Avainsana-arkisto: doom

Puntala-rock 2012

Perjantai

Retkikunta saapui Puntalan porteille iltapäivällä kello neljän maissa, jolloin juhlakansaa oli saapunut jo suuria määriä paikalla venyttäen autojonon tavanomaista pitemmäksi. Jo tällöin huomasi, että Puntalan kävijämäärät ovat selvästi kasvaneet viime vuosina, ja sen tulin huomaamaan useaan otteeseen viikonlopuna aikana. Koko perjantai-ilta meni käytännössä siihen, että yritin seurailla bändejä mutta aina sitä törmäsi johonkin tuttuun ja jäi keikkojen katselu hieman toissijaiseksi toiminnaksi, joten siksi niistä ei tahdo keksiä paljoa järkevää sanottavaakaan. Hääräys vaikutti tällä keikalla vain jälleen yhdeltä nimeltä loppumattomassa us- ja ys-loppuisten bändien jatkumossa. Pitää tsekata bändi vielä paremmalla aikaa, kun ei ole miljoonaa tuttua ympärillä hääräämässä. Seksihullut monotti munille sen sijaan tykimmin. Ylivallan Orjat kuulosti ihan lupaavalta, Konkurssi taas oli todella tiukka ja Narkoosi taas oli todistamassa sen, että Jyväskylästä tulee alvariinsa erinomaisia punk/hardcore-bändejä. En tiedä onko yhtyeen tulkinta hardcoresta nyt erityisen omaperäinen, mutta ihan kivan keikan jäpikät kuitenkin soittivat, vaikka käytännössä Narkoosi jäikin tavallaan muiden nimien jalkoihin. Sen sijaan Bulletriddenin kuvittelin alunperin olevan tylsää brittipunkkia, mutta se olikin tylsää britticrustia.

Melkein koko perjantai meni henkisessä tukkeessa ja sosiaalisen kanssakäymisen merkeissä, mutta loppua kohden tunnelmaan virittäytyminen sujui helpommin. Infernöh kiinnosti alunperin paljonkin, mutten lopulta ehtinyt katsoa tämänkään bändin esiintymistä kovinkaan pitkään. Tässä vaiheessa ehdin noteerata miten satunnaisia tölkkejä alkoi lennellä lavan suuntaan, ja pitkin viikonloppua monet muutkin bändit saivat osansa tuosta idiotismin vyörystä. Konkurssi oli kuulemma saanut bonuksena myös kiviä, mutta jotenkin itseltäni jäivät Konkurssin kivitykset noteeraamatta. Käpykaartin aikana tuli sen sijaan todistettua kunnon nyrkkitappelua. Nahinaa, jota Puntalassa en ole aikaisempina vuosina juurikaan nähnyt. Eikä käsittääkseni ollut edes ainoa tapaus kun kanssajuhlijoita paiskotaan käkättimeen Puntalassa tänä vuonna. Tokihan aina jotain sattuu kun suuri määrä eri sekavuustiloissa pyöriviä ihmisiä isketään samaan tilaan, mutta tänä vuonna urpoja tuntui olevan liikkeellä tavanomaista enemmän. Tölkit, tappelut, autoon lukitut koirat…

