Avainsana-arkisto: Faith No More

Kokeellisen musiikin yhtye Secret Chiefs 3 toukokuussa Suomeen

Secret Chiefs 3 on perunut toukokuulle suunnitellun Tavastian-konsertin, koska yhtyeen koko tuleva Euroopan-kiertue on siirtynyt määrittelemättömään tulevaisuuteen. Ostetut liput voi palauttaa Tiketin toimipisteeseen.

Entisen Mr. Bungle- ja Faith No More -kitaristin Trey Spruancen ja niin ikään Mr. Bunglessa vaikuttaneiden Trevor Dunnin ja Danny Heifetzin vuonna 1995 perustama Secret Chiefs 3 konsertoi Tavastialla torstaina 16. toukokuuta. Illan avaa rummuilla ja koskettimilla proge-metal-punkia soittava ranskalaisduo Fat32.

Monimuotoista, kokeellista ja progressiivista instrumentaalimusiikkia esittävän Secret Chiefs 3 -kollektiivin johtohahmona toimii Spruance, joka muistetaan parhaiten yhtenä Mr. Bunglen perustajajäsenistä. Sittemmin arvostettu yhdysvaltalaismuusikko on soittanut esimerkiksi Faith No Moren riveissä ”King for a Day… Fool for a Lifetime” -aikakaudella sekä vaikuttanut monissa John Zornin projekteissa. Vuosien saatossa Secret Chiefs 3 on julkaissut lukuisia albumeita, soittanut keikoillaan mitä erikoisempia lainakappaleita sekä seikkaillut niin surf rockin ja free jazzin kuin elektronisen musiikin ja death metalinkin parissa.

Seitsemästä eri kokoonpanosta koostuvassa kollektiivissa on vuosien varrella vaikuttanut kymmeniä artisteja muun muassa Melvinsin, Tomahawkin, Pearl Jamin ja Sunn O))):n miehistöistä. Myös Mike Patton on vieraillut usein yhtyeen keikoilla ja levyillä. Ensimmäisellä Suomen Secret Chiefs 3 -keikalla lavalle nousevat Trey Spruancen lisäksi multi-instrumentalisti Matt Lebofsky, viulisti Timba Harris (Estradasphere), basisti Toby Driver (maudlin of the Well, Kayo Dot) sekä rumpali Kenny Grohowski.

Katso alta Suomeen saapuvan kokoonpanon keikka viime syksyn Euroopan kiertueelta.

[youtube url=6dqBjhDXpYI]

Secret Chiefs 3 (usa), Fat32 (fra)
To 16.5.2013 Tavastia, Helsinki
Liput 33 eur + toimituskulut, ovelta 35 eur.

www.secretchiefs3.com
www.fullsteam.fi

Ilosaarirock 2010, sunnuntai

”Huhhuijaa” totesin kun heräsin jälleen kerran kaverin kämpän lattialta. Pakollisten aamurutiinien jälkeen lähdin taas melko aikaisin katsomaan, mitä Ilosaarirockin toinen ”virallinen” päivä toisi tullessaan. Ensimmäiseksi kohteeksi olin festivaaliohjelmaan merkinnyt The Valkyriansin. Olen nähnyt The Valkyriansin jo kahdesti tätä keikkaa ennen, eikä meno ollut ainakaan huonontunut. Eli taas lanteet hytkyivät pirteän skan tahdissa ja hiekka tomusi paljaiden jalkojen alla. Vanhempi väki voisi kuvailla tilannetta ”siveettömäksi ja hävyttömäksi rietasteluksi”, sillä The Valkyrians järjesti suuret rantabileet, jotka eivät edes kielimuureja tunnustaneet. Aurinko paahtoi näihin aikoihin jo sen verran, että bajamajojen vieno aromi peittyi lähes täysin aurinkorasvan katkun alle. Loppupäivästä olin itse ainakin huomaavinani kädessäni rannekkeen sijaintia mukailevan rusketusrajan.

