Avainsana-arkisto: Down My Throat

Unity Fest

Oliko Unity Fest korvannut vuotuisen R’n’P -festivaalin, en tiä onko sama taho vastuussa niistä. Jengiäkin oli mukavanlaisesti, varmaan puolen tuhatta. Anal Thunder aloitti ennen kymmentä ja oli kokemus nähdä bändi Nosturin kolme metriä korkealla lavalla, kun aikasemmin kaiken maailman lävissä ne nähtynnä. Soitto soi varsin mallikkaasti niinkuin monen sadan keikan varmuudella soisikin, varsinkin Torson rummutus oli ilo silmälle ja onkin vaikea uskoa kaikki ne jutut mitä jätkästä liikkuu kylillä. Teinit tykkäs kans. Kitaristi T. Jutila vähensi vaatteitaan keikan edetessä, päätyen munasilteen vikan piisin ajaksi.

Down My Throat näytti miten helsinkiläis-espoolainen ystävyys-yhteistyö-avunanto toimii ja hupparit alkoivat ryhmittyä rintamalle. Skidit kaikkosivat vittuun pitistä nopeasti huitomisen alettua. Varmaan oli porukkaa, jotka ekaa kertaa todistivat tollasta meininkiä, huuli pyöreänä. Ei se niin kauhean kova lattia ollut, 10 jätkää ja pari muuta ihmistä korkeintaan parhaimmillaan. Promillet vielä lievittivät kipua ja tuskaa. Krissekin vaati tilaa pittiin Uosulle, nauroin todella lujaa. Joku taiska repi multa kellon ranteesta (taas, vittu repikää joskus jonkun muun kellot, kyllästyttää hypätä Biltemassa ostamassa kelloja koko ajan). Dont Tell Mama on ottanut taannoisen keikkatauon takaisin soittamalla ahkerasti stadissa varmaan 10 krt viimeisen vuoden aikana. Keepin’ Onia ei kuultu vaikka ponnekkaasti sitä vaadittiinkin, Burn ja joku muu ekalta lp:ltä kylläkin ja muut kai uudelta. Poimin talteen maasta naisten rannekorun, tai oletettavasti naisten kun ei se mun ranteen tai yhden muun ulokkeen ympärille mahtunut. Jos joku tunnistaa, ottakoon yhteyttä. Ja palauttakaa rolex.

E-sons Espoon synkistä metsistä (täällä mitään synkkiä mettiä o) soitti 2003-2004 varmaan jokaisella keikalla Suomessa ja pienoinen yliannostus tällöin tulikin. Kuitenkin ovat Suomen paras viihdemusayhtye ja uudet biisit olivat samanlaisia pornoiluhittejä kun vanhatkin. Eikö näiden pitänyt julkaista albumi jo viime syksynä? Ainakin levynjulkistamiskeikka oli Oranssille buukattu, mutta peruuntui.

Valkyrians aloitti puolenyön jälkeen eikä mitään jakoa ollut ennen yhden poispääsemiseksi. Koko sali hytkyi niin kuin olisi iso ruuvi löysällä. Erittäin hyvä keikka, parempi vielä kuin joulun alla todistamani kavalkaadi Semissä. Traditionaalinen skaa on rännissä parasta musaa. Kaikki mahdollisuudet itsensä nolaamiseen pitää aina käyttää, joten lavalle piti rynnätä laulamaan stemmoja Misfits-koveriin. Jonkun ”rude boy -coverin” soittivat mitä en tietty tunnistanut, ei se ainakaan I Will Be a Martyr ollut, muusta en tiedä. Kaadettua tuli uskomattoman paljon, joten sen takia tiukat faktat saa tällä(kin) kertaa väistyä lässytyksen tieltä. Enkä mä mitään bändejä kattonut, vaan hyviä perseitä.

Down My Throat – Through The River of Denial

DeeÄmTee täräyttää tokan täyspitkänsä kaikkien kuultavaksi pienehkön odottelun jälkeen. Tai tiedä sitten muista, mutta minä ainakin ehdin jo innolla vartoa tätä julkaisua. Odotukseni toisen levyn suhteen olivat, ensimmäisen ”Real Heroes Die” -nimellä kulkevan täysosuman jälkeen, ehkä jopa suhteettoman suuret ja näistä hieman suurista odotuksistani johtuen jouduin tällä erää myös tyytymään vähempään mitä odotin. En varsinaisesti pettymään, mutta tyytymään kuitenkin vähempään.

