeliaasti lattialleen majoittaneen siskoni kämpillä Facebook auki ja naamalle lävähtää tieto, että Unkind peruutti kitaristille osuneen työtapaturman takia. Jostain syystä tämä tieto ei enää erityisemmin harmittanut, vaan se oli jopa täysin odotettua. Eikä se ole omalla kohdallani edes erityisen ainutlaatuista, kun kesällä 2009 matkustin Poriin Hämeenlinnasta (tosin kyllä asuntoasioissa) nähdäkseni Unkindin keikan, joka olikin sitten peruuntunut. Tälle tilanteelle aloin jo hieman naureskelemaan, mutta sen sijaan relaksaatiomusiikiksi tarkoitetun Motörheadin ”No Sleep ’till Hammersmithin” unohtaminen kotiin 300 kilometrin päähän ottikin kupoliin senkin edestä. Varsinainen vitutuksen multihuipennus, kun kaiken kukkuraksi vielä eksyin Lahteen hakiessani avovaimoa ja tämän ystävätärtä keskusten toiselta puolelta ennen Torveen menemistä.

Kun vihdoin pääsin Torveen, oli olo aika lyöty, mutta onnellinen, kun olin vihdoin päässyt ravintolaan istumaan. Kädessäni oli (alkoholiton) olut, hyvät taustamusat ja hyvää seuraa. Vaatimatonta, ja pelkästään tuossa tilanteessa rentoutuminen olisi ollut mahdollista, mutta päälle lisättiin vielä kaksi hyvää bändiäkin. Unkindin peruuttamisen takia kummankaan jäljelle jääneen bändin keikat eivät dramaattisesti pidentyneet, mitä nyt ensin soittanut Fleshpress soitti kaiketi yhden ylimääräisen ohjelmanumeron. En tunne Fleshpressin äänilevytuotantoa niin hyvin että voisin sanoa keikan varsinaisesta koostumuksesta paljoakaan, mutta käsittääkseni siinä oli hyvin paljon tuoreen ”Acid Mouth Strangulation” -albumin matskua. Tämän keikan perusteella kyseessä on todella hyvä ja mielenkiintoinen levy. Nälkä kasvoi syödessä, ja distropöydältä tarttuikin mukaan hieman Fleshpressiä äänitetyssä muodossa (ja seuraavana aamuna Sarvilevyistä vielä hieman lisää).

Dead in the Waterin olen nähnyt sen verta monta kertaa viimeisen kahden vuoden aikana, että omalta osaltani uudenlainen sanottava bändistä alkaa tosissaan jo loppumaan. Tosin tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin bändin jossain muualla vetämässä keikkaa kuin Hämeenlinnan Suisto-klubilla, joten olihan tässä keikassa hieman erikoisuuden tuntuakin. Hyvä mieli jäi tästäkin vedosta, vaikka olen nähnyt tältä kokoonpanolta säväyttävämpiäkin esityksiä, mutta varsinkin DITW tuntui soittaneen aivan liian lyhyen setin. Tosin eihän tämä bändi ole koskaan vetänyt maraton-keikkoja ja vaikka bändillä olikin setissään vain kourallinen kappaleita, olivat niiden pituudet sitäkin pitempiä. Mutta eiköhän tämä keikka nyt kuitenkin ollut tämänkin ajomatkan arvoinen. Arvatkaa vain, ahdistiko enää samalla tavalla keikkojen jälkeen kuin ennen niitä? ”Ennen joulua ahistaa muutenkin jo valmiiks!” ilmoitettiin tapahtuman Facebook-sivuilla, mutta omalla kohdallani tällä illalla oli ahdistusta purkava vaikutus.

[flickrfeed photoset=72157628294104757]

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

Fleshpress – No Return & Rebuild/Crumble

Muutaman vuoden takainen ”Pillars” oli albumi, jolla Fleshpress esitteli kenties kokeellisimman, mutta samalla myös helposti lähestyttävimmän puolensa. Hitaasti mutta erittäin hitaasti edenneen doomin ja syvälle sydämeen sattuneen sludgen seuraksi oli siroteltu niin black metallin, kraut rockin kuin dronenkin parhaita puolia ja termi blackened doom risteili useammankin ”asiantuntijan” huulilla.

Kokeellisuuden tiellä jatketaan myös vuonna 2010; on jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain ihan helvetin mustaa. Kolmemiehiseksi kutistunut (mm. lauluvastuu on siirtynyt kitaristi Kojon harteille) lahtelaisryhmä palaa levykantaan julkaisemalla ”viidennen albuminsa” kahden EP-kiekon muodossa – aluksi cd:nä ja nyt syksyn korvalla vinyylinä.

