Avainsana-arkisto: Eastpak Antidote Tour

Sum 41 ja punkin kuolema

Tämän kertainen viiden päivän ja neljän keikan rypistys päättyi tiistaina 23.11. Eastpak Antidote -kiertueen konserttiin Nosturissa. Kyllä sääliksi käy niitä, jotka joutuivat samaa tahtia jatkamaan; joulukuun puoliväliin kestänyt keikkarumba alkoi ahkerimmille varmasti ihan työstä käymään. Näiden novellien kirjoittamisesta nyt puhumattakaan.

Kaapelilta Nosturiin siirtynyt tapahtuma piti tänä vuonna sisällään viime vuotista kevyempää punkkia. Vearan ympäripyöreän jenkkipunkin jälkeen The Riverboat Gamblers tarjosi jo tässä vaiheessa hyvää vauhtia täyttyvälle Nosturille astetta mielenkiintoisempaa matskua. Varsinkin hieman muusta materiaalista poikkeava A Choppy, Yet Sincere Apologyn DKM meets Dennis Lyxzen -vibat saivat jo hieman vibaa punttiin. Tässä vaiheessa illan suurimman huomion sai kuitenkin ansaitusti entisen Pennywise-vokalistin Tim Lindbergin uusi The Black Pacific. Enpä ikinä päässyt yhtä nuoruuteni suurimmista esikuvista ns. ”oikeassa” kokoonpanossa todistamaan, mutta kenties pientä lohtua toi Jimin näkeminen toisen bändin keulilla. Ihan asiallista, hieman PW:tä ”rankempaa”, jotain Good Riddanceen kallellaan olevaa kevyttä hardcore-vivahdetta sisältävää musiikkia, josta kuitenkin se viimeinen niitti (vrt. Good Riddance) jäi puuttumaan.

Illan pääpiru Sum 41, ja varsinkin hittilevy ”Does This Look Infected?” ovat aina lukeutuneet ”Ihan siedettävä” -osastoon, johon on paremman puutteessa aina silloin tällöin helppo palata. Ei kuitenkaan enää tämän illan jälkeen. En halua kuulla bändistä enää ikinä.

Sum 41 soitti ehkä huonoimman ikinä näkemäni ”shown”, ja siihen lasketaan kaikki Juustopäiden 8-salin keikasta lähtien. Älkää kysykö Nosturin täydeltä teinilaumalta, sillä heille tämä oli mahtavinta mitä ikinä on tapahtunut. Heidän kokemustaan yhtään vähättelemättä kaikki temput jo muutaman kerran nähneelle tuli pari sanaa mieleen. ”Epä” ja ”aito”. Jos keikka haisisi (muutenkin kuin kuvainnollisesti), laskelmointi olisi löyhkännyt Viroon asti. Vai mitä sanotte ”spontaanisti” vedetyistä metallipläjäyksisä, AC/DC:n Big Gunista, Maidenin Trooperista tai Metallican Master Of Puppetsista? Eikö todellakaan kukaan yleisöstä huutanut mitään muuta, Crowbaria, Napalm Deathia tai edes Slayeria? Ja aivan kun tässä ei olisi tarpeeksi tunnelman nostattajaa, lavalle pyydettiin ihmisiä joraamaan! Voitteko kuvitella? Lopulta yleisön seasta valikoitui kaksi, tyttö ja poika, jotka ohjattiin lavan takanurkkaan, bassoskoben ja rumpuraiserin väliin, pokoomaan. ”NOW we have a party!” Todellakin!

Kaiken lisäksi biisit olivat umpipaskoja, jokainen alkoi samalla nostatuksella lässähtäen kuitenkin sataan kertaan kuultuun säkeistöön. Jokainen biisi sisälsi lisäksi tyhjänpäiväisiä huudatus/lepotaukoja, joissa ei ollut mitään pointtia. Myös keikan alussa ylimitoitettu teknikkopataljoona sekä laulajan henk. koht. turvamies pistivät vituttamaan huolella. Sum 41:stä katsoessa oli helppo yhtyä vanhaan fraasiin. Punk on kuollut. Lähdin himaan.

Eastpak Antidote Tour Nosturissa

Eastpak Antidote Tour sai vuotuisen rundinsa päätökseen Helsingin Nosturissa synkkänä marraskuisena lauantaiehtoona. Edellisenä iltana Seinäjoella parillekymmenelle maksaneelle esiintynyt joukkio oli varmaan helpottunut saadessaan vetää viimeiset keikkansa loppuunmyydylle salille ja siten saada vähintäänkin tyydyttävän päätöksen parin kuukauden urakalleen.

