Avainsana-arkisto: Entombed

Lutakko Liekeissä –festarin ohjelma valmis

Elokuun viimeinen viikonloppu Jyväskylässä Tanssisali Lutakossa ja Lutakon pihalla järjestettävillä Lutakko Liekeissä -festivaaleilla nähdään kahdella lavalla 20 yhtyettä. Ensimmäistä kertaa kaksipäiväisenä järjestettävän tapahtuman vetonauloina ovat L.G. Petrovin johtama death’n’roll-tyylisuunnan pioneeribändi Entombed A.D., ruotsalainen hiphop-yhtye Looptroop Rockers, Refusedin Dennis Lyxzénin post punk –yhtye INVSN sekä arvostettu hardcore-yhtye Catharsis Yhdysvalloista.

Varsinainen festivaali rajoittuu tänäkin vuonna Tanssisali Lutakkoon ja sen viereiselle pysäköintialueelle. Lutakko Liekeissä laajenee kuitenkin ilmaisen Sideshows-tapahtuman myötä myös festivaalialueen välittömään läheisyyteen Lutakonaukiolle. Perjantaina aukiolla viihdyttävät DJ:t, lauantaina vuorossa on DJ-musiikin lisäksi skeittausta ja livebändejä.

LUTAKKO LIEKEISSÄ 2014
Pe-la 29.-30.8. Tanssisali Lutakko ja Lutakon piha, Jyväskylä

Perjantai klo 17-02: LOOPTROOP ROCKERS (SE), TRUCKFIGHTERS (SE), WOLVES LIKE US (NO), PÄÄ KII, LAINEEN KASPERI & PALAVA KAUPUNKI, ORANSSI PAZUZU, DELTA FORCE II, WARCHIEF, RATS WILL FEAST
Lauantai klo 15-02: ENTOMBED A.D. (SE), CATHARSIS (US), INVSN (SE), SATAN’S SATYRS (US), HONNINGBARNA (NO), BEASTMILK, SMC LÄHIÖROTAT, GHOST BRIGADE, PAPERI T & KHID, TOMBSTONED, SUBMISSION
Oheisohjelma: RELENTLESS, LEMPI JOE & DJ CHUCK MAIN, CABIN ECHOES, Happy Hour DJ’s, Angel Witching Hour DJ’s, DJ Art Dictator & DJ Soul Rokker.

Liput: Pe-La 2 pv alkaen 55 eur (Jelmun jäsenet 45 eur). Pe 1 pv alkaen 25 eur. La 1 pv alkaen 35 eur. Ennakkomyynti ke 25.6. lähtien Lutakon nettikaupassa www.jelmu.net sekä Tiketissä.

www.lutakkofestival.com
www.facebook.com/lutakkofestival

Entombed Tampereen Klubilla

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun raportoin Entombed-keikan tunnelmia tämän lehden sivuilla, mutta uutta verrattuna aiempaan on Enskan hiljattain uudelleenmuovautunut kokoonpano. Terra Firmassa kitaristina, mutta Entombedissa alun perin basistina aloittanut Nico Elgstrand on tarttunut toiseen kitaraan siinä missä basistiksi bändiin on kiinnitetty Satyriconissakin basson varressa heilunut Victor Brandt. Ja jälleen kerran – pitkästä aikaa sen jälkeen, kun Uffe Cederlundin jätti bändin – Ruotsin deathrokkaajat hosuivat kvintettinä.

Keikka oli melko kattava läpileikkaus bändin urasta, joskin mielipiteitä jakava ”Same Difference” (1998), välitilinpäätös ”Uprising” (2000) ja parjattu sekä Cederlundin viimeiseksi jäänyt ”Inferno” (2003) taisivat loistaa setissä poissaolollaan. Korjattakoon asia, jos olen väärässä.

Keikan avasi mainio ”Clandestine”-albumin (1991) avausraita Living Dead. Tämän jälkeen käytiin läpi sopivasti annostellen uutta ja vanhaa tuotantoa. Biisijärjestykseen oli selkeästi kiinnitetty huomiota keikkasettiä rakennettaessa, nimittäin albumikronologian alkupään räkäisempiä vetoja oli maukkaasti ripoteltu rokkaavamman keskivaiheen tuotannon ja uudempien dödöhaisteluiden väliin.
Bändi hemmotteli paikalle raahautunutta, varsin vaikuttavan suuruista kuuntelijajoukkoa biiseillä kuten Like This With the Devil, Out of Hand, Serpent Saints, I For An Eye, Eyemaster, Stranger Aeons ja Left Hand Path. Encore taas alkoi Chief Rebel Angelilla ja päättyi Wolverine Bluesiin. Yleisö sai siis nauttia noin viisi varttia todella tiukkaa hittikimaraa.

Oma keskustelunsa on tietty kaikkien tiuhaan jäsenistöään vaihtavien bändien kohdalla se, että kuinka vaihtuvuuteen pitäisi suhtautua. Yhdelle koko homma rakentuu tiettyjen avainhenkilöiden varaan, eikä muilla muusikoilla ole tässä ajattelussa kuin statistin rooli.
Itselle Nicke Anderssonin aikainen line-up oli se The Kokoonpano, vaikkakin Jörgen Sandströmin ja Peter Stjärnvindin rytmittämä porukka teki vielä monin paikoin täysin hyväksyttävää kamaa. Jos kuitenkin tämä puoli asiaa unohdetaan, niin verrattuna yhden kitaran kokoonpanoon on ainakin livetilanteen kannalta toisen kitaran mukaantulo perusteltu ratkaisu. Tappavan kova keikkasetti ja kahteen kitaristiin palannut orkesteri vei kiistatta keskiviikkoiltana jalat alta.

Kokonaisuutena en illasta osaa sanoa sen enempää, kun lämppärinä pauhannut Arkhamin kirjasto tuli tarkoituksellisesti missattua. Itseä kun ei pennin vertaa kiinnosta moiset hipstereihin uppoavat retroveivaukset.

Steelfest korkkasi festarikesän

Hyvinkään ja black metal -sanaparista ensimmäinen assosiaatio on paikallinen lihamestari Jarno Elg ja muusansa. Seuraavaksi tulee mieleen Azaghal, ja sitten onkin mielleyhtymärintamalla pitkään hiljaisempaa. Ehkä viimeinen asia ikinä mikä tulee tuosta radanvarresta ja villatehtaasta turhaan identiteettiään hakeneesta harmaasta pikkukaupungista mieleen on että sinne olisi joku päivä ai-van pakko päästä katsomaan laadukkaita black- ja extreme metal bändejä. Seuraavaksi vedet viiniksi, kiitos koska ihmeiden aika ei ole ohi.

