Avainsana-arkisto: Eviscerate A.D.

Eviscerate A.D. / Broken Oath – What Lies Ahead

Tarjolla pari kovaa metalcorevääntäjää matalapainesaarilta, Eviscerate A.D. etelämmästä Peterboroughista ja Broken Oath Skotlannin Glasgowsta. Viisi biisiä molemmilta, eli ammattikorkean matikkapäällä yhteensä kymmenen, plus englantilaisille bändeille tyypilliset leffasamplet.

Ryhmän jokseenkin nimekkäämpi, mutta nyt jo toimintansa lopettanut Eviscerate A.D. aloittaa mäiskinnän Pulp Fiction –samplen siivittämänä. Ei mitään ihmeellistä, mutta perusvarmaa runttausta hyvillä myllytyksillä ja parilla erityylisellä laulajalla höystettynä. Aika samanlaisia perusbiisejä kuin ”Escalating Unholy War” –kokiksella, eikä muutaman kuuntelun jälkeen jää oikein mitään muuta mieleen kun kivasti myllertävä Fuelled By Hatred, joten bändin uupuminen kolmen vuoden jälkeen ei ainakaan suomalaisille ole kauhean kova pala.

Piskuisella mimmihuutajalla varustettu Broken Oath on mielenkiintoisempi tapaus, eikä vähiten juuri harvinaislaatuisen naislaulajansa ansiosta. Yllättäen mieleen tulee Amerikkalaiset Undying ja Walls Of Jericho, mutta myös maskuliisemmat bändit, kuten At The Gates ja Caliban vilahtelevat bändin musiikissa. Teknisempää paahtoa kuin EAD, mutta juuri sopivassa mittasuhteessa tuoden mukavaa nyanssia musiikkiin. Myös demolta tuttua enkelimäistä laulua kuullaan, ja tämä on kuten muukin toiminta parantunut huomattavasti sitten mielenkiintoisen ”…And The War Rages On” -demon. Toivottavasti bändi jaksaa kollegojaan pidempään.

Ei näitä bändejä paremmusjärjestykseen voi laittaa, eikä tarvikkaan. Hyvää mäiskettä koko rahalla, kokeilkaa vaikka itse!

Eri esittäjiä – Escalating Unholy War

Neljän brittiläisen bändin kesken jaettu levy, joka sisältää sitä raskaamman sarjan vääntöä.

Koko 19 siivua sisältävän ryöpytyksen aloittaa kvartetin ehkä tunnetuin kokoonpano Freebase. Bändiltä kuullaan pari omaa piisiä ”My Life, My Rules” -levyltä, kolme ennenjulkaisematonta koveria GBH:lta ja The Exploitedilta, sekä kansaiväliseltä Conflict -tribuutilta löytyvä ”Ungovernable Force”. Kaikinpuolin jämäkkää vääntöä, joskin vähän keskinkertaista muuten hyvälle bändille. Koverit ovat puolestaan vähän epätasapainossa yhtyeen oman materiaalin kanssa. Noh…

Eviscerate AD murjoo edeltäjäänsä rujompaa metallista vääntöä enemmän belgialaisille tyypilliseen tapaan. Crawlspace ja Arkangel käyvät ensimmäisenä mielessä, parin vokalistin muistuttaen enemmän Cannibal Corpsen Chris Barnesin tahi Obituaryn John Tardyn kurnutusta. Yhtyeeltä kuullaan viisi kappaletta, jotka jyystävät tasaisen varmasti tarjoamatta kuitenkaan mitään sen kummempaa. Ei ollenkaan hullumpaa, mutta tiedän että bändistä on parempaankin..

Vähän ”kevyemmällä” linjalla jatkaa Set Against, jonka tuff guy meininki muistuttaa Bulldozea ja vanhempaa Skarheadia, joskin tuotanto on toivottoman kehno. Paremmalla tuotannolla ja vähemmän väkisin väännetyllä laululla voisi kyseessä olla hyvinkin mielenkiintoinen tapaus.

UKHC:ta tyypillisimmään edustaa Diction, jota voisi maanmiehistään verrata Knuckledustiin, eli vauhdikasta ja metallista ja tanssittavaa ja vaikka mitä. Ikävä kyllä bändiltä kuullaan vain kolme biisiä, sillä meininki kuulostaa todella mielenkiintoiselta. Ehdottomasti levyn paras bändi ja positiivisin yllätys.

