Avainsana-arkisto: First Aid Kit

Koko perheen festarit oululaisittain

Yhdettätoista Qstockia vietettiin Oulussa perinteisesti heinäkuun lopussa. Kävijäennätyksen rikkoutumisesta uutisoitiin jo perjantaina, kun tapahtuma oli loppuunmyyty – kävijöitä kahden päivän aikana oli noin 30 000. Järjestelyt olivat kohtalaisen onnistuneet, mutta suuret ihmismassat aiheuttivat jonoa pääportille ja vesipisteeseen, ja kaikkien kuuden lavan edustalla riitti tungosta. Sää oli helteinen, ja lauantaina oltiin hetken aikaa hälytysvalmiudessa myrkyn lähestyessä Oulua – päälle se ennätti onneksi vasta puolenyön jälkeen, joten lavat säilyivät ehjinä ja artistit pystyivät esiintymään aikataulun mukaisesti. Qstock luotti tänäkin vuonna pääasiassa kotimaisiin esiintyjiin.

Järjestelyistä erityisen kiitoksen ansaitsee kaupparekka, joka sijaitsi festivaalien narikkaalueella palvellen. Kauppa palveli asiakkaita koko Qstockin ajan tarjoten kohdennettuja tuotteita festarikansalle kohtuulliseen hintaan. Myös NaRekka narikkarekka oli piristävä lisä normaalin narikan lisäksi, ja se olikin jatkuvasti täynnä.

Bändejä oli jaettu molemmille päiville eri genreistä eri lavoille – lavan teeman mukaan. Perjantain aloitteli isommista artisteista J. Karjalainen, joka luotti pääosin hittien kantavuuteen. Yleisöä paikalla oli jo alkuiltapäivästä saapunut huomattavan paljon. Rauhallinen poppailu sopi paahteiseen perjantaihin erinomaisesti, mutta vaihtoehtoisia pienempi esiintyjiä löytyi usealta eri lavalta. Qstockissa soitti lähes alituisesti kolme eri bändiä yhtä aikaa, joten katsottavaa ja kuunneltavaa todellakin riitti. Lyhyet etäisyydet mahdollistivat helpon kulkemisen lavojen välillä, ja jos ihmismassoista selviytyi, ehti kätevästi katsomaan useampia samaan aikaan soittavia yhtyeitä.

Perjantain ulkomaanvahvistuksia olivat ruotsalainen First Aid Kit, norjalainen Shining ja alankomaalainen Within Temptation, joka toimitti illan pääesiintyjän virkaa. First aid kit nimen takaa löytyy ruotsalainen tyttökaksikko jonka intensiivinen esitys oli ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Shining, joka vuosituhannen vaihteessa siirtyi jatsikvartetista kohti kokeellisempaa musiikki, oli ehdottomasti perjantain mielenkiintoisin esiintyjä. Yhtyeen musiikki sekoittaa perinteiseen jatsiin metallia ja progressiivista rockia, pääpainon ollessa metallissa. Solisiti Jørgen Munkebyn ilmeisesti särön kautta mikitetty saksofoni sai aikaan melkoisen tuomionpasuunaefektin pienelle koomalavalle.

Koomalavan tarjonta oli päivän mittaan muutenkin mielenkiintoisin, siellä esiintyi myös nousukiidossa oleva Battle Beast uuden solistin johdolla, ja perinteisesti illan viimeisen esiintymispaikan saanut Radiopuhelimet. Sinfoniasävytteistä metallia soittavan Within Temptationin lavashow oli hienosti toteutettu, ja näyttävä naisartisti todella otti yleisön haltuunsa.

Isommat artistit kuten PMMP, Michael Monroe, Kotiteollisuus ja Von Herzen Brothers vetivät tavanomaiset keikat – ei mitään erityistä eikä tavallisuudesta poikkeavaa. Turmion Kätilöiden vetäessä oman shownsa, oli Sirkusteltta ääriään myöten täynnä.

Hiekkarannan eteen rakennetulle Rytmirannalle oli bookattu lähinnä rap ja hip hop artisteja. Selvästi nuorempaa väkeä vetävä lava esitteli perjantaina muun muassa Teflon Brothersin, Stigin ja Sini Sabotagen.

Lauantai valkeni varhain, ja heti ensimmäiseksi oli esiintymisvuorossa Elämän Jani ja Totuuden todistajat, joiden leppoisa musiikki veti paikalle kourallisen katsojia, samalla kun Jonne Aaron soitti covereita suurelle yleisölle.

