Avainsana-arkisto: Endstand

Endstand – Spark

Nykyään nelihenkinen riihimäkeläinen Endstand on 11-vuotias. Jos se olisi peruskoulussa, niin se olisi viidennellä luokalla – ja varmasti luokan kovin kundi. Endstandin viides levy, Spark, on armoton. Juuri sellaista mitä toivookin HC-punk-tyyliseltä yhtyeeltä. Nössöily ja teiniangsti ovat valovuosien päässä, niin kaukana itseasiassa, että niiden mainitseminenkin oli lähes turhaa.
Biisien aggressivisuus nostaa veren kiehuntapisteeseen, mitä parhaimmalla tavalla. (Saako tätä soitinta ollenkaan kovemmalle?) Musiikin brutaalisuus on levyn valttia, mutta sekaan on mahdutettu melodiaa ilman, että kuuntelijalle tulisi minkäänlaista myötähäpeän tunnetta.

Paikoittain, toimittajalle lähes tuntemattomasta syystä, tulee ruotsalainen, nykyään armomurhan saanut, Refused mieleen. Mutta kysymys ei suinkaan ole mistään imitaatiosta, vaan lähinnä tietylle jalustalle nostamista. Vaikka aina ei saa selvää mitä se vokalisti nyt oikein meinaa, niin luulen, että pystyisin kuitenkin allekirjoittamaan karjunnan muodossa olevan viestin.

Jälleen kerran eteeni tupsahti levy, jonka hyvällä mielellä voi viedä suomalaisena tuliaisena Hollywoodin serkulle. Ei myöskään kannata ihmetellä miksi bändi heittää lähes puolet keikoistaan ulkomailla. Meno on mitä kansainvälisintä. Taidokkaasti soitettua musiikkia, jossa on vivahteita jotka tarjoavat vaihtelua, vaikkakin tempo pysyy ravin tienoilla. Joku puritaani voi tietenkin saada tästä ihottumaan, mutta sitä heille tuppaa muutenkin elämässä sattua.

Stranded

Stranded on kokeneiden, en sano vanhojen, punkkonkareiden uusi bändi. Kun vanhoista raunioista aletaan muurata jotain uutta, ovat rakennusohjeet hyvässä muistissa, joten aikaa ei tarvitse tuhlata soittamisen ja maneereiden opettelemiseen. Mutta vanhat bändit on ollutta ja mennyttä, tähän sopiikin vanha sanonta ”Se joka tikulla paskaa kaivaa, se siihen lankeaa”. Kaikki tyynni, vuonna 2004 kasattu bändi on jo ehtinyt julkaista kaksi demoa, eikä homma tule siihen jäämään…

Kuinka bändillä menee tällä hetkellä?

Bändi on hyvässä iskussa tällä hetkellä, ollaan tehty suht säännöllisesti keikkaa viime syksystä lähtien ja ollaan treenattu välillä niin vitusti. Koko ajan tehdään biisejä ja yritetään ajaa hommaa eteenpäin.

Miten Stranded sai alkunsa? Oliko alkuvaiheessa jo selvillä soittajat ja musiikkityylinne?

Siinä vaiheessa ku Lamf hajos ni I.Striker ja Sid hommas uuden rumpalin ja jatko veivaamista. Kitaristia ei ollu. Wayne löyty Floggin Mollyn keikalta messiin varmaan vuoden päästä. Artsi halus kuviosta pois ekan demon jälkeen mutta onneks pian taas jollain keikalla löydettiin sit Henry. Eli soittajat ei ollu kokonaan selvillä, bändi on kasaantunu ja muokkautunu vähän niinku itestään. Musatyyli oli kyllä selvillä, eli punk-rock. Tosin sekään ei ihan kapea ala oo, ainakaan meidän mielestä.

Jäsenillähän on ollut muita bändivirityksiä, joten kertoisitko niistä hieman?

Joo, I Strikerilla ja Sidillä oli siis LAMF, minkä moni varmaan muistaa. Waynella oli sit Nollaseiska ja Henry veti Endstandissä monta vuotta pitkin maailmaa. Ei jaksais ihan hirveesti jauhaa noista vanhoista ku ne tosiaan on vanhoja. Kotisivuilta löytyy vähän historiaa jos jotakuta kiinnostaa.

Oliko helppo lähteä rakentelemaan uutta bändiä kun taakse oli jääneet sellaiset bändit kuin LAMF, Endstand ja Nollaseiska, eikä esim. LAMF ollut niitä ihan värittömiä bändejä?

Niin täähän nousi tavallaan Lamfin raunioista, Artsi oli sillon vielä kannuissa, äijät veti kolmistaan. Sit myöhemmin löyty Wayne ja Artsin häivyttyä Henry. Vaikeetahan oikeita soittajia yleensä on löytää. Henryhän oli soittanu viimeset vuodet täysin erilaista musaa. Loppujen lopuks homma kai kävi kuitenki aika kivuttomasti. Muille nää meidän vanhat bändit tuntuu olevan vaikeempi juttu ku meille itelle. Ei me niitä juttuja enempää mietitty. Me soitetaan nyt Strandedissa eikä siinä pitäis olla muuta.

Miten kuvailisit musiikkityyliänne eli mistä olette ammentaneet vaikutteita?

Musa tyyli…Good Old Punk-Rock! Vaikutteita on oikeesti niin hitosti, varmaan kuitenki Clash ja Pistols on niitä tärkeitä. Punk ja musiikki yleensäkin. Vanha rhytm n’ blues, reggae, soul jne. Niin ja Henkalla tietty myös hardcore jne. Kaikilla muutenki vähän erilainen musamaku ja se on hyvä. Tähän vois oikeesti kuluttaa koko päivän!