Through The River of Denial tuo esiin bändistä uusia puolia, yllättäen varmasti monet kuulijansa positiivisesti. Tätä ei sinänsä voi minään ihmeenä pitää, sillä onhan jokaisen huipputason bändin syytä hieman uudistaa kaavojaan ja saundiaan levyjensä välillä. En mielelläni joutuisi nimeämään ketään suomihardcoren Eppu Normaaliksi. Ainakaan vielä. Down My Throat on onnistunut hyvin uusiutumisessaan tämän ja edellisen levyn välillä, sillä muutos on erittäin sulava, eikä miltään puolin liian radikaali. Melodiaa riffeistä löytyy enemmän kuin ennen ja tempo on keskimäärin entistä hitaampi. Tämä uusi levy on myös kokonaisilmeeltään jotenkin seesteisempi ja hillitympi totuttuun nähden. Alhaisemmasta temmosta ja biisien herkkyyden lisääntymisestä huolimatta kappaleet thrashaavat edelleen kovalla volyymilla. Tyyli tosin on kääntynyt hieman vanhasta koulusta ja kallistunut tuonne Amerikan uuden metalliaallon suuntaan. Vaikka tämä tulevan muotimetallin vaikutus on selkeästi havaittavissa, kuulostaa DMT edelleenkin vain ja ainoastaan DMT:ltä. Tähän ehkä suurimpana tekijänä vaikuttaa tälläkin kertaa Krissen hieno ja omintakeinen ääni, jonka kaltaista en ihan heti pysty yhdistämään mihinkään muuhun bändiin. Kappaleiden sovitus on eittämättä todellisella taidolla tehtyä ja monipuolisuutta on tullut lisää. Johtuneeko tämä sitten nykyisestä kahden kitaristin kokoonpanosta vai mistä…

Soiton laadusta on varmaankin turha juhlapuheita kirjoittaa, sillä lähes jokainen joka on nähnyt nämä sällit esiintymässä, voivat sanoa soittotaidon olevan hehkutuksen arvoista. Soundit ovat tietenkin erittäin hyvät ja selkeät, jollei paljon keskitytä liian tummaan virppasaundiin, joka jää iskemättömyytensä takia välillä turhan paljon jalkoihin. Jos unohdetaan tämä yksi seikka, niin muuten on kyllä napit juuri niin kohdillaan kuin pitääkin, ja jätkien keskiäänivoittoinen sekä selkeä kitarasaundi on erityisesti allekirjoittaneen mieleen.

Vaikka odotukseni olivat saamaani suuremmat, en missään nimessä kehota empimään tämän levyn hankkimista. Mitä sitä miettimään, jenit tiskiin ja levy kotiin! Varmaa viihdykettä jokaiselle kidille ja metallipäälle. Olkaa hyvä.

Last Laughin pikkujoulut

Kun Turussa järkätään keikkoja, niin tuntuu että niitä järkätään sitten ihan huolella. Näinpä siis viime perjantaina, jolloin kaupungissa oli neljä punk ja hardcore -alan musiikkia käsittävää keikkaa samana päivänä eri mestoissa. Itse otin suunnan Klubille, jossa oli luvassa eniten hardcoren suuntaan painottunut tarjonta, sillä Turun omien poikien Knife Edgen lisäksi paikalla oli kolme muuta orkesteria Helsingistä ja Lahdesta.

Paikalle saavuttaessa yhdeksän jälkeen oli klubi vielä tyhjillään, mutta pikkuhiljaa alkoi porukkaa valua sisään. Joskus, olisikohan ollut kymmenen jälkeen, aloitti Knife Edge, joka iskeytyi lavalle naamioiden kera. Pojathan soittavat raskasta metallivetoista hardcorea ja setti tarjosi tuttujen demobiisien lisäksi muun muassa uuden ja parhaan biisin, jolle ei nimeä vielä saatu tietää. Takuuvarmasti toimivat ”We Fight On The Floor” ja ”The Last Hour” hoitivat homman kotiin kiistatta. Energistä lavaesiintymistä jätkiltä irtosi ja setti rullasi muutenkin mukavasti alusta loppuun. Keikkaväkivallan osalta Knife Edgen aikana sai kärsiä ainakin eräs klubin ”tiskin” tolpista, jonka joku jyräsi varsin väkivaltaisesti katki. Keikan jälkeen otin pari KE:n pojista haastatteluun ja tuosta sisällöltään lievästi arveluttavasta sessiosta lisää hieman myöhemmin.