Syynä tähän kotimaanmatkailun preferenssien takinkäännökseeni oli seitsemän hyvinkääläisen, keskivertoa paremman musiikkimaun omaavan kaverin liittäytyminen yhteen ja tekemällä täksi vuodeksi aikaisemmista inside-bileistään kerralla isomman version kaikelle kansalle. Hieman marginaalisemman metallimaun omaavalle tämä Steelfest Open Air ryntäsi heittämällä houkuttelevuudessaan Hammerin rinnalle tämän vuoden kiinnostavimpiin kotimaan festareihin. Esiintyjälistassa oli määrän sijaan panostettu laatuun; Entombed, Taake ja vielä siihen lisäksi kotimaan kermaa sopuhintaisilla lipuilla ja edullisilla hotellipaketeilla 30 minuutin ajomatkan päässä Helsingistä on jo vastustamaton yhdistelmä. (PH)

Eipä ole tullut juuri Hyvinkäällä pyörittyä. Olen sentään käynyt siellä Pauliinaa useammin, tosin viime kerrastakin oli jo muutama vuosi ja sinäkin aikana kaupungin ulkonäkö oli tietyin osin jo muuttunut. Itse Villatehtaan alue oli tullut tutuksi Levymessujen tapahtumapaikkana. Hämeenlinnalaisnuoren näkökulmastakin Hyvinkää on aina ollut tolkuttoman hankalasti lähestyttävä paikka siksi, että sinne on ollut helvetin hankalaa päästä julkisilla kulkuvälineillä Hämeenlinnasta. Eipä sillä, että siellä olisi ollut mitään muuta kuin nuo Levymessut. Taisi itse asiassa olla elämäni ensimmäinen reissu Hyvinkäälle joka ei liittynyt Levymessuihin. (JP)

Vanha Villatehdas oli miljöönä kauneimpia festaripaikkoja naismuistiin. Asettamalla lavat päihin ja anniskelualue keskelle siitä oli saatu vielä toimivakin. Keep it simple toimii siis muuallakin kuin jääkiekossa. Alueelta löytyi tarpeeksi vessoja ja naisille jopa luksuksena vesiklosetteja, millä eleellä ainakin minun lojaliteettini Steelfestiä kohtaan on ikuinen. Perjantaina juomapisteiden jonot venähtivät välillä, mutta myyjiä lisättiin lauantaiksi ja tilanne parani hieman. Ensikertalaisille tämä moka anteeksiannettakoon kun parannusyritystä kuitenkin oli. Festarin ruokavalikoima oli kolmen ruokalajin menyyllään vähintäänkin rajoitettu, ja varsinkin jos kasvisruokaa kaipasi sai tyytyä päivän keittoon tai syödä ranskalaisia. Ei kovin validi vaihtoehto (ne ranskalaiset siis :)), ainakaan kahta päivää putkeen. Ihan stanan kylmä ensimmäisenä iltana oli, mutta siihen voinemme todeta muuten loistavaa duunia tehneet järjestäjät syyttömiksi. Kuten Entombedin karismaattisista karismaattisin keulamies L.G. Petrov myöhemmin illalla totesi; ”It’s fucking winter”. (PH)

Perjantai

Hellboozer Union – joka oli lavalla kun marssin ensimmäistä kertaa Steelfestin portista sisälle – on siitä hauska bändi, että kaikki tähänastiset kokemukseni bändistä liittyvät tavalla tai toisella Hyvinkäähän. Ensinnäkin ainoa omistamani HBU-äänite eli demokasetti tuli ostettua samaisen Villatehtaan pakeilta, tosin sisätiloista. Ja kun myöhemmin käteen lykättiin vielä tuore promokin, niin on jälleen kirjoitettu pari lukua lisää ”Minä ja Hellboozer Union” -bestselleriin. Itse keikkaa en ehtinyt kuulla/nähdä kuin vain viimeisen biisin verran, mikä kieltämättä vähän harmitti. Ehkä joskus toiste sitten. Tulin paikalle kylläkin sopivasti näkemään Ominousin, mutta tätä kirjoittaessa en totta puhuen keksi juurikaan sanottavaa bändistä. Hakemista, mutta eikö kyseessä olekin aika nuori bändi? Jo näiden ensimmäisen kahden bändin aikana tuli havaittua itsekin alueen edut ja sen toimivuus, mutta lievä sekavuus. Pisuaarit oli alkujaan kätketty aika ovelasti bajamajojen taakse, itse vesipistettä en löytänyt (ei sillä että sitä olisi nyt tänä vuonna tarvittu, mutta on sitä aikaisempinakin ajankohtina ollut helteitä) ollenkaan ja KVLT:n kioskin löysin vasta illalla. (JP)

Perjantain ensimmäinen meikäläisen todistamani bändi oli Valoton. Jotenkin kirkas päivänpaiste vei terän kokemuksesta, ja aion ehdottomasti katsastaa rouvan ja herrat huomattavasti valottomammissa olosuhteissa mahdollisimman pian. Mitenkään huonolta ei bändi vaikuttanut, päinvastoin, mutta tunne siitä että tämä toimisi nimensä mukaisesti jossain muualla kuin päivänvalossa huomattavasti paremmin oli niin vahva että no more comments.

Itseoikeutetusti paikkansa kotikaupungin festareilla ansainnut Hyvinkään isoin nimi Azaghal saisi yleisön reaktioista päätellen keikkailla useamminkin kotikonnuillaan. Bändin materiaali on kovin makuuni, mutta tämänkin olisin mieluummin nähnyt pimeällä klubilla. Tai edes pikkulavalla. Nyt iso lava tuntui hieman liian avaralta, vaikka tuohon aikaan olikin järjestäjiltä täysin järjellinen teko sijoittaa Azaghal sinne. (PH)

Azaghalia en ollut nähnyt ennen, ja kyllähän legendaarisen hyvinkääläisen bändin näkeminen Hyvinkäällä oli aika legendaarista. Yhdyn Pauliinan sanoihin, ja Azaghal tuntui vain orvolta siellä isolla lavalla. Sitten olikin yksi eniten odottamistani tapauksista, eli A.R.G. Ancient Rotten Graveguards oli mielestäni nyt reilusti paremmassa iskussa kuin Jalometallissa elokuussa, jossa yhtyeen soitanta oli välillä jopa laiskaa. Nyt kiristettiin tiukkuusruuvia sitten lähemmäksi kuuluisaa tappia ja bändi paukutteli helkutin mahtavan keikan. Massey Fergusonia ei soitettu, enkä ainakaan itse jäänyt sitä edes kaipaamaan. Minulle riitti, kun sen kerran kuulin jo Jalometallissa. Sen sijaan tuli Sodomin Outbreak of Evil. Nannaa!

Itselleni Deathchain oli 2005-2006 -akselilla death/thrashin ollessa nykyistä kovemmassa huudossa jotakuinkin kovimpia bändejä, jos ei muuten niin vähintään omalla alallaan. Tosin bändin myöhemmät levytykset eivät ole niinkään uponneet, ja nytkin huomasin olevani eniten innoissani Napalm Satanin soittamisesta. Etsin kameralaukustani UV-filtteriä tämän keikan aikana. En löytänyt, mutta kappaleet Herätkää!- ja Vartiotorni-zinejä kyllä löytyi. Senkin kun vielä tietäisi, miten kyseiset painotuotteet ovat laukkuuni päätyneet. No, eipä tämä nyt ensimmäinenkään kerta ole kun Deathchainin keikalla on sattunut jotain hassua. (JP)

Deathchain on jotenkin jäänyt aina paitsioon minun musiikkimaussani, ilman mitään sen kummempaa syytä. Nyttenkin bändi kyllä kuulosti ja näyttikin ihan kivalta (kai sitä joku lapsuuden pehmoeläinfiksaatio saa aikuisenkin ihmisen pitämään cthulhu-maskista lajitoveria niiiin söpönä…) mutta minulle toimi vain taustamusiikkina. Puhkikulunutta vertausta ”paranee vanhetessaan” on ihan pakko käyttää Impaled Nazarenen kohdalla. Kai se on niin että kun on jo saavuttanut kulttibändin aseman, ei tarvitse enää puristaa rystyset valkoisena kitarankaulaa ja kaikki se rentous ja lavalla olon helppous vaan paistaa kaikesta tekemisestä. Hieno keikka, pidin! (PH)