Illan avasi brittiläinen hardcore-bändi The Ghost of a Thousand, jonka näin ollen onnistuin missaamaan jo toisen kerran syksyn aikana. Paristakin suusta kuultiin bändin olevan illan parasta antia, ja vaikkei tähän kommenttiin kaikki yhtyisikään, ei konsertin lineupin leveyttä ja syvyyttä voi millään kiistää, jokaiselle löytyi jotakin, ja laadukkaasti edistettynä. Toisena kuultu Four Year Strong oli itselle melko tuntematon. Päällimmäiseksi mielukuvaksi bändistä jäi screamoon hurahtanut Sum 41, popmelodioita yhdistettynä välillä vähän rankempaan riffittelyyn. Kummastusta herätti kovin samannäköiset kitaristit, jotka myöhemmässä tarkastelussa eivät sitten kuitenkaan osoittautuneet veljeksiksi. Bändissä vaikutti myös kosketinsoittaja, jonka virka jäi lähinnä mysteeriksi, sillä keyboardeja ei musiikissa paljoa kuulunut, miekkonen toki hoiti joitain laulujuttuja samalla kun aiheutti yleistä kuhinaa lavalla ja lavan edustalla. Keikan koomisimmaksi kohdaksi oli nousta loppupuolella yritetty järjestää wall of death. Ilmeisesti bändi ja/tai yleisö kuitenkin tajusi idean naurettavuuden, ja homma kuivuin normaaliksi kalsaripitiksi. Kuitenkin ihan mielenkiintoinen keikka, jonka ansiosta on bändiin tullut tutustuttua vähän lähemminkin.

Kiertueen partamuotia edusti edellä mainittujen kitaristien ohella myös Alexisonfiren vokalisti George Pettit, joka bändeineen sai innostuneen vastaanoton. Kertoo taas jotain nykypäivän musiikkimarkkinoista, joista isot lafkat tuntuvat olevan aivan pihalla; bändin syksyllä Roadrunnerilla julkaistu levy lienee ensimmäinen virallisesti Suomessa ilmestynyt lätty, mutta fanaattisia faneja löytyi jo puoli Nosturillista. Ei radiosoittoa tai ylenpalttista medianäkyvyyttä, ainoastaan hyvää musiikkia.

Hyvä musiikki joutui ikävä kyllä kärsimään huonosta paikkavalinnasta, sillä yläparvelle bändin esiintyminen välittyi suurimmaksi osaksi epämääräisenä mössönä. Esimerkiksi Dallas Greenin mainiot puhtaat vokaalit jäivät muun melun jalkoihin, mutta suttuisesta kuuntelukokemuksesta huolimatta voi sanoa bändin suoriutuneen kiitettävästi levyllä varsin haastavankuuloisista sovituksista. Liveversiot eivät olleet mitään riisuttuja halpaversioita, vaan stemmat ynnä muut krumeluurit kuultiin myös livenä, mikä teki keikasta erinomaisen. Bändillä oli lavalla hyvä meininki, joskin pientä huolestumista bändin tulevaisuutta ajatellen voi aiheuttaa Dallas Greenin hieman ulkopuoliseksi muusta tohinasta jäänyt esiintyminen. Klassinen esimerkki erilleen kasvaneesta taiteilijasta, toivotaan että folk-projekti City and Colour tarjoaa sopivassa määrin vaihtelua äijälle, että saamme nauttia tästä mainiosta bändistä vielä vuosia.

Illan päätti Anti-Flag, joka keväällä ilmestyneen levyn myötä teki toivotun paluun musiikilliseen juurilleen. Keikka ei kuitenkaan paljoa eronnut 2008 keväällä nähdystä; meininki ja biisit toimivat, ja välillä tarjottiin painavaa sanaa biisien välissä. Setissä kuultiin onneksi todella vähän, jos lainkaan, ”The Bright Lights of America” -levyn materiaalia, biisivalintojen painottuessa bändin suosituimpaan albumiin ”For Blood and Empire”. Toki myös uudelta ”The People or the Gunilta” oltiin poimittu muutama ilmeisin biisi, Sodom, Gomorrah, Washington D.C. ja The Economy Is Suffering… nyt ainakin. Vanhempaakin materiaalia kuultiin muutaman biisin verran, You’d Do the Samessa kävi myös Alexisonfiren Jordan ja George vierailemassa. Varsinaisen setin päätti Clash-koveri Should I Stay Or Should I Go, kovimman meiningin tuntui kuitenkin saavan aikaan jälleen This Is The End. Vaikka ”The Terror Statelta” olisiki suonut pari biisiä enemmän kuulevan, toimi keikka kuten tällaiselta kiertukoneelta voi vain odottaa. Rutiini siis paistoi salin perälle asti, mutta paikalle saapuneet saivat viimeistään tässä vaiheessa rahoilleen vastinetta.