”No Returnin” aloittava Dead End Life Crawling Thru Shit and Blood Soul Burning jolkotellaan liikkeelle uhkaavalla happo-sirinä -matelulla ja vasta viiden minuutin rajapyykin jälkeen on aika asettaa jalka pedaalille ja painaa kaasua (tai tässä tapauksessa säröä). Perinteisissä (?) Fleshpress-sfääreissä edetään sitten viimeiseen minuuttiin asti jolloin kappale räjähtää käsiin ja saatellaan maaliin miltei crustiksi äityvällä kaahauksella. Vaikuttava avaus. ”B-puolella” muistellaan vanhoja, sillä Spiral Filter Forcing You Down to Black Pyramid on uusioversio yhtyeen kenties tunnetuimmasta ”hitistä” Spiral Filteristä (split w/ Bud Junkees, 2002). Mistään täytepalasta tai mielikuvituksettomasta uudelleenluennasta ei ole kuitenkaan kysymys, sillä alun kohkaamisen jälkeen jo jonkin aikaa Fleshpressin uraa koristaneet psykedelia-sävyt muovaavat kappaleesta yli kaksitoistaminuuttisen, paikallaan maanisesti huojuvan jumituseepoksen.

Kakkoslevy (tai ykköslevy?) koostuu niin ikään kahdesta biisistä, joista Rebuild saa luvan olla ensimmäisenä. Uudelleenrakentaminen aloitetaan kovin tutun oloisella hiippailulla ja muutenkin kappale omaa selvää sukulaissieluisuutta No Returnin avausraidan kanssa. Urakan päättävä Crumble onkin sitten nimensä mukainen sortuminen; sen minkä Rebuild pystytti, sen Crumble totisesti murskaa ja raivaa tieltään kohti lopullista tuhoa. Drone/ambientmaisella suhinalla starttaava veisu kerää vauhtia hyvän tovin, mutta Aspan hieman tribaalimainen taonta antaa ymmärtää, että kohta paukkuu. Ja kun esteitä ei enää tiellä ole, niin sitten mennään eikä meinata. Black metallia, sludgea ja jopa hieman post-metallia yhdistelevä kappale ampuu suoraan luihin ja ytimiin, eikä ruumis tiedä pitäisikö itkeä onnesta vai nauraa pelosta. Let’s get ready to Crumble!

Sludgea tulee ja doomia menee, mutta Fleshpress forever, man.

Church Of Misery & Fleshpress Lutakossa

Keskiviikkoilta, torstaina olisi tarkoitus päättää yli viiden vuoden odotus ja suunnata Jyväskylään tsekkaamaan Church of Misery livenä, vaan mitäpä tekee elimistö? Nostattaa yllättäen varsin jykevän kuumeen. Ei perkele. Eikun sängyn pohjalle tärisemään ja lepäilemään. No, kuinka ollakaan, elimistölleni esittämä jyrkkä ultimatum, lepo ja lääkeaineet tekevät tehtävänsä ja pääsen suureksi helpotuksekseni torstaina varsin hyvävointisena tien päälle. Ja hyvä niin, luvassa on hyytävän kova keikka ensimmäistä kertaa Suomessa vierailevalta japanilaiselta psychdelic-doom-stoner-? -nelikolta.

Illan avauksesta vastaa kotimainen sludge-pioneeri Fleshpress. Yhtyeen ultrahidas ja -raskas vyörytys on kieltämättä erittäin hypnoottista, mutta live-tilanne ja se tosiasia, etten tunne yhtyeen tuotantoa entuudestaan lainkaan tekevät hallaa ja huomaan aika ajoin harhautuvani tutkailemaan kanssaihmisten bändipaitojen kiertuelistauksia keikan sijasta. Keskitempoiset riffit sen sijaan koukuttavat kaltaiseni ensikertalaisenkin. Muutamaan otteeseen rumpali pistää jopa blast beatiksi aiheuttaen kalmanihanat Autopsy-vibat. No, basistilla näyttää olevan ko. yhtyeen paita päällään, joten tuskin olen täysin väärillä jäljillä. Se mikä itseäni jää kuitenkin hiertämään on laulu. Allekirjoittaneelle se ei nyt vain uppoa, liian raakaa ja korkeaa. Etenkin blast beatin kera jäin kaipaamaan kunnon viemärivokaaleja.