Näin jälkikäteen olen arvuutellut, olisiko ne uskonnolliset lehdet pitänyt syöttää Deathchainin keikan suojelijalle Cthulhulle vai olisiko ne pitänyt ojentaa Impaled Nazarenen Mika Luttiselle. Yhtye soitti kyllä timmisti ja sen settilistassa oli alansa klassikkobiisejä, mutta jotenkin nyt ei itselle lähtenyt. Tuskassa soittivat mielestäni paremman setin, vaikka olihan tässäkin sitä klassikkoa ihan riittävästi. Mutta ei voi mitään, että mikä tahansa alkaa kuulostamaan löysältä Entombediin verrattuna. Entombed se vasta kovassa iskussa olikin! Vanhalle Enska-fanille tämä Jalometallin keikkaa reilusti iskevämpi setti oli yhtä hittien ilotulitusta, ja siinä olikin allekirjoittaneella täysi työ malttaa itsensä edes kuvien ottamisen ajaksi. L.G. Petrov on aivan saakelin ruma mies – joka pummi keikan aikana yleisöstä röökiäkin – mutta kenenkään muun luotsaamana ei Entombedia voisi kuvitella. (JP)
Entombed, oi ihana Entombed! Keikan aikana tuli todistettua teoria ihmisen hengissäselviytymisvietin vahvuudesta versus kaikki muut vietit vääräksi. Vaikka kuoliaaksijäätyminen alkoi illan edetessä tuntumaan enemmän kuin todennäköiseltä, vietti nähdä Entombed livenä oli vielä vahvempi. Ja kyllä kannatti. Tiedä sitten lienevätkö värekarvani aina virittyneet niin vastaanottavaiseen tilaan Entombedin keikkojen aikaan vai onko syynä vain keskivertoa heikompi muistikapasiteettini/aika kultaa muistot -efekti, mutta huonoa ruotsalaislegendojen keikkaa en vaan muista nähneeni ikinä. Ja tämä kyseinen Hyvinkään arktisessa yössä soitettu taitaa syöpyä sinne muistilokeroihin jopa Entombed-asteikolla todella kovana keikkana. L.G. Petrov ei ehkä näytä terveiden elämäntapojen ruumiillistumalta, varsinkin kun ottaa huomioon ettei kaverilla ikääkään vielä mitään Ozzy-lukemia ole, mutta kyllä se kunnioitettavasti heilua jaksaa. Toivottavasti vielä kauan!

Lauantai

Perjantaisen hypotermian jälkeen lauantain +15 ja mukavalla frekvenssillä näyttäytynyt aurinko tuntui lähes helteeltä. Siltikin missasin ensimmäiset bändit juostessani kaikki Hyvinkään tekstiilejä valikoimassaan pitävät kaupat läpi. Turhaan. Suomessa näemmä kaupallinen kesä alkaa huomattavasti aikaisemmin kuin terminen kesä, ja toukokuun lopulla jos etsit kaupoista hanskoja ja pitkiä kalsareita saat osaksesi vain sääliviä katseita ja semi-ivallista ei-oota. Ikävästi ekoille bändeille samaan aikaan sattunut Suomen jääkiekkomatsi verotti kansaa varmaankin vielä enemmän kuin viime hetken survival shopping -kierrokset. Tässä siis järjestäjille vielä yksi syy järkätä Steelfest hieman myöhemmin ensi vuonna! Samasta asiakaskunnasta kilpailevat festarit kun ovat kovin vähissä, niin vapaita viikonloppuja luulisi löytyvän hieman lämpimämpään ja jääkiekkovapaaseen aikaankin? (PH)

Lammas edusti kyllä lauantainakin, tosin minultakin jäivät Saattue ja XXIII näkemättä. Forced Kill oli se bändi, jonka takia paikalle piti tulla niinkin aikaisin kuin puoli kolmeksi, viis lätkämatsista (jota kimppakyytiläiset kyllä menivät seuraamaan) ja jonka jälkeen soittaisi kaksi bändiä jotka eivät niinkään etukäteen kiinnostaneet. Reipasta ja innostunutta soittoa, vähäisestä katsojamäärästä huolimatta. Jätkiä tuntui motivoivan se, että nämä ylipäätään olivat isolla lavalla soittamassa. Eikä omissa silmissäni yhtyeen pisteitä laskenut myöskään kitaristin The Destrucktions -selkäpatchikaan. Tulevaisuuden lupaus, ehkäpä? Sawhill Sacrifice ja Corpsessed menivät enemmän tai vähemmän ihmetellessä. Ensiksi mainittu pelotti (muttei bändin tarkoittamalla tavalla) ja Corpsessed taas oli hyvinkin tyypillistä death metallia. Molemmat keikat katsoi, muttei niitä välttämättä vuosien päästä enää muistele. Cavus oli melkeinpä parasta siihen mennessä heti Forced Killin jälkeen, mutta nälkä yllätti ja keikka piti jättää murkinointitauon vuoksi vähemmälle huomiolle.

Lauantain ensimmäinen must-see eli Cavus soittikin onneksi vasta 16:45. Ei porvoolaisbändiä nyt kyllästymiseen asti keikoilla ole näkynyt, mutta näin neljännen keikan hieman yli vuoden aikana nähneenä tuntuisi että keikkailu todellakin sopii pojille. Jokainen esiintyminen on ollut edellistä kovempi, ja niinhän sen pitää ollakin. Cavuksen tuttua maskottia ei vaan valitettavasti tällä kertaa näkynyt. Urbaani hyvinkääläislegenda kertoo kuolleilla lemmikkieläimillä leikkimisen kielletyn järjestäjän puolelta, ja koskapa hengetön elukkaparka tällä kertaa näytti ainakin kuvan perusteella ihan oikealta villiltä rotalta, ehkä yleisen hygienian kannalta parempi niin. Ainakaan minä en välttämättä olisi sitä tuoppiini halunnut lentopostissa saada. (PH)

Tässä välissä päälavalla soittanut Sacrilegious Impalement jäi väliinputoajaksi, mutta Enochian Crescent oli omalla kohdallani tämän iltapäivän odotetuimpia nimiä. Viime näkemiskerrasta olikin kulunut viitisen vuotta, jolloin yhtye eli ”Black Church” -vaihetta. Silloin käytössä ollut totalitaarinen lavarekvisiitta oli jätetty pois, ja bändi tyytyi ”vain” corpsepaintteihin. Mutta jossain vaiheessa keikkaa alkoi lavan suunnasta tulvia saippuakuplia, noita black metallin erottamattomia pieniä fragmentteja. No, viimeksi bändin nähdessäni lensivät höyhenet, mutta jäin ihmettelemään että tuoko se spiikkerin lupailema spektaakkeli oli? No, ei se ollut. Wrathin jo ennestään runneltua ruumista kohdeltiin kaltoin entisestään, kun mies päätti tehdä polttomerkin omaan rintaansa, ilmeenkään värähtämättä, ja vei samalla tehokkaasti huomion vierailevista vokalisteista ja klassikkoviisu Väkisinkastetusta. Siinä touhussa läski aivan kirjaimellisesti tummui ja kärventyneen lihan katku haiskahti pitkälle. Kyllähän se kieltämättä hassulta tuntui syödä taskuun kerääntyneitä vadelmaveneitä moista spektaakkelia katsoessa. (JP)

