Avainsana-arkisto: End Begins

Töminä 2011

Töminä! Itselläni oli henkilökohtainen Ilosaarikokemus alkanut jo tätäkin aiemmin, edellisenä iltana kun tuli piipahdettua Kerubissa, alkuperäisessä Ilosaaressa sekä Wanhassa Jokelassa kuuntelemassa The B and the Bandin yllärikeikkaa (Jaakko & Jayn kaltainen akustista ja räyhäävää, punk-henkistä musiikkia soittava trio, mutta parempi) sekä virvokkeita nauttimassa. Tokihan Tuusniemen Petonipunkkikin olisi kiinnostanut, mutta enpä itse voi noille päällekkäisyyksille mitään. Koska viikonloppu tulisi kulumaan Joensuussa, oli omalla kohdallani itsestään selvää että Töminästä alettaisiin nyt rakentamaan perinnettä. Kovaakin kovempi esiintyjäkaarti varmisti sen, ettei Sulo-klubille ollut minulla mitään jakoa.

Toisin kuin viime vuonna (jolloin VR:n mokailujen takia missasin Civil Abusen kokonaan ja näin Death With a Daggerilta jopa yhden biisin) olin saapunut Joensuuhun jo edellisenä iltana, joten ei tarvinnut enää sen enempää kikkailla käytännön muodollisuuksien kanssa. Ensimmäisenä soitti orkesteri nimeltään Mastodontti. Jotenkin olin elänyt siinä käsityksessä, että bändi olisi soittanut enemmänkin 77-henkistä punk rockia, mutta aika helposti olen sitten näköjään harhaan johdatettavissa. Sitten muistin olevani yksi niistä harvoista onnekkaista, jotka saivat Street Rovers’ Union -splitin sijasta levyllisen SA-INTia, joten yhteinen taipaleeni Mastodonin kanssa on lähtenyt liikkeelle väärällä jalalla. Pitäisi varmaan tehdä jotain sen splitin suhteen.

Ills on sellainen bändi, josta hardcoren ystävät tuntuvat olleen tohkeissaan mutta joka itseltäni on mennyt kokonaan ohi. Ei tänä päivänä ihan kaikkea kiinnostavaa voi mitenkään saada heti käsiinsä. No, tutun näköisiä naamoja siellä lavalla oli ja bändin musiikki nyt ei kauheasti eronnut ukkojen muiden bändien (Lighthouse Project, Cold Inside) vastaavasta. En sano muuta kuin että Ills oli nyt ihan jees, mutta muodostan varsinaisen mielipiteeni bändistä vasta lisäkuuntelujen jälkeen. Yleislakko puolestaan soitti ihan perusvarman keikan, joka ei tarjonnut suuremmin yllätyksiä muttei kyllä pettymyksiäkään. Tämä oli kolmas kerta, kun ylipäätään näin bändin lauteilla mutta ensimmäinen uuden levyn julkaisemisen jälkeen. Ihan yhtä kova Yleislakko ei kyllä ollut kuin odotin sen olevan, mutta ehkäpä odotukset olivat taas korkealla? Hyvähän tämäkin keikka oli, mutta kiire tuntui hieman vaivaavan.

Ydinperhe nyt oli Ydinperhe. Bändi soittaa erityisen vihaisia keikkoja, ja arvaan myös laulajaa ärsyttäneen Sue-lavan ylimitoitettu koko ja etäisyys yleisöstä. Ydinperhe sopii paremmin pienien kusiluolien nurkkiin kuin festivaalilavoille, se nyt on selvä. Hemmo lähti siis lavalta lätkimään ja tekemään parempaa tuttavuutta joensuulaisyleisön kanssa, mutta järjestyksenvalvojat eivät taas olleet siitä erityisen mielissään. Sanoisin, että siinä oli aitoa kaaosta ja täydellistä järjestyssäännöistä piittaamattomuutta. Koko keikkaa en valitettavasti pystynyt nyt tällä kertaa katsomaan muun säätämisen (eli Yleislakon haastattelemisen) takia. Saavuin kuitenkin parahiksi näkemään Cigarette Crossfiren, joka taas oli niitä bändejä, joiden näkemistä olen odottanut hetken aikaa. Bändi on soittanut enimmäkseen pääkaupunkiseudulla ja ne loput mahdolliset keikat olen sitten sivuuttanut milloin ties mistäkin syystä. Se vuodenvaihteessa ilmaantunut seiskatuumainenkin on parantunut ajan saatossa. Olihan se nyt hyvä, vaikka tuttuja biisejä olivat vain ne kolme jo julkaistua kappaletta.

En nyt suoranaisesti sano että Käpykaarti oli omalla kohdallani illan odotetuin nimi, mutta se kuulosti jälleen hyvältä. En sano että punkin pitäisi olla poliittisia palopuheita pursuavaa paatosta, mutta kyllä jotain olennaista menetetään jos minkäänlaista kantaa ei uskalleta ottaa. Käpykaarti uskaltaa ja se onkin erittäin punk. Pisteet Käpykaartin jermuille, varsinkin Satrulle. Mies sai välispiikeillään varmasti monen sunnuntaipunkkarin höristelemään korviaan. Ehkä jopa koki jonkinlaisen valaistumisenkin tuona iltana, mutta tiedä häntä. Mutta yhtyeen LP on kova, joten käykääpä ostamassa. Tosin saksofonia toivoisin kuulevani vaan enemmän, oli kyseessä sitten keikat tai levytykset.