Miten pyritte erottumaan (musiikillisesti) samantyylisistä bändeistä ja kuinka paljon sillä on teille merkitystä?

Ei me varsinaisesti pyritä erottuun muuten ku että tehdään oma juttu niin hyvin ku pystytään. Eikä muutenkaan tuu silleen kytättyä että mitä muut bändit tekee ja miten. Vaikka tuleekin kuunneltua ja käytyä keikoilla. Meidän tyyli on kuitenki enemmän tota vanhaa koulua eikä suomessa oo ihan hirveesti samantyylisiä just nyt. Totta kai sillä on merkitystä, pakko on erottua että huomataan. Meillä alkaa nyt kuitenki oleen oma tyyli aika hyvin hanskassa. Johtuu varmasti siitä että ikää alkaa olla ja että me kuunnellaan paljon erilaista musaa (varmaan kaikki sanoo noin). Ja onhan meillä parhaimmat biisit ja hienoimmat housut.

Mistä sanoituksenne kertovat? Oliko englanti selkeä valinta kieleksi vai oliko myös kotimainen esityskieli esillä?

Sanat on yleistä kannanottoa asioihin ja turhautumisen ja vitutuksen purkamista. Lehtiä kun lukee ja kattoo uutiset ni sieltähän sitä löytää aihetta. Eikä oikeestaan tarvi ku elää ja käydä duunissa. Englanti oli selkee valinta, tavoitteena oli kuitenki ulkomaan keikat. Niin ja LAMF ja Nollaseiska veti kuitenki suomeks, se oli jo tavallan koettu…

Minkälaista palautetta olette saaneet esim. molemmista demostanne? Entä miten yleisö on ottanut vastaan ja minkälainen on muuten ollut suhtautuminen Stranded-bändiin?

Demot on saanu hyvää palautetta yleisöltä ja arvostelut on kans ollu positiivisia (eräskin Chambers Magazine esim). Keikoilla jengi on tykänny (jos sitä on ollu, heh) ja demoja on saatu myytyä jälkeenpäin. Jotai napinaa kuulee aina, johtuen vanhoista bändeistä ja ”meriiteistä”. Joillakin on liian isot laput silmillä ja asiat otetaan liian tosissaan. Kaikkia ei voi miellyttää eikä me todellakaan sitä edes yritetä. Joskus vaan vituttaa kaikki paskanjauhanta nimimerkkien takana noilla forumeilla. Tulisivat keikalle ja vinkusivat sit siellä jos siltä tuntuu.

Koska olette pukkaamassa oikeaa levyä pihalle ja onko himokkaat julkaisijat ottaneet jo yhteyttä?

Me ollaan lähetetty varsinki tota viimestä demoo pitkin maailmaa mutta vielä ei oo tullu edes negatiivista palautetta… Pitää vaan jatkaa pommitusta. Jonkinlainen julkaisu alkas oleen jo ajankohtanen, ollaan sen verran kauan oltu kasassa ja biisejäkin on vitunmoinen läjä. Omakustanne-ep tai sinkku sit jos ei mistään natsaa.

Oletteko asettaneet tarkkoja tavoitteita bändinne suhteen? Ulkomaille?

Jep, alunperinkin oli tarkoitus että tähdätään ulkomaille. Siksi kielikin englanti. Tavoitteena olis ekana saada joku julkaisija levylle ja muutamat keikat ulkomaille. Jatkossa sit samaa rataa vaan eli levyjä ja keikkoja. Tietysti bändin pitää uudistua ettei joka levy oo samanlainen. Linja on kuitenki pidettävä.

Olette vaikuttaneet punk-piireissä jo jonkin aikaa. Miltä touhu näyttää Suomessa tällä hetkellä?

Ihan lupaavalta näyttää meininki. Jengiä on alkanu käymään keikoilla ja levyjä menee kaupaks. I Walk The Line (ja Combat Rock yleensäkin) hyvänä esimerkkinä. Ja muutenkin bändejä on nykyään paljon ulkomaillakin kiertämässä. Edelleen on kuitenkin jotain nihkeyttä eikä punkkia oteta aina tarpeeks vakavasti. Liian monesti kuulee vielä sanottavan että ”punkkiahan tää vaan on”. Varsinki ku sen sanoo miksaaja ni sillon vähän mietityttää…

Entä tästä eteenpäin? Onko luvassa keikkoja tai muita bändiin liittyviä projekteja?

No tällä hetkellä on viis keikkaa kevääks, lisää yritetään hoitaa koko ajan. Demoa pitäis alkaa kans väsäämään taas ja lähetellä sitä sit. Latviaan ollaan yritetty säätää nyt jotain pientä. Kyllä tää tästä!

Endstand

Kun kuutisen vuotta Endstandin haastattelua lehteemme odoteltiin, niin nyt sitä on saatavilla oikein kaksin kappalein. Tässä siis kakkososa lehdessä aloitettuun juttutuokioon.

Endstand tuskin esittelyjä kaipaa. Vuodesta 1996 Suomen ja Euroopan keikkalavoja kiertänyt yhtye on vuosien saatossa tullut varmasti kaikille tutuksi, mutta kuinka moni tietää, että bändin nimessä on germaaninen kalskahdus?