Viime aikoina liian harvakseltaan keikkaillut Enochian Crescent oli päivän ehdottomia kohokohtia. Jos hetkeksi otan Norjan lipun väriset lasit silmiltäni niin EC meni lauantaina paremmuudessa jopa Taaken ohi minun kirjoissani, ja se on fanaattiselta Taake-fanilta paljon sanottu. Ihan välttämättä ei laulajamies Wrathin aika extreme oheistoiminta jaksa kiinnostaa vaikka se jo lähtemättömästi lavashow’hun kuuluukin, ja kun lehmäraukkojenkin polttomerkintä western-leffoissa saa aikaan minussa silmät kiinni -reaktion niin ihmisen itse itsensä polttomerkitseminen sattuu jo lähes fyysisesti. Koko muu yleisö näytti kyllä olevan haltioitunut tilanteesta, sillä aikaa kun minä hartaasti toivoin että keskittyis nyt siihen soittamiseen vaan…

Huiman hyvän EC:n jälkeen oli vaikeaa siirtyä Sotajumalan pariin. Koko festarin ajan aikataulut toimivat, mikä tarkoitti sitä että hengähdystaukoja ei ollut jollet sitten ehdoin tahdoin uhrannut jotain bändiä. Fyysisesti olin kyllä paikalla, mutta aivokapasiteetilleni oli liikaa vaadittu vaihtaa lennossa hyvästä keikasta toiseen. Olisi suosiolla pitänyt kulkea anniskelualueen kautta ja nollata siellä hetki!

Helnorsk svartmetalliaan jo kolmatta vuosikymmentä vääntävä Taake oli allekirjoittaneelle SE Steelfestin bändi. Livenä välillä hieman epätasaisia esityksiä tuottava Hoest eli herra Taake itse onnistui tällä kertaa keikan aikana vetämästään leijonapullosta huolimatta (tai sen takia) oikein kivasti. Parhaita näkemiäni Taaken keikkoja tämä ei valitettavasti ollut, mutta valovuoden päässä myös huonoimmasta. Jo lähes vakibändiksi vakiintuneet taustajoukot suorittivat aina yhtä ammattitaitoisesti huolimatta alun bassovahvistin-kankeuksista, jotka myyräni tarinan mukaan heittivät Helheimistakin tutun V’gandrin lavamonitorin hiljaiseksi koko keikan ajaksi. Yleisöön sitä ei suorituksesta ainakaan ei-pro huomannut. Norjan lipun kanssa muutamaan otteeseen keikan aikana pelehtinyt Hoest on kyllä showmies henkeen ja vereen, ja sitä ei parit kompuroinnit keikan aikana pahemmin himmennä. Settilistasta löytyi vakiovetojen vanhojen klassikoiden Hordalands Doedskvad 3:n ja Nattestid Ser Porten Vid I:n lisäksi uuden levyn ”Noregs Vaapenin” kotiseuturakkaudesta kertovia helmiä Nordbundet ja Du ville ville Vestland, ja vakiocover GG Allinin Die When You Die, tällä kertaa Sotajumala-Mynnin vahvistamana. Jopa kaverini, raavas metallinainen joka ei turhia tunteile tunnusti että tippa tuli linssiin kun oli niin hieno keikka. Ja se on jo jotain se. (PH)

Jouni: Katselin kyllä keikan alusta loppuun, mutta itselleni Taake on jäänyt aina melko tuntemattomaksi nimeksi. Ehkäpä tilanne pitäisi tämän vedon jälkeen korjata. Sitten festivaalin viimeinen esiintyjä, eli The Crown, joka ei sekään ole omiin feivöritteihin koskaan lukeutunut. Taidan digata bändistä kyllä Pauliinaa enemmän, mutta yhden albumin omistamisella ei vielä pitkälle pötkitä. Itselleni yhtye ei merkinnyt paljoa edes sen laittaessa edellisen kerran pillit pussiin, mutta toki Jules Näverille ja muille yhtyeen faneille tämä merkitsi paljon ja näytti yhtye olevan ihan timmissä vedossakin. Pisteitä Steelfest-organisaatiolle bändin saamisesta Suomen maaperälle ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, vaikka itse olisin mieluummin nähnyt Entombedin soittamassa tällä paikalla, mutta ei aina voi voittaa. Kyllä The Crownia nytkin tunnin seurasi ihan kiinnostuneesti, mutta bändin vielä soittaessa kuittasin omalta osaltani nämä Steelfestit nähdyksi. (JP)

Pääsin pikaisesti tenttaamaan herra Steelfestiä Jani Lainetta tulevaisuuden suunnitelmista. Pelkästään kotimaisia toiveissa olevia esiintyjiä lueteltiin niin laadukas lista, että ainakin minä pidän sormet ja varpaat ristissä (väärinpäin, tietty) että ensi vuonnakin saataisiin Steelfest. Ja toivottavasti huhuna kuultu Hyvinkään kaupungin varotoimenpide kaiken maailman hippien varalta eli hautausmaiden vartioinnin lisääminen osoittautui turhaksi tai hauskaksi vitsiksi ja huvilupa myönnetään tulevaisuudessakin. Luulisi, kuka hullu sitä nyt kesken Impaled Nazarenen tai Enochian Crescentin olisi edes malttanut lähteä hautoja kaivelemaan auki, vaikka kyseinen toiminta muuten harrastuksiin kuuluisikin? Siis harras toive Janille & kumppaneille; onhan Steelfest vielä ensi vuonnakin? Joohan? (PH)

Ojennan Steelfestille ruusuja, mutta pari pientä käsipyyhettäkin. En tiedä mitä bändejä herra Laine on tulevaisuuteen kaavaillut, mutten olisi kyllä lainkaan laittanut pahakseni jos festivaalin ohjelmistossa ollut sijaa perinteisemmällekin, nahan ja niitin nimeen vannovalle heavy metallille. Eikä kyseessä tarvitsisi olla edes Armouria suurempi yhtye, eikä doom metallikaan pahaksi olisi ollut ohjelmaa hieman elävöittämässä. Näitä festejä kyllä elävöitti taukomusiikki, joka oli äärimmäisen rankkaa tykittelyä, eli kantria. Mielipiteitähän tuo jakoi, ja itse olen sitä mieltä että kyllä metallifestareilla on välillä hyvä kuulla muutakin musiikkia kuin vain metallia, varsinkin Panteraa. Ja ulkopuolella kuulemma kävi seurakuntanuoria valistamassa, mutten itse törmännyt näihin ollenkaan. Harmi! Isompi harmi kyllä tuntuu olevan, jos Steelfestiä ei tulevina vuosina enää järjestetä. (JP)

Entombedia syksyllä oikein urakalla

Death metal -yhtye Entombed soittaa syksyllä kahden viikonlopun yhteydessä yhteensä kuusi Suomen keikkaa. Pitkän linjan ruotsalaiskokoonpano esiintyy syyskuun puolivälissä Sotkamossa ja Oulussa, ja runsaat kaksi viikkoa myöhemmin vuorossa on neljän keikan klubikiertue maan eteläisemmissä kaupungeissa.