Selfish ja Ydinaseeton Pohjola olivat molemmat väkeviä tapauksia, varsinkin jälkimmäinen oli jopa tiukempi kuin mitä osasi odottaa. Tosin sekin meni vähän ”ohi” varsinaista pääesiintyjää odotellessa. Poison Idea tuntui vetäneen järjettömän tiukan keikan niin kauan kun bändi oli vielä lavalla, mutta eipä se erityiseltä nyt tuntunut kun asiaa jälkeenpäin ajattelee. Käytännössä lavalla oli Jerry A joidenkin summajätkien kanssa soittamassa Poison Ideaa. Jerry A:n nyt ei odottanutkaan hyppivän hillittömästi lavalla kuin mikäkin sammakko, mutta tämä vaikutti erityisen epämotivoituneelta kun urpoarmeija masinoi jälleen uuden tölkkihyökkäyksensä. Jerryltä oli palaa pinna, mutta ei mies onneksi kävellyt lavalta pois. Jälkimaku keikasta on kyllä ihan positiivinen, kun Poison Idea soitti kuitenkin juuri niitä biisejä mitä halusin kuullakin, mutta toisaalta itselleni ja monelle muulle lähinnä ”Feel the Darkness” -levyä fiilistelleelle keikka tarjosi aika monta biisiä joita ei osannut tunnistaa. Olihan Plastic Bombin ”WOO-HOO-OO-O-OOO”-laulujen kuuntelu juhlallista, kun laulajia on pikkuisen enemmän. Näissä tunnelmissa oli hyvä pistää piste Puntalan perjantaille.

Lauantai

Lauantaina kämpiltä poistuminen osoittautui yllättävänkin haastavaksi ja epätoivoiseksi sahaamiseksi, jonka vuoksi suunnitelmat aikaisin alueelle pääsemiseksi valuivat hiekkaan. Rift tuli siten missattua kokonaan ja Tohtori Koiraa tuli kuunneltua lähinnä maantieltä käsin. Itse asiassa historia toisti itseään, ja minulta jäivät myös lauantain ensimmäiset bändit jotakuinkin yhtä vähälle huomiolle kuin perjantainakin, Death With a Daggeria lukuun ottamatta. Death With A Dagger soitti muistaakseni myös vuoden 2009 Puntalassa melko aikaisin, eikä yhtyeen sinänsä pätevä keikka tainnut tolkutonta ihmismassaa vielä näin aikaisin kutitella. Vasta D.N.R.:ää tuli seurailtua tosissaan ja hieman fiilisteltyäkin. Venäläisen haitaripunk-bändi Beerocephalsin olin taas nähnyt soittamassa Hämeenlinnan Suistolla ylipitkän keikan, joten olin mieluummin sosiaalisena rinteessä. En oikeastaan kiinnittänyt lavan tapahtumiin juuri lainkaan huomiota, mutta kun vilkaisin lavan suuntaan näin jonkun klovnitanssijan – jota ei siis siellä Suiston keikalla ollut – hyppivän lavalla. Eräs tuttu taas tokaisi, että ”Slipknot!”. No, onhan tuo ihan hauskaa seurattavaa ja olisin varmaan itsekin tuhannen tukkeessa saanut tuosta jotain irti. Rajoista tuli sentään parempi mieli.

Perinteinen tauko tuli tarpeeseen, ja oikeastaan juuri tauon jälkeen tulikin sellaista tykittelyä että oksat pois. Tauon päättäneeltä Punk Lurexilta tuli nähtyä peruskeikka, ja oikeastaan tämä taisi olla tämän Puntalan ainoa keikka jota jäin istuen kuuntelemaan nurmikolta käsin. Enpä tiedä mitä tästä keikasta toisin erityisesti esille. TV Smith on hurmannut aiemminkin sympaattisilla keikoillaan ja erittäin sympaattiselta vaikuttava herrasmies oli nytkin sellainen juippi jonka keikkaa oli vain seurattava. Setin loppupäässä Punk Lurexin asteleminen lavalle taas oli varsin mieluisa yllätys. Ei se kai ollut ihan kuin The Adverts, mutta tuskinpa tuosta kauaksikaan mentiin. The Adverts on omia suosikkejani brittipunk-osastolta, ja jos haluan kuulla jonkun nykyään kasassa olevan bändin tulkitsemassa The Advertsia se olisi kyllä ehdottomasti Punk Lurex. TV on kuningas!