Keskinkertaisista biisivalinnoista huolimatta levy vahvistaa näiden neljän (lähes) tuntemattoman suuruuden voimin ennestään käsitystä siitä, että Suomen lisäksi Iso-Britannia on aliarvostetuimpia hardcore maita. Epäpyhä sota on oiva oikotie tutustua brittien harcore meininkiin.

Irate Lontoossa

Suoraan asiaan: Illan soitannan Lontoon Camdenissa sijaitsevassa Underworld-klubilla aloitti Eviscerate A.D., englantilainen bändi josta en tiennyt mitään etukäteen, kuten en muistakaan illan englantilaisista bändeistä. Bändi soitti raivokasta metallirunttausta kahdella vokalistilla. Ihan kelpo musiikkia oli, tosin toisen laulajan kimeähkö ääni sai kaipaamaan kotiin jättämiäni korvatulppia.

Toisena bändinä oli 50 Caliber. Musiikki oli brutaalia metalcorea/death metallia ja toi mieleeni erittäin vahvasti All Out Warin raastavan kuuloisine vokalisteineen. Myöskään tuplabasareita tämä bändi ei säästellyt. Itse asiassa bändi oli helvetin hyvä. Tämän jälkeen lavalle asteli BDF. Bändi jatkoi samoilla linjoilla kuin kaksi aiempaa. Tappavaa metallia vahvalla tuplabasarikompilla, kahdella vokalistilla sekä tiuhaan vaihtuvalla tempolla. Homma toimi erittäin hyvin, tosin välillä korkeaäänisemmän vokalistin ääni kuulosti vähän turhankin pahalta.

Seuraavana lavalle tuli vanha tuttu Born From Pain. Käsittääkseni yhtye on aikaisemmin ollut suhteellisen tuntematon saarivaltiossa, mutta kaksi päivää aikaisemmin ollut Eastpak Resistance Tour luultavasti toi bändin monen diggarin tietoisuuteen. Ensimmäisistä soinnuista lähtien pitti pyöri kuin viimeistä päivää. Bändi soitti vanhat tutut biisinsä sekä pari uutta huhtikuussa tulevalta levyltä. Huomaa kyllä ahkeran keikkailun tuloksen, biisit kuulostavat saundeiltaankin paremmilta livenä kuin levyllä. Homma siis toimi erittäin hyvin ja lämmitti yleisön hyvin illan h-hetkeä varten.

Tauko Iratea odotellessa tuntui tappavan pitkältä. Jotkut paikallisista kovanaamoista käyttivät ajan lihastensa huolelliseen venyttelyyn ja tämä enteili aika murhaavaa pittiä. Vihdoin Irate nousi lavalle. Setti alkoi muistaakseni ”Awakenings”-biisillä ja tunnelma nousi saman tien kattoon. Bändi soitti melkein joka biisin ”1134”-levyltä, sekä jotain vanhempaakin tuotantoa. Soundit olivat erittäin puhtaat ja vaikka en mikään kitaroinnin suuri asiantuntija ole, niin kylmät väreet tuntuivat selässä kun raskas komppikitara säesti taidokkaasti soitettuja sooloja ja muita kikkailuja. Uskomattoman ammattitaitoista soittamista. Vokalistin ääni kuulosti myös erittäin hyvältä ja kun välillä vielä matalaäänisempi soolokitaristi murisi, oli tämäkin puoli erittäin hyvän kuuloista.

Pitti oli keikan alusta loppuun väkivaltaisin mitä olen ikinä nähnyt. Kohteliaat engelsmannit kuitenkin kävivät biisien välissä pyytämässä anteeksi pahiten osumaa saaneilta. Kun keikka alkoi lähestyä loppuaan, tulivat brittibändien vokalistit lavalle CPR:n ja Bronx Unityn ajaksi. Kieltämättä kuulosti suhteellisen uskottavalta kun 1000 kiloa lavalla huusi ”let the motherfuckers RROOOOOTT!” Keikka kesti lähes tunnin ja olisi kuulemma jatkunut pitempäänkin, mutta paikan oikeudet eivät riittäneet pidempään soitantaan.

Olin asettanut ennakko-odotukset keikasta erittäin korkealle, mutta keikka jopa ylitti odotukseni. Lämppäribändit hoitivat kaikki tehtävänsä kunnialla ja illan pääesiintyjä oli loistava. Negatiivisia puolia en illasta löydä, mutta jos ihan hakemalla pitää hakea, niin biisin Always ”Remain” olisin mielelläni kuullut, se jäi puuttumaan. Toisaalta kipale olisi ehkä ollut liiallista hempeilyä illan teemaan nähden.