– Joeli katteli lätkän mm-kisoja, mitkä järjestettiin Saksassa silloin, ja siellä oli tulostaululla lopputulos, mikä oli endstand saksaks. Joeli sitä ehdotti, ja kun se näytti ihan englanninkieliseltä sanalta ja kuulosti hyvältä, niin päädyttiin siihen. Ei siinä mitään hirveen syvällistä tarkotusperää ole takana, mutta eipä oo tullu toista samannimistä vielä vastaan. Saksalaiset sitä nyt vielä ihmettelee, mutta saksalaiset nyt ihmettelee montaa muutakin asiaa…

Onko Endstand ollu aina itsestäänselvyys, vai onko ollu sellasia karikoita, ettei tiedä jaksaako enää…?

– Kyllä se aikalailla omalla painollaa on menny. Joskus on tullu semmosia lyhyitä turhautumisen hetkiä, kun asiat ei oo menny ihan sillee niinku olis itte toivonu. Mutta kyllä ne on sit ollu semmosii kolmen minuutin hetkiä, ettei koskaan oo ollu semmosta, että oltais vakavissaan harkittu, et oltais lopetettu. Kaikki tyypit ketä tässä bändissä on mukana, on edelleen niin innoissaan soittamisesta ja kaikesta mitä siihen liittyy, niin ei sitä vaan osaa lopettaa. Se on edelleen vaan niin siisti tunne, kun saa jotain uutta aikaseks, on se sitten uus biisi tai pääsee soittaa keikalle tai saa levyn aikaseks. Kyllä se vaan tuntuu edelleen niin hyvältä. Aika samat tarkotusperät tällä bändillä on kuin silloin kun alettiin soittamaan, vaikka tyypit vähän näyttää erilaiselta ja jotkut ajatukset on muuttunu, niin se lähtökohta on edelleen sama. Halutaan soittaa äänekästä musiikkia, mikä myös tuntuu jossain. Että siin on oikeasti tunnetta mukana.

Keskustellaanpas hivenen viimeisimmästä miehistönvaihdoksesta. Security Threatista tuttu Pekka soittaa nykyään kannuja, miten ja miksi päädyitte häneen?

– No, Pekka on hyvä rumpali! Viime vuoden puolella tultiin siihen… kaikki oli sitä mieltä, jopa vanha rumpali Henkka, ettei se vaan enää toimi. Että ei todellakaan ollu mitään riitaa, rupes vaan olee jotenki niin eri tavotteita bändin sisällä. Henkka sano itte, että se on vaa jarruna tässä ja halus siirtyä sivuun, että edelleen ollaan hyviä ystäviä. Me ei kuitenkaan oltu halukkaita lopettamaan bändiä, tuntu et vielä on paljon saavutettavaa ja paikkoja missä ei olla käyty. Pekka oli yksi vaihtoehdoista, tiedettiin ettei sillä ollu bändiä, kun Security Threat oli lopettanu, mutta vähän epäilytti kuinka kiireinen se on koulujuttujensa kanssa. Sit eräänä päivänä Mikan ja Joelin kanssa tässä samaisen pöydän ääressä mietittiin tilannetta, sit mä vaan ajattelin, että kai sitä voi Pekalle soittaa. Juteltiin siinä ensin niitä näitä vähän aikaa, ja sit mä kysyin, et ootko missään bändissä tällä hetkellä? No ei se ollu, ja kysyin sit et kiinnostaisko soittaa. Totta kai sitä kiinnosti, mut ei se varmaan siinäkään vaiheessa vielä tajunnu mihin bändiin sitä oltiin kysymässä… Sit se myöhemmin avautu, että oltiin vähän niinku esikuvia sille kun se hommista kiinnostu, et olihan se kuulemma tosi ihmeellistä, kun siihen bändiin sitten kysyttiin soittamaan. Mut onhan se tosi taitava rumpali, ja semmonen tyyppi, et kyl sen kans juttuun tulee. Ei siinä sit kauaa menny, kun se tuli koittaa, ja kyllähän se saatana toimi, heti ekoista treeneistä lähtien. Pekka sit toi rumpunsa tänne heti ekana viikonloppuna, ja siitä se sit lähti. Hirveen monia reenejä ei keretty vetämään ennen ekaa keikkaa, et olihan se tietty vähän hakemista mut koko ajan paranee. Ja nyt kun ollaan tehty uusia biisejä, niin helvetti, mitä rumputulta sieltä on tulossa!

Olin just kysymässä, et onko vaikuttanu…

– Kyllähän nykyään pystytään tekemään vähän teknisempää materiaalia. Henkka soitti vähän ”punkimmin”, ettei se ollu teknisesti niin taitavasti. Kyllähän siitä saattaa tulla vähän teknisempi ja hevimpi.

Mitä suunnitelmia on uuden levyn suhteen?

– Joulukuussa olis tarkotus mennä nauhottamaan uus levy. Nyt on hirvee into päällä, jotenki Mikalta on tullu biisejä ihan järjetöntä tahtia. Sillon päässään varmaan jo levyllinen biisejä, ei olla vaan hirveesti ehitty treenaamaan, et pari biisiä on ilman mua katottu. Et lauluja ei oo vielä yhessäkään biisissä, mut äkkiäkös ne rykäsee kasaan… Jotenkin on ihan uus into taas tässä bändissä, kun on jotain muutosta tapahtunu. Ja niin se on ollu aina. Silloin kun meille tuli kakkoskitaristi, niin saatiin sellanen uus sysäys siihen, ja silloin ku Henkka tuli bändiin, niin samallailla jotenkin innostu koko asiasta uudelleen.

Seuraavaks tulee sit uus laulaja?