End Begins aloitteli jo ennen kuin saimme Knife Edgen Antin ja Ollin kanssa läpät loppuun ja yksi biisi setistä taisi mennä sivu suun. Wartime All The Time minin hitit kuultiin kaikki ja mikäpä siinä kuunnellessa tiukkoja biisejä kuten ”No Tomorrow” ja ”Suicide Man”. Uutta matskua piakkoin (??) tulevalta Hometown Pride -kokikselta kuultiin myös. Tämäkin bändi on aina mukavaa katseltavaa ja Kehon lavasuoritus tuntuu kirjaimellisesti puristavan miehestä ilmat pihalle joka keikan jälkeen, hienoahan se on että antaa kaikkensa performanssin eteen. Hyvät fiilikset jäi End Beginsin keikasta ja pojat saisivat minun puolestani tulla soittelemaan Turkuun useamminkin. Myös nämä jätkät otin haastikseen keikan jälkeen ja kuulumisia bändiltä saatte lukea lähiaikoina.

End Beginssin poikien kanssa pitkäksi venyneen session takia missasimme suuren osan Last Laughin performanssinta. Oldschool hardcoresta musiikilliset vaikutteensa ammentava Last Laugh oli kuulemani mukaan tarjonnut jos jonkinlaisia välispiikkejä ja tietysti tuttuja kappaleita poikien uudelta levyltä. Muutaman kuvan sain sentään napattua ennen kuin setti oli kokonaan ohi. Vaikka tätäkin olisi kyllä mielellään hieman pidempään katsellut, oli seuraavaksi luvassa kuitenkin yksi maamme kovimmista hardcore/metalli orkesterista.

Down My Throatin taisin viimeksi nähdä jopa niinkin kauan sitten kuin alkuvuonna Rooster Festeillä, joilla bändin keikka oli niin saatanan kova, että sain monoakin naamaan. No kunhan Down My Throat sitten kiipesi lavalle, oli odotettavissa jonkinasteista kung-fuilua myös tanssilattian osalta. Ja kyllähän keikka lähti käyntiin hyvällä taistelutahdolla lattiankin puolella, mutta meno hyytyi kuitenkin paikoitellen. DMT:n uutta matskua tuoreelta Through The River Of Denial lätyltä kuulin ensimmäistä kertaa livenä nyt ja mikäs siinä, kun materiaali toimii helvetin hyvin myös lavan suunnaltakin. Välillä kuultiin tietysti myös vanhoja hittejä bändin ekalta levyltä ja juurikin nämä biisit saivat lattian välillä nyrkkejä ja jalkoja valtoimenaan vellovaksi mereksi. Helsingin pojat vetivät keikan tiukasti ja tunteella ja fiilis oli mahtava, enpä kyllä ole koskaan DMT:ltä huonoa keikkaa nähnytkään. Encorena kuultiin ”Keeping On, Keeping On” Real Heroes Die lätyltä ja tämä biisi oli loistava lopetus illalle.

Perjantai-ilta täyttyi tällä kertaa siis hyvistä kotimaisista hardcore orkestereista, joita kyllä kelpaa lähteä katsomaan toisenkin kerran, eli ne jotka eivät Klubilla olleet tapahtuma-ajankohtana, suosittelen ensi keikan tulessa raahautumaan paikalle.

Rautakanki On The Road

Keväällä 2006 järjestettävän Rautakanki On The Road -minifestivaalikiertueen lämmittelyiltamat tarjosi kankea laidasta laitaan ja ideana näytti selkeästi olevan ”jokaiselle jotakin”. Joskus tämä periaate voi olla toimivakin, joskus se on yhtä kangistelua. Mutta ainahan sitä voi kökkiä baarin puolella sen aikaa kun joku kankea esitys menee ohitse ja sinua alkaa taas kiinnostaa. Mutta kanki oli täyttä rautaa ja iltama kokonaisuudessaan suhteellisen onnistunut. Allekirjoittanut saikin tilaisuuden skriivata ensimmäistä keikkajuttuaan, jotka vastedes tulen tekemään ilman pikkujouluglögiä, jos vaikka kuvatkin onnistuisivat.

Iltamaa VR:n makasiineilla oli juontamassa joku oudon tuttu kaveri, joka spiikkasi bändit aina lavalle. Äänestä olin hänet tunnistavinani joten liekö ollut joku radiotoimittaja tms. Joltain järkkäriltä tiedustelinkin asiaa kysymällä, että ”kuka toi v*tun pelle oikein on?”, mutta eipä tuota tainnut kukaan tietää. Oli selvää ettei juontaja ainakaan ollut perillä yhtään mistään. Perin ärsyttävä kaveri, olisi pitänyt läpsiä naamaan.