Lauantaipäivä jatkui räppi- ja reggaemeiningeissä Raappanan ja Jukka Pojan siivittämänä. Suurenpien bändin lomassa ilahduttavan pilkahduksen menoon toi sympaattinen Eva & Manu. Kaksikon lempeä folk toi mukavasti vaihtelua päivään. Samoin ruotsalaisen Bombuksen metalli oli lauantain osalta positiivinen yllättäjä. Lauantain ulkomaalaisia esiintyjiä olivat muun muassa jamaikalainen Inner Circle, ja ruotsalainen The Magnettes, joka veti kahden naissolistin voimin mukavan menevää poppia. Yleisöä yhtye ei samaan aikaan soittavien Katatonian ja Karri Koiran takia hirveästi houkutellut, mutta hyväntuulinen ja maanläheinen esiintyminen lämmitti mieltä.

Qstockin suurimpana vetonaulana tänä vuonna oli HIM. Ja voi mikä pettymys se oli – vaikka odotukset eivät todellakaan olleet kovin suuret. Keulahahmon flegmaattinen ja vaisu olemus vaatimattomalla lavashowlla – lavan edusta oli kyllä innoissaan, mutta muuten keikka ei herättänyt suuria tunteita. Ville Valo ei esiintynyt todellakaan edukseen, vaikka voisi kuvitella että harvinainen kotimaan keikka olisi sytyttänyt edes pienen kipinän. Qstockin etuja on pienten esiintyjien runsaus: paikallisia, levyttämättömiä artisteja, rinta rinnan muiden paikkakuntien nousevien tähtien kanssa. Isompien keikkojen välillä kun on mukava käydä fiilistelemässä erilaista musiikkia ja löytää uusia bändituttavuuksia. Plussaa tapahtuma saa myös mukavan neutraaleista juontajista, jotka eivät yrittäneet viedä showta vaan tekivät vain työnsä. Myös anniskelualueiden sijoittelu oli järkevää, ja tilaa riitti hyvin myös alaikäisille.
Qstokin historiaa katsoessa voi huomata että festari on kasvanut aikuisen festarin mittoihin. Festivaalista on kasvanut geneerinen tapahtuma muiden rinnalle, joka tarjoaa takuuvarmoja yleisömagneetteja. Kun vertaa Qstockin esiintyjiä viime vuoden tarjontaan voi huomata samoja nimiä oli yhdeksän. Vuonna 2011 samoja esiintyjiä oli jopa 13 kuin tänä vuonna. Ei siis ihme että on tuntunut siltä että Qstock ei tarjoa mitään uutta. Toisaalta yleisöennätys kertoo sen, että toimivaa reseptiä ei kannata muuttaa.

Teksti ja kuvat: Sirja Bordi & Jari Huttunen

First Aid Kit klubikeikalle Helsinkiin

Viime viikonloppuna Ilosaarirockissa esiintynyt First Aid Kit palaa loppuvuodesta klubikeikalle Suomeen. Edelliset klubikeikkansa Tavastialla ja Turun Klubilla loppuunmyyneet ruotsalaissisarukset Klara ja Johanna Söderberg nousevat yhtyeineen The Circuksen lavalle itsenäisyyspäivän iltana 6. joulukuuta.

First Aid Kit on kasvattanut suosiotaan Suomessa tasaisesti debyytti-ep:stän lähtien. Vuoden 2009 Ruisrockissa yhtye esiintyi festivaalin pienimmällä lavalla kouralliselle väkeä, mutta jo seuraavalla Tavastian keikalle yleisömäärä oli huomattavasti suurempi. Ensimmäisen albuminsa ”The Big Black & the Blue” (2010) aikaan First Aid Kit keräsi runsaasti näkyvyyttä ja keikkaili ahkerasti ympäri maailmaa. Vuosi sitten Flow Festivaleilla yhtyeen Voimala-konserttiin oli parhaimmillaan sadan metrin jono ja viime talven klubikeikat olivat loppuunmyytyjä.

Viimeisten kuukausien aikana First Aid Kit on kiertänyt tammikuussa ilmestyneen ”The Lion’s Roar” -kakkosalbumin merkeissä mm. Jack Whiten Euroopan kiertueen lämmittelijänä. Tuleva The Circuksen konsertti on First Aid Kitin toistaiseksi suurin oma keikka Suomessa.