– Toivottavasti, taso paranis ainakin. Mut siis kyllähän muutokset tekee hyvää. Ei ne välttämättä oo toivottavia, mut jos vaikeuksista pääsee siten yli, niin asiat maistuu taas paremmalta.

Mitä annettavaa teillä on vielä musiikillisessa mielessä?

– Kyllä mä luulen että aika paljonkin. Kun noita uusia biisejä kuuntelee, niisson sellanen saatanallinen raivo…

Ei oo semmosta junnaustilannetta syntyny?

– Silloin kun me tehtiin se Never Fall Into Silence, siin oli aika paljon sellasia kevyempiäkin biisejä. Onneks me ei lähetty siitä enää kevyemmälle linjalle. Kun tää nykytrendi on, et pitää olla niitä hirveitä puhtaita lauluja…

Et oo aatellu vetää?!?

– No en todellakaan! Mua vituttaa ne!

Rick Ta Lifekin vetää!

– Oikeesti!? Nykyään kaikki tää mitä Trustkill ja nää julkasee, se on niin saatanan ennalta-arvattavaa. Siin on saatananmoista tykitystä, tuplabasarit soi ja huudetaan niin saatanasti, ja sit kertsissä lauletaan puhtaasti ja kaikki on ihanaa. Se on jotenki niin selkee muotti, minkä mukaan nykyään pitää mennä. Kyllä täyyty olla vähän kiukkuakin musiikissa. Mä oon jotenkin tosi tyytyväinen tohon edelliseen levyyn, et se on ainakin raivokas, jos ei muuta.

Te ootte siellä tšekkiläisellä lafkalla, tuleeko tää seuraavakin levy sieltä?

– Ei.

Onko tää salaisuus?

– On.

Selvä.

– Tässä juuri levy-yhtiön vaihdosta ollaan puuhaamassa.

Seuraava on Universalilla?

– Ei nyt sentään mikään majori, mutta on se isompi ku Day After.

Et paljasta nimiä?

– Ei kai tässä vielä oikein uskalla. Kyllä me ollaan suullisesti aika pitkälti sovittu asiat…

No ei tarvi kertoo… älä kerro…

– Ei siitä tiedä vielä oikein kukaan.

Joo, eiköhän tää ollu tässä…

– Syyn siihen, miksi me ollaan vaihtamassa levy-yhtiötä voin kyllä kertoo. Kun uus levy tulee, niin olis kiva, että ihmiset tietäis, että uus levy on tullu. Mielellään tekis haastatteluja ja kaikkee semmosta. Jos levy-yhtiö on tuolta Keski-Euroopasta, olis kiva että se media siellä myös huomais sen. Viime levyn tiimoilta mä tein ulkomaille varmaan jonku kolme viiva viis haastattelua. Vähän ammattimaisempaa panosta myös sen lev-yhtiön osalta toivois. Day Afteria kuitenki pyörittää yks tyyppi, ja sillon tosi kattava jakelu, se siis jakelee noita amerikkalaisia levy-yhtiöitä tonne Keski-Eurooppaan aika paljon, se vie niin paljon sen aikaa, ettei sillä oo niin paljon mahollisuutta sit panostaa tohon levy-yhtiöön. Se on mukava tyyppi, ja onhan se hyvin meijjän levyjä myyny, mut voishan noita myydä paremminkin (ja nauraa räkäisesti). Nyt kun tää Burning Bridges tuli, ja oli jotenki niin hyvä fiilis siitä levystä, et nyt lähtee!, mut sit jotenkin tuntu et oltiin jämähetty siihen samaan, missä oltiin sen edellisen levyn kanssa. Et kyl asioiden pitää mennä eteenpäin.

Miten te sitte päädyitte sinne ensisijassa, miksette esim. ite julkassu niitä levyjä?

– No ei meillä ollu Combat Rockin kanssa varaa maksaa meijän studioita. On Day After varmasti myyny enemmän levyjä, kuin me oltais Combat Rockin kanssa pystytty, et kyllä se nää kaks levyä on hoitanu ihan mallikkaasti. Mut nyt jotenki tuntuu siltä, että on aika mennä eteenpäin. Me oltiin tutustuttu siihen, kun me oltiin käyty Tsekeissä soittamassa, ja se oli kans diggaillu meitä ihan alusta saakka. Oiskohan se ollu 2001 kun soitettiin siellä Fluff Festissa, keikan jälkeen sit alettiin jutteleen, että se olis kiinnostunu ja siitä se jotenki lähti. Kyllähän se homma toimii, et sillä on selkee sapluuna. Mut sekään ei vielä tiedä meijän suunnitelmista.

Onneks se ei varmaan ymmärrä mitä me tässä puhutaan… ja tää lehtikin on varmaan pihalla vasta sit levyn jälkeen. Teillähän tuli se eka mcd tuolta Impressionilta, joka on Lifeforce nykyään… ?

– Aivan… niin tuli…

Ehkä tästä sitten alkaa spekulaatiot…

Endstand – Burning Bridges

Mihin bändiin sopisikaan tutut juna-vertaukset paremmin kuin Riihimäellä alkunsa saaneeseen Endstandiin. Tärkeästä rautatiekaupungista osin pääradan eteläpäähän siirtynyt orkesteri puksuttaa melkein kymmenen vuoden jälkeen yhä täydellä höyryllä eteenpäin. Rauhanaseman ja Kasisalin väliä reissanneesta taajamajunasta on tullut koko kansan pendoliino.