Siinä välissä ollut Vivisektio on myös hieman kiinnostavampi nimi. Vuonna 2009 yhtye soitti Puntalassa edellisen kerran, ja silloisesta keikasta en muista paljoa mitään. Vivisektion tuoreempi levytetty tuotanto on kuitenkin yllättänyt positiivisesti, ja varsinkin siihen nähden yhtye toimi lavallakin hyvinkin tehokkaasti. Höhnie vieraili lavalla. Maailmanloppu taas tuntuu paranevan keikka keikalta ja mitä enemmän Maailmanloppu keikkoja soittelee, sitä tehokkaammaksi bändiksi se tuntuu muuttuvan. Suosittelen tsekkaamaan jos lähihoodeille osuvat, kun näillä keikoilla riittää menoa ja meininkiä. Sitä paitsi bändin parasta biisiä (jonka nimeä en kylläkään muista) ei edes ole uudella LP:llä.

Hollantilainen Gewapend Beton nousi yllättäen yhdeksi Puntalan kohokohdaksi. Jostain syystä muistin kyllä bändin soittaneen ramopunkkia tai jotain muuta melodisempaa tavaraa, mutta pitäähän sitä ihmisen olla väärässä edes kerran yhtä festivaalia kohden. Tai toinen kertahan tuo jo oikeastaan oli. Todellisuudessahan bändi soitti hardcorea hieman hevimmälläkin otteella, enkä muistanut tuota juttua lainkaan vaikka levykin löytyy hyllyn perukoilta. Johtunee levyn kannesta. Harkitsin jopa yhtyeen tsekkaamista toistamiseen lopetusklubilla, mutta mehut olivat poissa joten ei sinne Vastavirralle enää silloin jaksanut mennä. Vapaa Maa on soitellut ihan kiitettävällä tahdilla keikkoja vaikka soittajaukoilla on muutakin tekemistä elämissään, mutta itse havahduin siihen että näin bändin viimeksi soittamassa edellisen vuoden syksynä. Sen jälkeen on tainnut siunaantua uusia biisejä ja olihan bändikin paisunut viisimiehiseksi, ja ainakin yhdessä biisissä alkoi kuulua ukkojen edelliset bändit hyvinkin vahvasti läpi. Hardcoreahan bändi siltiki soitteli, ja soittamalla tietyn Mellakka-coverin voi vain arvailla, minne bändin nimi saattaa (?) viitata.

Ulkomaanvieraista La Fraction meni hieman ohi, vaikka varsinkin bändin naisvokalistissa on enemmän voimaa kuin monessa muussa samanlaisessa bändissä yhteensä. Kai minulla oli muka parempaa tekemistä. Sen sijaan Armless Children oli järjetön, kuten aina. Tosin tämä keikka oli sieltä järjettömimmistä päästä, kun laulussa ei kaikua säästelty ja olihan kolmikon meininki ihan muutenkin todella vihaista. Arttu oli varmasti Puntalan vihaisin nuori mies lavalla, mutta lavalta poistuttuaan niitä selvimpiä ja leppoisampia tyyppejä. Tämän bändin kautta ladataan kaikki viha yleisön niskaan, ja kauempaa näytti siltä että yleisön niskaan tipahti kitarakin. En tiedä tipahtiko oikeasti.

DOOM… oli ihan ok. Päätös Puntalaan lähtemistä muodostui jo pelkästään Doomin takia, ja tämä yhtyehän ei ole Suomen maaperällä kovinkaan montaa kertaa vieraillut, viimeksi vuonna 1995. Settiin kuului juuri niitä biisejä mitä itse halusin kuullakin, mutta ei keikka millään vastannut sitä fiilistä kun kuuli Doomia levyltä ensimmäisen kerran elämässään. Johtui varmaan siitäkin, ettei bändi tuntunut soundiensa tai minkään muunkaan puolesta juurikaan potkivan täysillä, ja kyllähän bändiltä paljon odottikin. Jo ties kuinka moneen kertaan nähty Wasted taas osoitti olevansa tehokas keikkabändi ja soitti varmaan parhaimman keikkansa, mitä olen tältä bändiltä nähnyt. Minun puolestani Puntala olisi voinut päättyä siihenkin, mutta The Avengers soitti vielä. Yhden klassikkolevyn julkaissut jenkkibändi on kylläkin itselleni sellainen tapaus joka on jäänyt vähän tuntemattomammaksi. Päätin istahtaa kaueammaksi lavasta ja jäädä vain fiilistelemään.