End Begins sai kunnian olla illan ainoa ns. hupparicorebändi ja illan ensimmäinen lahtelaisbändi, vaikkei yhdelläkään bändin jäsenellä hupparia ollut (ainakaan lavalla) eikä se nyt muutenkaan niin kauheasti Illsistä eronnut. Bändin soitto sujui ihan mukavasti, mutta ehkäpä se Metalliauringon veto oli kovempi välittömämmän vuorovaikutuksen vuoksi. Yksi biisihän oli kaiketi Celtic Frost -cover, mutta en itse ainakaan tunnistanut sitä. Joko bändi sai biisistään omannäköisensä tai sitten soitti sen niin huonosti, en tiedä. Sen toisen lahtelaisbändin Part Time Killerin olen puolestaan nähnyt ilmeisesti liiankin monta kertaa lyhyen ajan sisällä, kun keikan täydellinen missaaminen ei tuntunut missään. Olisin sen silti ehkä voinut katsoa, ellen olisi ollut kiireinen End Begins -nimisen veljessarjan kanssa puutaheinää höpöttäessä. Frankie the Damagen sentään pääsin katsomaan, ja pitää kyllä sanoa että bändi toimi paremmin kuin levyllä. ”Payback Time” on muuten ihan mainio levy, se mainittakoon. Typön perseestä en ehtinyt saada kunnollista kuvaa, kun mies kankkujaan esitteli haltioituneelle yleisölle.

Kieltolain piti esiintyä jo viime vuonna, mutta jostain syystä se keikka jäi soittamatta ja korvaajaksi taidettiin saada Selfish. Missään muuallakaan en ollut bändiä nähnyt, joten tätä vetoa oli odotettu. Hyvä ja intensiivinenhän se olikin, mutta myös tolkuttoman lyhyt. Kestikö se nyt sitten vartin? Väkevä päätös Töminälle siitä huolimatta, tai siitä johtuen. En kovin montaa kertaa poistunut tapahtuma-alueelta, joten siinä illan aikana kadulle oli syntynyt helvetin esikartano festarihassuttelijoineen ja satunnaisine teinijuoppoineen. Kunhan siitä esteradasta selvisi, oli hyvä päästä juomaan viiniä mukavan illan päätteeksi ja valmistautumaan varsinaiseen Ilosaareen. Tosin itseäni kiinnosti Töminä pääfestaria enemmän  jo lähtökohtaisesti, ja niinhän siinä kävi että Töminä asetti sellaiset puitteet että siitä olisi hyvänkin rokkifestarin pistää paremmaksi.

[flickrfeed photoset=72157627154420153]

Metalliaurinko 8

Metalliauringon järjestäminen ei ollut tänä vuonna erityisen helppoa puuhaa järjestäjille. Harjavallan koulurannalla saatiin kuitenkin kuunnella hardcorea ja hieman melodisempaakin punkkia, vaikka lopulta alueella ei ollutkaan edes ruokakojua ja molemmat ulkomaanvahvistukset (Cold Existence ja In Blood We Trust) tipahtivat ohjelmasta pois. No, itse en kokenut henkilökohtaisesti mitään menettäneeni ulkomaalaisbändien jäätyä väliin, vaikka noin kuriositeetteina ne olisi voinut katsastaakin. Festivaalikokemus oli hemmetin hyvä ilmankin.

Koko aamupäivän Venomin nykytuotantoa (pattu mitä viskaa!) kuunneltuni matkasin taas Harhavaltaan. Hetken aikaa ehdin alueella vain hengailla ja särpiä virvokkeita, kun mölyäminen alkoi. Lappeenrantalainen 53 Stabwounds sai olla auringonpaisteisen päivän aloitusbändi. Keikka oli oikein hyvä ja Ulla hyvä vokalisti. Keikka herätti hieman ajatuksiakin; jäin miettimään naisten vähyyttä bändien keulilla, kun musiikki on vähänkin aggressiivisempaa. Ison lavan korkannut, ”Suomen New Yorkista” eli Raumalta lennähtänyt Last Weekend Mistake oli itselleni täysin uusi nimi. Tai kyllähän meitsi punkkia odotti, ja sitähän sieltä sitten tulikin. Ihan menevää meininkiähän raumalaiset esittivät, mitä nyt bändi näytti orvolta isolla lavalla kun vähäinen yleisökin seisoi lavasta melko kaukana. Nimi korvan taakse.

Become a Threat oli aikas kova. Joudun tunnustamaan, ettei alkusyksyllä julkaistu pitkäsoittolevy ole ollut järin aktiivisessa kuuntelussa, mutta livenä bändi moukaroi erityisen vakuuttavasti. Melodisempaa punkkia esittänyttä One Hidden Framea päädyin lähinnä seuraamaan kaljateltasta käsin, mutta End Beginsin keikka piti katsoa. Edellisen näkemisen ja tämän keikan välillä on julkaistu ”One Step Forward, A Lifetime Back” -levykin, ja se on soinut taloudessani useammin kuin BAT:n präiskäle.