Jokin verran on vedetty irtiottoa viime vuosien melodiseen rokkimeininkiin, mutta varsinaisesta siltojen poltosta keskivaiheen materiaaliin ei voida puhua. Biisit kuulostavat tutuilta, melodisia kakkoskitaroita, vauhdikasta rokkimeininkiä ja tarttuvia fiilistelypätkiä löytyy, mutta tunnelmaltaan levy on edellistä synkempi ja musiikillisesti raskaampi kuin aikoihin. Ja kyllä tämän lätyn kuultuaan voi todeta, että bändi on omimmillaan juuri tällaisessa kuosissa.

Burning Bridges ei ole kuitenkaan turhan helposti lähestyttävä levy. Astialla rassattu diesel kiihtyy verkkaisesti mutta varmasti. Vauhtiin päästyä kannattaakin tarkistaa se kuuluisa vessa, hyvin tuntuisi toimivan ainakin kipaleet Still The Same, Remind Me ja Bridges Burned.

Endstandin nyt tehtyä kauan kaipaamaani paluuta tutun ratapihan fiilikseen, herää kysymys, mihin tästä eteenpäin. Miten oikorata vaikuttaa tämän Suomi-hardcoren Ukko-Pekan liikennöintiin? Entä kuka häärii Jannen perässä hiilivaunussa?!

Endstand Turun Klubilla

Syksyisenä, kylmänä torstai-iltana oli suunnaksi valittu ravintola Klubi, kun Endstandin uuden ”Burning Bridges” -levyn julkkarikiertueen etapeista oli vuorossa Turku. Mukana reissussa keikoilla on maanmainio On A Solid Rock, ja Turussa lisäksi lämppäämässä paikallinen Ace In The Hole.
Turun pojat ekana lauteilla ja ihan mukavaa tuntui meno olevan, ainakin paikoitellen. Hardcoren, punkin ja nu-metallin välimaastossa seilaava orkesteri ei vain tuntunut tietävän aivan täysin mitä näistä kyseisistä tyyleistä haluaisi vetää. Soitto oli hyvää, mutta bändin laulajan hevanderimaiset kiljunnat eivät oikein välillä tippuneet meikäläiselle. Aineksia olisi varmasti parempaankin, en nyt kuitenkaan missään tapauksessa paskaksi sanoisi.

Seuraavana oli allekirjoittaneen suurin odotus, sillä taas hiukan aikaa oli kulunut kun On A Solid Rockin pojat oli viimeksi nähnyt lavalla. Aina energinen ja varmasti veivaava orkesteri veti biisi toisensa jälkeen Steal It Back -minin kipaleita. Kahdella kitaralla höystetty Solid Rock livesoitanto iski niin maan perkeleesti! Keikan kruunasi todellinen yllärikoveri toisen kitaristin Miikan ottaessa mikin haltuun ja siirtyessä laulaja Tumen seuraksi, alkoi muu bändi vetää Project-X:n legendaarista Straight Edge Revenge -kappaletta. Tanssijalkakin alkoi muutamalla paikallisella vipattaa ja pääsihän siitä kerran pari pyörähtämään. Hyvä meno ja hyvä keikka Solid Rockeilta jälleen kerran.

Illan päätähtenä olikin sitten tietysti Endstand, jonka viimeksi taisin nähdä SOIA:a ja MPB:ia lämmittelemässä. Jätkät aloittivat keikan varmasti, kuten aina ja muutaman Never Fall Into Silence -levyn veisun jälkeen alettiinkin tutkailemaan uutta materiaalia. Burning Bridges levyltä kuultiin mm kappaleet Never Good Enough, Remind Me ja Run Like Hell. Biiseissä kuului todella paljon kehitystä suuntaan ja toiseen, rauhallisempien fiilispohjaisten kohtien käyttöä kappaleissa ja toisaalta taas meno oli mitä raskaampi. Muutamat biisi sisälsivät oikein kunnon hevi-riffejäkin. Aina energinen Endstand veti keikan varmasti ja tiukasti, Jannen laulukin tuntuu jotenkin tiukemmalta.
Hyvä keikka, kolme bändiä illassa tuntui olevan oikein sopiva määrä sillä sen verran alkoi jo väsyttää, joka tapauksessa hyvä meininki ja hyvät bändit.

Helsinki Hardcore Fest

Tieto Sick Of It Allin Suomen keikasta varmasti lämmitti monien mieltä, kuten myös tieto sen peruuntumisesta sai ihmiset vittuuntumaan. Mutta onneksi jätkät tulivat sitten kuitenkin, vähän myöhemmin vain kuin oli alunperin puhuttu. Kylmänä torstaipäivänä Lahti-rokujen odottelun jälkeen päästiin hoitamaan pressihommat Most Precious Bloodin ja SOIA:n kanssa, jonka jälkeen oli sitten tunnin verran itse keikkojen alkuun. Illan line-up oli varsin kova, tarjoten ihmeitä Ameriikanmaalta ja koto-Suomen kovimpia Boltin ja Endstandin muodossa.

Ensimmäisenä veivailemaan aloitti Bolt siinä kahdeksan maissa. Jengiä ei ollut edes vielä tullut paikalle hirveästi, mutta piiri pyöri kohtuullisesti ja mooveja nähtiin. Tiukassa livekunnossa oleva Bolt soitti aivan kuin suoraan levyltä olisi tullut. Parhaita biisejä uudelta ”Deep Within” -platalta kuultiin mm. ”Sons Without Fathers” ja ”Deep Within”. Setin spesiaali nähtiin kun Krisse (Down My Throat) tuli vetämään osansa kappaleessa ”Basis To Brotherhood”, jonka suomeksi laulettu välikohta sai jengin lavan eteen huutamaan. Ja kuultiin Boltin pojilta coverina Bad Brainssiakin. Mahtava keikka jätkiltä!

