Avainsana-arkisto: Enslaved

Hole In The Sky 2011

Jos satuit juuri kyseisenä oppituntina piirtelemään pentagrammeja ja lukukelvottomia bändien logoja maantiedon kirjan marginaaleihin, Bergen on pittoreski pikkukaupunki Norjan lounaisrannikolla. Bergen on myös sama paikka, jossa jäätiköiltä sulatettuun vesijohtoveteen lisätään salaista ainetta joka tekee lapsesta asti sitä juovan suvereenisti paremman black metal-muusikon kuin esimerkiksi Oslossa syntyneet kilpailijansa. Osansa asialla voi toki olla silläkin että Bergenin kunta tukee jopa rankempia (ja ihan virallisesti rikoksesta tuomittujakin) black metal-muusikoita, useampaan kertaan on lempilevyissäni pistänyt silmään lause ”Med støtte fra Bergen Kommune”. Kaupungin omiin bläkkisbändeihin kun kuulu(i)vat esimerkiksi Burzum, Gorgoroth, Immortal ja Taake. Tuottajaguru Eirik ”Pytten” Hundvin, jonka CV saa Peter Tägtgrenin ja Tomas Skogsbergin häpeämään nurkassaan on bergeniläisiä. Kaupungin määrittelevän genren ulkopuolelta löytyy sellaisia helmiä kuin Helheim, Aeternus, Sulphur ja Byfrost, kaikki jossain vaiheessa siihen samaiseen taikajuomapataan pudonneita.

Bergen on toiminut vuodesta 2000 myös extreme metal-festivaali Hole In The Skyn idyllisenä näyttämönä. Tämän vuoden jälkeen järjestäjät ovat vannoneet laittavansa tuplabasarinsa ja särökitaransa pussiin, ja ainakin virallisen selityksen mukaan 2011 tulisi olemaan se viimeinen Hole In The Sky, osuvasti ”The Last Supperiksi” nimetty. Vuodesta toiseen superlaadukkaan esiintyjäkaartin kasaaminen on varmasti ollut työn ja tuskan takana, mutta pystyvätkö he oikeasti kuoppaamaan koko systeemin? Yleinen mielipide ja pikkulinnut sanovat ei, ja minä toivon että he ovat oikeassa.

Keskiviikko 24.08., ”Dark Endless”

Klubipäivä keskiviikko lupaili mustemman metallin ystäville sen mielenkiintoisimman tarjonnan. Viimeisen illallisen alkupalat tarjoiltiin erillisenä kattauksena Logen-teatterissa Wardrunan riimuhoilannan reseptillä. Myönnetään, motiivini lipunostoon tähän allekirjoittaneelle ehkä liiankin korkeakulttyyriseen tapahtumaan olivat täysin ulkomusiikilliset ja perustuivat Wardrunan main manin Kvitrafnin (ex-Gorgoroth) kovin silmäämiellyttävään habitukseen. Opinpahan läksyni, sillä vaikka produktio olikin vaikuttava niin ensimmäisen biisin jälkeen olin jo kulttuuri-yliannokseni saanut. Loppuiäkseni. Gaahlin (ex-Gorgoroth myöskin) mikkiständiin oli kiinnitetty keihäs kai sen takia, että kaikki paikalta kesken shown poistuvat keihästetään joten istuin kiltisti paikallani loppuun asti. Sen verran vakuuttava persoona herra on muutenkin, että ihan pelkkä pelko Gaahlin evil eyestäkin olisi pitänyt perseeni penkissä. Oikeasti kärsin kyllä vain a cappella-osuuksissa, mutta silti ei voinut välttää miettimästä viimeistään yleisön osoittaessa seisten suosiotaan että kuinka paljon tässä nyt ratsastetaan vain sillä vanhalla maineella, joka sallii isojen nimien laulaa vaikka Ukko Nooaa nuotin vierestä ja silti kaikki ovat haltioissaan?

Onneksi pääsin saman tien jatkamaan matkaa synkempiin saleihin eli klubipäivien päänäyttämölle Garageen. Sadat youtube-videot olivat jo hieman valmistaneet tätä Hole In The Sky-neitsyttä tuleviin koitoksiin, mutta totuus iski sittenkin yllättävän kovalla kädellä päin kasvoja. Garage on matala, hämärän muotoinen ja keskelle lavan edustaa oli (myöhemmin selvinneeseen) peribergeniläiseen tapaan laitettu helvetillinen pylväs. Jos yritit katsoa bändiä ainoissa pöydissä istuen, näit ehkä hyvin puolet lavaa mutta kuulonautinto ei ollut ihan siitä parhaasta päästä. Jos ahtauduit miksauspöydän lähistölle helvetilliseen kuumuuteen ja tungokseen, bändit kuulostivat paremmilta mutta enää et näe edes sitä puolikastakaan bändistä, paitsi tietty jos hylkäsit lupaavan koripalloilijan urasi black metalin alttarille.

Ekana soittaneet Norjan omat pojat One Tail One Head edustavat Bergenin scenen pahinta kilpailijaa, Nidrosian (aka Nidaros; Trondheimin muinaisnorjalainen nimi) black metalia. Trondheimin BM-meno on ainakin vielä toistaiseksi kovin kaukana kaupallisesti menestyneemmän Bergenin vastaavasta, mutta musiikillisesti hyvinkin arvostettua joten ainakin meikäläiselle One Tail One Head oli kovasti odotettu akti. Ja hyvinhän ne veti. Hieman kyllä huolestutti mitä  shamaanisia sienihöyryjä siellä Wardrunan keikalla oikein oli ilmastointikanaviin laitettu, koska pariinkin kertaan keikan aikana tuli assosiaatio New York Dollsiin! Oliko se sitten hyvä vai paha, vaikea sanoa koska bläkkiskeikoilla glampunk nyt ei yleensä ole se ensimmäisenä mieleen tuleva asia. Huomiokykyni tarkkuus onneksi on helppo tarkastaa One Tail One Headin lokakuisella Domin keikalla. Taidanpa kaivaa sitä ennen naftaliinista vanhat New York Dolls-vinyylit että on hieman aktuellimpaa vertailupohjaa.

Ihan ilman sinivalkoisia lasejakin on pakko hehkuttaa sen koko festivaalin ainoan suomalaisbändin Archgoatin parhautta! Todella loistava keikka, ehdottomasti päivän paras. Bändi kun on minun kirjoissani jostain syystä jäänyt Behexenin, Sargeistin, Beheritin ym. ”tunnetumpien” suomalaisnimien varjoon, ja kun perkeleet keikkailevatkin lähinnä vaan muilla mailla niin enpä ole onnistunut livenäkään aikaisemmin näkemään. Hienoa oli siis nähdä herrat tilanteessa, jossa täyteenahdettu Garage diggailee omia poikiamme täysillä. Pieni nurkkapatriootti minussa oli kovin tyytyväinen, kuten näemmä myös muunmaalainenkin yleisö Archgoatin toimittaessa traditionaalista Suomi-bläkkistään parhaimmillaan.