No Second Thought puolestaan alkaa olemaan ilmeisesti jo jonkinlaisessa noususuhdanteessa. Porilaiskvartetti oli Ratfacen ohella ainoa bändi, joka elämöi koulurannassa viime vuonnakin. Nyt vaan bändi oli isommalla lavalla, mikä tosin tuntui hieman ylimitoitetulta. Ehkäpä NST olisi potkinut paremmin yleisöään lähempänä?  Enemyblood oli kovempi kuin Beartown Hardcorefesteillä. Onkohan kyse sitten kehittymisestä, mutta tällä bändillä groove tuntui olevan jyräävämpi kuin Metalliauringon muilla bändeillä. Enemyblood tarttui kuin hyttyset omiin kinttuihini, joten pitää olla varuillaan jos bändi jotain jossain vaiheessa julkaisee.

Jukka Kiesi kaljateltassa taitaa muodostua Metalliauringossa traditioksi, vaikkei tämä ole siellä tainnut soitella vielä kovinkaan montaa kertaa putkeen? Helppohan siinä on mukana laulaa ”väistä ko mie ryyppään” tai ”suomalaiset on arkoja narkkaamaan”. Itse tosin jätin laulamiset väliin, kun siinä olisi tullut kaikille paha mieli. En myöskään jäänyt seuraamaan koko settiä, mutta kuulin kauempaa että ainakin Irwin Goodmanin Ei tippa tapa tuli coverina. Sinänsä ironinen veto, kun Kiesin biiseissä tippa kyllä tappaa.

Ihme kyllä, tämä oli ihan ensimmäinen kerta kun näin Boltin lauteilla. Olen jotenkin onnistunut väistämään bändin keikat melko tehokkaasti, mutta olihan tämä nyt odotuksen arvoista. Varsinkin ”Behind Obstacles Lies the Truth” -levyn biisit olivat komeaa kuultavaa. Boltin jälkeen tulikin sitten vesisade, joka kasteli hämähäkit ja urpot. Sade ei tosin osunut kuin vain Jaakko & Jayn (eli suomalaisittain ”Jaska ja Jei”) ajaksi. Se olikin sitten ainoa bändi, jota en katsonut. Tai näin minä yhden biisin, kun tulin ihan setin loppuvaiheilla takaisin porttien sisäpuolelle. Part Time Killer tuli sentään tsekattua, vaikka uusi levy oli lähtenyt matkaani kauan etsimäni Rytmihäiriö/Chaosbreed-splitin kanssa vasta varttia ennen keikkaa.

Ratface taas oli oma itsensä. Viime vuoden raportissa ihmettelin yhtyeen sijoittamista pienelle lavalle, mutta se olikin perustellumpaa nyt kun seurasin touhuja lähempää. Eihän tuota saunakillazien touhuja voi kutsua oikein muuksi kuin välittömiksi? Bileet olivat noin yleisesti ottaen muutenkin jo hyvässä vauhdissa, jolloin Ratfacen keikka sijoittui juurikin oikeaan hetkeen. Aurinko laski ja yleisön kollektiivinen humalatila nousi. Ja kyllähän siellä taas kikkeli vilahti, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuulunut yhdellekään bändiläiselle.

Ja tässä vaiheessa alkoi taas sataa, nimittäin Gambinaa. Rytmihäiriötä en ihan odottanut Metalliauringon pääesiintyjäksi, mutten valita. Ohjelmisto rakentui pääasiassa uudemmista biiseistä, kuten Aaveenpäästä. Kontrasti uuden ja vanhan tuotannon välillä on melkoinen, joten menoa tasapainottivat pari vanhempaakin biisiä. Perjantaina juostiin on kuultu nyky-Rytmiksen keikoilla muistaakseni aiemminkin, mutta Raaka ja tolkuton verityö taisi olla vähän harvinaisempi veto. Olin valmis tarjoamaan Unelle Pectus-pastilleja, mutten sitten viitsinyt kun lauluhommat olisivat vain turhaan siitä kärsineet. Sitä odottamaani Rytmihäiriöfani-ryntäystä ei näkynyt. Näkemäni Rytmihäiriö-paidatkin sai laskea yhden käden sormilla.

Nyt harmitti lähinnä vanhakantaisemman hardcoren puute, viime vuonna sentään oli Riistetyt ja Appendix (jotka eivät tosin jengiä pahemmin kiinnostaneet). Ei lineup olisi yhtään kärsinyt, jos esiintymään olisi saatu vaikkapa Ydinperhe tai vastaavanlainen bändi. Monipuolisuus on jees, vaikka tässäkään kattauksessa ei ollut ensimmäistäkään huonoa vetoa. Yleisöä vaan olisi mahtunut paikalle hieman enemmänkin. Fiilistä oikeastaan laskivat vain sadekuuro ja hyttyset. Yritin lisätä tähän raportin loppuun kahta tai kolmea suosikkiani, mutta päätin luopua ajatuksesta. Listaaminen olisi ollut liian hankalaa ja sitä paitsi turhaa. Ehkä Ratface oli kuitenkin kovin.