Aika piakkoin Boltin alkulämmittelyjen jälkeen aloitteli Endstand. Kompat rokin poijjat vetivät tasaisen varmasti kuten aina on tapana. Biisiosastoa kuultiin uudesta vanhempaan, lähes koko ”Hit And Run” ep käytiin läpi ja eipä sitä edellistä pitkäsoittoakaan unohdettu. Biisit toimivat mainiosti ja fiilis oli hyvä ja jengi innostui törmäilemään toisiinsa paikoitellen reilustikin.

Nopeasti ohi oli myös näiden jätkien setti ja oli aika illan ensimmäiseen jenkkivahvistukseen. Most Precious Bloodia ihmiset odottivat aivan liekeissä, sen kyllä huomasi. Ja kun MPB nousi lavalle ja aloitti settinä ”The Great Red Shift” -biisillään, oli tanssilattia täynnä ja mylly kävi kuin viimeistä päivää. Helvetin vakuuttavalla asenteella ja soitannalla MPB tulitti ja kuritti ilman armoa koko settinsä joka koostui myös vanhoista ja uusista biiseistä. Bändin uusi laulaja Rob Fusco oli todella vakuuttava mikin varressa ja todisti osaavansa hommansa tulkitsemalla myös vanhemman ”Nothing In Vain” -levyn biisejä, joista helminä mainitsisin ”Apparation” -veisun. Uutukaiselta ”Our Lady Of Annihilation” levyltä kuultiin taas mm. kappaleet ”It Runs In Blood” ja ”So Typical My Heart”. Lähes koko keikan aikana pitti pyöri tasaisen komeasti ja keikan päätti täydellisesti coverina vedetty Gorilla Biscuitsin ”New Direction”. MPB:n jälkeen alkoi itselläkin olla jo mehut ulkona ja kunto alkoi tökkimään.

Ja vielä olisi jäljellä itse headliner, legendaarinen hardcore orkesteri Sick Of It All. SOIA:aa saatiinkin sitten odotella hetkinen ja kun New Yorkin pojat viimeinkin pääsivät lavalle niin rummut pamahtivat heti ensi tahdeilla rikki. Siinä sitten odoteltiin ja bändin karismaattinen nokkamies Lou heitti läppää. Pian oli homma kuosissa ja keikka pääsi jatkumaan. SOIA soitti kuolemattomia klassikoitaan ekalta ”Blood, Sweat And No Tears” –levyltään aina uuteen ”Life On The Ropes” -albumiin saakka. ”Paper Tiger” -biisin aikana saatiin myös mystinen feat-vieras vetämään alkuperäisesti John Josephin laulamat partit biisissä. Hirveällä energialla painanut SOIA ei väsynyt hetkeksikään ja myös alhaalla pysyi taistelutanner käynnissä koko keikan. Noin puolessavälissä keikkaa ruvettiinkin sitten harjoittelemaan wall of deathia, braveheartin hengessä. Bändi veivasi mm. biiseijä ”Scratch The Surface”, ”Just Look Around”, ”Step Down” ja ”For Now”, myös ”Rat Pack” -kuultiin ja kyseiseen biisiin napattiin laulaja yleisöstä ja hyvinhän biisi meni vaikka Lou vähän naamaansa välillä väänteli, moinen kokemus kyllä varmasti!

Ikävä kyllä lähtö tuli ennen kuin SOIA lopetteli eli encoretkin jäi näkemättä. Kuitenkin käsittämätön ilta oli jokatapauksessa ja varsin suurella mielenkiinnolla jäämme odottelemaan uusia Hellsinki Hardcore Festejä! Isoa kättä järjestäjille, helvetin mahtava keikka.

Nine Turun Klubilla

Suomen Nine & Endstand rundia tulikin odoteltua jonkin aikaa ja 10 päivä joulukuuta oli vuorossa Turun Klubi. Soittojärjestyksenä oli Endstand, Disco Ensemble ja viimeisenä luonnollisesti Nine. Jengiä paikalla oli juuri sopivasti, ei ollut paikka piukkaan pakattu, eikä ollut liian vähääkään. Entinen Säätämö kuulosti samalta kuin ennenkin, eli hyvältä. Soudit kusivat jotenkin hieman, mutta pääosin hyvältä ja selvältä kuulosti.

Endstand veti perussetin ja hyvä oli meno ja hyvät oli biisit. Parhaimpina irtosivat uudelta mcd/10″:lta ”Cross To Bear” ja ”Fall”, sekä viimeisimmän kokopitkän helmet ”Fuel” ja ”I Promise Not To Stay Quiet”. Vakiona tuli tietysti myös melkein joka keikalla kuultu ”Dead Flies Off Window Sill”. Vanhempaa matskua edusti arvokkaasti ”Fragile”. Jätkien lavameno oli, kuten aina, vauhdikasta, mutta silti jotain väsyneisyyttä tuntui kuitenkin olevan. Tiedä sitten mistä johtuen. No Endstand oli mielestäni kuitenkin loistava taas kerran.