Seuraava italialainen Mortuary Drape oli kulttimaineestaan huolimatta (tai liian suurien odotusten takia?) taasen paha pettymys. Kuten pöytäseurueeni osuvasti vanhat herrat genretti; ”black metal boogie woogieta”. Black Witchery oli yllätyksettömän hyvä, muttei millään muotoa ainakaan minun maatani mullistava. Heikommat lenkit soittojärjestyksen välissä antoivat hyvän tekosyyn poistua yläkerran samaa Garage-nimeä kantavaan baariin tavoitteena päästä hieman väljemmille vesille. Joo, katto oli yläkerrassa korkeammalla kyllä ja sisälämpötila kymmenisen astetta viileämpi, mutta kovin tiivis tunnelma sielläkin oli. Ja koska muu asiakaskunta oli suoraan revitty Kuka kukin on-kirjan Norjan muusikkopainoksesta, suomalainen maan matonen joutui baaritiskillä turhaan huutelemaan sikakalliin oluensa perään kun ensin palveltiin Nocturno Cultoa (Darkthrone). Ja King Ov Helliä (ex-Gorgoroth). Ja Gaahlia poikaystävineen. Ja Ivar Bjørnsonia ja Grutle Kjellsonia (Enslaved). Jne jne. Aikani turhaan bambinsilmiä tarjoilijoille yritettyäni nielin tappioni ja poistuin takaisin alakertaan odottelemaan illan viimeistä esiintyjää, yhtä Ruotsin parhaista keksinnöistä Mardukia.

Jotenkin olen aina asettanut Watainin ja Mardukin samalle viivalle mitä preferensseihini tulee. Juurikin Watainilta aivan uskomattoman hienon keikan nähneenä Mardukilla oli todellakin kirittävää ottaakseen takaisin asemansa minun silmissäni. Myönnettään, Watain sai kohtuuttoman etumatkan soittaessaan täysimittaisella festarilavalla pyroineen kaikkineen, ja maanmiehensä joutuivat todistamaan itsensä trooppisessa ahtaassa kellarissa. Ei ihan helppo rasti, ja päällimmäisenä jäi kyllä mieleen lievän pettymyksen lisäksi että Marduk pitää nähdä mahdollisimman pian jossain muualla. Ja jos joku vielä josku laittaa Hole In The Skylle seuraajafestarin pystyyn, voi kunpa edes ilmastointi saataisiin Garagessa kuntoon ennen sitä…

Torstain 25.08., ”The End Of The End”

Torstai aloitettiin samaisessa kellarissa ilmaisella (jotenkin kuvittelin ettei Norjassa edes tunneta koko sanaa mutta näin ne väittivät, ilmainen sisäänpääsy!) Cockroach Agendan ja Byfrostin keikalla. Olemattomaan partaani hymähdellen lueskelin ylistävää mainospuhetta Cockroach Agendasta; ”…progressive trash, CA have mastered the art to perfection” ja ”A band with a very bright future”. Joojoo, niin varmaan, kyseessä kuitenkin ovat teini-ikäiset pojanklopit, joiden takia tarjoilukin pysyi vesi/kahvi-linjalla. Mutta saipas keski-ikää lähentelevä kyyninen skeptikko nenilleen oikein olan takaa! Ainoa mistä hieman paistoi teiniys läpi oli naiivihkot kitarasoolot, mutta muuten Cockroach Agenda olisi valmis ihan mihin vaan. Tietysti helpottaisi keikkojen saantia kunhan ensin saa kaikki jäsenet täysi-ikäisiksi… Päivän suurin ylläri, hands down. Muistakaa tämä nimi, varsinkin jos thrash on mitenkään sydäntänne lähellä.

Byfrostin laadukkuus ei sen sijaan tullut mitenkään yllätyksenä, melodista rässiä ripauksella mustia vivahteita ja todella kova meno lavalla. Viimeisin levynsä ”Of Death” kun puhuttelee tällaista koko ajan kaventuvan musiikkimaun omaavaakin, vaikkei ihan sinne omimpaan genreen osukaan. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, varsinkin kun sen tarjoilevat soittajat jotka tietävät mitä tekevät. Oikein mainiota viihdettä päivän alkajaisiksi!

Sitten tulikin vaikea päätös tehtäväksi, Bergenin oma vastikään aivan järkyttävän hyvän ”Heiðindómr ok Mótgangr”-levyn julkaissut Helheim erikoiskokoonpanolla Logen-teatterissa vai normaalitarjonta Garagessa? Hole In The Sky jatkoi tänäkin vuonna perinnettään päivien jakoon genreittäin, torstain ollessa doom-päivä, joten Helheimin valitseminen tarkoittaisi Devilin ja In Solituden missaamista. In Solitude ei mitenkään vakuuttanut Hammer Open Airissa, ja kun vielä asioista perillä oleva myyräni pelotteli ettei tätä spesiaalikokoonpanoa todennäköisesti nähtäisi lauantaisella Helheimin ”virallisella” keikalla valinta oli loppupelissä aika helppo. Ja oikea. Patarummut, gongit, puhallinsoittimet ja joku jeppe joka hoiteli puhtaat laulut kotiin täysin 100-0, jättäen örinän sen loistavasti osaaville V’Gandrille ja H’Grimnirille takasivat todella mainion elämyksen. Viikinkimetalliin kun kuuluu pieni pompöösius, ja etukäteen pelkäämäni överiksi meno ei todellakaan tapahtunut vaan ekstramuusikot sopivat todella hyvin Helheimin nykymateriaaliin. Nyt vaan taitaa joutua toivomaan heidän vakiinnuttamistaan live-kokoonpanoon!

Garageen päästyäni huomasin aikatauluttaneeni tekemiseni hieman väärin, ja missasinkin In Solituden ja Devilin lisäksi Pagan Altarin tilalle tulleen Processionin, joka oli meitsille harvinaisuudessaan se illan odotetuin näky. Kuulemma oli helvetin hyvä, minä menetyksestäni katkeroituneena jätin suosiolla Grand Maguksen väliin ja treenasin puolieni pitämistä bergeniläisellä baaritiskillä. Mental note; kovat kyynärpäät toimivat paremmin kuin bambinsilmät, ja kun aika moni norjalainen nimimuusikko on jäänyt stereotyyppisistä viikingin mitoista sen parikymmentä senttiä, alkoihan se tarjoilu pelaamaan. Perkele.

Legendaarista doomin nestoria Saint Vitusta oli sentään pakko laskeutua katsomaan helvetillisen kuumaan kellariin. Koskapa minua ei vakuutettu muutaman biisin aikana ja Garage oli jos suinkin mahdollista vielä täydempi kuin keskiviikkona, 180 astetta ympäri ja takaisin yläkerran baaritiskille. Jossa paikka aukeni jo kuin vanhasta muistista ja €8 hintainen, paikallisten(kin) turskankuseksi haukkuma 0,4l olut oli sopuajassa nenän edessä. Onhan noita bändejä nähty.