Jos nyt pitäisi miettiä osallistumista mahdolliseen yhdeksänteen Metalliaurinkoon, ei tarvitsisi kauaa miettiä. Paikalla ollaan kuin peräpukama, olettaen että järjestävällä taholla vielä on intoa järjestää tämmöiset kinkerit.

Metalliauringon kuvasatoa täällä.

End Begins – One Step Forward, A Lifetime Back

Lahtelainen End Begins ei ole ihan niitä maailman aktiivisimpia yhtyeitä, sillä bändi ei ole pitänyt itsestään meteliä fyysisessä formaatissa kovinkaan usein. ”Wartime All The Time” MCD on jo vuodelta 2004 ja sen jälkeen onkin tullut vain joitakin kokoelmabiisejä. Nyt kehä otetaan haltuun pariin otteeseen myöhästelleellä ”One Step Forward, A Lifetime Back” -pitkäsoitolla.

Kansikuva on suoraan sanottuna osuva. Melko aggressiivisesta mättämisestähän tässä juurikin on kyse, metallisen hardcoren keinoin. Tahti on kiivas, taukoja ei juuri anneta mutta peli vihelletään poikki ennen kuin 30 minuuttia täyttyy. Vokalisti Kehon äänestä diggasin, ääni on rujo ja vihainen, mutta selkeä. Hyvin saa selvää, kun tämä karjuu muutakin kuin sitä perinteisintä backstabbing-osastoa. Omaksi feivöritiksi nousee napakka kakkosbiisi Scapegoat, mutta eipä levyllä oikeastaan ole löysäilyä muutenkaan. Ei tällä kirjoiteta historiankirjoja uusiksi tai tehdä mitään muutakaan erityisen räväyttävää, muuta kuin että tarjotaan sitä mitä luvataankin. Albumin kymmenen raitaa ovat perin elinvoimaisia, tarttuvia ja perinteitä vaalivia. Lajityypin ystäville kiekko on ainakin suositeltava tutustumiskohde, mutta tämä onkin varmaan kaikilla jo plakkarissa.

Voin kuvitella, miten kommenttiboksiin ilmestyy nillitystä kaverijournalismista. Se, että bändissä vaikuttaa parikin Lammas Zineen kirjoittavaa urpoa, ei vaikuta levyn arvosanaan mitenkään. Tämä nyt oikeasti sattuu olemaan kurkoa.

End Begins julkaisee debyyttialbuminsa maaliskuussa

Lahdessa vuonna 2003 perustettu END BEGINS julkaisee vihdoin odotetun debyyttipitkäsoittonsa. ”One Step Forward, A Lifetime Back” -niminen lätty sisältää 10 kappaletta perinnetietoista hardcorea, modernia metallisärmää unohtamatta.

Full House Records julkaisee levyn ainoastaan gatefold-vinyylipainoksen, jonka sisältä löytyy koko albumi myös CD:nä. Albumi löytyy kaupoista keskiviikkona 2. maaliskuuta, mutta malttamattomille levy on saatavilla jo levynjulkaisukeikalla perjantaina 25.2. Rooster Festissä Lahden Torvessa.

Beartown Hardcorefest 8

Perjantai

Suklaajoulukalenterista (kaikkihan niitä käyttävät, right?) sai avata kolmannen luukun, kun oli aika uhmata Porin kylmettynyttä säätilaa. Kapusin 21-vaihteisen, käytettynä ostetun maastopyöräni satulaan ja vaihtelin vaihteita kahden toimivan vaihteen (helvetin kevyt tai helvetin raskas) välillä, kunnes huomasin vasemmalla puolellani irvistelevän seepran. Olin siis saapunut Baarikaapin nurkille! Astelin sisään, tilasin kiulullisen vettä ja palloilin ympäri baaria sellaisen tunnin verran, ennen kuin jukeboxin tarjoama mekkala (eli pääasiassa Pantera) vaihtui livemusiikin suloisiin säveliin.

Maailmanhistorian kahdeksannen BTHC-merkkiset bailut potkaisi käyntiin Enemyblood, tosin jonkin verran myöhässä. En myöhästymisen syistä tiedä muuta, kuin että jotakin tai jotakuta odoteltiin paikalle saapuvaksi. Enemyblood oli minulle tuntematon bändi, mutta kyllähän bändin metallinen hardcore vähintään kohtalaisesti toimi, vaikkei toisaalta sen kummemmin sytyttänytkään. Yleisö oli tässä vaiheessa iltaa (odotetusti) vielä hieman nihkeänä, kuten aina tämmöisten kekkereiden ensimmäisten bändien aikana. Kyllä siellä muutama pittaaja taisi setin loppuvaiheilla olla tuulimyllyjä simuloimassa.