The Avengersien aikana mieli oli korkealla, mutta samalla haikea kun Puntala oli jälleen kerran ajautumassa kohti loppuaan tämän vuoden osalta. Nyt sentään Puntala sujui sateettomana, mutta myöhemmin sää oli innostunut jopa kunnon myrskyksi. Sen salamoinnin seuraaminen oli Tampereen kantakaupungilta käsin melko kummallista puuhaa. Alkoholitonta olutta kului viikonlopun aikana litrakaupalla, mutta eipä kiristänyt päätä selvistelynkään takia ja sunnuntaina oli jo valmiiksi melko väsynyt olo. Eiköhän sitä tule käytyä Puntalassa myös ensi vuonna, mutta saapa nähdä miten järjestävä taho päätyy ratkaisemaan kävijämäärään ja alueen tilavuuteen liittyvät kysymykset.

Wölfhead – S/t

Espanjalainen Wölfhead yllättää omaa nimeään kantavalla debyytillään varsin positiivisesti. Keskinkertaisesta stonerista jos jostain on nykyään niin paljon ylitarjontaa, että Wölfheadin kaltainen oikeasti toimiva ja mukaansatempaava stonerdoom lämmittää mieltä kaksinverroin.

Lähtökohdiltaan Wölfhead on monin paikoin melko korni; Espanjan desperadot laulamassa shamaaneista ja Asgardin viikingeistä. Eihän näissä ideoissa ole järjen häivää, mutta onko sillä toisaalta mitään merkitystä, kun kyseiset biisit, Journey By the Shaman’s Hand ja Sons Of Asgard, ovat joka tapauksessa tavattoman rautaisia vetoja. Osittain kotimaiselta Death With A Daggerilta haiskahtava, katalaaniksi laulettu, Cul de Sac ja hyvin Sabbathmainen Doomed Earth eivät nekään häviä edellä mainituille; Doomed Earth saattaa jopa olla Sons Of Asgardin ohella erittäin tasavahvan levyn kovin biisi; riippuu täysin kuuntelukerrasta ja mielentilasta. Upea, maalaileva nimibiisi ja levyn  päättävä akustinen Pink Floyd -laina Wish You Were Here paketoivat tämän hienon ja juuri sopivan mittaisen kokonaisuuden elegantisti.

Doomentia Records lienee jonkinasteinen laaduntae ja ainakin Wölfheadin kohdalla tämä pitää täysin paikkansa. Tätä levyä kehtaakin varauksetta suositella kaikille genren faneille. Myös yhtyeen vokalisti Iban Arrieta, vakuutti siinä määrin, että herran edellinen bändi, legendaariseksi saatekirjeessä hehkutettu Great Coven päätynee tsekkauslistalleni.

Seamount – III: Sacrifice

Seamountin kolmannen levyn ”Sacrifice” saatekirjeessä yhtyeen musiikkia kuvaillaan epic doom rockiksi. Seamountin levyllä tuomio kuitenkin luetaan melko vaivihkaa muun soittelun ohessa. Trumpettilahkeisesta retrojytästä ja tuomiopäivän bluesista ei nimittäin ole juurikaan kysymys, vaan vertailukohdat löytyvät lähinnä uudemman aallon klassisesta heavy metallista.

Äänimaailmaa määrittelee kitaroiden 80-lukulaisen ilmava ja erotteleva soundi, jossa säröt ovat herrasmiesmäisellä tasolla. Voisi sanoa soundien olevan päivitetty versio Judas Priestin British Steelistä. Kitarariffeissä on ideaa ja tarttuvuutta. Tuplaliidikitaroissa melodioden jokaisella nuotilla on tarkoituksensa.