Päätin tsekata seuraavaksi päälavalla soittaneen Lapkon. Bändihän on vastikään julkaissut uuden studioalbumin ja ollut muutenkin melkoisessa nosteessa, tosin itsehän tunsin entuudestaan vain I Shot the Sheriff -kappaleen. Tämän setin perusteella sata(n)kuntalaisten ympärillä vellonut hype on ainakin osittain perusteltua, mutta allekirjoittaneen pitäisi varmaan tutustua bändin levytettyyn tuotantoon vielä tarkemmin. Ville Malja oli yhtä hymyä ja nähtävästi nautti lavalla olemisesta. Herran ääni kyllä vaatii hieman totuttelua, eikä varmasti miehen korviin asti ulottuva hymy ja kikattaminen olleet kaikkien Phil Collins -tason darraa lähentelevien festivaalivieraiden mieleen. Insomniumia ehdin kuvata hieman, mutta itse musiikkiin tutustuminen sai tällä(kin) kertaa jäädä vain pintapuoliseksi, kun festivaalialueen ulkopuolelle kävi käsky. Havaitsinpa taas sen, että kylmä olut ei tosiaankaan kuulu niihin harvoihin festivaalielämän ylellisyyksiin. Eikä niistä paholaisen keksinnöistä eli vuvuzela-torvista päästä missään eroon, vaikka ne olivatkin itse festarialueella kiellettyjä. Onneksi en joutunut juurikaan olemaan niiden kanssa tekemisissä, muuten olisi kyseistä kapinetta käsitellyt immeinen saada torvensa sinne, mistä sitä ei saa pois ilman lääkärin avustusta.

Jos pikainen visiitti ulkopuolella pisti ketuttamaan, niin hymy nousi taas huulille Jenni Vartiaisen (!) keikan aikana. Kun neiti kerta noin mukavasti hymyilee, niin eihän silloin saa olla kiukkupussi, eihän? Lukijaparkaa hämmentääkseni ilmoitan katselleeni keikkaa eturivistä, tosin vain hetkisen aikaa enkä edes keskeltä. Enpä tosin ole käyttänyt aikaani Vartiaisen musiikkiin syvällisempään tutustumiseen, vaikka mukavan ilmeikästä poppia sattuu olemaankin. Voi tosin olla, että olin jo tässä vaiheessa saanut auringonpistoksen kun olin näkevinäni tyhjennetyn Gambina-pullon lavan edustalla. Seppo kävi täällä? Rise and Fall jäi minulta väliin – mutta kas – seuraavaksi olisi Rytmihäiriön vuoro! Vaikka en pidäkään itseäni suurena nyky-Rytmihäiriö-fanina, niin halusin silti tarkistaa miten uudet biisit toimivat livenä. Hyvinhän ne toimivat, ja niistä settilista pääasiassa koostuikin. ”Saatana on herra” –albuminkin kappaleet olivat harvinaisia, joistakin 90-luvun biiseistä nyt puhumattakaan. Seppoa ei lavalla näkynyt, mutta Unto ”Une” Helo näkyi. Kunhan herra vain suvaitsee kasvattaa parran, niin täydellinen degene… muodonmuutos teinityttöjen märästä päiväunesta spurgujen herraksi on täydellinen. Äijä sentään kasteli housunsa, mutta tällä kertaa vain vedellä. Viettelysten vaunu oli lastattu myös Gambinalla, joka tosin korkattiin vasta loppumetreillä. Minä kun ehdin luulla bändin jo lepsuilevan. Samaan aikaan soittanut Eppu Normaali kuului Rekkalavalle välillä turhankin selkeästi, ja ihan kuin Eppujen volyymi olisi kasvanut keikan edetessä. Kenties Eppuja harmitti se, että Rytmihäiriö lauloi suomalaisen miehen sielunelämästä heitä paremmin?