[youtube url=PC57z-oDPLs]

First Aid Kit (swe)
To 6.12.2012 The Circus, Helsinki
Liput 18 eur +toimituskulut, pe 20.7. alkaen.

thisisfirstaidkit.com
www.fullsteam.fi

Ruisrock 2009

Tämän vuotinen Ruisrock oli artistitarjonnaaltaan ehdottomasti kesän kuuminta hottia. Festivaalina tämä pohjoismaiden vanhin rock-juhla on kuitenkin aina kaatunut heikkoihin ratkaisuhin, eikä tämä vuosikaan tuottanut ”pettymystä”. Omalta osaltani järjestelyt pissivät heti perjantaipäivällä, kun pressipassin sijaan minulle ojennettiinkin kouraan pelkästään vapaalippu. Työni vaikeutui siis roimasti, sillä en ollut oikeutettu kulkemaan alueella vapaasti, enkä käyttämään vesibussin palveluja.

Edellämainitusta lippusekoilusta suivaantuneena en vaivautunut alueelle vasta kun juuri ennen h-hetkeä, eli Neurosisin keikkaa. Matkalla sain tosin kuulla usemman tilulilun, jau jaun ja perkeleen, kun Aleksi ”Wildchild” Laiho villitsi metallipäitä viereisellä Niittylavalla Bodomin lastensa kera. Bodomit saivat jäädä kuitenkin jollekin toiselle lehdelle soittelemaan, sillä Telttalavan uumenissa alkoi jyristä. Valtavan kokoisena velloneen drone-muurin uumenista kipusi lavalle viisikko, jonka näkemistä livenä olin odottanut ”Times of Grace” -albumista saakka, siis palttiarallaa kymmenisen vuotta. (Enkä suotta.) Ulkona vallinnut kesäilta muuttui hetkessä pimeimmäksi talviyöksi, kun Neurosis räjähti soimaan.

Neurosisin jälkeen takki oli tyhjä
Neurosisin jälkeen takki oli tyhjä

Jason Roederin primitiivinen rummutus ja Dave Edwardsonin matalalta köyrivä basso muodostivat järkähtämättömän pohjan Steve von Tillin ja edellisenä päivänä Turun Klubilla soolokeikan merkeissä piipahtaneen Scott Kellyn massiiviselle kitaratsunamille sekä herrojen loihtimalle huutomyrskylle. Herkku viimeisteltiin Noah Landisin drone-murinoilla sekä Josh Grahamin vähintäänkin vaikuttavilla visuaaleilla. Oikeastaan ainoa purnauksen aihe löytyi siitä, että keikan alussa vielä tannerta tärisyttänyt soundimaailma heikkeni ja puuroutui hieman loppua kohden – kyseessä oli siltikin vielä kiinteä ruispuuro, eikä mikään nöösipoikien mannavelli. Ehkä suurin syy äänitaso-ongelmiin oli yleisökato, sillä oli miltei noloa, miten pienelle korvamäärälle näiden post-metallin messiaiden jyrsintä kaikui.

Neurosisin setin jälkeen takki oli lievästi sanottuna tyhjänä, eikä äsken koettua oikein osannut vielä muuttaa sanoiksi – apua oli siis haettava miestä vahvemmasta. Hyvät puitteet alkomahoolin nauttimiseen tarjosi k-18 -alueelle pystytetty Converse-teltta (jolla ei tosin ollut telttojen kanssa mitään tekemistä), joka vastasi Ruisrockin ”alternative”-tarjonnasta. Converse oli pyhittänyt festivaalin avauspäivän turkulaisuudelle, sillä alkuillasta soittaneen Calliston lisäksi lavalla kuultiin Magenta Skycodea. Magenta tarjosikin oivan soundtrackin hieman humaltuneelle puheen sorinallemme, mutta ei paljon muuta. Soundit olivat suoraan sanottuna kaameat, sillä yleensä niin eteerisen live-elämyksen tarjoava yhtye oli kuin varjo itsestään. Varsinkin vokaalipuolelle mentiin metsään: Jori Sjöroosin yleensä niin raukean kaunis laulu oli miksattu liian pintaan, jolloin sen tenho kärsi huomattavasti – eikä osan biiseistä mukana hoilottanut ”enkelikuorokaan” asiaa auttanut. Ei keikka huono ollut, mutta ei myöskään lähellekään odotuksien mukainen. Onneksi edellisen illan, 5 Bars -pseudonyymin alla vedetty salakeikka oli vielä tuoreena mielessä, joten se mukaan lukien Magenta jäi selvästi plussan puolelle. Hauskaa oli myös se, että kappaleiden välissä kuullut aaltoilu dronet olivat kuin pop-versioita Neurosisin vastaavista – sattumaako?