Kaiken kaikkiaan ilta oli onnistunut, bändit rokkasivat, karpalolonkero kihelmöi mukavasti ja syksyn ankeus oli hetkeksi unohdettu. Toivotaan että kiertue nähdään Suomessa myös ensi vuonna, ja että kokoonpano on yhtä laadukas ja monipuolinen.

The Ghost Of A Thousand täydentää Antidote Tour -keikkojen ohjelmiston

Brittiläinen hardcore-yhtye The Ghost of a Thousand on varmistunut 20.-21. marraskuuta Suomeen saapuvan The Eastpak Antidote Tour -kiertueen neljänneksi bändiksi. Toisen albuminsa ”New Hopes, New Demonstrations” kesällä julkaissut ja viime viikon torstaina Tavastialla ensimmäisen Suomen keikkansa soittanut kokoonpano kuuluu nykyisin arvostetun Epitaph-levymerkin talliin.

The Eastpak Antidote Tour -kiertueen muita esiintyjiä ovat poliittisesti aktiivinen punk-bändi Anti-Flag (USA), post-hardcore-yhtye Alexisonfire (CAN) ja punkpop-kokoonpano Four Year Strong (USA).

Pe 20.11.2009 Seinäjoki, Rytmikorjaamo
– 22 EUR / jäsenet 20 EUR +mahd. toimituskulut
– ennakkoon Tiketti, Lippupalvelu, Ravintola Amarillo Seinäjoki, Selmu ry (Koulukatu 14, Seinäjoki) ja Coffee House Seinäjoki

La 21.11.2009 Helsinki, Nosturi
– 25 EUR +mahd. toimituskulut
– ennakkoon Tiketistä ja Lippupalvelusta

www.antidotetour.com
www.myspace.com/theantidotetour
www.fullsteamagency.com

Eastpak Antidote Tour 2007

Nosturi, Eastpak Antidote Tour, maanantai 29.10, mutta arkea ei aisti. Esiintyjät ovat: Sonic Syndicate (mitä helvettiä toi nimi oikein meinaa? Ja miksi noilla kundeilla on paremmat kampaukset kuin allekirjoittaneella), Caliban (saksalaiset metalcore jannut, joilla oli yhtenäinen puketumiskoodi – valkoiset paidat joihin oli maalattu verta, koska veri on cool), The Haunted (vitsi, ruotsalaiset puhuu hyvin englantia) sekä Soilwork (”näitsä mut pitissä? Niin, piti mennä vähän purkaa, koska periaatteessa odotin tätä keikkaa koko illan.”)

Illan aikana genre muuttui esitys esitykseltä. Pikkuhiljaa metalcoren häntä tippui pois ja jäljelle jäi, enemmän tai vähemmän, pelkkä metalli. Tämä tuntui keventävän tunnelmaa, koska suomalaiset tuntuvat kallistuvan enemmän raskaamman puolelle, eikä meihin aina oikein uppoa ”trendikeesi” tai keskiluokkaisen keskiverto muusikon kirkumis-ahdistus. Mutta voin olla väärässä, ehkä.
Loppuunmyyty keikka takasi lievän ahdistuksen kuumuuden ja väenpaljouden takia. Hiukset liimaantuvat päähän ja elämänhaluni suli hikoilun myötä pois, ja loppujen lopuksi huonojen paikkojen takia tutkin enemmän edessä olevan niskavilloja kuin esiintyjää lavalla.

Ilta parani mitä enemmän pikkuviisari näytti. Makuasioistahan ei voi kiistellä, mutta olihan eroa ensimmäisen esiintyjän, ruotsalaisen Sonic Syndicaten, sekä viimeisen esiintyjän, jota odotettiin tuskaisen pitkään, Soilworkiin. Ei ollut epäilystäkään, että Soilwork oli illan odotetuin ja viimeistään silloin lavan edessä olevilla iskettiin hampaat sisään ja vietiin mustelmia ystäville näytiksi. Vaikkakin Calibanin aikana tehty wall of death oli suhteellisen näyttävä. Annan sille arvosanaksi kahdeksan plus.