Rytmihäiriö heitti hyvän setin, mutta en jäänyt katselemaan encorea loppuun kun piti rynnätä Sue-lavalle. En tiennyt, mitä porilaiselta Circleltä odottaa, ja sehän tietty vain nostatti odotuksia. Hämmentävään spektaakkeliin osasin kyllä varautua, ja spektaakkelista tässä olikin kysymys. Koko sirkusta johtivat bassotaiteilija ja visionääri Jussi Lehtisalo sekä korkeiden äänien ja keikan aikaisten kuntopiirien messiaaninen ylipappi Mika Rättö, joka tosiaan ehti viime vuonna kirjoittaa satukirjankin. Huumaavaan ja sokaisevaan keikkaan liittyivät olennaisena osana myös kireät housut sekä niitit, mutta välispiikit oli jätetty pois tästä selkeästi tarkkaan harkitusta näytelmästä, joka oli myös hauska mutta ei naurettava. Koko keikan ajan vallitsi painostava ja räjähdysaltis tilanne eikä ajan kulumista tahtonut edes huomata, sen verran naulitsevan setin Circle soitti. Kokonaisvaltainen elämys, jolla oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Kerrassaan nerokasta, mutta taisin kuvailla juuri melko tyypillistä Circle-keikkaa. Circle oli kuitenkin itselleni Ilosaaren ehdoton kohokohta.

Faith No More saisi heittää todella timanttisen setin jos he tahtoisivat pistää Circleä paremmaksi. Sitä ennen päätin kuitenkin mennä toteuttamaan perinteitä. Olen nähnyt Amorphisin joka kesä sitten vuoden 2006, eikä vuosi 2010 myöskään saisi olla poikkeus. Tosin katseltuani keikkaa hetken aikaa havaitsin sen lähes täysin identtiseksi viime kesänä näkemieni keikkojen kanssa. Olen kuullut soitetut biisit jo liian monta kertaa, jotta keikka olisi millään tavalla innostanut. Hyvin bändi kyllä taas veti, mutta varmalla rutiinilla. Tomi Joutsenelle tosin pitää antaa (taas) ”Parhaimman näköinen mikrofoni” -palkinto, joka on lunastettu retrofuturistiselta hiustenkuivaajalta näyttävältä kapistuksella. No Shame kuulosti siihen tilanteeseen paremmalta hivenen synkästä sanomastaan huolimatta. Mollivoittoista punkkia vetävän ryhmän kohdalla voidaan varmaan viimeistään nyt heittää vanha lovepunk-määritelmä romukoppaan, vaikka hieman optimismiakin oli mukana. Sarparannan ja kumppaneiden mesoamisen katselu nostatti väkisinkin hymyn huulille. Parempi kännissä kuin osa niiden koneen.

Juomatauon jälkeen varmistin, että olen ajoissa paikalla kun Faith No More aloittaa. Väkeä oli lavan edustalla kuin pipoa, kun iltapukuihin pukeutunut viisikko viimein suvaitsi hieman myöhässä saapua lavalle. Jos minulta kysytään, niin ei Faith No More ollut itselleni läheskään yhtä iso kolahdus kuin Circlea paria tuntia aiemmin. En silti sano, ettenkö olisi Faith No Moren keikasta nauttinut, sillä kyllähän sekin hyvä oli. Tämmöisiä keikkoja tarvitaan siksikin, että ihmiset muistaisivat sen miten paljon tälläkin bändillä on hyviä biisejä. Hitit tulivat jo itse setissä, joten jäin ihmettelemään mitä encoreen jäisi jos sellaista edes soitettaisiin. Kyllähän se sitten soitettiin, mutta eipä ollut enää epiccejä tai easyjä soitettavaksi. Mike Patton oli tietenkin oma hullu itsensä, joka varmasti pilasi pukunsa runsaalla hikoilullaan. Mies sekoili myös kameramiesten kustannuksella ja uhmasi yleistä crowdsurfing-kieltoa vierailemalla hetken aikaa yleisössä toteuttaen samalla järjestyksenvalvojien painajaisen. Mitä valvojat olisivat tehneet, heittäneet miehen ulos vai?

Mike Patton / Faith No More

Kyseessähän tosiaan oli Faith No Moren viimeinen keikka, ainakin jos bändiin nyt on uskominen. Kunnes toisin todistetaan, niin this is it. Sama pätee myös tähän raporttiinkin. Paluumatka Hämeenlinnaan sujui kimppakyydissä muutaman turkulaisen kanssa lukuisia taukoja pitäen ja luokattoman paskoja vitsejä (joiden kohteena olivat yleensä iskelmätähdet) kertoen sekä hyvää musiikkia kuunnellessa. Kun viimein saavuin kotiin, oli olo sekä väsynyt että onnellinen ensimmäisen (muttei toivottavasti viimeisen) Ilosaareni jäljiltä. Kiitokset järjestäjille, bändeille ja etenkin yleisölle! Kiitos, Ilosaarirock!