Seuraavana oli vuorossa Disco Ensemble, joka oli hommannut suosiotaan juhlistaman ison punaisen taustakankaan DE tekstillä ja esikoislevy Viper Ethicsin kyykäärmeen päällä varustettuna. Paikalle oli myös tässä vaiheessa valutut jengiä lisää, ilmeisesti juuri settiänsä aloittelevan bändin huumassa. Pojat aloittivat energisesti ”Dynamite Days” –biisillä, suoraan Viper Ethics platan ykkösbiisillä. Vanhemmasta matskusta keikalla kuultiin ainoastaan Transatlantic ep:n nimikkobiisi. Muita viperssiltä irronneita biisejä olivat mm sinkkubiisi ”Mantra” ja kovat vedot ”Videotapes” ja ”In Neon”, jälkimmäisen edustaessa sitä bändin menneisyyttä, jota tuolla esikoislätylläkin olisi lisää kaivattu. Disco Ensemblekin soitti ja näytti hyvältä, mutta vielä oli sokerina pohjalla ruotsin Nine.

Rockhardcoremetal -sekamelska Nine aloitteli synkällä introlla, josta lähdettiin sitten suoraan mäiskeeseen. Vakuuttavalla otteella Nine rokkasi Turun totisesti, ja oikeuksiinsa pääsivät muiden muassa uuden levyn biisit ”Inferno” ja ”Euthanasia”. Normaalin kokoonpanon lisänä bändillä oli myös toinen kitaristi, joka antoi kyllä meininkiin potkua. Myös vanhempaa matskua tuli, joista varsinkin 2001 ulostetun Lights Out -levyn biisit olivat aivan helvetin mahtavia. ”Time Has Come” ja ”Anaemic” olivat ehdottomasti parhaita biisejä setissä. Asenteella ja todella tiukalla ja osaavalla soitolla Nine tykitti illan täydelliseksi. Seuraavana päivän lähdettiinkin sitten bändin perässä Tampereen suuntaan, paikallisen Klubin tiloihin.

Disco Ensemble, Endstand ja Sunride TVO:lla

Perjantaina kuultiin Endstandia ja muita Tampereella ja olihan sitä sitten pakko lähteä kotopuoleen Turkuun kääntymään lauantaina kun kerran mahdollisuus tuli kohdalle. Saavuttiin Turkkuuseen sitten hyvissä ajoin joskus hieman enne ysiä ja siinä sitten palloiltiin hetki (mm. herkullista hese kahvia). No mentiin sitten aikaa tappamaan sisälle ja odoteltiin siinä muutama tunti kunnes eka bändi aloitti joskus siinä yhdentoista maissa.

Luvassa oli jo perjantaina kerralleen nähty Sunride. Sunriden rokkihevi ei meikälle koskaan oikein tippunut ja keikan istuskeltuani alkoi fiilikset nousta vasta kun tulossa oli Endstand. Tosin Sunridesta vielä sen verran, että eihän se huono bändi ole, hiton tylsää musaa vaan meikän makuun.

No joka tapauksessa Endstand oli seuraava, perjantaina jo kova keikka nähty ja tänään odoteltiin sitten vaan lisää. TVO:n tuskallisen pienet tilat puskivat mieleen hieman vitutuksen poikasta mutta kyllä sitä tilaa sitten sai kun hieman huitaisi. Tuttuja biisejä veivasi Endstand, aloittaen Fire Inside lätyn Solitary-biisillä. Uusimmalta kokopitkältä ”Never Fall Into Silence” tuli varsin tukku biisejä joista parhaat I Promise Not To Stay Quiet ja The Fuel kuultiin jo alkupeleissä. Myös ”hittibiisi” Dead Flies Off Window Sill saatiin kuulla. Meno oli hyvä ja Endstand näytti miten rokataan, ei kyllä tunnu loppuvan jätkiltä energia ikinä. Se Endstandista sitten, hyvä keikka jälleen.

Harmittavaisen tunkkainen TVO alkoi myös olemaan hyvin täynnä jengiä kun Disco Ensemble valmistautui keikkaansa. Tapahtuma olikin loppuunmyyty, eikä tuo mikään ihme, sillä hiton kovat bändit olivat paikalla. Ja niin, sitten siitä DE:tä. Meikälle uusi levy ”Viper Ethics” tippui ihan kympillä kuten myös sitä edeltävä ”Transatlantic” ep, joten kyllä sitä keikkaa odoteltiin innolla. Tyydyin kuitenkin tällä kertaa katselemaan sivusta, kun DE aloitti veivaamaan. Ykkösenä kuultiin Dynamite Days, eli uutuuslätyn eka pläjäys. Disco Ensemble väänsi energisesti koko keikan ja hyviä biisejä riitti, sillä pojat vetivät myös koko Transatlantic ep:n läpi ja yhden vanhemmankin biisin (Turpentine) encorena. Hitto on se pakko mainita että DE laulaja Miikan ääni on kyllä toimiva ja kokonaisuudessaan bändin musiikki on nykytilanteessakin helvetin hyvää, vaikka vanhat mättöajatkin miellyttivät. Ikävä kyllä niitä mättöjä ei tänäkään iltana kuultu, mutta häivähdystä vanhasta saatiin silti, sillä toisena encorena kuultiin In Neon. Viper Ethics levyn biiseistä saatiin kuulla lisäksi mm. sinkkulohkaisu Mantra, Videotapes ja Zombies.

DE veti illan loppuun kunnialla ja hyvä mieli jäi. Endstand ja Disco Ensemble olivat todellakin reissun arvoiset, sillä automatka takaisin Tampereelle oli hyvin väsynyt. Kun vielä saisi sitä uutta Endstandin mcd:tä haltuun…

Endstand – Never Fall Into Silence

Taisin nähdä Endstandin ensimmäisen kerran livenä joskus syksyllä -96 kasisalilla. Eipä olisi silloin uskonut, mihin asti bändi vielä porskuttaa. Tsekkilafka Day After julkaisi uuden levyn ja se todistaa, mitä Endstand osaa parhaiten, eli tehdä hienoja, rokkaavia hardcorepunk-biisejä tärkeistä asioista tuhdisti kitaraa vinguttaen.