Virolainen Loits tuli missattua aika hyvin, johtuen saapumisajankohdastani, mutta ymmärtääkseni en siinä sataa kissaa hävinnyt. Pimeää folkia bläkkis-tunnelmalla soittava Loits kun ei sieltä jännittävimmästä päästä ihan ole. Kyselin hieman jengin mielipidettä Loitsin setistä ja yleinen mielipide tuntui olevan se perinteinen ”No jaa…” Okey, moving on!

The Scourger on erittäin tiukka ja tuhti annos laaturässiä ja heiltä sopii odottaa tulevaisuudessa paljon lisää hyvää. Finnish Metal Expon ja varsinkin heinäkuisen sinkkupommin jälkeen bändin nimi iskostui varmasti jokaisen itseään kunnioittavan metallistin mieleen. Edellisen kerran näin bändin vajaa vuosi sitten ja meno oli raudanlujaa silloinkin. Mutta onhan kyseessä kokeneet kaverit, jotka tuuttasivat isällisellä otteella ja kansa sai koko rahan edestä. Eihän tuosta yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Laulaja Hurskaisella on vielä sen verran palaa hihassa että kun hän komentaa niin silloin uskotaan. Helvetti, se käsivarsi oli varmasti yhtä paksu kuin minun reiteni. Ja jutut basistin pussy-magneettisuudesta eivät liene liioiteltuja. Scourgeria oli ilo katsella pitkästä aikaa livenä ja on varmaa että tulen tarkastamaan heidät vielä monasti uudelleen. Seuraavaa levyä odotellessa…

Ja Down My Throat… Aijaijai sentään. Edessä oli aika pitkälti tyylipuhdas metalliyleisö mutta sou not. Oli siis aika päästää kaverit irti ja DMT pisti luonnollisesti heti alusta ison vaihteen päälle. Kyllä jos jotain on nautinto katsella livenä, on tämä yksi niistä. Biisejä tuli molemmilta levyiltä ja suoritus oli tasaisen tehokasta läpi setin. Sanoisin että näiden kavereiden setillä on aina Rahat Takaisin -takuu. Se ei petä, ei hötky eikä huoju. Se alkaa, potkii persiille niin että veri tirskuu ja sitten se päättyy. Siitä, osasiko metalliyleisö kokonaisuudessaan arvostaa esitystä oikealle tasolle, voi olla montaa mieltä. Mutta toki paikalla oli jengiä jotka olivat tulleet varta vasten DMT:ia fanittamaan, huppareita suhahti ohi vasemmalta ja oikealta. Pientä tanssahteluakin oli havaittavissa mitä olisi ollut hauskaa harrastaa enemmänkin, mutta se iso tila, vähän ihmisiä ja osittain eri yleisö loi ilmaan pienen varauksellisuuden. Itse en ole ikinä osannut tanssia pätkän vertaa ja sen olen aina tiennyt, muistankin itse asiassa mätkähtäneeni selälleni jonkun ritilän päälle. Taistelutoverini Phantom sai tällin takaraivoon ja valitti loppuillan päänsärkyä. Eli ihan hyvä saldo. Onneksi baaritiski oli lähellä.

The Black League jäi ainakin DMT:n jälkeisenä esityksenä melkoisen latteaksi. Itse asiassa en edes pidä koko orkesterista, varsinkin mitä tulee bändin nykylinjaukseen rokimmasta meiningistä. Totuus tulkoon julki. Mutta Black Leaguella on oma fanikantansa joka esittäytyi vahvana keikalla ja joku ilo heillekin suotakoon. Toisaalta, itse pystyn usein löytämään hyviä puolia vaikka mistä mutta nyt en vain ollut sillä tuulella. Tosin eivät he eilisen teeren poikia ole. Kokemuksella ja antaumuksella mäiskittiin ja esityksestä kuvastui viaton halu antaa yleisölle hyvä setti ja viihdyttää katsojia sen materiaalin varjossa mitä heillä nyt tarjottavaa on. Ja olihan se laulajan hattu aika cool. Eikä edes ollut. Hyvää aikaa siis notkua baarin puolella ja katsella kauniita naisia.