The Haunted korvasi Dark Tranquilityin. Tämä ei näkyviä vahinkoja aiheuttanut, vaan itse uskallan epäillä, että ilta myytiin loppuun juuri tuon vaihdoksen takia. The Haunted on uskomattoman tiukka lavalla, uskallanko sanoa vielä energisempi ja raaempi kuin levyllä. The Hauntedin keulahahmo Peter Dolving, otti kaikista bändeistä eniten kontaktia yleisöön. Hävyttömiäkin vitsejä, jotka saisivat kiireisimmänkin huoran punastumaan. Eli, suuren ikähaarukan kattavaan yleisöön huumori upposi kuin veitsi voihin. Viimeisenä esiintyjänä Soilwork otti lavan haltuun ja komesi yleisöä kuin karjaa ja kaikki olivat enemmän kuin innokkaita tottelemaan. Väsyneetkin saivat uutta potkua, kirjaimellisesti.

Kaiken kaikkiaan ilta oli metalcoresta diggaavien märkäuni ja tavastani poiketen en toivo, että saisin keikalla vietetyn ajan takaisin elämääni uudelleen käytettäväksi.

Eri esittäjiä – The Eastpak Antidote Tour Compilation 2006

Postiluukusta kolahti kutsu. Kuoreen oli merkitty Mss Sauli Hirvonen / Chambers Magazine. Jännitys kutkutteli sen verran ärhäkkäästi suolistoni hermostoja että ryntäsin pöntölle tyhjentemään ennen aikaisesti traditionaalisen aamutukoksen. Tosin vasta töissä huomasin etten ollut pöntölle mennessä muistanut laskea housuja.

Kutsun oli lähettänyt Side One Dummy Records yhteistyössä Eastpakin kanssa, joka tunnetaan reppufirmana. Tämä sai jo rakentamaan kiihkeitä haaveita, etenkin siitä, olisiko tulevissa rapujuhlissa toimittajalle tarjolle yhtiön korruptioreppua? Pääsisin vihdoin tyhjentämään erinäisissä pusseissa lojuvat rojut ihka oikeaan reppuun.

Tapahtuman tarkoituksena on/oli promotoida Antidote-kiertuetta, joka tosin toteutettiin jo ajat sitten. Kutsu oli pöydälläni ollut sen verran kauan, että sen funktio ei käsissäni täysin toteutunut: pääsin liittymään bändien ilokointiin pahasti myöhässä. Megatähtiä ei kutsuille saapunut, vaan ydin koostuisi keskisuurista lupauksista(?). Kutsun ulkoisista merkeistä jo aavistelin mitä tuleman: 25 rock/pop-bändiä esittelee itseään kuivahkon viinin ja rapujen kera. Mitä mainiommat tarjoilut, mutta itselleni tarjolla ei ollut kuppi teetä. Kiertelin ympäriinsä ja havaitsin että seurakunta koostui em. pop- ja rock-elementeistä, siellä täällä kuului olevan jokunen ska- ja punk-vivahde.

Poppoo oli minulle lähes tulkoon ennestään tuntematon ja sekös suomalaista, selvinpäin olevaa, mutta komeaa kriitikkoa häiritsi. En tuntenut oikein oloani kotoisaksi. Parhaiten tulin toimeen suomalainen Disco Ensemblen kanssa. Leppoisa hetki kaikin puolin, vaikka pitempiaikaiseen seurusteluun ei nyt ollut varaa. Discon pöydästä hyppäsin Danko Jonesin pöytään, jonka antia olikin löylytetty sen verran hanakasti internetin keskustelupalstoilla, että jonkinlainen ennakkoasenne oli kaivautunut syvälle päähäni. Danko Jones rokkasi.

Kokonaisuutena kekkerit eivät innosta ylistyssanoihin. Jo yhden kierroksen jälkeen olin valmis lähtemään paikalta, mutta silti vietin aikaani vielä hetken tunnustellessa josko jotain mielenkiintoista irtoaisi. Kyllä irtosi. Miestenhuoneessa. Järjestelyt vaikutti hieman pliisulta, eikä bändien energia saavuttanut täysin kriitikkoa. Raakaa viinaakaan ei ollut tarjolla ja rapukaan ei taivu meikäläisen suuhun, paitsi ehkä jonkun thaimaalaisen ”katukauppiaan” ”katkarapu”. Laillisesti ”pyydetty” tietenkin.

Päätin jättää rapukekkerit nopean tutusmisen jälkeen ja suuntasin grillille tappelemaan ja nauttimaan rasvaisen hampurilaisen.

Eastpak Antidote Tour 2006

Maanantai-ilta ja liput 35€. Oli pieni etukäteiskutina, että kaapelin sali ei täyttyisi. Epäilys haihtui, kun noin sadan metrin jono ennakkolipun ostajia odotti pääsyään sisälle. Paljon nuoria tyttöjä, joka ei näyttänyt lounasleipiä äänimiehelle tuomaan tullutta ystävääni haittaavan. Vastamyrkkykiertue oli viimeistä iltaa vaille paketissa, ja kuukauden kiertäminen oli käynyt ainakin paitamyyjän voimille, mutta se kai tarkoittaa vain sitä, että hauskaa on ollut.