Perjantai 26.08., ”The Dawn Of A New Age”

Olin edellisenä iltana saanut hyvät tipsit että perjantain aloittava bergeniläisen Solstormin ilmainen päiväkeikka olisi näkemisen arvoinen. Onneksi en etukäteen lukenut että mikäs bändi se oikein on miehiään, koska torstaisen doom-pettymyksen jälkeen olisin ehkä kääntänyt kylkeä hotellihuoneessa. Virallinen genretys kun kuuluu ”sludge-drone-doom metal”, ei meikäläiselle niinkään houkutteleva syy raahautua pikku darrassa jo 15.00 ihmisten ilmoille. Ja taas olin niin väärässä! Hieman muuttaisin itse genretyksen lisäten vielä siihen stonerin ja blackinkin, todella raskaan doomin ollessa kuitenkin se määrittävin adjektiivi. Aivan stnan hyvä keikka joka tapauksessa.

Itse pääpaikalla USF Verftetissä illan aloitti jenkkibläkkärit Negative Plane. Aika tylsä veto, vaikkei bändissä sinänsä mitään vikaa ollutkaan. Jos muutaman vuoden kylpisivät siinä mainitussa bergeniläisessä vedessä ehkä heidänkin black metalinsa alkaisi kuulostamaan paremmalta? Seuraava Ghost menee edelleenkin sarjaan ”en ymmärrä”. Lähes jokainen jonka kanssa olen asiasta keskustellut vetää aina sen Mercyful Fate -kortin esiin ennemmin tai myöhemmin, mutta kyllä minäkin pidän ja arvostan suurestikin Tanskan legendoja. Ghostia en vaan voi ymmärtää. Näyttäähän ne hienoilta kaavuissaan lavalla, ja koko keikkapaikka oli näemmä aivan myyty minua ja toista suomalaista vastarannan kiiskeä lukuunottamatta. Meidän mielestämme Ghost on poppia, piste. (No joo, paremmalta popilta se livenä kuulostaa kuin levyltä mutta silti en lämpene ruotsalaiskomeetoille…)

Nifelheimin ruotsalaiskonkareille kylläkin! Illan paras keikka, ehdottomasti. Siinä näytettiin ameriikan pojille kuinka black metalia kuuluu soittaa. Nih. Vaikka todella old schoolista onkin Nifelheimilla kyse, ja roolin mukaiselta myös näytetään, tämä keikka oli taas todistus siitä että jotkut asiat vaan toimivat, kaksikymmentä vuotta sitten ja tänään. Nifelheimin jättäessä sulosointunsa soimaan tärykalvoille, oli aika siirtyä baarin puolelle koska seuraavat kaksi esiintyjää Primordial ja Godflesh oli vedetty jo ajat sitten punakynällä yli henk.koht agendassani.

Ghostin jälkeen kadonneen yleisön valuessa takaisin viimeisenä soittaneen Satyriconin takia oli aika yrittää varmistella edes jonkinlaista näkyvyyttä lavalle. Turha yritys, ei niin mitään palaa. Täälläkin oli rakennettu muutama jättiläiskokoinen pylväs juurikin kriittisiin paikkoihin, ja jos et seissyt tenat housuissa koko iltaa lavan edustalla sait varautua tyytymään mielikuvitus-Satyriin ja kumppaneihin. Muutama screeni oli laitettu takabaarin ja sivubaarin pylväisiin, mutta ainakin sivubaarin screeni pätki koko ajan ja silloin kun ei pätkinyt, kuvanlaatu oli luokkaa kännykkäkamera vuosimallia 2005. Eli visuaaliset havainnot jäivät todellakin taka-alalle. Sen verran sain kuroteltua kaulaani että huomasin Satyrin jatkaneen salilla käyntiä sitten viime näkemän. Hyvä homma. Keikka itsessään oli aika laimea, vaikka lupausten mukaisesti jokaiselta levyltä soitettiinkin jotain. Viimeisin ”The Age Of Nero” vaan oli valitettavasti se pääosassa ollut levy. Ja onko yleisön laulatus/huudatus moraalisesti oikein itseään edes joskus black metal-bändiksi kutsuneelle lienee makuasia, mutta jos pojat ovat soittaneet jo hiihtokisojen avajaisissakin tanssityttöjen kanssa niin eiköhän se kredibiliteetti mennyt jo siinä.

Illan huippuhetki kuultiin vasta encorea odotellessa, kun täpötäysi salillinen hoilaa spontaanisti Satyriconin suurimman klassikon Mother Northin hoilotusosuutta. Ekana encorena sitä ei vielä kuultu, vaan arvolleen sopivasti illan viimeisenä biisinä. Ja rockpoliisiudesta viis, siellä minäkin lähes tippa linssissä hoilasin parin tuhannen norjalaisen (ja muutaman muun kansallisuuden) kanssa yhtä hienoimmista biiseistä ikinä. Tämän olisi pitänyt päättää koko festivaali.

Lauantai 27.08., ”A Perfect Vision Of The Rising Northland”

Lauantain Garagen päiväkeikat alkoivat jo turskanlaulun aikaan, joten ne jäivät suosiolla väliin. Halusin myös varmistaa edes jonkinlaisen visuaalisen havainnon USF Verftetissä illan aloittavasta Helheimista, eli ajoissa oli oltava mestoilla. Onneksi suurin osa ihmisistä oli näemmä niin tyhmiä, etteivät tienneet mitä missasivat, ja lavan edustalle vielä mahtui jotenkin. Hieman kyllä pisti ihmetyttämään, lähes kaksikymmentä vuotta kasassa ollut loistava bändi ja minä belgialaisen kanssafänin kanssa joudun suu vaahdossa selittämään paikallisille kuinka mainio tapaus onkaan kyseessä!? Tai ehkä kaikki eivät vain ole niin valaistuneita? Samaiset ekstramuusikot kuin Logenin keikallakin olivat sitten kuitenkin vastoin ennakkotietoja mukana, eli pääpiirteissään sain saman keikan toiseen kertaan. Hieman rankempana vain, johtuneeko Logenin teatterimiljöön puuttumisesta vai mistä. Huippu keikka, ja kirsikkana kakussa oli kyseisellä ”Dualitet Og Ulver”-videollakin vierailleen Taaken Hoestin pikainen pyrähdys lavalla biisin aikana todella kylmässä viikatemiehen viitassaan ja Nekro-ep:n kannesta tutuissa corpsepainteissa. Tämän jälkeen teki jo mieli lähteä hotelliin sulattelemaan kuulemaansa ja näkemäänsä, koska paremmaksi olisi seuraavien aktien paha vetää.

