Avainsana-arkisto: Fauxmoor

Outorock

Lämmin syysilma ja kylmä olut hyväilivät sieluani taittaessani matkaa kohti Anttilanmäen baaria. Syy tähän perjantai-iltaiseen lähiövierailuun oli Ikahu-kollektiivin järjestämä Outorock, joka oli karkoittanut Anttilanmäen baarin kanta-asiakaskunnan muualle. Toki tuo lähiöhelmi oli täynnä, mutta keski-ikäisten remupetterien sijasta juottola oli täytetty trendsettereillä, taiteilijoilla, muusikoilla tai muuten vain boheemeilla hahmoilla (itse tosin edustin tuota remupetteri-osastoa).

Tapahtuman nimeäminen jätti ainakin minut täyteen kysymysmerkkejä. Outorock-niminen rockfestivaalihan järjestettiin tänäkin kesänä Tuusulassa, eikä kyse muutenkaan ollut mitenkään epätavallisista iltamista. Karvaisten kääpiöiden ryhmäseksi-performanssi, se vasta outoa olisi ollut.

Illan avausakti totteli nimeä Dj Pataässä Orchestra, joka siis jo nimensä puolesta paljasti kenen kera seuraava puolituntinen vietetään. Eli Ikahu-tiskijukka Pataässä oli koonnut itsensä ympärille ihka oikean musisointiryhmän, mutta nimen velvoittamana herra Ässä paistatteli kuitenkin joukkion keulakoristeena.

Yhtyeen musiikista minulla ei ollut harmainta aavistusta ja ehkä juuri siksi tuo äänimaailma tuli positiivisena yllätyksenä. Ensimmäinen kappale oli vielä melko ennalta arvattavaa groovea, jossa yhdistyi niin soul, funk, kuin hiphopkin, mutta sitten orkesterin soittimet rupesivat luomaan jotain täysin muuta. Kitarapainotteinen kasariheavy raikui äänentoistolaitteista ennenkuin muovaantui krautrock-henkiseksi junnaukseksi ja halpisurut ulisivat taustalla hypnoosiin asti. Myös ”Patiksen” rakkaus elektroon kuului selvästi, sillä lainailuja oli tehty niin Op:l Bastardsin, kuin myös Dj Shadown pöytälaatikoista, mutta ryöstöviljelyyn ei joukkio kuitenkaan alentunut. Kaikin puolin siis mielenkiintoinen uusi tuttavuus elektronisen musiikin kentällä.

Ainoastaan muutaman savukkeen verran joutui yleisö odottamaan seuraavan esiintyjän sulosointuja. Lahden tarkoin varjeltu salaisuus Fauxmoor oli seuraavaksi lavalle nousema ja olikin ehdottomasti – ainakin itselleni – illan odotetuin akti. Yhtyeen jäsenistön mainostama tiukka treenaus kuului heti ensi tahdeista alkaen, sillä aiemmin kompastuskiveksi muodostunut rumputyöskentely oli tiukentunut huomattavasti. Kervisen pikkupoikamaisen yli-innokas hosuminen oli, jos ei nyt aivan tipotiessään, niin ainakin kuoleva luonnonvara.

Suurin osa materiaalista oli tuttua ja varsinkin omat suosikkini This Town’s Magic ja Riverbed onnistuivat taas kerran koskettamaan aikuisen miehen sisintä. Explosions In the Sky -henkisesti helisevät kitarat ja kitaroinnin ohessa lauluvastuun kantavan Viikilän murhaavan kauniisti soljuva laulu eivät voineet olla jättämättä jonkinasteisia jälkiä tämän kiireen ja kaaoksen keskellä.

Ei Fauxmoor kuitenkaan täysin ilman kritiikkiä urakastaan selvinnyt, sillä lahtelaiskvartetin uusin luomistyö jätti hieman ymmyrkäisen olon. Yhtyeen post rockin kautta dark poppiin ja sieltä aina jopa goottilaisuuteen kulkevan ulosannin erinomaisuuteen kuuluu nimenomaan noiden edellämainittujen tyylien rauhanomainen maalailevuus, joka ajoittain purskahtelee käsiin kuin teinipojan siitin. Fauxmoorin uusin sävellystyö oli kuitenkin aivan liian nopea orkesterin musikanteille ja esitteli tuota räjähdysmäisyyttä koko teoksen ajan. Tuntui, että tempo oli ennenkaikkea liian nopea ja esimerkiksi Viikilän laulu ei tahtonut pysyä mukana sitten millään. Ehkä osasyynä oli myös vaillinainen PA-laitteisto, mutta se menee todennäköisesti järjestävän tahon piikkiin. No, kukaan ei ole täydellinen ja kauneusvirheet sallittakoon myös musiikissa, tosin vain pienet.