Perjantai-ilta ja -yö olisivat tarjonneet vielä aimo annoksen nu-metallia, mutta itse kun en löydä Disturbedista ja Slipknotista edes huumoriarvoa, niin päätin jättää Ruissalon taistelutantereet taakseni Corey Taylorin manatessa takanani – vähintäänkin osuvasti – ”Wait and Bleediä”.

Lauantai

Alun perin tarkoitukseni oli lähteä lauantaina jo hyvissä ajoin liikkeelle katsastamaan mm. Rubikin ja Reginan livekunto. Mutta kuten sanottua, ilman pressipassia Ruisrock on kuin vankila, sillä alueelta ei voi vapaasti kulkea sisään ja ulos. Hermojen ja rahan säästämiseksi päätinkin saapua pääkallopaikalle vasta siinä vaiheessa, kun Ladytron, tuo toinen pääsyyni saapua Ruisrockiin, nousisi Teltan lavalle. Nelikko oli täsmällinen, sillä kauaa ei tarvinnut odotella, että tämän hetken mielenkiintoisimpiin elektro-nimiin kuuluva joukkio polkaisi settinsä käyntiin. Alusta asti oli selvää, että Ladytronin biisilista noudattelisi uusimman, ”Velocifero”-albumin vastaavaa: ”Runaway”, ”Ghosts”, jne. Toki myös parin edellisen täyspitkän (”Light & Magic” ja ”Witching Hour”) hittejä kuultiin – tunnetuimpina varmasti ”Seventeen” ja Ladytronin ”kansallislaulu” ”Destroy Everything You Touch”.

Niin kuin edellisenä iltana Neurosis, myös Ladytron sai muutettua valoisan – mutta hieman sateisen – kesäillan tummaksi maanisella ja synkkäsävyisellä elektro-junttauksellaan, ja pakko jakaakin järjestäjille kiitosta siitä, että tajusivat asettaa oikeat artistit Telttalavan suojiin esiintymään. Punaisten lasereiden keskellä kylpenyt kvartetti piiskasi yleisömassan alkukantaiseen tanssiin (kukin tavallaan) ja vokalistikaksikon (Mira ja Helen) seksuaalisuutta uhkuva ulkomuoto oli kuin umlaut-pisteet uun päälle. Miss Ruisrock 2009 -kisoissa tytöt olisivat ehdottomasti voittajakolmikossa.

Itse olen todistanut Ladytronin elävänä ensimmäistä kertaa vuonna 2001, Turun Koneistossa, jolloin ryhmä oli juuri julkaissut debyyttipitkäsoittonsa, ”604”. Rakkaus ei syttynyt samoin tein, mutta vuosien varrella tästä brittinelikosta on muodostunut itselleni todella tärkeä. Yhtye onkin yksi niistä harvoista nyky-elektro -akteista, josta voi sanoa, että se on kuin hyvä viini – paranee vanhetessaan.

Aivan loppuun asti en Ladytronin settiä kuitenkaan ehättänyt katsoa, sillä samaan aikaan toisaalla Tehosekoitin soitteli viimeisiä comeback-keikkojaan. Rantalavalle suuntaaminen oli kuitenkin melkoinen virhe, sillä joku muukin halusi selvästi nähdä ”Tehiksen” vielä yhden kerran; ihmisiä oli pilvin pimein, ja näköyhteys lavalle rajoittui oikeastaan screeniltä vilkkuneeseen Oton hiuspehkoon. Myös ahdistuskohtauksen peikko nosti päätään, joten päätin suunnata askeleeni kohti Converse-aluetta. Kylmästä oluesta ja etäältä raikuneesta Tehosekoitin-hittipotpurista nauttiminen sai taas hymyn kareen naamalle, ja seurueemme keskelle tupsahtanut Munkki Tuck -kampauksen omannut nuori mies tarjosi oivaa viihdettä koko perheelle.