Jo vuonna 1987 perustettu Entombed on pohjoismaisen death metalin todellinen pioneeriyhtye. Merkittävänä esikuvana sadoille bändeille toimineen kokoonpanon viimeisin studioalbumi on vuonna 2007 ilmestynyt yhdeksäs pitkäsoitto ”Serpent Saint”. Ensi syksynä Entombedin klassikkoalbumit ilmestyvät uusina painoksina, joten tulevilla Suomen keikoilla on odotettavissa materiaalia bändin pitkän uran varrelta.

Edellisen kerran Entombed on vieraillut Suomessa toukokuun puolivälissä, jolloin yhtye nähtiin Hyvinkään Steelfest-tapahtumassa. Ruotsalaisbändin viimeisin Suomen kiertue toteutui talvella 2010, jolloin Entombed yllätti soittamalla keikkoja Lepakkomiehen kaltaisissa pikkuklubeissa.

Entombed (swe)
Pe 14.9.2012 Sotkamo, Syke-klubi +Torture Pulse. Liput 25 eur + toimituskulut (Tiketti).
La 15.9.2012 Oulu, Nuclear Nightclub +Torture Pulse. Liput 25 eur (Levykauppa X, Oulu).
Ke 3.10.2012 Tampere, Klubi +Devil (NOR). Liput 18 eur + toimituskulut, ovelta 20 eur (Tiketti).
To 4.10.2012 Turku, Klubi. Liput 16 eur + toimituskulut, ovelta 18 eur (Tiketti).
Pe 5.10.2012 Helsinki, Virgin Oil Co. Liput 17 eur + toimituskulut, ovelta 19 eur (Tiketti ja Virgin Oil).
La 6.10.2012 Jyväskylä, Lutakko. Liput 15 eur (Jelmu).

www.entombed.com
www.fullsteam.fi

Metallikesän päättäjäiset – Jalometalli 2011

Suhteeni Jalometalliin on ollut hieman kompuroiva. Siellä on ollut aina mielenkiintoisia esiintyjiä, joita ei ole ollut mahdollista nähdä yhtään etelämpänä. Toisaalta pitkä matka Ouluun ja matkantekemisen hintavuus ovat toistaiseksi pitäneet minut etelässä, mutta tänä vuonna otin itseäni niskasta kiinni ja tein ensimmäisen matkani Ouluun. Jep, ei ole juuri pyöritty niillä leveysasteilla, mutta nytpä ei ollut varaa jättää Jalometallia välistä. Selitänpä miksi ei.

Saavuin paikalle myöhässä, mutta yhtä paljon myöhästyi myös päivän ensimmäinen esiintyjä Flamekin. Levyllä Flame ei ole minuun tehnyt sen suurempaa vaikutusta, eikä tämä keikka tuntunut bändinkään kannalta lähtevän parhaalla mahdollisella tavalla, kitaristilta kun lähti kieli vaihtoon jo heti alkumetreillä. Hieman tuli päätä kyllä nyökytettyä ja Jalometalli saatiin virallisesti avattua. Merging Flare olisi kiinnostanut, mutta onnettomien sattumusten takia Jalometalli joutui luopumaan tämänkertaisesta voimahevi-annostuksestaan ja kiinnittämään jälleen yhden thrash metal -koplan jo valmiiksi thrash-painotteiselle perjantaille. Helsinkiläinen Architorture vaikutti kyllä ihan mallikkaalta tapaukselta, vaikken muista kuulleeni bändistä koskaan halaistua sanaa. Soittivat Exodusia ja Slayeria coverina. Uusi demo (jota bändi kaupitteli melko edullisella ”kaksi kappaletta yhden hinnalla” -diilillä) on pihalla, mutta se nyt ei takaa tunnettuutta. Varsinkaan, jos allekirjoittanut ei seuraa metalliuutisointia ihan päivittäisellä tahdilla. Vokalistista tuli mieleen Paul Baloffin ja Aku Raaskan kiukkuinen äpärälapsi ja Oulusta poistuttuani repussani oli bändin demo. Se olikin sitten ainoa Jalometallin yhteydessä tehty levyostokseni (ja senkin teki kaveri!), myyntipöytä kun oli aika aneeminen.

Rässikekkerit jatkuivat hetken päästä päälavalla ruotsalaisen F.K.Ü.:n merkeissä. Itselleni bändi oli niinkin tuttu, että tiesin sen tehneen splitin Hiraxin kanssa. Ei siis kovinkaan vakaa pohja, eikä se musiikillisesti puhutellut niin paljoa että diskografia lähtisi samantien tilaukseen. F.K.Ü. oli kyllä hauska, olihan kaikilla jätkillä villapaidat, maalia nassuissa ja välispiikit olivat levottomia. Mutta jos itse biisit eivät jääneet mieleen, niin niiden nimet ainakin jäivät; Bus Bitch Die ja Moshaholics Anonymous käyköön esimerkeistä. Ja jotain höpinää siellä oli natsizombeistakin.

F.K.Ü.:n lopetettua marssin ainoan kerran pienen ulkolavan läheisyyteen koko viikonlopun aikana, jossa soitettiin tällä kertaa musiikkia joka ei nyt niin älyttömän kaukana ole roskametallista. Torture Pulse soitti death metallia perinteiseen ruotsalaiseen malliin, mitä nyt bändin toistaiseksi ainoa albumi ”Plague Poetry” oli mielestäni jopa tylsä. Paremmin bändi kyllä nyt livenä toimi, mielestäni jopa paremmin kuin F.K.U., eikä yhtyeen koruttomassa ilmaisussa ollut tilaa ylenpalttiselle huumorille tai villapaidoille. Tässä vaiheessa perjantai oli edennyt siihen pisteeseen että päälavalle asteli pian Napalm Death. Itsellenihän Nappis on ensimmäisiä ja sitä kautta tärkeimpiä äärimetallibändejä, joten siksi bändiä oli mukava seurata nytkin, vaikka Shane Embury kaljuuntuu väjäämättä ja Mark ”Barney” Greenway heilui osan keikasta sepalus auki. Äärioikeisto, järjestäytyneet uskonnot ja talouselämä saivat huutia, mutta Lontoon mellakoista ei tullut mitään statementtia. Hävisin kaverin kanssa lyödyn vedon aiheesta. ”You suffer – but why?”

Ei Nappiksen tylytyksen jälkeen Evildead tuntunut enää missään. Evildead ei sanonut nimenä oikeastaan mitään, ja vsta erään Lampaallekin kirjoittavan tyypin näytettyä mukaansa varaamat, Ed Repkan alunperin maalaamat levynkannet tiesin, mistä bändistä oli kysymys. Eipä ole kovin tuttu bändi minulle, enkä saanutkaan keikasta mitään irti. Toista maata oli sitten viime vuosien aikana yhä vähemmän kiinnostavaksi muuttunut Sepultura, ainakin mitä levytyksiin tulee. Kämäsen ”Dante XII”:n jälkeen en ole yhtyeen tekemisiä juuri seurannut, mitä nyt Igor Cavaleran lähtö tuli luonnollisesti havaittua. Livenä bändi vaikuttaisi olevan kuitenkin aivan toista maata. Keikka käyntiin Arisella ja turpaanveto alkoi. Derrick Green on kyllä kova äijä, jonka kanssa en alkaisi kättä vääntämään. Sitä paitsi onhan tuo korsto laulanut Sepulturassa pitempään kuin Max Cavalera. Unohtakaa jo ne primadonna-Cavalerat, uskoni Sepulturaan on palautunut.