Lyhyen tauon jälkeen alkaa analogisyna ujeltamaan nostattaen kylmät väreet. Church Of Misery taking over. Keikan avaa ilmeisesti tuoreimman pitkäsoiton, ”Houses Of the Unholyn”, avausraita El Padrino. OK, aika helvetin paljon sanottu, mutta olen valmis julistamaan, että yksikään bändi sitten Sabbathin ei ole onnistunut naittamaan raskautta ja groovea yhtä maukkaasti kuin Church Of Misery. Ja raskaudella en nyt tarkoita jotakin rankasti alavireistä junttariffiä, vaan esimerkiksi sellaista N.I.B.-henkistä perusrokkaava riffittelyä, joka kuitenkin onnistuu kuulostamaan siltä kuin Iggy & The Stooges soittaisi James Brownin materiaalia liikkuvan tankin päältä Altamontin moottoriradalla. Avausbiisiä seuraava tripla, I, MotherfuckerKillforniaSoul Discharge, sarjamurhaa sellaisella tehokkuudella, että ei mitään rajaa. Introina toimivat radiouutiset, haastattelut yms. kunkin kappaleen käsittelemään sarjamurhaajaan liittyvä audiomateriaali loistaa livenä poissaolollaan. Tavallaan harmi, koska tuo materiaali on oikeasti kiehtovalla tavalla hemmetin pahaenteistä ja tunnelmallista. Toisaalta, kyllähän se katkoisi ikävästi bändin live-meininkiä, joten näin on parempi.

Tuoreen täyspitkän Blood Sucking Freak väliosineen alleviivaa loistavia soundeja. Itse asiassa yhtyeen groove nojaa tasapuolisesti niin Junji Naritan rumputyöskentelyyn, Tom Suttonin riffeihin, kuin Tatsu Mikamin bassotteluun, niinpä esimerkiksi kitaran peittyminen tai basson puuroutuminen miksauksessa söisikin yhtyeen soundia todella pahasti. Tunnustusta on annettava myös vokalisti Yoshiakki Negishille; herra on todellakin mies paikallaan. On vaikea kuvitella bändiin hahmoa joka saisi vangittua lavaolemukseensa yhtä vakuuttavasti yhtyeen teeman (sarjamurhaajat) mukaisen habituksen. Sellaisen tietynlaisen jakomielisyyden, että paloittelin ja söin juuri naapurini ja nyt marssin huoltoasemalla kahville muina miehinä rupattelemaan mukavia uhrieni työkavereille. Where Evil Dwells, erittäin tarttuva Badlands ja Shotgun Boogie päättävät varsinaisen setin. Toisin kuin levyillä, livenä oikeastaan yksikään biisi ei nouse selkeästi muiden ylitse. Suoritus on suorastaan hengästyttävän tasavahva. Ja siis pelkästään hyvällä tavalla. Hengästyttävä on myös bändin stamina; yhtye ei tainnut varsinaisen setin aikana pysähtyä edes juomaan biisien välissä!!

Yleisöön silminnähden tyytyväinen nelikko palaa vielä lauteille tarjoillen illan toisen ”Master of Brutality” -tsipaleen, Megalomanian. Loisto esimerkki tapauksesta, jossa live-tulkinta muuttaa täysin suhtautumistani biisiin. Megalomania ei nimittäin ole koskaan lukeutunut suosikkeihini. Keikan jälkeen lähinnä ihmettelen, että miksi hitossa ei? Bändi poistuu jälleen lavalta.

Onnekasta ja hyvin mukana olevaa yleisöä hemmotellaan tosin vielä toisen encoren verran. Uusimman täyspitkän ”hittibiisi” Born to Raise Hell laittaa Lutakon huutamaan tarttuvaa kertsiä. Itse ihmettelen että miksi ihmeessä tutustuin ”Houses Of the Unholyyn” niin verkkaisesti? Levyn olisi ehdottomasti kuulunut olla vuoden 2009 parhaat levyt -listani kärjessä. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, korjaan paidan mukaani merchandise-tiskiltä ja suuntaan kotia kohti. Jo seuraavana päivänä, levykaupassa vierailtuani, pännii niin maan vietävästi, ettei tullut sijoitettua myös vinyyliin. Myös tieto siitä, että Tom Sutton lopettaa Church of Miseryssä kiertueen päätyttyä harmittaa. Ja paljon. Toivottavasti Japanin kolmikko löytää ”Satan” Suttonille arvoisensa korvaajan. Haluan lisää ja sarjamurhaajia riittää.