Seuraava Virus oli kuitenkin se ainoa, minkä raaskin uhrata. Enslavedin kaksi aikaisempaa näkemääni tämän kesän keikkaa kun olivat niin suvereenin kovia että kuoppasin hotellisuunnitelmani ennenkuin oikeasti sitä edes harkitsinkaan. Ja niinkuin vähän ounastelinkin, huolimatta kolmen päivän edeltävästä huolellisesta nesteytyksestä (vai sen ansiosta?) bändi veti nykyisillä kotikonnuillaan aivan killerikeikan. Enslaved on jostain syystä jäänyt minulle bändiksi jonka levyjä ei kiinnosta ostella ollenkaan, mutta livenä se tuntuu uppoavan aina. Tällä kertaa kun sain vielä koko kesän odottamani Led Zeppelinin ”Immigrant Songin” coverin settilistaan, ja siihen päälle ihan Enslavedin alkutuotannon helmen ”Allfaðr Oðinnin” niin oli jo helppo julistaa päivän voittaja: tasapeli tuomaripisteillä Helheimin kanssa.

Mayhemia odottelin hieman sekavin tuntein. Jotenkin elin käsityksessä että kaikki nämä viimeaikojen kitaristien vaihdot ja Necrobutcherin julkisuusstuntit manaamisineen ym tarkoittaisivat sitä että nyt olisi jo viimeistään aika kuopata se vähä mitä Mayhemista on jäljellä sukuhautaan Euronymousin kanssa. Mutta kuinka monta kertaa viikonlopun aikana ihminen voikaan olla väärässä? Show-osuudesta jäi niiden kirottujen pylväiden takia 95% näkemättä, mutta kerrassaan kovalta vanha legenda kuulosti! Ehkä viimeisin lisäys jengiin, nimimies Teloch (ex-Gorgoroth, ex-1349, Nidingr, The Konsortium) ei sittenkään ollut huono veto?

Kukapa muukaan olisi ansainnut viimeisen Hole In The Skyn viimeisen päivän viimeisen bändin paikan kuin nyky-Bergenin isoin keikkaileva nimi, Immortal! Immortal on valitettavasti bändi, joka myös pitäisi nähdä optimaalisen keikkaelämyksen saavuttamiseksi, mutta kaikkea ei voi saada edes lähes €200 maksaneilla keikkalipuilla. Siis oli tyydyttävä jälleen kerran pelkkään audioon ja silloin tällöin vilahtavaan Abbathiin. Pyrojen kaukaiset heijastukset eivät myöskään lämmittäneet sielua paljonkaan kun rapukävelyt ja Abbathin ilmeilyt jäivät näkemättä, eli suomeksi sanottuna kyllä korpesi. Keikka kuulosti hyvältä joo, vaikka suurinpiirtein samanlaisella settilistalla ollaan menty jo vuositolkut mutta mitäpä sitä hyvää muuttamaan. Jengi kuitenkin haluaa kuulla Sons Of Northern Darknessinsa ja Blashyrkhinsä, ja minä ainakin olin tyytyväinen kuulemaani vaikka ehkä yllätyksetöntä olikin. Mutta jos Garageen saisi toivoa sitä toimivaa ilmastointia niin voisiko joku ystävällisesti räjäyttää ne USF Verftetin pylväät? Pari teräspalkkia tilalle niin kantavuuskaan ei pitäisi olla iso ongelma.

Toisaalta, turhaan tässä itken ettei mitään nähnyt ja oli kallista ja oli kuuma. Jos joku jonkinlaisen korvaavan festivaalin ikinä laittaa pystyyn, myyn vaikka (muutenkin kyseenalaisen) taivasosuuteni ollakseni paikalla. Bergen kaupunkina ansaitsee arvoisensa extreme metal-festivaalin ja jos esiintyjälista pysyy edes puoliksi näin laadukkaana kuin mitä ”The Last Supper” tarjoili, mikään mahti maailmassa ei pidä minua poissa. Kiitos Bergen, kiitos Hole In The Sky, se oli kunniallinen lähtö.

Party.San Metal Open Air 2011

Trust me, karttatietonsa lentomatkan aikana kadottanut navigaattori ja matkan määränpäänä pikkuruisten lennokkien lentokenttä jossain keskellä entisen Itä-Saksan metsiä ei ole se kaikista mieltäylentävin aloitus pitkälle viikonlopulle. Pienenpieni epäusko maalin löytymiseen meinasi hiipiä mieleen aina hetkittäin, mutta onneksi matkaan oli viime hetkillä sattunut mukaan kaksi asiansa osaavaa kartturia ja perillehän oli päästävä, prkle. Sillä kuka nyt haluaisi missata festareita joiden line-up extreme metalli-diggarin mielestä oli vuoden hienoin; Taake, Triptykon, Darkened Nocturn Slaughtercult, Urgehal, Watain, Belphegor, 1349, ihan vain muutamia mainitakseni.

Määränpäänä siis oli Party.San Metal Open Air, sananmukaisesti keskellä ei-mitään järjestettävä, laadukkailla esiintyjillään mainetta kerännyt saksalaisfestari. Armon vuonna 2011 Party.San järjestettiin 16. kerran, ensimmäistä kertaa paikkanaan Obermehlerin lentokenttä. Aikaisempi sijoitus lähistöllä Bad Berkassa kärsi jatkuvana sateena ilmenevästä mikroilmastosta, joka yhdistettynä savipeltoon ei luonnollisesti ole se optimaalisin festivaalinpitopaikka. Monta vuotta järjestäjät sinnittelivät Bad Berkassa kunnes viimevuotinen mutabakkanaali oli viimeinen naula arkkuun, ja festivaali siirrettiin enimmäkseen asfalttipäällysteiselle pikkuruiselle lentokentälle Obermehleriin. Lähimpään yksien liikennevalojen pikkukylään Schlotheimiin on matkaa muutama kilometri, ja Schlotheimiin verrattuna jo megalopoliksen statusarvoa nauttivaan Mühlhauseniin (huimat 40 000 asukasta) 18km. Eli koordinaatit olivat todella metsäiset, tai siis tarkemmin peltoiset.

Torstai 11.08.

Torstai valkeni suhteellisen selkeänä mutta tuulisena. Pelipaikalle hyvissä ajoin saavuttuani siellä odotti täysin kuollut päälava jonka kattopressu repsotti hieman, koko lavanedusta miksauskopista lähtien oli suljettu aidoilla ja lavan eteen ajettu paloauto. Hmm. Joku nopeammilla aivosynapseilla varustettu olisi saattanut olla huolissaan, mutta koskapa minkäänlaisia virallisia tiedotuksia ei kuulunut mistään päin, huoli pois ja illan ensimmäistä esiintyjää Byfrostia odottelemaan samalla hieman tiluksia mittaillen. Iltapäivä eteni iltaan ja edelleenkään päälavalla ei näkynyt minkäänlaista actionia, aikataulun mukainen aloitusaika 18.00 tuli ja meni ja hiljaisuus täytti maan edelleen. Kunnes ollessani toisessa päässä festivaalialuetta kaikessa rauhassa levyostoksilla kaukaisuudesta kuului etäisesti Byfrostia muistuttavaa pihinää. Ei muuta kuin kirjaimellisesti ääntä kohti, ja löytyihän se päivän eka bändi soittamasta pelkästään ekstra-aktiviteetteihin suunnitellusta pikkuteltasta.