Enochian Crescent olikin sitten erikoislaatuisempi ryhmä, joka polkaisi synkkää bläkkismeininkiä ja selvästi koittivat rakentaa jo hieman perusteellisempaa showta. Laulaja Wrathillä oli yllään aivan ihana korsettisysteemi tämän talven raikkaassa muotivärissä. Lavalla pyöri munkkeja kaapuineen kaikkineen ja bändiä selkeästi vitutti kaikki raamatun höpötarinat ja siihen liittyvät löpinät. Tuosta onkin hyvä ammentaa kiukkua ja aggressioita ja saada aikaan hyvä setti. Kyllä minä ainakin kannustan näitä poikia kun kerran oikealla asialla ovat. Haluan ehdottomasti osallistua heidän joulupatakeräykseensä. Rehellisyyden nimissä tämän enempää havainnointia minulla esityksestä ei juuri ole. Syitä moiseen en lähde tässä erittelemään.

Iso shout-out vielä taksikuskille joka luukutti stereoissa ehtaa örinämusaa ja oli ihan vitun cool.

Helsinki Hardcore Festival 3

Helsinki Hardcorefest sarjassa oli vuorossa jo kolmas osa, ja sen päätähdeksi oli buukattu jenkeistä viime keväänä meillä Sick Of It Allin kanssa piipahtanut Most Precious Blood. Tuekseen MPB sai toisen comeback keikkansa vetävän Down My Throatin ja Ylöjärvihardcore ryhmä Abduktion. Myös latvialaisen In.Storan piti esiintyä kekkereissä, mutta auto-onnettomuuden takia ei pääsäsyt ilmeisesti ollenkaan Eurooppaan.

Haastattelun ja muun epämääräisen pyörimisen jälkeen Stellassa bändit aloittivat soiton Abduktion johdolla. Joka kerta nähdessäni bändin livesoitantaa alkaa pää nykimään, nytkin pojat vetivät todella tiukasti, niinkuin aina. Uuttakin matskua bändi soitti ja hyvin oli syynissä myös taannoinen levy ”Perustuu Tositapahtumiin”. Aina energinen Abduktio oli jälleen mielyttävää katsottavaa.

Todella mielenkiinnolla olin odottanut myös Down My Throatin livesettiä, sillä viimeksi näin porukan viimeisessä Beatdown By The Laiturissa. Viime kerrasta oli siis tovi aikaa, mutta poikien vetoon se ei ilmeisesti kovin ollut vaikuttanut sillä Malisen riffit tulivat kuin pitääkin ja Krisse kuritti kurkkuaan minkä kerkesi. DMT pisteli myös pari uutta vetoa, mahtava setti ja äktioni tanssilattian puolellakin alkoi jengille maittaa.

Parin varsin hyvän setin jälkeen oli mielenkiinto jo huipussaan, kun Most Precious Blood New Yorkista tuli ja otti lavan haltuun kuin myrsky. Raivoisaa livesoittoa, järkyttävä fiilis ja tunnelma oli todellakin kaiken kaikkiaan niin katossa kuin voi olla. Koko keikan ajan eturivistössä löytyi ukkoja huutamassa sanoja ja siinä taaempanakin riitti toimintaa potkunyrkkeilyn ja muun sen sellaisen parissa. MPB laittoikin parasta pöytään, sillä ”Nothing In Vain” -levyltä tulivat mm. biisit: Less Than Zero, The Lantern, Sincerely, Heroes And Conspiracies ja loistava Apparation. Myös uuden, syyskuussa Euroopassa julkaistun ”Our Lady Of Annihilation” -levyn helmet, The Great Red Shift, It Runs In Blood ja So Typical My Heart, kuultiin.

Meno oli vieläkin parempi kuin SOIA:n lämppärikeikalla, ja toivottavasti Fusco ja kumppanit saapuvat vielä uudestaan ja uudestaan tänne kylmään kotimaahamme.