Viimoisena esiintymisareenan valtasi Helsingin meluava shoegazing-nelikko Murmansk. Nimenä hyvinkin tuttu yhtye ei musiikillisilla ansioillaan ole minun päivääni aiemmin juuri piristänyt, mutta siitä nyt on jo aikaa. Ensimmäisenä korviini pisti laulaja/kitaristi Lauran erittäin miellyttävä ääni. Mistään enkelkuoromaisesta suloäänestä ei ollut kysymys, vaan enemmänkin rujon rupisesta ja paikoin hellästi hoivaavasta äänimaailmasta. Oikeastaan koko Murmanskin äänimaailma kiteytyy noihin sanoihin.

Metelöivää post punkkia Sonic Youthin tapaan tai mietiskelevää ja synkkää indietä Polly Jean Harveyn opein tai paikoin jopa the Breedersin mieleen tuovaa alternative rockia tai… listaa vosi jatkaa loputtomiin. Pääasia on se, että Murmansk on oiva lisä siihen jatkumoon, mihin kuuluvat mesmerit, candycanet, echoisyourlovet, funit ja monet muut noise/indie rock -orkesterit, jotka pitävät melukylän lapset mielenkiintoisen musiikin syrjässä kiinni.

Tapahtumasta jäi kaikin puolin hyvä (kalian ja tupakin) maku suuhun, eikä hieman vajavainen vahvistinarsenaalikaan tuskin onnistunut kenenkään iltaa pilamaan. Yleisöä oli myös pääkallopaikalle valunut sankoin joukoin ja itsekin tapahtumajärjestäjän viittaa kyseisessä anniskelukuppilassa kantaneena voin sanoa, ettei tehtävä ole helppo. Ainoa harmistuksen aihe oli omistaja neidin/rouvan kevään korvalla lupaamat uudistukset. Ei ollut korotettua lavaa, eikä akustiikkaa parantavia muutoksiakaan tehty. Pienellä vaivalla Anttilanmäellä voitaisiin juhlia useamminkin ja Lahti saisi kaivatun ”lisäsiiven” Torvelle, johon voisi marssittaa hieman pienemmät ja nimettömämmät orkesterit. Onko kyseinen kuppila sitten liian kaukana kermaperseisen nuorison mielestä vai onko pubi jo liiaksi leimaantunut lähiöbaariksi?

Fauxmoor – Demo

Jopas nyt jotakin. Nurkan takaa tullaan ja potkitaan arvostelijaa kiveksiin sen, minkä jaloista lähtee. Tuttuja immeisiä on orkesteri täynnä, mutta silti tämä yllätti täydellisesti.

Post-rokkaavat lahtelaiset aloittavat demonsa Sign of End -nimisellä rykäisyllä. Vaikkakin nimi enteilee lopunalkua, niin silti siitä huokuu pieni toivonkipinä valoisammasta huomisesta. Valoa on vähän, mutta silti sillä jaksaa taas huomisen yli. Kappale kasvaa edetessään ja nostatuskohdista voi piirrellä viivoja Mogwain suuntaan. Toinen selvääkin selvempi vertailukohde on Explosions In the Sky ja varsinkin kauniisti helisevät kitarat saavat aikuisen miehen kyynelsateen partaalle. En kuitenkaan vielä päästä kyyneleitä virtaamaan vuolaana, sillä rumpalille pitää antaa pientä noottia. Kuules Kervinen, ei niitä peltejä tarvitse niin perkuleesti hakata koko aikaa.

Seuraavana kuullaan This Town’s Magic, joka tarjoaa ensimmäiset vokaaliosiot. Musisointi on samaa sarjaa tuon avausveisun kanssa, joskin hitusen rauhaisampaa ja vokalisti Viikilän kaiutettu laulanta sopii tähän kuin nyrkki pyllyyn, eli sulavasti. Miinusta taas liiallisesta rumputyöskentelystä. Vähän vähemmän peltiä.

Kolmospallilla patsastelee pieni välipala, nimeltään River Bed. Puolitoista minuuttia Isis/ Cult of Luna-introlta kuulostavaa leijailua. Erinomaista ja nyt rummutkin ovat kartalla.

Levyn päättävä No Title nousee omaksi suosikikseni. Mogwai nostaa taas päänsä kertosäkeistössä ja vieraantunut vokalisointi muistuttaa This Empty Flow-yhtyeen kunnian päivistä. Tarkoituksellista vai ei? Yhtä kaikki, se toimii. Jos nyt jotain rakentavaa pitää sanoa, niin yllätys yllätys, rummut, taas kerran rummut. Kun kitarat helisevät tuollaisella tunteenpalolla, niin rumpujen ei tarvitse kilpailla niiden kanssa, vaan tukea niitä.

Kaiken kaikkiaan todella kova pään avaus ja vielä kun muistaa, että tämä on vasta treenikämppädemo, niin voi vain pähkäillä, että mitä on tulossa, kun nämä lahtelaiset pääsevät maalaamaan musiikillista taideteostaan studion syövereihin. Tosin rosoinen soundi tuo yleensä niin kliiniseen post-rockiin hieman uuden ilmeen ja tälläinen räkäisyys tuulettaa tuota jälkirokkauksen jokseenkin siloiteltua maailmaa. Toivon ja epätoivon ikuinen tanssi on vasta alussa.