Kovinkin maittavaa melodista black trashia soittava Byfrost meni hieman sivu suun siinä verenpaineet tapissa järjestäjien tiedotuspolitiikkaa itsekseni kirotessa, varsinkin kun bändi oli henkilökohtaisesti yksi päivän odotetuimmista. Ehkä oikeasti missasin huimat puolikkaan ekasta biisistä, mutta suomalaisen festariperinteen jo vakiintuneeseen minuutintarkkaan aikataulujen noudattamiseen ja joka muutoksesta muutamaan kertaan kuulutuksilla ilmoittamiseen tottuneena saksalaisjärjestäjien toiminta lievästi sanottuna korpesi. Pari ommmia lisää joutui meditoimaan siitä hyvästä ettei koko aikana päälavalla näkynyt minkäänlaista pienintäkään yritystä korjata pressua, ja ajatus illan pääesiintyjästä Triptykonista pienessä huviteltassa ei todellakaan mitenkään puhutellut. Verdammt! Byfrost veti kuitenkin varmasti heillekin shokkina tulleista muuttuneista olosuhteista huolimatta kovan keikan. Biisimateriaali on yllättävänkin kovaa, ja heille soisi tulevaisuudessa enemmänkin huomiota. Lievää myötähäpeää kyllä aiheutti biisin ”Horns To The Sky”-aikana yleisön innostaminen osoittamaan pirunsarvia kohti taivasta, mutta uskottelin itselleni että tässä mennään dsoukilla ja rockpoliisi minussa antoi norjalaispojille armollisesti anteeksi.

Transsilvanialainen folk/black metalliksi genretetty Negurâ Bunget kuulosti teoriassa mielenkiintoiselta. Ja käytännössäkin, laulajaherralla oli kovinkin korvaani sopiva klassinen bläkkis-ääni. Mutta kun lavalle ilmestyi romanialaisversio didgeridoosta tmv sisäinen folk metal-overdose varoituskelloni pärähti soimaan täysillä ja oli pakko poistua takavasemmalle. Voisin silti vilpittömästi suositella bändiä jollekin jonka toleranssi über-folk-aspekteihin on korkeampi kuin minun, ja tilaisuus siihen onkin kotimaan kamaralla lokakuussa. Toki bändistä löytyy se jo lievästi kulunut klisee nätti naispuolinen kosketinsoittaja huomionkerääjänä, ja aika häpeilemättä ratsastettiin myös transsilvanialaisella alkuperällä. Missä nyt sinänsä ei liene mitään pahaa, esittelihän Byfrostkin itsensä spiikillä ”We are Byfrost from Norway. NORWAY.”

Saksalainen, tr00 black metal-imagostaan kynsin hampain kiinni pitävä Darkened Nocturn Slaughtercult oli melkein tunnin myöhässä kulkeneen aikataulun seuraava. Myönnetään, tämän minä halusinkin nähdä mieluummin jossain intiimimmässä ympäristössä kuin isolla päälavalla. Hammer Open Airissa nähty kesäinen keikka lupaili paljon, enkä tälläkään kertaa joutunut pettymään. Ehkä olen helppo miellyttää mutta corpsepaintit, tekoveren sylkeminen ja toisen aallon alkuajoille uskolliset rujot bläkkis-soundit jaksavat lämmittävää vanhaa sydäntäni. Keulakuva Onielar on kylmän äänensä kanssa niin khuul että jopa minä voin antaa anteeksi niinkin epäortodoksisen asian kuin nainen black metal-bändissä! Hieno keikka, nämä taas Suomeen kiitos?

 

Kun oikein yritti ottaa asioista selvää, kuuli huhuja että päälava korjattaisiin 22.00 mennessä eli Triptykonin ei tarvitsisi soittaa party-teltassa. Mitään virallista ei kuulunut edelleenkään missään vaiheessa, ja kun edelleenkään kukaan ei ollut nostanut trussia ristiin pressua korjatakseen toivo alkoi illan pimetessä hiipua. Party-teltan äänentoisto kun alunperin oli suunniteltu dj-hommia varten, ei äärimmäistä rankkuutta tavoittelevalle Triptykonille. Sitä en saanut selville oliko jotain tuunauksia systeemeihin tehty illan mittaan, muutamia alkeellisia kämmejä tyyliin volyymit katoaa kokonaan kyllä jopa minun amatöörinkorvani illan kuluessa huomasivat. Eli ei suuri ihme jos yli tunnin aikataulusta myöhässä aloittamaan päässyt Thomas Gabriel Fischer olisi ollut hieman nyreissään… Verrattuna FME 2011 Triptykon-keikkaan tässä ei mielestäni päästy lähellekään samoihin sfääreihin, toki myönnettäköön että olosuhteet olivat kaukana ihanteellisista. Teltan keskivälillä seisten ei keskivertoa pidempi nainen nähnyt edes ylintä valotrussia, bändistä puhumattakaan eli nautinto jäi pelkästään audion asteelle. Ja kun koko yleisömäärä on ahtautunut pieneen telttaan pääesiintyjää katsomaan sanaa nautinto nyt on aika turha käyttää muutenkaan. Aika paska maku jäi siis suuhun perjantaista, ja pieni selitys järjestäjien taholta olisi sitä edes hieman pessyt pois mutta ei, mitään ei kuulunut. Schweinhünde!

Lisää torstain kuvia täällä

Perjantai 12.08.

Perjantai on päivä uus, ja minulla se alkoi saatanallisella black metallilla á la Urgehal. Kovin vaikea on olla pitkävihainen järjestäjille jotka tuovat näytille norjalaisveteraanien kaltaisen laatuaktin, eli ei kun hinta-laatusuhteeltaan mainio thai-mättö ja vielä paremmalla hinta-laatusuhteella siunattu huiman €2,50 hintainen olut aamiaiseksi ja nauttimaan huippubläkkiksestä. Ruokien ja juomien hinnat eivät tosiaan festarialueella päätä huimanneet, ja vielä kun itse kolmen päivän lippu maksoi postikuluineen naurettavat €56 retken kokonaishinta lentoineenkin taitaa mennä tasoihin vaikkapa esimerkiksi kotikylillä olevan Tuskan kanssa. Siksipä ihmetyttää miksei suomalaisia näkynyt ainottakaan, kovin kapoista seuruettamme lukuunottamatta? Esiintyjäkaartin heikkoudesta ei varmasti voi olla kysymys. Ja nyt kun lavakin oli saatu kuntoon niin kovin helppoa oli olla happy camper, vaikkei Urgehal nyt ehkä ihan päivänvaloon mielestäni kuulukaan.