Under Her Black Wings – Demo -04

Iskipä siinä juopunut kitaristi juopuneelle toimittajalle demon kätöseen kera pienen mainospuheen. Ennakkoluulot olivat tietysti korkealla kun tottunut olen Maukan riffejä kuulemaan Down My Throatin esittämänä. Noh, demo kuunteluun ja kahtotaan…
Under Her Black Wings nykäisee äänitteensä käytiin aivan helevetin tiukalla tuuttauksella, eikä homma tarjoa pienintäkään löysäystä koko kolmen biisin aikana. Ensimmäinen biisi A Dream Of Death toimii siihen malliin että se nousi oitis omien suosikkieni joukkoon. Painavat riffit iskevät korviin saaden olon ehkä hieman väkivaltaiseksi. Vaikka biisit eivät sinänsä mitään käänteentekevää tai muutenkaan kummastusta herättävää musiikkia ole, vaan perusvarmaa playlist kamaa meikäläiselle! Tiedättehän, jos haluaa ottaa autoon matkalle varmasti toimivaa materiaalia, niin tämä olisi pidempänä versiona se takuuvarma valinta!
Mitään saatekirjeen poikasta en ole itselleni saanut, enkä siis tiedä miten bändi itseään haluaisi tulla kutsutuksi tai ”lokeroiduksi”, mutta minä sanon että tämä puhtaalla thrashillä maustettu hardcore on miellyttävintä mitä kotimaan metalcoren parista on allekirjoittaneen korviin kantautunut sitten hetkeen aikaan! Tovin nyt mietittyäni tulin siihen tulokseen että ehkä kutsuisinkin tätä puhtaalla hardcorella maustetuksi thrashiksi…jep, sitähän se.
Soittoon on arvatenkin aivan turha puuttua, koska sanomattakin on selvää että tässä ei mitkään nöösipojat puutu arkoihin asioihin, vaan näillä jannuilla kokemusta löytyy niin enemmän kuin vähemmänkin paskoista, tai vaihtoehtoisesti mainioista, bändeistä. Kansien tietojen perusteella luulen että äänitys on tapahtunut aivan perus kotiosastolla, mutta saundeja ei silti käy parjaaminen, vaan tuotanto on kiitettävää kun huomioidaan se että budjetti eikä resurssit ole varmasti olleet päätähuimaavia. Tasot ja soittimien saundit on hyvin kohdillaan, lukuun ottamatta laulun pientä jalkoihin jäämistä aika-ajoin. Tosin en pidä laulun puuroutumista muihin elementteihin minkäänlaisena miinuksena kun laulu sattuu olemaan heikoin lenkki tässä tapauksessa. Laulu kuulostaa välillä jopa väkinäiseltä ja tökeröltä, mutta onnistuu silti luovimaan biisit läpi aiheuttamatta kovinkaan suurta arvon alennusta tälle demolle. Jos laulu vain missään nimessä olisi parempaa ja tylympää, niin kuulisin mielelläni sitä enemmän ja pinnassa. Muita miinuksia en pysty tällä hetkellä löytämään, vaan totean pitäväni näistä biiseistä todella!
Sinuakin kehottaisin ostamaan tämän demon itselleen tai vaihtoehtoisesti käyttämään internetin ihmeellistä maailmaa ja hoitamaan jollain keinoin nämä biisit itselleen. Ei tämä tarjoa mitään maailmaa mullistavaa tai ennekokematonta mutta perusasiat on siinä määrin kunnossa että potentiaalia löytyy vaikka muille jakaa ja homma toimii niin kuin pitääkin. Jos joku tähän tosissaan pettyy niin olen syvästi pahoillani hänen puolestaan.

Homefront

Mistä bändi on, kuka olet, roolisi bändissä, muut jäsenet?
Homefront on Helsingistä. Lauri – vokalisti, Arttu – Rummut, Kalle – Basso Visse – Kitarat

Bändin historia (koska ja miksi perustettu, mitä muita bändejä jäsenillä aiemmin jne.)
Historiaa ei ole koska ollaan vasta nauhoitettu demo ja ensimmäinen keikka on vasta ens viikolla. Bändi oli mun ajatus koska halusin kokeilla laulamista. Soitan itse rumpuja BOLTissa. Muut jäsenet soittaa kans aktiivisissa bändeissä Kalle CUTDOWNissa, Visse BOLTissa ja Arttu Down My Throatissa Alettiin teke tätä projektia -03 kevät kevät-talvella vaikka puheet tais alkaa jo edellis kesänä.

Miten kuvailisit musiikkityyliänne (vaikutteet). Onko tyylinne tietoinen valinta ja miten pyritte erottumaan samantyylin bändeistä, vai pyrittekö?
Soitetaan HardCorea maustettuna kaikella mikä tuntuu hyvältä… Tyyliä ei lähdetty varsinaisesti hakemaan vaan se meni enemmänkin niin että katotaan mitä tästä nyt tulee. Ei pyritä erityisemmin erottumaan millään taikatempuilla. Fiiliksen pitäis välittyä sanoista ja musiikista.