Ruisrock 2009

Tämän vuotinen Ruisrock oli artistitarjonnaaltaan ehdottomasti kesän kuuminta hottia. Festivaalina tämä pohjoismaiden vanhin rock-juhla on kuitenkin aina kaatunut heikkoihin ratkaisuhin, eikä tämä vuosikaan tuottanut ”pettymystä”. Omalta osaltani järjestelyt pissivät heti perjantaipäivällä, kun pressipassin sijaan minulle ojennettiinkin kouraan pelkästään vapaalippu. Työni vaikeutui siis roimasti, sillä en ollut oikeutettu kulkemaan alueella vapaasti, enkä käyttämään vesibussin palveluja.

Edellämainitusta lippusekoilusta suivaantuneena en vaivautunut alueelle vasta kun juuri ennen h-hetkeä, eli Neurosisin keikkaa. Matkalla sain tosin kuulla usemman tilulilun, jau jaun ja perkeleen, kun Aleksi ”Wildchild” Laiho villitsi metallipäitä viereisellä Niittylavalla Bodomin lastensa kera. Bodomit saivat jäädä kuitenkin jollekin toiselle lehdelle soittelemaan, sillä Telttalavan uumenissa alkoi jyristä. Valtavan kokoisena velloneen drone-muurin uumenista kipusi lavalle viisikko, jonka näkemistä livenä olin odottanut ”Times of Grace” -albumista saakka, siis palttiarallaa kymmenisen vuotta. (Enkä suotta.) Ulkona vallinnut kesäilta muuttui hetkessä pimeimmäksi talviyöksi, kun Neurosis räjähti soimaan.

Neurosisin jälkeen takki oli tyhjä
Neurosisin jälkeen takki oli tyhjä

Jason Roederin primitiivinen rummutus ja Dave Edwardsonin matalalta köyrivä basso muodostivat järkähtämättömän pohjan Steve von Tillin ja edellisenä päivänä Turun Klubilla soolokeikan merkeissä piipahtaneen Scott Kellyn massiiviselle kitaratsunamille sekä herrojen loihtimalle huutomyrskylle. Herkku viimeisteltiin Noah Landisin drone-murinoilla sekä Josh Grahamin vähintäänkin vaikuttavilla visuaaleilla. Oikeastaan ainoa purnauksen aihe löytyi siitä, että keikan alussa vielä tannerta tärisyttänyt soundimaailma heikkeni ja puuroutui hieman loppua kohden – kyseessä oli siltikin vielä kiinteä ruispuuro, eikä mikään nöösipoikien mannavelli. Ehkä suurin syy äänitaso-ongelmiin oli yleisökato, sillä oli miltei noloa, miten pienelle korvamäärälle näiden post-metallin messiaiden jyrsintä kaikui.

Neurosisin setin jälkeen takki oli lievästi sanottuna tyhjänä, eikä äsken koettua oikein osannut vielä muuttaa sanoiksi – apua oli siis haettava miestä vahvemmasta. Hyvät puitteet alkomahoolin nauttimiseen tarjosi k-18 -alueelle pystytetty Converse-teltta (jolla ei tosin ollut telttojen kanssa mitään tekemistä), joka vastasi Ruisrockin ”alternative”-tarjonnasta. Converse oli pyhittänyt festivaalin avauspäivän turkulaisuudelle, sillä alkuillasta soittaneen Calliston lisäksi lavalla kuultiin Magenta Skycodea. Magenta tarjosikin oivan soundtrackin hieman humaltuneelle puheen sorinallemme, mutta ei paljon muuta. Soundit olivat suoraan sanottuna kaameat, sillä yleensä niin eteerisen live-elämyksen tarjoava yhtye oli kuin varjo itsestään. Varsinkin vokaalipuolelle mentiin metsään: Jori Sjöroosin yleensä niin raukean kaunis laulu oli miksattu liian pintaan, jolloin sen tenho kärsi huomattavasti – eikä osan biiseistä mukana hoilottanut ”enkelikuorokaan” asiaa auttanut. Ei keikka huono ollut, mutta ei myöskään lähellekään odotuksien mukainen. Onneksi edellisen illan, 5 Bars -pseudonyymin alla vedetty salakeikka oli vielä tuoreena mielessä, joten se mukaan lukien Magenta jäi selvästi plussan puolelle. Hauskaa oli myös se, että kappaleiden välissä kuullut aaltoilu dronet olivat kuin pop-versioita Neurosisin vastaavista – sattumaako?