Yht’äkkiä kaikki kuitenkin muuttui: pyhä henki otti yleisön valtaansa ja pisti ihmiset tanssimaan hullun lailla. Syynä tähän ilmiöön oli mm. Evilsonsin ex-jäsenistä koottu The Capital Beat. Alkuun orkesterin ska-poljento kuulosti oivalta kalian juonti musiikilta, mutta kun megabailaavien hippien määrä ympärilläni kasvoi, niin samassa suhteessa myös ahdistukseni kasvoi. Hammasta purren maltoin kuitenkin istua maan rajassa setin loppuun ja odottaa hieman väljempiä vesiä, jotta pääsisin taas jatkamaan matkaa.

Suuntana oli taas kerran Telttalava, mutta matkalla oli pysähdyttävä kuuntelemaan Ruotsin Blondieta, The Soundsia. Alkuvuosien naivistisesta elektro-punkista kohti tummempaa ulosantia vast’sillään julkaistulla kolmosalbumilla (”Crossing the Rubicon”) kulkenut viisikko on aina ollut täydellistä tunnelman nostatus materiaalia, niin myös nyt. ”Living In the America”-hitistä uutukaisen ässäbiiseihin kulkenut setti pisti taas hommat nousuun, ja Maja Ivarssonin ulkomuoto – vaikka välissämme olikin monta muutakin riisuvaa silmäparia – pisti jonkun muun nousuun – Miss Ruisrock 2009 -kärkikolmikko oli löytynyt.

Kovinkaan kauaa ei Soundsista ehättänyt kuitenkaan naattimaan, sillä The Living Endin punk/rock/billy -sirkus oli saapunut jo kaupunkiin. Teltta näytti kuitenkin ratkeilevan liitoksistaan, ja vielä kun äskeinen ahdistustila oli tuoreena muistissa, niin päätin pysyttäytyä kaljakarsinan paremmalla puolella. Hyvältä aussitrio kuulosti sillekin puolelle aitaa, ja vaikken mikään suurin fani olekaan, niin pakko myöntää, että down underin poijjaat hoitivat hommansa pieteetillä. Olisiko jo Suomenkin aika herätä näiden kotimaassaan stadioneille soittavan porukan soidinkutsuun?

Ennen kuin lauantai oli taputeltu oli vielä tehtävä vaikea päätös: katsoako Mewin keikka alueella vaiko suunnata nokkansa kohti keskustan jatkoklubia, jossa hetkenä minä hyvänsä räjähtäisi käyntiin Huoratronin hikidisko? Valitsin jälkimmäisen.  Ja vaikka jälkeenpäin sain kuulla, että olisin vallan hyvin ennättänyt puolisen keikkaa Mewin herkistelyä kuuntelemaan, niin pakko myöntää, ettei haittaa tippaakaan, sillä Huoratronin korvia väkisin makaava elektrobiitti oli kuin moninkertainen orgasmi – varsinkin siinä humalatilassa. ”$$ Troopers” will rise!

Sunnuntai

Sunnuntai oli jo pitkällä siinä vaiheessa kun allekirjoittanut pääsi ummistamaan silmänsä, joten kovinkaan aikaista rantautumista alueelle ei ollut tiedossa. Ehkä aamukaljojen juominen väkivallalla uhkailevan nelikymppisen larppaajanörtin, seksuaalisesti turhautuneen milfin sekä irlantilaiselta haltijalta näyttäneen jenkin kanssa ei osoita kovinkaan korkeaa työmoraalia, mutta niin kuin sanotaan, ”raskas työ, raskaammat huvit”. Myöskään sänkyyn kannetut ”Dr. Pepperit” eivät olleet omiaan nostamaan työhaluja, joten Joensuu 1685 ja Gaslight Anthem saivat hoitaa hommansa ilman minun läsnäoloani.

Pienen empimisen ja ämpyilyn jälkeen oli kuitenkin aika ottaa kumijalka alle ja karauttaa kohti Ruissalon luonnonsuojelualuetta. Ei-niin-yllättäen löysin itseni taas kerran Converse-teltan varjosta, jossa Ruottin maalta lennätetty First Aid Kit oli juuri aloittanut urakkansa. Duon materiaali ei ollut aiemmin itselleni kovinkaan tuttua, mutta olin kuullut paljon kehuja sisarparin modernista folk -kehräilystä. Ja hyvältähän kaksikon eteerinen folk kuulostikin, varsinkin kun olotila oli jotain iloisen nousuhumalan ja karmean darran väliltä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun FAK coveroi Kissin ”I Was Made for Lovin’ Youn”, niin dagen efter oli tipotiessään.

