Avainsana-arkisto: Entombed

Entombed – Serpent Saints

No nyt se on täällä, komean siivekkäiden mulkkujen koristavan promokantensa kanssa. Alku lupaa hyvää, kun Serpent Saintsin Motörhead-henkinen ajojahti alkaa tutulla murinalla varustettuna. Tuntuu hiukan kuin olisi heavy-punk-metal-kinkereissä, jossa öristään ja ylistetään Saatanaa; sangen hilpeältä siis.

Toisena pusertava Masters of Death jatkaa reipasta runttausta ja alku lupaakin oikein mukavia tukanheilutushetkiä ja pienenä miellyttävänä lisänä on mukaan lisätty aimo annos kalmaa ja vokaleista voisi kuvitella levylautasella pyörivän Necrophagian, sillä sen verran saastaista ärinää silmille ryöpsähtää. Loppuun on, ehkä uuden miehistön suosiollisella vaikutuksella, saatu myös blastbeatia, joka tämän yhtyeen kohdalla on täydellinen yllätys.

Kingdom Coma vie kuulijan takaisin hiukan hitaammille palvontamaille, hiukan Morningstarin hengessä. Valitettavasti nykivä komppi ei oikein vie kipaletta eteenpäin ja onkin hiukan turha himmailu näin aikaiseen vaiheeseen levyllä.

Hidastelusta noustaan kuitenkin vielä puimaan nyrkkiä ja Amok onkin hauskaa sahaushutahutaa, jossa ei kiirehditä, vaan humpataan eteenpäin rehvakkaasti. Tosin, kuten edellisessäkin kipaleessa, ei tätäkään viisua olisi aivan väkisin pitänyt sinne neljään minuuttiin venyttää.

Kun ollaan Sodomissa, on lapsikuorojen läsnäolo melkein välttämätöntä ja hitaan junnaava, viime vuoden hittibiisi onkin tuttua kauraa. Samaa hidasta runttausta jatkaa seuraavaksi ulos pusertuva In The Blood, joka on kuitenkin edeltäjäänsä verrattuna sangen tylsää kuunneltavaa.

Hiukan ripeämpi Ministry ei jaksa enää nostattaa metallista erektiota täyteen juhlakuntoon, vaan vuohenpäätä pitää rakastella loppuaika vienolla jatsikikkelillä.

Edes The Dead, The Dying and the Dying to be Deadin hurja blast-rieha ei saa enää innostumaan mitenkään hirveästi, sillä kuteen usein sanottu, romantiikka on jo suhteesta kuollut. Edes Petrovin lausumat ihanat ”They will fuck you rotten” –sanat eivät saa lempeä liehahtamaan enää kuten ennen.

Pientä vipinää on kuitenkin vielä luvassa kaikille masentuneille, kun retkue palaa rokkaavan sorvin ääreen kipaleella Warfare, Plague, Famine, Death. Tässä kyllä mennään eikä liiemmin meinata, hyvä niin, sillä perinteisten, synkeän melodisten riffien taiturien jätettyä bändin, ei hidas tavara enään toimi toivotulla tavalla. Nyt on luotettava enemmän voimaan ja raakuuteen kuin ikimuistettaviin riffeihin.

Loppuun on vielä jätetty hidasteleva tunnelmapala, jonka synkeiden maalailuiden tahtiin on hyvä miettiä mikä onnistui ja mikä meni pieleen. Onnistunutta olivat nopeat, raivokkaat kohkaukset, mutta epäonnistunutta nykypäivän Entombedissa on vanhojen, tarttuvien ja kierojen riffien puuttumien ja vahva tasapaksuus. Perushyvä hevilätty, mutta väittää tätä parhaaksi sitten Wolverine Bluesin on pyhäinhäväistys!

Entombed – Inferno

Entombedin uusin kiekko jatkaa kulkuaan aika pitkälti edellisen ”Morningstar”-levyn tiimoilla.

Käynti on taasen hiukan raskaampaa osastoa ja nojaa enemmän sinne alkuajan deathmetal-henkisyyteen kuin ”To Ride, Shoot Straight And Speak the Thruthin” rokkisvengaukseen. Tässä voi olla yksi syy siihen, miksi pari uusinta lätyskää ovat kärsineet valitettavasta tylsyydestä ja junnaavuudesta. Riffeihin ei löydetä sitä kaahaavaa särmää, joka väritti Shoot straightia ja miksei vielä Uprisingiakin tai alkuaikojen ruhjovaa death-jyräystä, jolla Enska kannuksensa ensisijaisesti ansaitsikin. Toki levyltä löytyy todellisia, Entombed-fania lämmittäviä, makupaloja, kuten toisena rallina komeileva The Fix Is In, josta löytyy niin hyviä riffejä, groovaavaa tykitystä kuin L-G:n loistokasta vihaista ärinääkin. Biisi potkii ja menee eteenpäin vallan mahdottomalla sykkeellä. Muita mainittavia kipaleita ovat omasta mielestäni erittäin toimiva junttaus Nobodaddy, jossa poikien loistavat rihvit pääsevät taas oikeuksiinsa ja Petrov näyttää tissiposkille miten tehdään tarttuvia hookkeja, sekä Descent Into Inferno. Toki muitakin kuunneltavia piisejä löytyy, mutta ne eivät aivan nouse sille tasolle, jossa niitä huomaisi hyräilevänsä vielä seuraavanakin päivänä.

Saundillisesti levy on edelleen sitä toimivaa sotkua, eli kultakorvahifisteille voi tulla kuumat oltavat tätä kuunnellessa, mutta mokomille ei tätä pakettia varmasti olekaan tarkoitettu. 13 rallia on tälle kiekolle ehkä hitusen liikaa ja pikkuisen tiivistämällä olisikin saatu aikaan varmasti toimivampi paketti. Morningstarin tasolle ei aivan ylletä, mutta kyllä miekkoset silti osoittavat, että temppuja vielä löytyy ja kuka tietää, ehkä seuraava lätyskä vie heidät lähemmäs kerran löydettyä kultakaivosta.

Kyllä tämä silti kannattaa ainakin käydä kuuntelemassa, sillä ken tietää, ehkä sieltä löytyy sitä viisarinväräyttäjämateriaalia juuri sinulle!