Sanoituspolitiikka? Viestinne, mitä haluatte kertoa?
Sanoitukset on kaikki mun aikaansaannoksia osittain henkilökohtaisia ja jotkut vähän yleisemäälle tasolle meneviä. Juttuja mitä pidän tärkeinä.

Minkälaista palautetta olette saaneet, noin yleensä, bändinne keikoista, (mahdollisista) levyistä/demoista yms.
Demosta on kuulunut pelkkää hyvää… Kiitos siitä!

Onko bändillänne jotain päämäärää/tulevaisuuden suunnitelmia?
Bändi on enmmänkin projekti tasolla kun aikaa muilta bändeiltä jää. Keikkoja olis kiva soittaa kyllä enemmänkin jatkossa. Niistä saa kuitenkin parhaat kiksit.

Jotain lisättävää, yhteystietoja…
Kiinnostuneet voi ottaa muhun yhteyttä rawleybtbc@hotmail.com 6-biisin demon saa 6€:lla postitse tai keikoilla 5€:lla Kiitos Chambersille vaivannäöstä! C’you in the pit kids!

Rooster Fest 3, perjantai

Oli taas aika hardcorevuoden kohokohdan, Rooster Festin, aika. Kaksipäiväiset kinkerit Torvessa aloitti lahtelainen Pitfiend, joka suoritti ensi esiintymisensä elävän yleisön edessä. Soitto oli varmaa vähäisestä keikkailusta huolimatta, onhan bändin kaikki jäseneet jo haalineet kokemusta muiden kookoonpanojen riveissä. Jengi tietysti pysytteli tiukasti aloillaan, mutta jo seuraavana esiintynyt Breamgod sai vähän liikettä. Perusvarma setti, josta kerrankin tunnistin myös bändin soittaman koverin, vaikkei sen nimeä edes mainittu! Kitarat vireeseen ensi kerralla, niin hyvä tulee. Vaihtelua raskaampaan mättöön toi Lappeenrannan Rejected, joka veivasi tukun tarttuvia katupunk ralleja. Varmuutta on tullut roimasti siiten edellisen mini ceedeen, joten innolla jään odottamaan splittiä Worth The Painin kanssa. Down My Throat sai tuttuun tapaansa varsin railakkaan menon aikaiseksi, eikä keikan aloittaneet hittibiisit Keeping On ja Maiden koveri Trooper jättäneet mitään epäselväksi. Taas kerran hyvä setti, mitäpä muutakaan. Monipuolisen illan päätti Evilsons, joka sai varsinkin naispuoliset katselijat tanssaamaan. Ska vaikutteiset punkkibiisit toimi erinomaisesti, mutta parhaiten meikäläiseen kolahti ilmeisesti uudempaa materiaalia edustava varsin tarttuvan kertosäkeen omaava popahtava punk-kipale.

Keikkatapahtuma ei tarjonnut mitään erikoista, olihan kaikki illan bändit nähty jo vaikka kuinka monta kertaa, vaikka tuskin se tämän tapahtuman tarkoitus onkaan. Tarkotuksena on pitää kivaa (unity…) ja kasata lauteille mahdollisimman monipuolinen läpileikkaus Suomen scenestä. Tässä onnistuttiinkin erinomaisesti, ja ei voi muuta taas kuin ylpeänä todeta kuinka hieno, tasokas ja monipuolinen Suomen scene on.

Valmistautuminen toisen illan kekkereihin on paikallisessa ravitsemusliikkeessä jo täydessä vauhdissa, joten mitä helvettiä mäkään enää täällä teen?!

United All Schools Festival, torstai

Olo eiku pahenee… Nelosen viikonlopunryyppyputki jatkui torstaina hyvissä tunnelmissa. Olihan edellisen päivän koistinen voitettu. Rohkein mielin lähdin Semiin vilkasee josko se prossessi tänäänkin nousis.

Alkutahdit nousuun löi Krunan pojat Angry Old Man And The Fuck You Youth. Vanha herra heilui entiseen malliin mm. daivaten molemmille puolille yleisöä. Ei voi kun ihailla avohakkuun omaavan laulajan asennetta. Biisit oli punkkia alusta loppuun eikä coverina kuultu Ramonesin Blizkrieg Pop jättänyt ketään kylmäksi.

Seuraavaksi lauteilla nähtiin Morning After. Moukkarit soittivat viime viikolla äänitetyn levyn alusta loppuun. Jäävään kuitenkin itseni enkä kerro keikasata sen enempää. (paitsi että basistilla on kuulemma it-vatsa ja matoja perseessä??).