Minulle uusi tuttavuus black/trash-jenkit Skeletonwitch yllätti positiivisesti energisyydellään, mutta lienikö syynä sitten hieman liikaa läpipaistanut bändin yhdysvaltalaisuus vai mikä, jokin jäi mielestäni puuttumaan. Tuskin siis ikinä vaivaudun paremmin heihin perehtymään mutta mukavana päivällisenä taustamusiikkina bändi toimi kyllä. Seuraavana esiintyneet skandinaavitoverit Desultory upposi sen sijaan meikäläiseen huomattavasti paremmin livenä, vaikkei henkilökohtaisilla lempparilistoillani ikinä olekaan genrensä kuuluisampia maanmiehiään hätyytellyt.

Lienikö sitten Absu vähemmän ”amerikkalainen” kuin Skeletonwitch vai mistä johtui, mutta tästä todellakin pidin. Tämänkesäinen Hammerin keikka Absulta kun henkilökohtaisesti jäi aikaisemmin soittaneen Inquisitionin varjoon, olin niin ekstaasissa ehkä kesän hienoimmasta näkemästäni keikasta ettei sen jälkeen enää mikään tuntunut missään. Olisi vaan kannattanut silloinkin hieman keskittyä, jos heittivät yhtään niin hyvän keikan kuin tämä.

Seuraavaa aktia Primordialia kohtaan tunnen sen verran vahvoja antipatioita, Hammer Open Air-keikan takia myöskin, että keskityin suosiolla sosialisointiin ja halpojen virvokkeiden nauttimiseen. Pelkkä puhdas laulu ja corpsepaintit kun eivät mielestäni sovi millään yhteen, ja vaikka bändi kuulostikin ihan kivalta instrumentaaliosuuksissa (ja silloin kun ei kärsitty kelttiläis-yliannostuksesta) kaveri kiteytti Primordialin syvimmän olemuksen kuolemattomasti; ”Tää kuulostaa kuin joku laulaisi Stratovariusta karaokessa”. Juurikin näin.

Voimia piti myös kerätä illan kovia bändejä varten, Melechesh kuulosti sen verran kivalta taustalla että olisi varmaan kannattanut katsoa ajatuksella mutta keskityin jo tulevaan kovaan putkeen Belphegor1349. Belphegorille lisäpisteitä lavarekvisiitasta, teurasjätteet toimivat aina (silloin kun niitä ei tarvitse lavalta lentävinä väistellä…)! Ja todella kova keikka oli, molemmilta. Ehkäpä vielä aavistuksen parempi Itävallan pojilta, vaikka oletusarvoisesti levysoiton perusteella olisin diggaillut norjalaisaktista enemmän.

Ja sitten se Thüringenin osavaltion kuuluisa ilmasto osoittikin oikean luonteensa. Aivan hel-ve-tillinen sade, sopivasti ennen sitä festarin ainoata suomalaisesiintyjää Ensiferumia. Toki olisin halunnut olla eturivissä heiluttelemassa mielessäni Suomen lippua mutta sori, ei vaan pystynyt. Sen sijaan keskustelin sateensuojassa Ensiferumista alkuperäisväestön edustajan kanssa, joka kivenkovaa väitti että Ensiferum on Saksan suosituimpia bändejä jonka kaikki tuntevat. Ikinä en ole bändin levynmyyntilukuihin Saksassa perehtynyt mutta eiköhän soittoaikakin todella kovien nimien jälkeen illan toiseksi viimeisenä, vain Morbid Angel perässään todista keskustelukumppanini olleen oikeassa. Hyvä Suomi, hyvä Ensiferum!

Siinä meni Morbid Angel samaan sateeseen, harmi sinänsä koska pidin Tuskassa näkemästäni paljonkin eikä ne uudetkaan biisit nyt niin huonoja ole. Minun mielestäni. Kolme ekaa biisiä kävin katsomassa, mutta kun kertakäyttösadetakkikaan ei siinä kaatosateessa tuntunut riittävän oli pakko siirtyä takaisin sateensuojaan. Sen verran kova oli perjantain esiintyjäsaldo kuitenkin, että nielin Morbid Angelin tilastotappiona ja olin kovinkin tyytyväinen päivän aikana näkemääni, sääilmiöitä lukuunottamatta.

Lisää perjantain kuvia täällä

Lauantai 13.08.

Lauantai-aamu taas lupaili parempia kelejä. Ei kun yrittämään Mühlhausenin hotellistani jotenkin sopuhintaan taittamaan 18km väliä festarialueelle. Vaikka Mühlhausen on ainoa kylä lähimaastossa mistä löytyy enemmän majoituspisteitä telttaikänsä ohittaneille, ja hotellit olivatkin täyteen buukattuja niin järjestäjien panos kuljetusten järjestämiseen oli aika ala-arvoinen. Viimeinen dösä esimerkiksi torstaina festarialueelta takasin isolle kirkolle lähti 20.00. WTF? Triptykonin ohjelman mukainen soittoaika loppui 01.00! Vielä huonommin meni muina päivinä, perjantaina ja lauantaina kulki kaikki 3 dösää sinne ja takaisin. Viimeisin lähti Party.Sanin porteilta 16.00 kumpanakin päivänä eli kiva kiitos, olisin nähnyt Urgehalin ja se siitä. Eli olit täysin mittarien varassa. Hyvä puoli oli se että niin olivat kaikki muutkin hotelleissa asuneet kermaperseet, ja vain kerran jouduin maksamaan taksini yksin. Tarinaanhan luonnollisesti kuuluu vielä ettei lähimmässä Schlotheimissa edes ole takseja vaan joudut tilaamaan ne Mühlhausenista asti. Onni onnettomuudessa oli kyllä saksalaisten taksien sopuhintaisuus verrattuna esimerkiksi omiimme… Mutta kuljetuksissa on toinen rankutuksen aiheeni, olemattoman tiedotussysteemin lisäksi. Toivottavasti asialle tehdään jotain ensi vuonna. Donnerwetter.

Paikallisen rässibändin Witchburnerin lopun ehdin näkemään, enkä sen perusteella koe missanneeni kovinkaan paljon. Tanskalainen döödis Panzerchristin tahtiin oli jees, hollantilainen Heidevolk ihan liian folk metalia minun makuuni vaikka mukavan jykevältä sellaiselta kuulostikin, eli alkupään esiintyjät menivät minun tapauksessani hieman kuuroille korville Taakea odotellessa. Minkä olisin varmaan missannut kokonaan, jollen olisi sattunut kuulemaan pöytäkeskustelua ohjelman mukaan ennen Taakea soittavan Exhumedin eksymisestä matkalla ja soittojärjestyksen muuttamisesta heidän kohdallaan. Taas kovalla kädellä pyyhkeitä järjestäjille, verdammt! Toki joo tilanne tuli äkkiä, muttei niin äkkiä että pelkkä kuulutus juuri ennen Taakea tyyliin ”hei, tässä soittaakin nyt Taake eikä Exhumed” olisi kuitenkaan mielestäni riittävä. Tätä kritisoitiin kyllä muidenkin kuin ylikriittisen suomalaisturistin puolelta!