Vaikutteet eivät jää kuitenkaan pelkästään brittiläiseen metallin uuteen aaltoon. Standing in the Rain voisi nimittäin olla Queensrÿchen kappale, paitsi että kiljukaulafalsetista ei ole Seamountilla tietoakaan. Solisti Phil Swansonin ääni on hallittu ja siinä on voimaa koko äänialallaan. Toisaalta levyltä kuuluu kyllä 90-luvun vaikutteitakin. Kakkoskappale Ocean, I Call You muistuttaa sävellyksenä Dirt-aikakauden Alice In Chainsia tai Skunkworksin aikaista Bruce Dickinsonia. Eipä siinä, ovathan ne luontevaa jatkumoa 80-luvun heavy metallille. Sacrifice-kappale voisi puolestaan olla autoiluriffiä ja kevyen fuzzisia soundeja myöten Fu Manchun levyltä.

Valtaosa ”Sacrifice”-levyn kappaleista kestää yli kuusi minuuttia, mutta ne eivät tunnu venytetyiltä vaan hyvinkin luontevasti itsensä mittaisilta. Kappalerakenteet vellovat ennalta aavistamattomasti, mutta silti luontevasti. Tempo myös pysyy koko lailla keskivaiheilla pitkin levyä. Levyn puolivälin kappale Stardust on ainoa hiukan nopeampi rypistys. Se voisi sävellyksenä olla Iron Maidenin levyllä. Sanoitukset jättävät genreensä nähden oikeastaan yllättävänkin olemattomiin kaikenlaiset scifit, miekat, magiat ja yliluonnolliset olennot. Sen sijaan ne kertovat varsin tämänpuolisista inhimillisistä, hiukan surumielisistä tunteista.

Kappaleet ovat ensimmäisestä raidasta alkaen hyviä, mutta paranevat kuitenkin loppua kohden. Gettin’ Through -kappaleesta lähtee käytiin tajuttoman tiukka biisikolmikko, jota odotellessa alkaa jännittää samaan tapaan kuin ennen vuoristoradan viimeistä laskua. Kaukana eivät ensimmäisetkään kappaleet ole siitä tasosta, mutta kuitenkin aavistuksen verran harmaampia.

”Sacrifice” on ansioikas levy, joka vilisee tarkasti valikoituja aineksia heavy metallin parhaasta perinteestä. Yhtyeellä on perinteeseen kuitenkin oma lähestymiskulmansa. Epäilen vahvasti, että ”Sacrifice” jää soittimeeni pidemmäksikin aikaa.

Poema Arcanus – Timeline Symmetry

Doom-metalli on hankala laji. Miten säilyttää raskaus, ahdistus ja synkkä tunnelma sortumatta junnaavuuteen ja toistoon, joka vie kuuntelijan väistämättä stop-napille? Chilestä putkahtava Poema Arcanus on itselleni aivan uusi tuttavuus, vaikka bändi onkin perustettu jo 1992 ja debyyttikin on kuulemma julkaistu vuonna ’98. Orkesterin tämänkertainen hengentuote kantaa nimeä ”Timeline Symmetry”, ja levy kumartaa aika vahvasti sellaisten Eurooppa-doom -kolossusten suuntaan kuin Candlemass, Anathema ja My Dying Bride, mutta levyllä on aistittavissa myös vahva porgressiivisen metallin viba.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, tämä on hankala laji. Vaikka soitto kulkee, Poema Arcanusin suurin kompastuskivi taitaa siis kuitenkin olla biisimateriaalin omaperäisyyden puute ja se fakta, ettei nyt oikein vielä ”lähe”. Duumin klise-ämpäristä ammennetaan, mutta vain pinnalta ja sen huomaa. Vokalistin suoritus on ihan ok, mutta kun vertailukohtina on väkisinkin Messiah Marcolin, Vincent Cavanough tai Robert Lowe, niin kauas jäädään äänen karismassa.