Sepulturan jälkeen oli vielä kulttisuosikki Exhumed. Mitään odotuksia sitä kohtaan ei ollut, mutta jumalaare jos olisivat saaneet Repulsionin soittamaan niin olisin onnellinen mies! No, nyt siellä soitti Exhumed. Se oli oikein hyvää mättöä, mutta reilut puoli tuntia sitä riitti ja sitten alkoi kitaristi soittamaan minuuttien mittaista ynkkäsooloa, joka ei mitenkään sopinut yhteen hetki sitten kuullun ruputuksen kanssa. Ylimitoitetut kitarasoolot hiiteen minun grindistäni! Äänestin jaloillani ja lähdin sitten pois alueelta keräilemään voimia seuraavan päivän koitosta varten.

[flickrfeed photoset=72157627490898984]

Lauantai

Kahdeksi paikalle valuminen tuntui alunperin lähes mahdottomalta ajatukselta, mutta aina yhtä hölmösti nimetty Affenanmaan death metal-ihme Vorum kiinnosti. Spiikeittä vetivät ihan mojovan satsia vanhan koulun dödöä. Simppeliä, ja juuri siksi tappavaa. Vorum tekee homman jotenkin vaan kiinnostavammin kuin Torture Pulse, mutta en toisaalta jaksanut Vorumistakaan vielä pahemmin innostua kun edellisillan väsymys kalvoi vielä luissa ja ytimissä. Evil-Lÿnkin tuli tsekattua. Keikan aikana tosin jäin ihmettelemään perinnehevin vähyyttä tämän vuoden esiintyjälistalla. Evil-Lÿnin ohella sitä oli lauantaina tarjolla vain Ozin verran, perjantaina taas Tyranex voidaan jotenkin siihen kastiin laskea. Kiva, kun on olemassa metallia laulavia naisvokalisteja, jotka muistuttavat enemmän Doroa kuin Tarja Turusta.

Evil-Lÿn päätyi kuitenkin välipalaksi, sillä seuraavaksi soitti kaksi sellaista bändiä joita olen diggaillut, mutta jotka olivat kuopattuja tutustuessani niihin. Mitkään comebackit eivät näyttäneet silloin lainkaan todennäköisiltä, joten en uskonut näkeväni niitä ikinä. Ensimmäinen bändi oli siis alunperin kuusamolainen mutta sittemmin vähän joka puolelle levinnyt, tiettävästi maailman ainoa porometalliksi thrashiaan kutsuva A.R.G.. ”Entrance” on minulle samanarvoinen Stonen levyjen kanssa, joten osasin antaa tälle vanhojen patujen toiselle reunion-keikalle arvoa. The Ultimate Entrance -intron soidessa fiilikset olivat jotakuinkin samat kuin ensimmäistä kertaa ”Entrancea” kuunnellessa. Nämä poromiehet soittivat aikoinaan rankinta thrashia mitä suomenniemellä siihen mennessä oli kuultu, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä ja näin ollen A.R.G. ei ollut sitä Jalometallin raskainta antia. Mutta eipä sen tarvinnutkaan. Settiin kuului myös itseoikeutetusti Massey Ferguson mutta myös Death- ja Neil Young -coverit. Ihan loppuun asti porometalli ei kuulostanut niin ihmeelliseltä, että olisin voinut sanoa olleeni täysin tyytyväinen.

Toinen tapaus oli taas Nakkilan ihme Oz, jonka reunion näytti joskus vieläkin epätodennäköisemmältä kuin A.R.G.:n kohdalla. Siellähän he olivat, herrat De Martini, C. Blade ja Ruffneck, parin ruotsalaiskitaristin vahvistamina. Ape ei ole enää mikään tiikeri, vaan muistuttaa enemmän sitä pönäkkää perheenisää joka tulee aina marketissa vastaan lenkkimakkarapaketti toisessa kädessä ja kaljakoppa toisessa. Ja basisti taas soittaa päivätöikseen ssä. Aika ei ole kohdellut tätä bändiä tosiaankaan hellästi. Nykypäivänä jo esiintyjänimien käyttäminen voidaan mieltää korniksi ja bändin vanhojen promokuvien katselu voi aiheuttaa hirnahduksia. Sitä tosin aiheuttivat uudet paidatkin, jollainen minun itsenikin oli aivan pakko ostaa garderoobini koristeeksi. Itse biiseissä ei tosin mielestäni ollut mitään naurettavaa. Search Lights, Turn the Cross Upside Down, Gambler ja Fire in the Brain ovat sellaisia biisejä, joita voi tosiaan kutsua alan rautaisiksi (!) mutta unohdetuiksi klassikoiksi. Mukavahan ne oli kuulla.

Seuraavaksi esiintynyt Evile ei tosin jaksanut kiinnostaa senkään vertaa, vaikka seurasin koko keikan paremman tekemisen puutteesta. Olihan siinä hetkensä, mutta ei herättänyt intohimoja. Grand Magus ei kuljettanut ihan hurmokseen asti, mutta oli kuitenkin mielenkiintoisempi tapaus kuin Evile. Ruotsalaisyhtyeen uusin levy ”Hammer of the North” ei ihan vastannut odotuksiani, mutta Grand Magus nostatti itselläni Jalometallin sellaiseen nousuun että siitä oli hankala toipua. Jalometallin lauantaipäivä sisälsi runsaasti tärppejä ja kohokohtia, ja ainakin Entombed oli yksi niistä. Keikka ei ollut mielestäni kovempi kuin edellinen näkemäni veto Tuskassa 2008, mutta ei kyllä heikompikaan. Settilista oli yllätyksetön, mutta toimiva. Revel in Flesh, Out of Hand ja Chief Rebel Angel ovat takuuvarmoja hittejä, jotka saivat ainakin minun pääni nyökkäilemään hyväksyvästi. Rumaa musiikkia ja rumia miehiä, varsinkin vanha kehno Lars-Göran Petrov, jolla tuntui olevan varsin mukavaa lavalla. Ja takaisin sisätiloihin, jossa eräänlaisen rituaalin aloitti Nifelheim, tuo verraton black metal -kopla, jonka lava-asuihin kuuluu enemmän metallia kuin kymmeneen Trabanttiin yhteensä. Jos Entombedin jätkät olivat rumia, niin Nifelheimin hardrock-veljekset soittokavereidensa kanssa ne vasta rumia olivatkin. Mutta koska metalli on edes ollut kauniiden ihmisten musiikkia? Nifelheimin levyjä en omista yhtäkään, mutta livenä bändi on varsin viihdyttävä. Oikeastaan aivan saatanan viihdyttävä.