Settilista:

(saattaa sisältää virheitä, olin kovasti täpinöissäni, korjatkaa ihmeessä jos havaitsessa virheitä arvoisat lukijat)

El Padrino
I, Motherfucker
Killfornia
Soul Discharge
Blood Sucking Freak
Where Evil Dwells
Badlands
Shotgun Boogie

Encoret:

Megalomania
Born To Raise Hell

Slow Down the Summer

Kesä 2007 rupesi olemaan jo molempia jalkojaan myöten haudassa, mutta festivaalikausi ei ollut vielä täysin ohi, sillä Karjaan kupeessa sijaitseva Billnäs tarjoili näin syksyn korvalla vielä aimo annoksen melua ja meteliä. G.G.:n (Loinen) järjestämien bakkanaalien musiikillinen linjaus oli selvä; sludgea, noisea ja kaikkea siltä väliltä.

Lahden taivas ounasteli myrskyä, kun piiskasimme vaivoin hankitun ajopelimme kohti länsirannikkoa. Parin sadan kilometrin matka sujui rattoisasti virvokkeita nauttien ja pienen harhailun jälkeen löysimme määränpäähämme, jossa taivaan synkkyyden oli korvannut iltamien musiikillinen anti. Pääkallopaikan virkaa toimitti Karjaan elävän musiikin yhdistyksen (Kelmu) klubitila, joka oli todellista luxusta näin lahtelaisen silmin. Kunnan käyttöön antama tila, jossa oli lava, sali, treenikämppiä, nukkumatilat ja vaikka mitä. Ei meillä täällä tuollaista ole, päättäjät hoi!

Meidän vielä grillaillessa pihamaalla (ex)Loinen aloitteli jo settiään sisätiloissa. Ei muuta kuin eläimet naamaan (kasvissyöjiä ei näissä kekereissä montaa tainnut olla) ja tiirailemaan showta. Tutusti ilman paitoja soittanut Loinen veti takuuvarman setin, hiiitaaasti matelevaa sludge-pörinää tuplavokaaleilla, josta ei ahdistusta puuttunut äänivallin repiässä ja murskatessa kuuloelimiä. Myös se tosiasia, että klubin tiloissa sai polttaa ja juoda omia eväitä tuhosi varmasti joitain muitakin elimiä.

Parasiittiryhmän lopettaessa jäi hieman tyhjä olo, sillä taaskaan en kuullut omaa suosikkiani, debyyttikokopitkältä tuttua Talvisaatanaa. No, ehkä ensi kerralla. Hätä ei kuitenkaan ollut minkään näköinen, sillä lavalle oli jo astelemassa Business Cityn oma liejujoukkio Fleshpress, joka myös toteutti Loisen aloittamaa trendiä ja esiintyi pitkälti ilman paitaa. Jos ei Karjaan miekkoset niitä kaikista komeimpia ja lihaksikkaampia ole, niin ei Lahtikaan paljoa jäänyt jälkeen. Kojolle pitää antaa vielä erikoismaininta jo legendaksi nousseesta nahkaliivistä. Kyllä se on kaunis.

Miesvajeella matkassa ollut Läskilehdistö aloitti settinsä perinteisemmällä sludgella, jossa Teemukin pääsi käräjöimään kurkkunsa kyllyydestä. Toinen puolisko showta menikin sitten uuden materiaalin seurassa ja Rooster Pubissa esitetty Lokust Rites II sai jatkoa Slow Down the Summerissa. Instrumentaalisesti etenevä, kraut rockin ja sludgen hybridi hypnotisoi yleisön paikoilleen ja taustalla vellova drone naulasi pahimmankin adhd-tapauksen tuoliinsa. Erittäin hieno performanssi.

Oliko sitten Fleshpressin jättämät höyryt vai mitkä demoniset voimat, mutta myös toinen lahtelaisryhmä onnistui saamaan aikaiseksi melkoista meteliä. Usko asteli lavalle kolmantena, mutta sattuneesta syystä olen jäävi arvioimaan kyseistä yhtyettä, joten tyydyn sanomaan, että muutamaa lapsusta lukuunottamatta vedimme melko onnistuneen setin ja tarpeeksi erilaisen verrattuna kahteen ensimmäiseen. Billnäsin keikka oli myös rumpali Stenbäckin ainakin toistaiseksi viimeinen esiintyminen Uskon rivistössä, joten kiitos Emilylle näistä kahdesta vuodesta ja onnea muihin projekteihin.

Illan menu olisi tarjonnut vielä ainakin Gruntin power electronicsia ja Phenylketonurian avaruussludgea, mutta ajomatka kohti kotia piti alkaman, sillä osa jäsenistöstä joutui hoitamaan aamulla niinkin ikäviä velvollisuuksia, kuin koulu ja työ. Tosin molemmat näistä sankareista viihtyivät Lahden yöelämässä pitkälti tappiin asti, joten nimiä mainitsematta (Juha ja Jesse) pitää hieman noottia jaella. Tapahtuma oli kaikin puolin onnistunut ja ensi vuonna on kuulemma luvassa vielä suuremmat bakkanaalit, joihin on kyllä pakko suunnata kulkunsa. Ehkä myös naapurissa esiintynyt Iso D parkkeeraa ensi vuonna kiertuebussinsa oikean talon pihaan.