Perjantai-ilta ja -yö olisivat tarjonneet vielä aimo annoksen nu-metallia, mutta itse kun en löydä Disturbedista ja Slipknotista edes huumoriarvoa, niin päätin jättää Ruissalon taistelutantereet taakseni Corey Taylorin manatessa takanani – vähintäänkin osuvasti – ”Wait and Bleediä”.

Lauantai

Alun perin tarkoitukseni oli lähteä lauantaina jo hyvissä ajoin liikkeelle katsastamaan mm. Rubikin ja Reginan livekunto. Mutta kuten sanottua, ilman pressipassia Ruisrock on kuin vankila, sillä alueelta ei voi vapaasti kulkea sisään ja ulos. Hermojen ja rahan säästämiseksi päätinkin saapua pääkallopaikalle vasta siinä vaiheessa, kun Ladytron, tuo toinen pääsyyni saapua Ruisrockiin, nousisi Teltan lavalle. Nelikko oli täsmällinen, sillä kauaa ei tarvinnut odotella, että tämän hetken mielenkiintoisimpiin elektro-nimiin kuuluva joukkio polkaisi settinsä käyntiin. Alusta asti oli selvää, että Ladytronin biisilista noudattelisi uusimman, ”Velocifero”-albumin vastaavaa: ”Runaway”, ”Ghosts”, jne. Toki myös parin edellisen täyspitkän (”Light & Magic” ja ”Witching Hour”) hittejä kuultiin – tunnetuimpina varmasti ”Seventeen” ja Ladytronin ”kansallislaulu” ”Destroy Everything You Touch”.

Niin kuin edellisenä iltana Neurosis, myös Ladytron sai muutettua valoisan – mutta hieman sateisen – kesäillan tummaksi maanisella ja synkkäsävyisellä elektro-junttauksellaan, ja pakko jakaakin järjestäjille kiitosta siitä, että tajusivat asettaa oikeat artistit Telttalavan suojiin esiintymään. Punaisten lasereiden keskellä kylpenyt kvartetti piiskasi yleisömassan alkukantaiseen tanssiin (kukin tavallaan) ja vokalistikaksikon (Mira ja Helen) seksuaalisuutta uhkuva ulkomuoto oli kuin umlaut-pisteet uun päälle. Miss Ruisrock 2009 -kisoissa tytöt olisivat ehdottomasti voittajakolmikossa.

Itse olen todistanut Ladytronin elävänä ensimmäistä kertaa vuonna 2001, Turun Koneistossa, jolloin ryhmä oli juuri julkaissut debyyttipitkäsoittonsa, ”604”. Rakkaus ei syttynyt samoin tein, mutta vuosien varrella tästä brittinelikosta on muodostunut itselleni todella tärkeä. Yhtye onkin yksi niistä harvoista nyky-elektro -akteista, josta voi sanoa, että se on kuin hyvä viini – paranee vanhetessaan.

Aivan loppuun asti en Ladytronin settiä kuitenkaan ehättänyt katsoa, sillä samaan aikaan toisaalla Tehosekoitin soitteli viimeisiä comeback-keikkojaan. Rantalavalle suuntaaminen oli kuitenkin melkoinen virhe, sillä joku muukin halusi selvästi nähdä ”Tehiksen” vielä yhden kerran; ihmisiä oli pilvin pimein, ja näköyhteys lavalle rajoittui oikeastaan screeniltä vilkkuneeseen Oton hiuspehkoon. Myös ahdistuskohtauksen peikko nosti päätään, joten päätin suunnata askeleeni kohti Converse-aluetta. Kylmästä oluesta ja etäältä raikuneesta Tehosekoitin-hittipotpurista nauttiminen sai taas hymyn kareen naamalle, ja seurueemme keskelle tupsahtanut Munkki Tuck -kampauksen omannut nuori mies tarjosi oivaa viihdettä koko perheelle.