Saundit ovat huippuluokkaa, Astiastudio takaa laadun ja kai nämä herrat useamman levyn tehneenäkin tietävät mitä haluavat. Laulut on miksattu enemmän pintaan kuin esimerkiksi ”Fire Inside” -kymppituumasella, ja hyvää rähinäähän ne ovat. Muutamassa biisissä kuuluu todella voimakasta eläytymistä lauluun. Singalongeja ja backuppeja löytyy mukavasti ja varmasti keikoilla mikki saa kyytiä. Soitto on mallikasta, tiukkaa ja tarkkaa. Toisen kitaristin myötä biisit ovat monipuolistuneet ja niissä on paljon tarttuvia koukkuja sekä nyansseja, niin kuin sanotaan, mutta niistä voitte lukea lisää Rumbasta. Itse keskityn kuvailemaan minkälaisia fiiliksiä levy herätti. Vikan biisin piano-outro oli aika odottamaton yllätys, mutta toimii lopulta pirun hyvin loppufiilistelynä. Levyn tyylikkään yksinkertaisista kansista on vastannut Kristofer Pasanen. Levy jatkaa aiemman kuvaseiskan aloittamaa perhosteemaa, nyt perhosen ruumiina on sitten luoti. Pääkalloja ja luoteja, seuraavan levyn kanteen sitten varmaan ydinpommi tai jotain.

Sanoitukset ovat aika samaa linjaa kuin aiemmin, epäkohtiin puututaan niin omassa elämässä kuin laajemminkin. Havaittavissa on ehkä jonkinlaisen tarkkailijan rooliin siirtyminen… kuitenkin sanoma on simppeli: älä luovuta, seiso omilla jaloillasi ja tee unelmistasi totta. Sanoitukset ovat selkeitä, ei asioita tarvitse aina esittää liian monimutkaisesti, vaan niin kuin ne ovat. Mutta silti niissä vältetään toistamasta itseään tai muita. Levyltä nousee ylitse muiden biisit I Promise Not to Stay Quiet, Turncoat ja Someone Is Watching You. Yhtään täytebiisiä levyllä ei tunnu olevan, vaan se tuntuu hiotulta kokonaisuudelta.

Paljon rasvaa tukassa, paljon inkkiä ihossa ja vitusti hyvää meininkiä löytyy tältä levyltä. Poista kaupasta tai distrosta, kun kohdalle osuu.

Catharsis Torvessa

Oli synkkä ja myrskyinen sunnuntainen syysyö. Lahden Torveen oli kerääntynyt sekalainen, enimmäkseen krapulainen, joukko erilaisia hippejä kuuntelemaan ja katselemaan ulkomaalaisia. Coca-Colan (perustaja John Cocacola) kotikaupungista Atlantasta oli itäblokin kautta Suomeen saapunut Catharsis, jota lämmittelivät siinä kuitenkaan onnistumatta (ei tullut pisteitä, edes kauniilta naiskitaristilta…) Endstand ja Morning After.

Itse missasin illan ensimmäisen orkesterin, eli Morning Afterin. Kyseltyäni ihmisten mielipiteitä ko. spektaakkelista, osa kehui illan parhaaksi. Tiedä häntä, mutta enpä ihan paskaksikaan jaksa uskoa. Endstand soitteli sitten omia biisejän. Oli kiva kokemus pitkästä aikaa kuulla näitä Suomi-hardcoren ikoneita. En tiedä pettivätkö vaikkuiset korvani, vai olisikohan rokkivaikutteet hitusen vähentyneet. Nykypäivänä harvemmin kuullut välispiikit, joissa puitiin mm. kasvissyöntiä ja lasten kasvatusta, antoivat viitteitä siitä mitä tuleman pitää. Hyvä setti siis.

Catharsista en ollut ikinä ennen tätä iltaa kuullut, mutta pienellä hajulla olin mistä oli kysymys. Olin kuullut muun muassa, että laulaja on koditon omasta tahdostaan. En uskaltanut toivoa älytöntä myllytystä tanssilattialla, olihan kyseessä ilmiselvä hippi! No, keikka kuitenkin alkoi. Ajoittain hyvänkin kuuloiset runttauskohdat pilattiin loppujen lopuksi mitään sanomattomilla fiilistelykohdilla tai huohotuksella. Laulaja oli myöskin pettymys, varsin heikkoa oli artikulointi. Juttua kuitenkin piisasi biisien välillä. Tuli ajoittain hitusen vaivautunut olo kun äijä tuli aivan nenän eteen puimaan, muutenkin epämiellyttävä otus sylkileikkeineen sun muine omituisuuksinenn. Ihan hyvää asiaahan siellä kuitenkin puitiin ja hyvä niin. Omaa kuppikuntaani tämä ei kuitenkaan nähtävästi miellyttänyt, mutta poliittisesti aktiivisemmat skidit olivat varmasti tohkeissaan.

Kokonaisuudessa vaisu tapahtuma, jossa hyvänä puolena kuitenkin lähes sata paikalle vaivautunutta kidiä, joka varmasti sai John Roosterin hieromaan karvaisia käsiään. Väsynyt ilta sai arvoisensa päätöksen, kun hiivin himaan puoli yhdentoista maissa.