Ensimmäistä kertaa kuulin Down My Throatia kera kahden kitaristin. Jukka oli saannut ylennyksen kitaraan ja basson varteen oli pestattu Cutdownista tuttu Kalle BMC. DMT mättikin hirvittävän keikan ja yleisökin viimein heräsi. Soitto kulkee niin hyvin, että bändistä ei voi olla diggailematta. Äärimmäisen rankkaa ja hyväsoundista hardcorea kuultiin aimo annos ja joukossa oli myös jokunen vanhempikin kipale. Vierailevia tähtiäkin nähtiin laulamassa. Huhujen mukaan Antinpäivä keikalla Lahdessa saattaisi myös Iron Maidenia kuulla coverina, sinne siis!

Festavaalin viimeinen esintyjä oli Evilsons, jota on hehkuteltu eri medioissa viime aikoina. Itse en muista bändiä aikaisemmin nähneeni joten mielenkiinnolla odotin illan keikkaa. Jumalauta! että Evilsons olikin hyvä. Tälläistä musaa kun pääsis diggailee vaikkapa Provinssissa 2 promillen humalassa niin vot! Suosittelen lämpimästi (kahden promillen humalaa vai Evilsonsia? toim. huom.).

Yhteenvetona festareista sanoisin, että harvoin näkee näin paljon hyviä bändejä parin päivän aikana. Kaikki festivaalin bändit hoitivat homman erinomaisesti ja itse asiassa kaikki bändit olivat aivan saatanan hyviä. Vielä kun tietää, että Suomesta löytyisi saman tason bändejä vaikka viikon festareille niin ei voi kun todeta, että eteenpäin ollaan menty.

Down My Throat ym. Lutakossa

Alkumatka Lahdesta Jyväskylääm meni aika hissutellen, kun lunta tuli ainakin kaks metriä. En tosiaankaan halua liittyä siihen roskajoukkoon joka kuolee itse tai tappaa kavereita ja sivullisia piittaamattomuuttaan. No saarnat sikseen. Perille päästiin ja ystävämme olikin jo odottelemassa viinapaukkujen kanssa. Alkuilta menikin yllättäen viinan ja hardcoren parissa. Muutenkin vieraanvaraisuus oli huippuluokkaa, joten iso kiitos Samille ja Astalle.

Kun saavuimme keikkapaikalle Lutakkoon, oli On A Solid Rock jo lopettelemassa itseään. Tällä hetkellä Suomen ainoa straight edge -bändi oli mainio, mitä nyt suurimmaksi osaksi keikan missasin. Bändin seiskatuumainen on jo kulkuttelemassa punkinkontissa ja muistakaahan sitten lapsukaiset että tämän tuotteen parissa vietetään selvä joulu.

The Phoenix Foundation Turusta aloitteli seuraavaksi. Lähinnä Back Against The Wallissa vaikuttavia hemmoja on lähtenyt aika yllättävään suuntaan. En ole bändin seiskaa päässyt fiilistelemään täydeltä laidalta, kun levysoitin on ollut jo romuna jonkin aikaa. Keikka oli kuitenkin lepoisten melodioitten täyttämää tunnelautunutta punkrokkia.

Illan mielenkiintoisimmasta ja pelottavimmasta esityksestä vastasi kuitenkin suomalais-ruotsalais-norjalaistrio Surplus People. Kolme henkinen tyttölauma vinguttaa syntetisaattoria ja skittaa löytyy ja laulaja huutelee megafonii. Bändin musiikkityylistä en oikein osaa sanoa mitään. Feminiinistä elektropunkkia? Aikamoista huttua kuitenkin.

Viimeiseksi soitti Down My Throat, joka oli kasvanut viisi henkiseksi sitten viime näkemän basistin vaihdettua neljäkielisensä kuuteen. Tiukka perussetti jälleen, kyllähän te tiedätte. ”Kiipin oon!”

Lutakko on loistava keikkapaikka, joka pitäisi saada joka kylään. Harmi vaan että pelimestat on purku-uhan alla kun vanhaa teollisuusrämettä rakennetaan tehokkaaseen asunto- ja toimistokäyttöön. Kokonaisuudessaan onnistunut reissu joka koostui hyvästä musiikista, rennosta kaljottelusta ja hävettävästä läpänheitosta. Hauskaa oli jne. blaa blaa…