Last Laugh oli Last Laugh. Lällärit soittivat kunnialla settinsä läpi nopeatempoista ja illan (ja oikeastaan koko festareiden) old schooleinta hardcorea ja Renne heitti epäkorrekteja vitsejä. Tekisi mieli toistaa joitakin niistä tässä raportissa, mutta enpähän kehtaa. Jostain syystä Last Laugh ei kokonaisuutena iskenyt kuitenkaan ihan niin kovaa kuin olin odottanut, mutta en osaa sanoa mistä se saattaisi johtua. Missään nimessä bändin keikka ei ollut huono, mutta ei se vuoden keikkojen top kymppiinkään pääse. Yleisö tuntui olevan parhaiten mukana myös Lälläreiden kohdalla setin loppupuoliskolla, varsinkin Cro-Mags -coverin aikana.

Perjantai-illan sai päättää End Begins. Bändi ei kuulemma treenaa kovinkaan usein, vaikka tuskinpa soiton hiominen tiheämmän treenaamisen avulla ei ole millekään bändille koskaan pahasta. Yleisö tuntui olevan paremmin messissä koko setin ajan eikä vain yhtä osaa siitä, ja tämä tietysti vaikutti positiivisella tavalla bändin soittoonkin. Vai johtuiko se sittenkin toisen kitaristin pimeässä hohtavasta kitarapiuhasta?

Baarikaappi soveltuu tämmöisille keikoille nykyään aiempaa paremmin, sillä keväällä tapahtuneen vesivahingon yhteydessä tehty remontti on avarruttanut lavan edustaa kiitettävästi. Edellisen kerran olin tämmöisiä pirskeitä todistamassa Baarikaapissa St. Hoodin ollessa mestoilla, jolloin tilan ahtaus ja yleisön suhteellisen suuri määrä eivät kohdanneet toisiaan. Tuolloin pitkässä ja kapeassa tilassa oli sen verran tukalaa, että jopa ovella sai varoa ettei äijänköriläitä lentele jalkoihin. Perjantaina kaljaakaan ei lennellyt kenenkään päälle ja ainoastaan yksi monitori oli vaarassa tipahtaa lavalla Lälläreiden setin loppupuolella.

Lauantai

Heti kekkereiden alussa väkeä näkyi olevan paikalla enemmän. Tosin osa porukasta ei tainnut olla paikalla niinkään bändien takia, vaan taisi olla joukossa pikkujoulujen juhlijoitakin. Pikkujoulukausihan on tosin startattu jo elokuussa, joten eipä tuo ole ihmekään. Katastrofin ainekset olivat kasassa tosin vasta sitten, kun tätä jengiä eksyi tanssilattialle, jossa (pääosin) porilainen No Second Thought aloitti settiään.

Porukka oli hyvin mukana, mikä oli itselleni lievä yllätys, kahdella aiemmalla näkemälläni keikalla bändi kun ei saanut yleisössään aikaan sen kummempia reaktioita. Olihan bändi kehittynyt ihan muutenkin, yhteissoitto alkaa pikkuhiljaa hitsaantua yhteen ja kappaleet tuntuvat kirjaimellisesti potkivan nyt enemmän. Mutta vaikka itselleni yleisön tuulimylly- ja kolikonpoimimisleikit tulivat yllätyksenä tämän bändin kohdalla, niin sille aiemmin mainitulle pikkujouluporukalle ne tulivat suorana järkytyksenä. Kontrasti Dingon ja hardcorekeikkojen yleisökäyttäytymisen välillä on valtava, jälkimmäisen keikoilla kun voi tanssia ja pussailla eturivin tuntumassa. Vanhempi polvi ei tietenkään ymmärrä, miksi nuoriso vain haluaa vain satuttaa toisiaan potkimalla ja riehumalla! Tässähän saa jo raportoijakin kyyneleitä silmiinsä!

53 Stabwounds on bändikartalla melko tuore yhtye, eikä kovinkaan moni tuttu ilmoittanut tuntevansa bändin tuotantoa. Myspace-sivun puutteenkin vuoksi bändiin on käytännössä pystynyt tutustumaan vain keikkojen kautta, joita ei niitäkään ole vielä montaa ollut. 53 Stabwounds soittikin vähintään kohtalaisen tasoisesti, mutta ehkä vielä jokseenkin haparoiden. Naislaulajan vetämän bändin soittaessa aloin aprikoimaan naisten vähyyttä tässä skenessä. Sen kauniimman sukupuolen edustajia ei kovin usein näe hardcore-bändien keulilla, enkä oikeastaan osaa keksiä järkeviä syitäkään tähän. Enpä tuosta nyt keksi mitään muuta kritisoivaa kuin onnettomat soundit, jotka riivasivat bändiä varsinkin setin alussa, jolloin rummuista ei kuulunut muuta kuin vain lautaset. Yleisö oli vähän nihkeästi mukana, mikä selittynee bändin tuntemattomuudella. All Out War-coverin aikana oli toki vähän enemmän äksöniä, vaikka ei kukaan varsinaisesti murjottanutkaan keikan aikana. Kyllä se siitä lähtee.