Kolmihenkinen Bedouin Soundclash ehti aloittaa illan reggae/soul/dub –meiningillä ennen kuin ulkona odotellut jono oli saatu purettua sisätiloihin. Tässä kohtaa järjestäjät olisivat voineet olla hereillä ja venyttää bändin aloitusta vaikka sen 15-minuuttia. Leppoisa bändi veti hyvän setin ja yleisö, saavuttuaan paikalle, oli ihan mukavasti mukana jameissa. Itse diggasin biiseistä, joissa koneesta laitettiin dub-soundeja taustalle ja rumpali oli mukana break-biittissä. Tuli etäisesti mieleen Asian Dub Foundationin alkuaikojen tuotokset. ”Basisti vetää aika douppeja laineja”, kuulin jonkun skene-jeesuksen mainitsevan vieressäni. Rauhallisempiin vetoihin ei nousuhumalainen mieli jaksanut keskittyä, katsastamisen arvoinen yhtye kuitenkin.

Gogol Bordello toi sirkuksen kaupunkiin. ”Ihan vitun apinoita” olisi Sören salettiin sanonut. Viulu, harmonikka, peltiämpäristä tehty rumpu, hassuja vaatteita, sirkusbasaari, tanssityttöjä ja raivokas punk-poljento. Tämä mustalaislauma ei tullut pummimaan kahta markkaa vaan paahtamaan kahta sataa. Jokaisen kappaleen ne vetivät kuin se olisi ollut viimeinen, loppuhehkutuksineen päivineen. Hutahutahutahuta parin tahdin harmonikkabreikki ja taas hutahutahutahuta. Mahtavaa matskua. Levyltä kuultuna en innostunut, mutta livenä loistava soppa.

Danko Jones on äijä”, sanoi lounaslähettiystäväni ja näytti äänimiehelle pedonmerkkiä. Uuden levyn ”Sticky Situation” avasi pelin, joka sisälsi yleisön iästä johtuen enemmän musiikkia kuin nokkelaa sanailua. Joku on kertonut, että Danko on leppoisa ja kiltti mies siviilissä, mutta alter egon päästessä valloilleen ei kukkoilulla ole rajaa. Leveä haara-asento, mikki hieman liian alhaalla, jotta saadaan aikaa uhkaava etukeno, pahisilveilyä, epäkypsää läppää, ja minimalistisia AC/DC -riffejä. Siinä resepti, josta yleisö näytti pitävän. Rutiinisuoritus rundin päätteeksi.

Seuraavan päivän coctail-flunssaa uhmaten noudin siiderin, ja jäin odottelemaan Disco Ensemblen aloitusta. Music Televisionin ihQ juontaja Axl huudatti bändin lavalle. La la laa This is my head exploding. Mutta mutta nyt on jokin vialla, pää ei todellakaan ole räjähtämässä. Jostain syystä ennen setin alkua salin takaosan äänentoisto oli tippunut pois päältä. Kaksi ensimmäistä kipaletta meni puuroisissa merkeissä, ja päätin lähteä äänipöydälle tiedustelemaan ovatko lounasleivät menneet väärään kurkkuun. Joku miehistä pinkaisi matkaan ja äkkiä myös anniskelualueella saatiin äänet kohdalleen. Hitit kuultiin jonkun uuden kappaleen ohella, josta ei kuitenkaan paljoa jäänyt päähän. ”Fresh New Blood” ja ”Black Euro” toimivat hienosti livenä, ja bändi tuntui antavan kaikkensa. Jotain spesiaalia DE voisi keikkasettiinsä kuitenkin lisätä. Turhan orjallisesti biiseistä vedetään levyversiot ja välispiikit jäävät lähinnä huudatuksiksi.

Havaintoja: Esitysten välillä vessajonot olivat niin pitkiä, että oli helpompi käydä toimittamassa tarpeensa ulkona sähkökaappiin. Anniskelualueelle pyrkiessä syynättiin ikä perusteellisesti. Poke veti ajokortin ulos muovitaskusta, pyöritteli käsissä ja tsekkasi, ettei sitä ole itse laminoitu. Tuli vaihdettua epäuskoisia katseita muiden jonossa olleiden kanssa. Olut loppui kesken. Nyt-liitteen vaikutusvaltainen musiikkitoimittaja näytti paikoin yksinäiseltä.