Ja Taaken keikkaa ei todellakaan olisi kannattanut missata. Pääjehu Hoest on energinen ja hienoisessa ylimielisyydessään genrelleen uskollinen esiintyjä, biisit bläkkistä parhaimmillaan imho ja taustabändi todella kova. Settilista oli joka fänin unelma vanhoine klassikoineen yhdistettynä uudempaan materiaaliin ja yllärivetona vielä GG Allinin Die When You Die. Hoest on aikaisemminkin osoittanut olevansa ihan ässä coverien valinnassa, tulkittu on aikaisemmin hyvällä menestyksellä jopa Burzumia ja nyt on otettu käsittelyyn tämä vanha punk-klassikko. Kovin harvalla riittäisi mielestäni kredibiliteettiä GG Allinin tulkitsemiseen mutta Taake kyllä veti sen tyylillä. Huippu keikka, 45 minuuttia ei vaan ollut ollenkaan tarpeeksi!

 

 

 

Exhumedista kuulin heidän nolon julkisen tunnustuksensa eksymisestään, olivat raukat ajaneet sinne Bad Berkaan missä Party.San aikaisemmin järjestettiin. Varmaan olisi ollut näkemisen arvoiset ilmeet pojilla kun hillittömän väkimäärän sijasta paikalla näkyikin pelkkää maissipeltoa silmänkantamattomiin! Seuraavaa Nachtmystiumia kohtaan odotukseni olivat kai hieman liian suuret, tai ainakaan niitä ei ihan täytetty mutta pieni pettymys bändi oli. Tai sitten heillä oli vaan haastava slotti liian pian Taaken jälkeen etten oikein jaksanut innostua? Seuraava hollantilainen döödiskomeetta Hail Of Bullets sen sijaan on tullut missattua sen verran monta kertaa lähimenneisyydessä että pakkohan se oli katsoa alusta loppuun. Mutta tämän näkisin mielelläni jollain klubikeikalla (lue: kylven itsesyytöksissä kun en jaksanut lähteä heidän taannoiselle Nosturin keikalleen. Tyhmä, tyhmä minä.).

Mutta sitten Ruotsin helmi Watain! Ja vielä oletettavasti turvallisessa ympäristössä, jossa voi suhteellisen turvallisin mielin luottaa siihen että herroilta on viikkotolkulla mädätetyn veren heittely kielletty. Tämä kun sattuu olemaan se harvinaislaatuinen bändi siinä mielessä että klubikeikalle en ihan välttämättä menisi, tai sitten pysyttelisin visusti takarivissä kannettavan happipullon kanssa. Hajuaistimusten puute korvattiin tällä keikalla todella hienolla lavashowlla, näyttävällä rekvisiitalla (vaikka niitä teurasjätteitä nyt en bongannutkaan) ja uskomattoman kovalla soitolla. Vielä kun Watainin biisimateriaali hivelee tärykalvoja niin on helppo julistaa heidät päivän kovimman esiintyjän jaetulle ykkössijalle Taaken kanssa. Todella hieno keikka!

Saksalainen death metal-veteraanibändi Morgoth jäi taas paitsioon Watainin jälkihehkutuksissa, koska en halunnut kuitenkaan missata Morgothia seurannutta Enslavedia. Soittamisen ilo näkyi norjalaiskonkareissa ihan sinne miksauskopille asti, Ivar Bjørnson kavereineen selvästi nauttivat lavalla olostaan enemmän kuin taannoisella Tuskan keikalla. Ehkäpä ne kotimaan traagiset tapahtumat sitten painoivat Tuskassa metallimiestenkin mieltä, vaikka ammattitaitoisesti vetivätkin hyvän keikan Helsingissä? Enslavedin levyjä en edelleenkään jaksa ostella, mutta livenä toimivat näemmä aina. Huippu keikka. Viimeisenä esiintynyt At The Gatesin uhrasin suosiolla festariväsymyksen alttarille. Bileet toki jatkuivat aamuun mutta masu oli jo täynnä huippubändejä, yhtään enempää ei huvittanut edes enää nähdä.

Eli vaikka järjestäjillä onkin vielä paljon petrattavaa, ainakin tällaisen liian hyvin järkättyihin festareihin tottuneen mielestä, niin esiintyjälistan keräämisessä kannattaisi muiden kyllä ottaa oppia saksalaisveijareista. Minä ainakin annan (halpojen hintojen myötämielisellä avustuksella) kaiken paskan tiedottamisen ja vaikean kulkemisen anteeksi jos ensi vuonnakin on tarjolla vastaavanlainen kattaus ear candyä!

Lisää lauantain kuvia täällä

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

Dimmu Borgir Tampereen Tullikamarilla

Talven ensilumien tippuessa taivaalta oli hyvä ajankohta käydä nauttimassa tummasta ja tulisesta atmosfääristä kadun toisella puolella Tullikamarilla. Illan kattauksena oli kolme turskanpurennan kotimaasta kotoisin olevaa retkuetta, eikä tuo nyt yhtään hullummalta torstai-puhteelta vaikuttanut. Illan pääesiintyjä Dimmu Borgir on omissa kirjoissani puolihumoristinen mahtipontista teinibläkkistä soittava kohtalaisen hyvin menestynyt poppoo, jonka lavashow’lta odotimme kuvaajan kanssa paljon. Enslaved on taas jo huomattavan kauaksi äärimetallisista alkuajoistaan etääntynyt, raakaa mutta progressiivista metallia soittava outolintu, ja Sahg, illan jokeri, tähän astinen tuntematon suuruus.

Saavuimme kuvaajan kanssa parahiksi paikalle, nimittäin välittömästi aantreen tehtyämme alkoi Sahgin intronauha pyöriä. Lavalle lompsotteli neljän hengen seurue ja alkoi soittamaan vahvasti Black Sabbathilta ja Candlemassilta vaikutteita saanutta raskaan rokin ja perinteisen hevin sekoitusta. Homma oli ihan ok kautta linjan ja tyypeillä oli maneeritkin hallussa, ja näissä touhuissa poikkeuksellisen tärkeään roolin nouseva laulaja oli kaikin puolin kelpo kiekuja, mutta jotain jäi uupumaan. Bändi hoiti homman kotiin pienistä kitaravahvistimen kanssa olleista vaikeuksista huolimatta tottunein ottein, soitti komeat soolot, viihdytti yleisöä ja pisti kaikkensa peliin, mutta biisimateriaali ei vain kantanut aivan korkeimmalle korokkeelle. Vaikka tämän tyylilajin pariin lähdettäessä voidaan muutamalla viileällä peruskikalla, pomminvarmoilla Sabbath-riffeillä, tummanpuhuvilla kitarasoundeilla ja hyvällä laulajalla pelastaa paljon, ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisimateriaalilla kilpaillaan myös edellä mainittujen lähtökohtien kanssa. Vaikka skaba on luonnollisesti epäreilu jo lähtöjään ja tämä ei tietty saa olla esteenä moisen kaman fiilistelylle ja bändiproggiksille, on se vain hyväksyttävä, että nämä hommat on tusautettu aika monta kertaa suorastaan vitun hyvin.