Myös Sodom oli vanha tuttu, Tuskasta 2006. Silloin bändi ei lievästi sanoen vastannut odotuksia, mutta tämä keikka oli sitä paljon parempi. Turhat Motörhead-coverit oli heivattu hiivattiin ja setti olikin täynnä Blasphemerin, Agent Orangen, Outbreak of Evilin ja tietysti Ausgebombtin kaltaisia klassikoita, unohtamatta uudempia In War and Piecesia, M-16:ta ja City of Godia. Sodom tekee onnelliseksi, ei valittamsita settilistassa. Bernemann – joka näyttää vuosi vuodelta yhä enemmän Studio Julmahuvin Die Kühe-sketsin Berneriltä – oli helisemässä kitaransa kanssa ja roudari nähtiinkin lavalla monta kertaa. Keikka kärsi muutenkin hieman sotkuisuudesta, moni riffi kun puuroutui aika pahasti vaikka Bernemannin soitto on hyvinkin sävykästä. Vai seisoskelinko väärässä paikassa?

Tämänvuotisen Jalometallin sai pistää päätökseen todennäköisesti viimeistä Suomen keikkaansa vetävä Cathedral. Siinä oli lopullisuuden tuntua jos missä. Omistan joitakin Cathedralin levyjä, mutta kopioni ”The Garden of Unearthly Delights” -levystä tuoksuu yhä omenalle. En ole varsinaisesti pitänyt Cathedralia elämää suurempana yhtyeenä, mutta sisälavalla massiivista ulosantiaan esitellyt Cathedral oli välillä jotain suurta. Silti oli mukava kuulla Hopkins (The Witchfinder General) ja itselleni yllärinä tullut Ebony Tears. Tunnelma oli jopa messuava, se oli hyvä päätös omalla kohdallani poikkeuksellisen intensiiviselle festivaalikesälle. Katsotaan, päätetäänkö myös ensi kesä Oulussa.

[flickrfeed photoset=72157627366601427]

80-luvun kotimainen heavy metal-yhtye The OZ tekee paluun

80-luvulla tunnetuksi tullut heavy metal-yhtye The OZ tekee paluun. Yhtye nauhoittaa tällä hetkellä comeback levyään ”Greatezt Blitz” Nicke Anderssonin avustamana Tukholmassa.

Comeback-kokoonpanoon mahtuu mukaan Popedan ja Yön riveistä tunnettuja muusikoita. Kyseessä ovat Popedan kitaristi Costello Hautamäki, sekä Markku Petander. Alkuperäiskokoonpanosta mukana ovat Ape De Martini ja rumpali Mark Ruffneck, sekä 1983 mukaan tullut Jay C. Blade, joka tunnetaan parhaiten Yön basistina.

Yhtyeen diskografiasta löytyy yhteensä viisi albumia, joista tunnetuin on 1983 julkaistu ”Fire In The Brain”. Kyseisen levyn kansikuvassa palavaa pääkalloa pitelee Bathory-yhtyeestä tunnettu Quorthon.

http://www.youtube.com/watch?v=sYdQhhtSCfY

www.ozofficial.com

Kuva: Ulf Magnusson

Entombed yllätyskiertueelle Suomeen

Ruotsalainen Entombed saapuu helmikuussa kolmelle keikalle Suomeen. Tällä kiertueellaan pitkän linjan death metal -yhtye haluaa poikkeuksellisesti esiintyä ainoastaan pienissä ja intiimeissä klubeissa: tulevat Suomen keikat toteutuvat perjantaina 26. helmikuuta Joensuun Kellarissa ja seuraavina iltoina Kuopion Henry’s Pubissa ja Helsingin Lepakkomiehessä.

Joensuun ja Kuopion ennakkoliput ovat nyt myynnissä. Lepakkomieheen myydään tälle keikalle poikkeuksellisesti rajoitettu erä ennakkolippuja, mutta 50 lippua jätetään ovimyyntiä varten. Lepakkomiehen ennakot tulevat myyntiin Tikettiin keskiviikkona 27. tammikuuta klo 9.00.

LIPUT:
Pe 26.2.2010 Joensuu, Kellari: liput 12e, ennakko: Levy-Eskot
La 27.2.2010 Kuopio, Henry’s Pub: liput 15e +mahd. toimituskulut, ennakko: Tiketti & Levykauppa Äx & Henry’s Pub, Kuopio
Su 28.2.2010 Helsinki, Lepakkomies: liput 8e +mahd. toimituskulut, ennakko: Tiketti alkaen ke 27.1.2010

www.entombed.com
www.myspace.com/serpentsaints
www.fullsteamagency.com

Opeth ja Entombed Pakkahuoneella

Opeth on onnistunut kasvattamaan sekä vakiinnuttamaan suosiotaan ainakin Suomessa kuin sonni hölkkäänsä ja sen pystyi todistamaan täyteen tuupatussa Pakkahuoneessa maanantai-iltana sangen elävästi. Toki musiikki on äärimmäisen monimutkaista ja haastavaa, mutta silti voisin päätellä sen jollain tavalla olevan ilmeisesti kansan syvempiäkin rivejä puhuttelevaa, koska paikkaa kansoitti tyypillisten karvapäiden lisäksi kaikenlaiset perheenisät, viikonloppumetallistit, äijät, mummot, vaarit, siskonserkunkaimat, sekä muu das man. Ei sillä, etteikö näitä keikkoja saisi käydä kuka tahansa katsomassa, muttei tarvitse olla kummoinenkaan sosiologi että voi päätellä orkesterin nokkahahmon Mikael Åkerfeldin sanojen Suomesta jonkinlaisena hevin luvattuna maana pitävän täysin paikkansa. Näinhän se on.

Jotta metallinosteeseen voisi varauksetta uskoa, olisi illan soittojärjestyksen pitänyt olla nurinkurinen, koska illan aloittanut bändi Entombed saa yleensä nauttia suosiota rakennuksen Klubi-tiloissa ollessaan Tampereella pääesiintymässä. Tosin samapa tuo, koska kyllä Enska sai perusvarmalle esitykselleen kovaa kannatusta Pakkahuoneenkin puolella, eikä keikat tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan ison O:n kanssa varmaan tee bändille yhtään pahaa. Perusvarmuus siis tosiaankin leimasi Entombedin maanantai-iltaista aktia ja kyseinen keikka jäikin omissa aikakirjoissa em. bändin toistaiseksi heikoimmaksi esitykseksi, mitä olen saanut todistaa. Sillä myös saattaa olla tähän vaikutusta, että olen sen nähnyt viimeisen vuoden aikana jo kolmesti, eikä uutuudenviehätyskään enää tätä nykyään kvartettina toimivaa joukkiota enää kosketa. Bändi hoiti hyvin pitkälle homman samaan tapaan kuin viimeeksikin, kiinnostuneet lukekoot raportin viime keikasta.