Koko viikonlopun ajan karvahattuun sonnustautunut MC Respector istua kökötti lavalle roudatulla vessanpöntöllä. Näin alkoi vuosittain Porissa ravaavan Ratfacen tämänkertainen keikka karhujen kaupungissa. Baarikaappi ei salli keikkapaikkana samanlaista rellestämistä kuin vaikkapa Metalliauringossa, mutta rottakuninkaiden alamaiset tanssivat ihan kiltisti pil(l)in mukaan. Mikäs se sellainen Ratface-keikka on, jolla ei pippeli vilahda? Rotat lähtivät melkein soittamaan covereitakin omien bailubiisiensä lisäksi; Raining Blood melkein lähti, mutta ei kuitenkaan. Homman nimi oli totuttuun tapaan ”More booze, more sex!”, ja hauskaa näytti olevan niin lavalla kuin sen edessäkin. Lopussa tietty käskettiin kaikkia painumaan v*ttuun. Noudatin käskyä, mutta jonkinlaisella viiveellä.

Ilman sen kummempia järjestyshäiriöitä saatiin nämä peeteehooseet kahlattua läpi, vaikka riski nahistelulle yhdessä vaiheessa olikin olemassa. Karhuja ei näkynyt, ellei sitten aivan välttämättä halua kuvailla joitakin tapahtuman osanottajia näiden ruumiinrakenteen perusteella sellaisiksi. Arvioin myös kuunnelleeni Panteraa jukeboxin kautta näiden kahden illan aikana enemmän kuin useampaan vuoteen kotioloissa. Mukavat kekkerit siis oli!

Uudet biisit 07/2010

Kesäiseltä pleilistiltä löytyy kamaa black metallista elektro poppiin. End Begins on saanut uuden levyn nauhoitukset valmiiksi, ja tarjoilee levyltä ensimmäisen maistiaisen Angel Heart -biisin muodossa. Uusia levyjä on julkaisemassa myös mm. Novembersoundsbetter, Last Laugh ja Full Scale Conflict, joilta löytyy myös pari uutta maistiaista kummaltakin. Tuoreita tuttavuuksia ovat Haistelijat ja Mördär, sekä viime kuun demorääkissä menestyneet The Stockers! ja Bloodred Hourglass.

Avaa MySpace-player

Onko bändiltäsi ilmestynyt juuri uutta materiaalia? Ilmianna biisi, ja lisäämme uutuuskappaleen seuraavaan listaan!

Eri esittäjiä – Building a Legacy 2

Meinas usko mennä ja perinnöt jäädä saamatta, kun ei Full House Recordsin jatko-osaa ”Building a Legacy” -sarjalle alkanut kuulua. Ensimmäinen ”Building a Legacy” -kokoelmahan julkaistiin jo vuonna 1999, joka sai ainakin allekirjoittaneen innostumaan uudestaan hardcore-musiikista. Noihin aikoihin alkoi jälleen uusi aikakausi suomalaisessa hardcoressa, ja turha hippeily sai väistyä rankemman myllytyksen tieltä.

Jos legacy ykkönen esitteli pääsääntöisesti silloisia Helsinki-bändejä, on kakkososa laajentanut hc-perhettä koko Suomen kattavaksi yhteisöksi. Kokoelma esittelee 15 bändiä ja 29 biisiä, jotka tyyliltään ovat hyvin samankaltaisia. Eroja toki on, mutta kyse on nyt hardcoresta, josta Full House Records on maailmanlaajuisestikin tunnettu. Kotimaisia kärkinimiä edustaa niin Bolt kuin St.Hoodikin, mutta levyltä löytyy myös nuorempiakin helmiäisiä, kuten esimerkiksi Out of Breath tai Fightback.

Samanlaista vipinää vatsanpohjassa ko. kokoelma ei meikäläisessä herättänyt kuin ykkösosa, mutta toivotaan, että uudet new Jackit löytäisivät tätä kautta hardcoren ihanuuden. If you tolorate tissit then your kalsarit will be next, vai miten se meni?

Eri esittäjiä – Hometown Pride

You Gotta Start Somewhere -kokoelmalla levyjulkaisutoimintansa aloittanut Pekka Productions on palannut, vihdoinkin. Edellisen maamme punkrock orkestereihin keskittyneen kokoelman jälkeen oli tulossa Pekan kotikaupunkiin, eli Lahteen keskittyvä kokoelma kaupungin laadukkaimmista punk- ja hardcore-orkesterista.

Hometown Pride -kokoelman piti ilmestyä jo ajat sitten, mutta niinhän ne sanovat, että hyvää kannattaa odottaa ja eipä sanonta tälläkään kertaa väärässä ole. Kaupungin legendaarisimpiin kuuluvan Morning Afterin viimeiset tuotokset löytyvät tältä kokoelmalta, kuten myöskin tukku nuoria nousevia tähtiä ja tietysti muita vanhoja osaajia. Homman nimi on kaksi kappaletta per orkesteri, poikkeuksen tekevät St. Hood, joka osallistuu kokoelmaan Sanctified –albumiltaan repäistyltä ”Stonesoul” –biisillä, ja Flippin’ Beans, jolta löytyy yksi uusi kappale.