Tokana lavan otti haltuun oma illan pääbändini Enslaved. Tämä erittäin kiinnostava tapaus on juuri julkaissut pitkäsoittoplatan ”Axioma Ethica Odini”, jonka musiikillinen sisältö on sitä samaa jatkumoa johon Enslavedin kohdalla ollaan totuttu. Kyseessä on huomattavan paljon vaivaa ja kuuntelukertoja vaativaa progressiivista metallia, jonka luonteesta ei meinaa päästä toisaalta välillä suorastaan tolkuttoman yksinkertaisuuden ja toisaalta valtavan yksityiskohtien määrän vuoksi perille. Joskus elokuvallisiin, muttei kuitenkaan pompööseihin mittoihin repeävä Enslaved on samaan aikaan mitätön, kun se kuitenkin pystyy olemaan kiinnostava ja haastava, sekä kuitenkin täynnä kerroksia ja tutkimisen arvoisia linjoja. Kuulostaako oudolta? No ohan se sitä ja kunpa bändi olisi päässyt oikeuksiinsa lavallakin soittamalla torson sijaan täysimittaisen setin! Pelkästään uusimman levyn ja keikan avaava Ethica Odni vei kolmen vartin setistä rontin kahdeksan minuuttia. Enslavedilla levyjen ollessa niin selkeitä kokonaisuuksia, on se siinä mielessä huono livebändi, että materiaalin sekoittaminen keikkasetissä on tottuneellekin kuulijalle hämmentävää, koska kappaleet osaa monessa tapauksessa asettaa vain totuttuun kontekstiin. Materiaalia kuultiin enimmäkseen parilta viimeiseltä albumilta, mutta myös RUUN, Isa ja jopa bändin ekalta EP:ltä oleva All-Father Odin piipahtivat repertuaarissa. Enslaved veti tutut biisinsä todella makoisasti ja varmalla otteella, vaikkei kappaleiden kokoonpano mitään kovin yhteinäistä linjaa muodostanutkaan. Ison peukun annan bändille vielä rennosta ja ei-niin-vakavasti-itsensä-ottavasta asenteesta, jota saa Norskien metalliskenestä varmaan normaalisti lyhdyn ja koirien kanssa hakea. Mutta tässä pääsi nyt vähän fanipoika puhumaan. Hyvä se oli silti.

Black Metal is serious business

Dimmu Borgir ei ole ikinä tosiaan ollut itselleni se kuppi riisiä, jonka vuoksi olisi jaksanut vuodatella hikeä, verta ja kyyneleitä hampaita kiristellen, mutta jo ennen keikkaa hieman näyttäytynyt lavahärdelli lupasi hyvää. Tokihan sitä nyt ihan kelpo livebiiseillä ryyditetyn makoisan shown aina mielellään katselee. Lavalla oli jos jonkinmoista tuikkua ja härpäkettä, eikä lopulta lavalle singahtaneen bändin esiintymisasutkaan jättäneet kylmäksi. Laulaja saapasteli leuhkana jossain hapsutetussa minkkiturkissa ja muukin bänsi oli vetänyt kunnon sideshow-asusteet niskaansa. Kyseessä on tietty Dimmujen perusmeininki. Tässä kohtaa toimittajaseuruetta kohtasi kuitenkin illan ainoa varsinainen pettymys. Olimme nimittäin jostain syystä antaneet hieman itsemme odottaa, että Nick Barker, tuo mainio rumpumaahinen tulisi patteriston taakse, mutta hänellähän olikin aika jättänyt bändistä jo ainakin viisi vuotta sitten. Lieneekö hän pajautellut itsensä aikanaan pihalle tästäkin kokoonpanosta, mene ja tiedä. Joka tapauksessa, jos homma oli muutenkin isolla lavarekvisiitan suhteen ja biisit kuitenkin tällaiseen tilanteeseen ihan kelvollisia seurailtavaksi, on esiintyminen muutenkin pojilla hanskassa. Poseeraukset, välispiikit, valot, taustanauhat ja soitto rullaavat törkeällä varmuudella kaikki sujuvasti toisiaan tukien ja vailla mitään katkoja tai epäröintejä. Homma ei kaadu missään vaiheessa ja biisien keskinäinen rytmityskin on mietitty erittäin hyvin. Vaikken bändin diskografiaa tunnekaan, voisin helposti kuvitella eri aikakausien hittien tulevan sulassa sovussa ja juuri sellaisessa järjestyksessä, joka rytmittelee notkeasti vauhdikkaampien, ja rokkaavampien mutta hitaampien kappaleiden välillä. Oli näiltä kuulemma joku uusi levykin (Abrahadabra (2010), toim. huom.) taas tullut, jolta roiskastiin jotain. Itse asiassa reilu tunti Dimmuja meni aivan huomaamatta ja jos musa ei ollut ihan niin kiinnostavaa, riitti pyörivissä valoissa ja niiden synkronoiduissa rytmityksissä esim. tuplabassarien kanssa, tai muumiolta näyttävässä kosketinsoittajassa aina riittävästi ihmeteltävää.

Poistuimme paikalta tyydytettyinä about reilun tunnin Dimmu-shown jälkeen ja törmäsimme kuvaajan kanssa vielä illan grande finaleen. Joku Tuonelan Tienviitta oli saanut kaasussa nerokkaan älynväläyksen ja vetänyt jotain tyttöä pataan narikassa. Kyseinen urpo oli raudoissa lattialla kun huomattavan sekaisin (tapauksesta, päihteistä tai sekä että) oleva tyttö odotti maassa maaten ambulanssia. Onneksi tilanne ei vaikuttanut todella vakavalta, mutta välittömästi tilanteen havaitsemisen jälkeen pentagrammeilla varustetun raudoissa olevan kaljupään näkeminen aiheutti reaktion, joka tuotti suurta halua tunkea kengän kärkeä tämän naisia hakkaavan sankarin purukalustoon. Ambulanssi saapui pian paikalle ja tyttö roudattiin taluttaen pihalle ja toivomme että tämä tarina sai vielä edes kohtalaisen onnellisen lopun. Kävellessäni kotiin ensilumi oli muuttunut viimaksi ja loskasateeksi, ihan varmaan asiallinen lopetus tällaiselle keikalle.