Opeth täräytti liikkeelle setin repertuaarinsa hieman metallisemmalla meiningillä ja keikkaa läpileikkaava hampurilais-sapluuna toimi juuri nappiin. Käytännössä tämä tarkoittaa tietysti sitä, että avataan isosti vähän rankemmalla väännöllä siirtyen sitä kautta himmailuun ja muuhun sekoiluun, jonka kautta voidaan pienen örähtelyn kautta taas tiputtaa loppukeikasta yleisön loput hilseet lattialle ja kamojen pakkauksen kautta himaan. Åkerfeldin biisintekotaito ja tyylitaju sekä koko bändin mieletön osaaminen ja taito rakentaa kiinnostavia pitkiä settejä on monessa suhteessa omaa luokkaansa ja oikeastaan jokainen ratkaisu sekä biisivalinta puolusti keikalla paikkaansa. Setin yli puolentoista tunnin pituudesta huolimatta se oli alusta loppuun kiinnostava ja harhailu aina deathmetallisten pitkien progekappaleiden kautta Pink Floyd -tyyppisiin akustisiin vetoihin hakien välillä vauhtia metallisesta psykedeliaa lähentelevästä avaruusrokista, on niin vänkä kombo materiaalia, ettei sen kanssa voi enää edes mennä vikaan. Bändi hauskuutti rentoon tyyliinsä biisien välissä ja saipa epäonninen (kuulemma norjalainen) äänimieskin osansa pilkallisesta huumorista, kun tunaroi äänet poikki kesken yhden biisin. Bändi soitti materiaalia monipuolisesti aina Morningriselta lähtien tyydyttäen varmasti vanhempiakin fanejaan näin, eikä setistä kuitenkaan haissut mikään järisyttävä ero vanhan ja uuden matskun välillä, johtuneeko sitten livetilanteesta vai mistä, muttei uudemmillekaan kuuntelijoille vanhat biisit varmasti juurikaan häpeä uusien rinnalla.

Ilta oli kaikin puolin hyvä ja homma oli paketissa jo ihmisten aikaan, siitä kiitos järjestäjälle. Soundipolitiikka oli totuttuun tapaan hyvää Pakkahuoneella ja olen muutenkin pitänyt tätä Tampereen isoa lavaa aina äärimmäisen hyvänä paikkana niin olemuksensa kuin myös äänimaailmansakin puolesta, osavastuun luonnollisesti ollessa aina miksaajalla. Nauttikaa ehdottomasti ainakin yhden kerran bändiä annos livenä jos kohdalle sattuu vaikkette levyltä jaksaisikaan, ammattitaitoa joka suhteessa on aina ilo todistaa.

The Project Hate – In Hora Mortis Nostræ

Miltei kymmenen vuoden ikään ehtinyt The Project Hate MCMXCIX palaa levytyskantaan tällä kuudennella albumillaan. ”In Hora Mortis Nostrae” ei juurikaan uusia tuulia Viha Projektin meluamiseen tuo, mutta kukapa niitä kaipaisikaan.

Muunmuassa Gravessa, Entombedissa ja Death Breathissa kannuksensa hankkinut miehistö ei juuriaan häpeile, vaan antaa rakkautensa death metallia kohtaan kuulua selvästi. Tekninen death metal onkin Project Haten musiikillinen ydin, mutta tuttuun tapaan myös voimakkaasti sykkivä industriaalinen äänimaailma seuraa yhtyettä, kuin hai laivaa. Paikoin irti päästetään myös vahva goottilainen tunnelma ja varsinkin Jonna Enckellin laulamat osiot vievät kuulijan Evanescencen ja Lacuna Coilin luomiin goottimetalli-sfääreihin. Jokainen sitten päättäköön onko se hyvä vai huono. Kyllähän Projekti osaa vauhtia hiljentääkin, mutta nuo kahden euron syntetisaattorimaalailut eivät juurikaan eroa kahden euron syntetisaattoriyhtyeiden materiaalista.

Koko ”In Hora Mortis Nostrae” on periaatteessa yhden tempun toistoa; Jörgen Sandströmin murisemaa death-runnomista ja Jonna Enckellin lurittamaa goottitunnelmointia. Ainoastaan muutamat kahdeksankymmentä lukua henkivät syna-pop-kuvioinnit nostattavat mielialaa. Tosin vain hetkeksi.

Mielenkiintoisin seikka Project Haten tuoreessa albumissa on se, että sen julkaisee Storm Vox Records, jonka omistaja Peter Stormare on tunnettu ruotsalainen näyttelijä, joka kotimaansa ulkopuolella on myös näytellyt muunmuassa Pako-sarjassa Abruzzin roolin. Että sillä viissiin.

Entombed Klubilla

Entombed on muuttanut muotoaan sitten viime kuuleman aika lailla ja uusien jäsenten myötä on isketty wanhan koulun death-vaihdetta silmään oikein tosissaan. Uffe Cederlundin poistuminen orkesterin riveistä oli varmaan helpotus bändille, koska mies ilmeisesti jarrutti orkesterin tervehenkistä kehitystä niin levyttävänä kuin kiertävänäkin orkesterina. Pieni juttutuokio ennen keikkaa vokalisti L-G Petrovin kanssa vahvisti omia epäilyksiäni kyseisestä asiasta, eikä keikkakaan ollut ainakaan yhtään vähemmän energinen ilman Cederlundia.

Viimeeksi näin orkan jokunen vuosi sitten Pellavarockissa ja silloin musiikki keskittyi melko laaja-alaisesti koko tuotantoon, mutta puhti oli ehkä aavistuksen verran poissa. Nyt, tänä komeana perjantai-iltana, esiintyi orkesteri kvartettina esitellen itselleni niin uuden rumpalin työskentelyä livenä, kuin aggressiivisemman ja death-painotteisemman keikkasetin kuin aiemmin.

Homma lähti komeasti käyntiin ”Serpent Saints” -albumin nimiraidalla ja eipä oikeastaan luontevampaa aloitusta olisi keikalle voinut ollakaan. Tästä jatkettiin eteenpäin soittaen huomattava määrä bändin uusimman levyn tuotantoa ja vanhemmissa kappaleissa keskityttiin hieman vähemmän rokkaavaan, mutta enemmän kalmalta löyhkäävään osastoon. Keikkasetti tuntui tasapainoiselta ja täyteen ammuttu Klubi toimi erinomaisena ympäristönä bändille, jonka into esiintyä oli selvästi havaittavissa tyypillisestä L-G:n pappamaisesta lavaliikehdinnästä ja Alex Hellidin hämmentävän suurten lihasten väpätyksestä kuolonsointujen tahtiin. Myös rytmiduo Nico&Ulle paahtoi tukat hulmuten todella tiukasti läpi rontti tunnin mittaisen setin, eikä ainakaan bändin lavakaraktäärissä ole pätkääkään valittamista.

Yksi itseäni jo etukäteen vaivannut asia oli se, kuinka Enskan kahdelle kitaralle sävelletyt kipaleet toimisivat livenä ja tämä muodostuikin itselleni jonninmoiseksi päänvaivaksi. Luonnollisesti tiukemmat paahtorallit, joissa ei melodioilla tai harmonioilla mässäillä, kaikuivat komeasti niinkin timmin kitaristin kuin Hellidin näpeistä, mutta ne vähäiset biisit jotka mielestäni ovat kahden kitaran vetoja, jäivät todellakin kaipaamaan sitä kuorrutusta. Varsinkin bändin vetäessä ne aivan liian nopeatempoisina, tuli tämän osalta meiningistä vähän väljähtänyt maku suuhun. Lieneekö tietyt hitit aina ”Eyemasterista” lähtien nykyään enemmän bändille välttämätön paha kuin yksi niistä keikan tasavertaisista kohokohdista uuteen tuotantoon nähden?

Kaikesta huolimatta keikka tarjosi hyvää tukanheilutus-viihdettä aikuiseen makuun, eikä Enskaa kannata missata livenä jos kaupunkiin tai lähiympäristöön sattuu. L-G Petrovin kanssa käyty lyhyt rupattelutuokio, joka valottaa miehen ja bändin nykytunnelmia, seuraa lehden sivuilla piakkoin perässä…