Morning After aloittaa kokoelman ja samalla sanoo jäähyväiset kieltämättä takuuvarmalla materiaalilla. Tuoreempiin tapauksiin Lahti hardcoren saralla keskityttäessä pitää mainita orkesterit End Begins ja Camorra, joiden molempien uusi materiaali on todella tervetullutta ja vakuuttavaa. End Beginsin biisit ”Anger Management” ja ”Bullet” edustavat hieman monipuolisempaa linjaa bändin repertuaarissa. Joka tapauksessa kovalta kuulostaa myös uusi Eggbeggers. Punkimpaan osastoon päästäänkin sitten itse Pekan tähdittämän Pekka & The Other Losersin ja Viceroyn viedessä. Tuore tuttavuus minulle oli Viceroy, joka pistää menemään hiton vakuuttavasti melodista ja nopeaa skatepunkkia biisillään ”Sinking Ship”.

Pekan ja Viceroyn jälkeen muistia vetreyttämässä voimme tavata 7th Legionin, joka myöskin edustaa hieman pidemmän linjan tahkoajia. ”Golden Road of Compromise” ja ”Spirit Will be Broken” antavat tiukan kuvan uudesta seiskalegioonasta, jota mielellään kyllä kuuntelisi vaikka lisääkin, kenties koko levyllisen? Legioonan jälkeen esiin marssii toinen levyn raskaampaa antia edustavista bändeistä, eli Pitfiend. End Beginsin kanssa jäseniä jakava Pitfiendhän haudattiin tässä vähän aikaa sitten ja nämä jäivät bändin viimeisiksi nauhoituksiksi. ”In This Life” esittelee bändin kuitenkin tyylikkäästi ja nämä raidat saattavat kehäraakin kenties kaipaamaansa lepoon arvokkaasti.

Business City Murdercore esittäytyy levyn kolmanneksi viimeisenä Camorran muodossa, ja lähes varastaa koko shown. ”Not Another Chance” biisistä lupaillaan löytyvän myös video kokoelman lopulliselta painokselta, joten tsekatkaa se, itse biisi taas on jylhää beatdownin juhlaa, joka toimii aina ja armottomasti. Toinen biisi ”Blood Red Sun” on myöskin laadukasta paskaa, ja tältäkin bändiltä kuulisi mieluusti vieläkin enemmän materiaalia.

Levyn päättävät yksi maamme kovimpiin lukeutuvista hardcore kokoonpanoista, eli tuttu St. Hood ja kokoelman nimikkobiisillä ”Hometown Pride” viimeisenä edustava Flippin’ Beans.

Kokonaisuudessaan Hometown Pride on varsin kattava ja laadukas kokoelma Lahden punk- ja hardcore-musiikista, jonka hankkimista voisi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa mitä Suomessa ja erityisesti Lahdessa tällä hetkellä tapahtuu.

Business City vs. Hellsinkidz

HC:a Oranssiklubilla ei ole kovin yleinen sattuma, joten paikalle oli tietty mentävä. Porukkaa oli sadan tuolla puolen, jengiä verotti varmaankin toisaalla räyhännyt Wasted ja jotkut muut asiat. Paikalle saavuttiin sporalla eli metrolla, jossa oli tunnelmaa kuten tavallista aina viikonloppuisin.

Lahden kölvit Out Of Breath aloitti soitannan ja kovin varovaiselta tuntui aluksi. Meininki tiukkeni kuitenkin loppua kohti ja tulipa mieleen tästä Lappeenrannan Worth The Pain, ainakin biiseiltään. Ei yhtään paskempi sinänsä ja plussaa vielä, että luottivat ainoastaan omaa maz-q:n keikalla.

Black Betsy näytti sitten miten kujalla väännetään itsevarmasti näinä rimpuilun kulta-aikoina. Homma ei kuitenkaan revennyt niin irvokkaaksi kuin kujaväännön 1. erässä tammikuussa jolloin paidmyduesjätkät päättivät hakata toisiaan BB:n tahtiin. Rankkuutta lisää myös vähän karkeammat soundit ja varsinkin kitarassa oli riittävästi rätinää, sekä melkein eikä just -tyyppinen soitto. Vokalistinsa on karismaattinen hahmo ja tyrmäsi erään toisen kari-smaattisen hahmon rynnätessään yleisön halki yhdessä vaiheessa.

Las Satsumas pisti iloisesti hammodilla 14-15 biisin ajan. Koverina kuultiin ainakin itselle ennenkuulumaton versio State of Alertin Lost in Spacesta sekä Shitter Ltd:in (s)hitti, sekä jokunen tulevalta ep:ltä. LL on aina sama homma livenä; 60% hc:a, 35% punkia ja loput 15% vittuilua, niinkuin nytkin. Meinasivat yhden kerran soittaa väärin, mutta tilanne korjattiin lennosta sittenkin. Niinikään Spude meinasi sanoa välispiikissään yhden kerran jotain järkevää, mutta korjasi tilanteen.

Sitten End Begins Lahesta ja kokoonpano oli vahvistettu kitaristilla, joka on erään kotimaisen nettirievun piällysmies. Tämä toi tanakkuutta sointiin, joka eroaa nyt taannoisesta minicd:stä niin kuin kaksi toisistaan erossa olevaa asiaa. Keikka oli parempi kuin vähän aikaa sitten nähty Semifinalin setti, ja nyt pittikin oli läsnä. EB eroaa muista Suomen hc-akteista erityisesti laulaja Kehon omalaatuisen äänenkäytön ansiosta ja suorista metalli- ja jopa grindivaikutteistaan. Kuitenkin kyseessä breakdownien ym. (basistin tuulihousujen) perusteella on leimallisesti hardcorebändi piste.