Yht’äkkiä kaikki kuitenkin muuttui: pyhä henki otti yleisön valtaansa ja pisti ihmiset tanssimaan hullun lailla. Syynä tähän ilmiöön oli mm. Evilsonsin ex-jäsenistä koottu The Capital Beat. Alkuun orkesterin ska-poljento kuulosti oivalta kalian juonti musiikilta, mutta kun megabailaavien hippien määrä ympärilläni kasvoi, niin samassa suhteessa myös ahdistukseni kasvoi. Hammasta purren maltoin kuitenkin istua maan rajassa setin loppuun ja odottaa hieman väljempiä vesiä, jotta pääsisin taas jatkamaan matkaa.

Suuntana oli taas kerran Telttalava, mutta matkalla oli pysähdyttävä kuuntelemaan Ruotsin Blondieta, The Soundsia. Alkuvuosien naivistisesta elektro-punkista kohti tummempaa ulosantia vast’sillään julkaistulla kolmosalbumilla (”Crossing the Rubicon”) kulkenut viisikko on aina ollut täydellistä tunnelman nostatus materiaalia, niin myös nyt. ”Living In the America”-hitistä uutukaisen ässäbiiseihin kulkenut setti pisti taas hommat nousuun, ja Maja Ivarssonin ulkomuoto – vaikka välissämme olikin monta muutakin riisuvaa silmäparia – pisti jonkun muun nousuun – Miss Ruisrock 2009 -kärkikolmikko oli löytynyt.

Kovinkaan kauaa ei Soundsista ehättänyt kuitenkaan naattimaan, sillä The Living Endin punk/rock/billy -sirkus oli saapunut jo kaupunkiin. Teltta näytti kuitenkin ratkeilevan liitoksistaan, ja vielä kun äskeinen ahdistustila oli tuoreena muistissa, niin päätin pysyttäytyä kaljakarsinan paremmalla puolella. Hyvältä aussitrio kuulosti sillekin puolelle aitaa, ja vaikken mikään suurin fani olekaan, niin pakko myöntää, että down underin poijjaat hoitivat hommansa pieteetillä. Olisiko jo Suomenkin aika herätä näiden kotimaassaan stadioneille soittavan porukan soidinkutsuun?

Ennen kuin lauantai oli taputeltu oli vielä tehtävä vaikea päätös: katsoako Mewin keikka alueella vaiko suunnata nokkansa kohti keskustan jatkoklubia, jossa hetkenä minä hyvänsä räjähtäisi käyntiin Huoratronin hikidisko? Valitsin jälkimmäisen.  Ja vaikka jälkeenpäin sain kuulla, että olisin vallan hyvin ennättänyt puolisen keikkaa Mewin herkistelyä kuuntelemaan, niin pakko myöntää, ettei haittaa tippaakaan, sillä Huoratronin korvia väkisin makaava elektrobiitti oli kuin moninkertainen orgasmi – varsinkin siinä humalatilassa. ”$$ Troopers” will rise!

Sunnuntai

Sunnuntai oli jo pitkällä siinä vaiheessa kun allekirjoittanut pääsi ummistamaan silmänsä, joten kovinkaan aikaista rantautumista alueelle ei ollut tiedossa. Ehkä aamukaljojen juominen väkivallalla uhkailevan nelikymppisen larppaajanörtin, seksuaalisesti turhautuneen milfin sekä irlantilaiselta haltijalta näyttäneen jenkin kanssa ei osoita kovinkaan korkeaa työmoraalia, mutta niin kuin sanotaan, ”raskas työ, raskaammat huvit”. Myöskään sänkyyn kannetut ”Dr. Pepperit” eivät olleet omiaan nostamaan työhaluja, joten Joensuu 1685 ja Gaslight Anthem saivat hoitaa hommansa ilman minun läsnäoloani.