Fleshpress – III

Ei se kiirettä pidä… no nyt se kävi tonne pötkölleen! Läskilehdistö lahesta mateli ilmoille kolmannen pitkästyssoittonsa, ja tahti eikun paranee. Hyvää osviittaa antoi bändin legendaarinen Rooster Festin avaus, milloin yleisökään ei hoksannut bändin aloittamista kuin vasta 10 minuutin jälkeen. No, keikka oli timanttia levyä siis odottelimme innolla.

Levystä tehtiin alunperin 297 kappaleen vinyylinpainos ultrahyperhightech kansilla, joka myytiin loppuun nanosekunnissa, joten nyt oli aika lasisen tuopinalusen julkaisulle. Alkupään tuotoksiin verrattuna Fleshpress on parantanut tatsiaan huomattavasti. Syitä voitaisiin hakea tunnelmallisesta ja minimalistisesta soitannosta ja Teemun parantuneesta vokalisoinnista, mikä on vähentynyt mutta samalla monipuolistunut. Neljän biisin levy on kestoltaan n. 40 minuuttia, mutta koska siinä on intro ja outro pykätty samaan syssyyn niin soittimen indeksi näyttää kakkosta.

Levy tuo fiilikseltään mieleen iltautuisen syysmetsän jossa käyskennellessä voi hyvin kuvitella bändin pojat juonimassa jotn kamalaa minun pääni menoksi. Levy on oivaa soundtrackiä esim. itsemurhalle tai muulle tervehenkiselle toiminnalle. Sanoitukset käsittelevät pitkälti vihaa, inhoa ja tässä maailmassa elämisen tuskaa tyyliin eilen meni huonommin mutta onneksi huomenna menee vielä enempi päin helevettiä.

Fleshpressin III on hidasta, raskasta ja ahdistavaa paatosta, missä slaavilainen melankolia tuo esiin sen mitä ameriikan pellet ovat turhaan yrittäneet avoautoissaan ja uima-altaissaan saada aikaiseksi. Suositeltava paketti lyijynraskaan hidastelun ystävälle, jolle ei ole tärkeintä mille asiat näyttävät vaan miltä ne tuntuvat. Meitsi digaa ihan viturti!!

Fleshpress / Bud Junkees – Split

Harvoin sitä joutuu näin tukalaan paikkaan, ja kun vielä lupasin tehdä tästä levystä hyvän arvostelun… Ei sillä etteikö musiikki olisi periaatteessa ihan ok, mutta en kerta kaikkiaan ymmärrä tämän genren päälle yhtään mitään. Molemmat bändit vetävät jonkin sorttista stonecorea, vahvaa fiilistelyriffittelyä ja äärimmäisen hidastempoista kurnutusta.

Fleshpress pitää sisällään monet lahtelaisen alakulttuurin musiikkikoulut läpikäyneitä muusikoita, ja sen kyllä huomaa. Onhan todistettu fakta, että mitä hitaammaksi käy musiikin tempo, sitä vaikeampi on pysyä oikeassa rytmissä, ainakin meikäläiselle… Yhteensoitto siis skulaa, ja ennen kaikkea kitarasaundit ovat todella muhkeat. Reilun kahdeksanminuutin mittainen biisi sisältää käytännössä yhden riffin, jonka muoto vaihtelee suvantovaiheiden fiilistelystä raskaaseen murinaan, joka rankemmissa kohdissa yhtyy kerrassaan kuolettavaan karjuntaan. Tämä jää väkisinkin soimaan päähän, johtuneeko tarpeeksi useista toistokerroista vai siitä, että riffi on yksinkertaisesti hyvä. Veikkaisin molempia.

Bud Junkees, joka sekin sisältää kokeneita kehäkettuja mm. Katastrofialueesta, soittaa saman tyylistä, joskin suoraviivaisempaa (lue: biisit ovat lyhyempiä) materiaalia, ehkä hitusen metallisemmalla otteella, ajoittain lähennellen jopa omaa musiikkikorvaanikin. Toisaalta en jaksa hirveästi arvostaa pilven ylenpalttista hehkuttamista ja siitä laulamista, joka on varmasti tämän levyn heikoin kohta.

Epäilemättä hyvin soitettu ja toteutettu levy, eivätkä ruohonkatkuisesta murinasta ammentavat varmasti löydä tästä vikinän sijaa.