Last Laughin pikkujoulut

Kun Turussa järkätään keikkoja, niin tuntuu että niitä järkätään sitten ihan huolella. Näinpä siis viime perjantaina, jolloin kaupungissa oli neljä punk ja hardcore -alan musiikkia käsittävää keikkaa samana päivänä eri mestoissa. Itse otin suunnan Klubille, jossa oli luvassa eniten hardcoren suuntaan painottunut tarjonta, sillä Turun omien poikien Knife Edgen lisäksi paikalla oli kolme muuta orkesteria Helsingistä ja Lahdesta.

Paikalle saavuttaessa yhdeksän jälkeen oli klubi vielä tyhjillään, mutta pikkuhiljaa alkoi porukkaa valua sisään. Joskus, olisikohan ollut kymmenen jälkeen, aloitti Knife Edge, joka iskeytyi lavalle naamioiden kera. Pojathan soittavat raskasta metallivetoista hardcorea ja setti tarjosi tuttujen demobiisien lisäksi muun muassa uuden ja parhaan biisin, jolle ei nimeä vielä saatu tietää. Takuuvarmasti toimivat ”We Fight On The Floor” ja ”The Last Hour” hoitivat homman kotiin kiistatta. Energistä lavaesiintymistä jätkiltä irtosi ja setti rullasi muutenkin mukavasti alusta loppuun. Keikkaväkivallan osalta Knife Edgen aikana sai kärsiä ainakin eräs klubin ”tiskin” tolpista, jonka joku jyräsi varsin väkivaltaisesti katki. Keikan jälkeen otin pari KE:n pojista haastatteluun ja tuosta sisällöltään lievästi arveluttavasta sessiosta lisää hieman myöhemmin.

End Begins aloitteli jo ennen kuin saimme Knife Edgen Antin ja Ollin kanssa läpät loppuun ja yksi biisi setistä taisi mennä sivu suun. Wartime All The Time minin hitit kuultiin kaikki ja mikäpä siinä kuunnellessa tiukkoja biisejä kuten ”No Tomorrow” ja ”Suicide Man”. Uutta matskua piakkoin (??) tulevalta Hometown Pride -kokikselta kuultiin myös. Tämäkin bändi on aina mukavaa katseltavaa ja Kehon lavasuoritus tuntuu kirjaimellisesti puristavan miehestä ilmat pihalle joka keikan jälkeen, hienoahan se on että antaa kaikkensa performanssin eteen. Hyvät fiilikset jäi End Beginsin keikasta ja pojat saisivat minun puolestani tulla soittelemaan Turkuun useamminkin. Myös nämä jätkät otin haastikseen keikan jälkeen ja kuulumisia bändiltä saatte lukea lähiaikoina.

End Beginssin poikien kanssa pitkäksi venyneen session takia missasimme suuren osan Last Laughin performanssinta. Oldschool hardcoresta musiikilliset vaikutteensa ammentava Last Laugh oli kuulemani mukaan tarjonnut jos jonkinlaisia välispiikkejä ja tietysti tuttuja kappaleita poikien uudelta levyltä. Muutaman kuvan sain sentään napattua ennen kuin setti oli kokonaan ohi. Vaikka tätäkin olisi kyllä mielellään hieman pidempään katsellut, oli seuraavaksi luvassa kuitenkin yksi maamme kovimmista hardcore/metalli orkesterista.

Down My Throatin taisin viimeksi nähdä jopa niinkin kauan sitten kuin alkuvuonna Rooster Festeillä, joilla bändin keikka oli niin saatanan kova, että sain monoakin naamaan. No kunhan Down My Throat sitten kiipesi lavalle, oli odotettavissa jonkinasteista kung-fuilua myös tanssilattian osalta. Ja kyllähän keikka lähti käyntiin hyvällä taistelutahdolla lattiankin puolella, mutta meno hyytyi kuitenkin paikoitellen. DMT:n uutta matskua tuoreelta Through The River Of Denial lätyltä kuulin ensimmäistä kertaa livenä nyt ja mikäs siinä, kun materiaali toimii helvetin hyvin myös lavan suunnaltakin. Välillä kuultiin tietysti myös vanhoja hittejä bändin ekalta levyltä ja juurikin nämä biisit saivat lattian välillä nyrkkejä ja jalkoja valtoimenaan vellovaksi mereksi. Helsingin pojat vetivät keikan tiukasti ja tunteella ja fiilis oli mahtava, enpä kyllä ole koskaan DMT:ltä huonoa keikkaa nähnytkään. Encorena kuultiin ”Keeping On, Keeping On” Real Heroes Die lätyltä ja tämä biisi oli loistava lopetus illalle.

Perjantai-ilta täyttyi tällä kertaa siis hyvistä kotimaisista hardcore orkestereista, joita kyllä kelpaa lähteä katsomaan toisenkin kerran, eli ne jotka eivät Klubilla olleet tapahtuma-ajankohtana, suosittelen ensi keikan tulessa raahautumaan paikalle.