Pienen empimisen ja ämpyilyn jälkeen oli kuitenkin aika ottaa kumijalka alle ja karauttaa kohti Ruissalon luonnonsuojelualuetta. Ei-niin-yllättäen löysin itseni taas kerran Converse-teltan varjosta, jossa Ruottin maalta lennätetty First Aid Kit oli juuri aloittanut urakkansa. Duon materiaali ei ollut aiemmin itselleni kovinkaan tuttua, mutta olin kuullut paljon kehuja sisarparin modernista folk -kehräilystä. Ja hyvältähän kaksikon eteerinen folk kuulostikin, varsinkin kun olotila oli jotain iloisen nousuhumalan ja karmean darran väliltä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun FAK coveroi Kissin ”I Was Made for Lovin’ Youn”, niin dagen efter oli tipotiessään.

Sunnuntai oli esiintyjälistaltaan ehdottomasti Ruisrockin tylsin päivä, eikä ennen festivaalin pääesiintyjää tapahtunut mitään mainittavaa. Volbeatin jo tässä vaiheessa loppuun kaluttu Elvis-metalli oli tylsää, Gogol Bordellon ”mannepunkin” kiersin kaukaa, eikä !!!:n tanssipunkkikaan jostain syystä jaksanut piristää.

Sitten oli aika suunnata Niittylavan edustalle, jossa vannoutuneimmat fanit olivat päivystäneet jo aamusta asti. Sunnuntain ja koko Ruisrockin pääesiintyjäksi oli hommattu crossover-metallin kummisedät, comeback-turneellaan oleva Faith No More. Vähintäänkin hintahtavaan, vaaleanpunasävytteiseen asukokonaisuuteen sonnustautuneen Mike Pattonin johdolla estradille tallustellut setäjoukko ei ainakaan ulkoiselta habitukseltaan vaikuttanut siltä, että tässä on crossover-, nu- ja ties minkä metal-genren pioneerit.

Slovarilla settinsä aloittanut FNM osoitti heti kättelyssä, missä yhtyeen vahvuus on aina ollut: vinksahtaneen kauniissa hitaissa, joita Patton tulkitsee kenties paremmin kuin yksikään toinen ”metallivokalisti”. ”Evidencen”, ”Easyn”, ”I Started a Joken”, sun muiden herkistelyjen vastapainona kuultiinkin sitten melkoisen turhanpäiväistä räimintää: aikoinaan nu-metallin eturintamassa seisseet professorit olivat taantuneet oppipoikiensa tasolle, ja suurimmaksi osaksi pioneerikvintetti kuulosti joltain Slipknotin ja Limb Bizkitin aikalaiselta. Tuntui myös siltä, että Patton halusi käyttää koko vokaalipalettinsa yhden ja saman kappaleen aikana, mikä korosti sillisalaattimaista vaikutelmaa.

Faith No Moren ja varsinkin Mike Pattonin lukuisten muiden projektien avustuksella vaihtoehtoisemman ja avant gardemman äärimusiikin pariin kulkeutuneelle Faith No moren comeback oli pettymys – olivatko odotukset sitten liian korkealla vai mitä, mutta ehkä olisi ollut parempi jos FNM olisi pysynyt haudassaan. Suurin osa yleisöstä näytti kuitenkin viihtyvän, ja Ruissalon savipatja sai kyytiä, kun ihmismassa pisti maankamaran tärisemään, joten taidan olla melko yksin mielipiteideni kanssa.

”Se oli siinä”, totesin ja suuntasin askeleeni viimeistä kertaa kohti bussinlastauspistettä. Ilta oli kuitenkin vielä nuori ja kalja hyvää, joten sängyn sijaan matkakohteena oli Turun yöelämä. Turkulaiset ravintoloitsijat eivät olleet kuitenkaan varautuneet Ruisrockiin, sillä ne muutamat auki olleet jatkoaikapubit olivat tupasen täynnä. Myös yrityksemme päästä Taaken ja Pete Kilven luo jatkoille osoittautui turhaksi, eikä paikallinen pizzeriakaan pystynyt toimittamaan erään seurueeseen kuuluneen radioäänen tilaamaa mäyränkohtu-liivate-kossu-boysenmarja -pizzaa, joten päätimme suunnata lähiöön erinäisten huumausaineiden ja huonojen YouTube -videoiden hellään huomaan.