Sunnuntai oli esiintyjälistaltaan ehdottomasti Ruisrockin tylsin päivä, eikä ennen festivaalin pääesiintyjää tapahtunut mitään mainittavaa. Volbeatin jo tässä vaiheessa loppuun kaluttu Elvis-metalli oli tylsää, Gogol Bordellon ”mannepunkin” kiersin kaukaa, eikä !!!:n tanssipunkkikaan jostain syystä jaksanut piristää.

Sitten oli aika suunnata Niittylavan edustalle, jossa vannoutuneimmat fanit olivat päivystäneet jo aamusta asti. Sunnuntain ja koko Ruisrockin pääesiintyjäksi oli hommattu crossover-metallin kummisedät, comeback-turneellaan oleva Faith No More. Vähintäänkin hintahtavaan, vaaleanpunasävytteiseen asukokonaisuuteen sonnustautuneen Mike Pattonin johdolla estradille tallustellut setäjoukko ei ainakaan ulkoiselta habitukseltaan vaikuttanut siltä, että tässä on crossover-, nu- ja ties minkä metal-genren pioneerit.

Slovarilla settinsä aloittanut FNM osoitti heti kättelyssä, missä yhtyeen vahvuus on aina ollut: vinksahtaneen kauniissa hitaissa, joita Patton tulkitsee kenties paremmin kuin yksikään toinen ”metallivokalisti”. ”Evidencen”, ”Easyn”, ”I Started a Joken”, sun muiden herkistelyjen vastapainona kuultiinkin sitten melkoisen turhanpäiväistä räimintää: aikoinaan nu-metallin eturintamassa seisseet professorit olivat taantuneet oppipoikiensa tasolle, ja suurimmaksi osaksi pioneerikvintetti kuulosti joltain Slipknotin ja Limb Bizkitin aikalaiselta. Tuntui myös siltä, että Patton halusi käyttää koko vokaalipalettinsa yhden ja saman kappaleen aikana, mikä korosti sillisalaattimaista vaikutelmaa.

Faith No Moren ja varsinkin Mike Pattonin lukuisten muiden projektien avustuksella vaihtoehtoisemman ja avant gardemman äärimusiikin pariin kulkeutuneelle Faith No moren comeback oli pettymys – olivatko odotukset sitten liian korkealla vai mitä, mutta ehkä olisi ollut parempi jos FNM olisi pysynyt haudassaan. Suurin osa yleisöstä näytti kuitenkin viihtyvän, ja Ruissalon savipatja sai kyytiä, kun ihmismassa pisti maankamaran tärisemään, joten taidan olla melko yksin mielipiteideni kanssa.

”Se oli siinä”, totesin ja suuntasin askeleeni viimeistä kertaa kohti bussinlastauspistettä. Ilta oli kuitenkin vielä nuori ja kalja hyvää, joten sängyn sijaan matkakohteena oli Turun yöelämä. Turkulaiset ravintoloitsijat eivät olleet kuitenkaan varautuneet Ruisrockiin, sillä ne muutamat auki olleet jatkoaikapubit olivat tupasen täynnä. Myös yrityksemme päästä Taaken ja Pete Kilven luo jatkoille osoittautui turhaksi, eikä paikallinen pizzeriakaan pystynyt toimittamaan erään seurueeseen kuuluneen radioäänen tilaamaa mäyränkohtu-liivate-kossu-boysenmarja -pizzaa, joten päätimme suunnata lähiöön erinäisten huumausaineiden ja huonojen YouTube -videoiden hellään huomaan.

Festivaalina Ruisrock oli taas oma ärsyttävä itsensä. Liput olivat sikahintaisia, kävelymatkat pitkiä, ranneke- ja alkoholipolitiikka olematonta, henkilökunta töykeää, jne. Nämä seikat eivät näyttäneet kuitenkaan suurinta osaa yhdeksänkymmentätuhantisesta yleisöstä häiritsevän, sillä porukka selvästi nautti olostaan, ja yleisötavoitekin ylitettiin miltei kahdellakymmenellätuhannella – kova lukema näin laman kurimuksessa. Ilmeisesti ihmiset ovat valmiita tekemään kompromisseja hyvän tunnelman, kauniiden puitteiden sekä tietysti erinomaisten esiintyjien takia.

www.ruisrock.fi