Festivaalina Ruisrock oli taas oma ärsyttävä itsensä. Liput olivat sikahintaisia, kävelymatkat pitkiä, ranneke- ja alkoholipolitiikka olematonta, henkilökunta töykeää, jne. Nämä seikat eivät näyttäneet kuitenkaan suurinta osaa yhdeksänkymmentätuhantisesta yleisöstä häiritsevän, sillä porukka selvästi nautti olostaan, ja yleisötavoitekin ylitettiin miltei kahdellakymmenellätuhannella – kova lukema näin laman kurimuksessa. Ilmeisesti ihmiset ovat valmiita tekemään kompromisseja hyvän tunnelman, kauniiden puitteiden sekä tietysti erinomaisten esiintyjien takia.

www.ruisrock.fi

Faith No More Kaisaniemessä

Faith No More esiintyi Suomessa edellisen kerran vuonna 1997 Kulttuuritalolla. Vuodesta 1998 telakalla olleeksi bändiksi on yhtye onnistunut kiitettävästi kasvattamaan fanikuntaansa, sillä nyt olisi ollut Kaisaniemen konserttia todistaneiden 13:n tuhannen katsojan lisäksi ollut toinen mokoma tulijoita.

Vuoden 1998 kokoonpanollaan paluun tehnyt yhtye aloitti settinsä Peaches & Herb -klassikolla Reunited, ja jos bändi ei vilpittömästi seissyt sanojensa takana (”Reunited and it feels so good”), ainakin se osasi näytellä hiton hyvin. Kakkosbiisi From Out of Nowheresta lähtien viisikko ei antanut tyylikkäästi harmaantuvien partahapsiensa tai dreadlocksiensa hämätä, vaan väänsi kuin vanhoina ”hyvinä” aikoina konsanaan, puvuntakitkin lensivat tuota pikaa narikkaan.

Tiukasti soittaneen bändin lisäksi luku erikseen on vielä tapaus Mike Patton, joka teki lavalla mitä tykkäsi. Ja kaikki tykkäsi. Heti ensimmäiset Pattonin laulusäkeet nosti karvat pystyyn, miehen ääntä ja äänenkäyttöä ei voi kuin ihailla. Faith No More Patton etunenässä on hyvä esimerkki siitä, ettei kunnon show tarvitse ilotulitteita tai muita erikoisefektejä, biisit ja karismaattinen esiintyminen puhuu puolestaan.

Faith No More @ Kaisaniemi
Fanit

Setin rakenne oli melko samankaltainen läpi keikan, paria nopeampaa biisiä seurasi aina rauhallisempi veto. Espanjaksi kuultu Evidence, Easy, Just A Man sekä toisessa encoressa kuultu I Started A Joke loivat hartaan tunnelman. Väleissä kuultiin kaikki suurimmat hitit – mitä näitä nyt on, Midlife Crisis, Epic, Ashes to Ashes, sekä encoreihin säästetyt Digging The Grave (joka kuultiin ensimmäistä kertaa kiertueella, eli olisi bändi parasta biisiään parempaan saumaan voinut säästellä) ja setin päättänyt We Care A Lot. Jokaiselta albumilta kuulttin vähintään kolme biisiä, ja vaikka omasta puolesta ”King For A Day…” -levyn olisi voinut soittaa vaikka alusta loppuun, ei kappalevalinnoista jäänyt mitään hampaan koloon.

Tunti ja kolmevarttinen setti oli passelin mittainen, eikä se tosiaan jättäny paljoa epäselväksi; Faith No Moren paluu ei ole väsähtäneiden ukkojen väsynyt yritys turvata eläkepäivät, vaan täysverinen rock-show, jossa yleisö ja bändi, sekä ennenkaikkea kriitikot, viihtyvät. Eläkepäivien turvaaminen tulee toki siinä sivussa… Jos lähimmän viiden vuoden aikana olit suunnitellut käyväsi katsomassa yhden konsertin, onnittele itseäsi jos olit todistamassa Faith No Moren toista tulemista.