Jos kuuntelijalle on tärkeämpää vaan semihidas My Dying Bride -kopiointi ja pitkät biisit omaperäisyyden ja vahvan tunteen sijaan, sillon tästä saattaisi saada jotain irti. Itseni ”Timeline Symmetry” jätti enemmän kuin kylmäksi. Ei jäänyt siis oikein mitään mieleen. Toimii baarissa taustamusiikkina, mutta ei itsetarkoituksellisessa kuuntelussa.

Switchblade – S/t (2009)

Ruotsalainen Switchblade on reilun kymmenvuotisen uransa aikana sementoinut maineensa post-doomin kuninkaallisten joukossa. Ja kruunu sen kuin kirkastuu kolmikon julkaistessa viidennen studioalbuminsa – joka on edeltäjiensä tavoin jätetty nimeämättä.

Switchbladen uran varrelle mahtuu niin raastavaa hardcorea kuin kaunista post-metalliakin, mutta vuonna 2009 Kääntöveitsi-troikka kuulostaa kenties raskaammalta kuin koskaan aiemmin. Äkkipikaiset pyrähdykseet ja ja tunteilevat melodiat on suosiolla heitetty treenikämpän nurkkaan, eikä albumilta ole muutenkaan löydettävissä enää juuri mitään, mikä niputtaisi trion osaksi sisäsiittoista post-rock/metal/doom-perhettä. Kolmiosainen monoliitti repii kuulijan mielenterveyttä palasiksi kolossaalisen dronen ja mammuttimaisen doomin keinoin – unohtamatta viheliästä sludgea – eikä vauhti huimaa päätä missään vaiheessa – asiasta jotain kertoo varmasti myös kappaleiden keskimitta, joka huitelee parinkymmenen minuutin korvilla.

Hurrikolmikon, vähintäänkin hitaalla käyvästä nykykunnosta on helppo vedellä viivoja vast’sillään joutsenlaulunsa julkaisseeseen Khanateen. Varsinkin Anders Steenin mutaisessa keuhkoamisessa on löydettävissä samaa epätoivoa kuin Alan Dubinin haudantakaisessa tunnelmoinnissa. Ihan noiden itsemurha-sludgen kummisetien sfääreihin ei Switchblade kuitenkaan vielä yllä, mutta jälki on sen verta pelottavaa, ettei tätä tuotosta kannata vainoharhadarrassa välttämättä kuunnella – ainakaan kuulokkeilla. Osta ja ahdistu.

Moss – Tombs of the Blind Drugged

Mossin viimevuotinen kakkosalbumi oli ilmestymisvuotensa ehdotonta kärkikastia ääridoomin saralla. ”Tombs of the Blind Drugged” -ep jatkaa siitä mihin ”Sub Templumilla” jäätiin, eli sludge- ja drone-vivahteisen, äärimmäisen doom-matelun tiettömälle taipaleella.

Raskassoutuista ja ahdistavaa? Si senor. Melodista ja groovaavaa? Hell no! Mossin materiaali halveksii trendikästä melodoom-pillitystä ja näyttää persettä rullaavasti etenevälle doom rockille. Sammaloitunut kivi pyörii paikoillaan, eikä etene yhtikäs mihinkään – ja hyvä niin. Oikeastaan nimibiisin urkuvetoinen ”funeral drone” -lopetus on ainoa ”myönnytys” nykypäivän vallitsevalle doom-ilmapiirille. Hail Occult Horror Doom! Fuck the weak stoner shit!

Moss on siitä kummallinen kokoonpano, että vaikka kolmikon äänimaailma on enemmän tai vähemmän bassovoittoinen, niin bassoa ei yhtyeen soitinarsenaalista löydy, vaan kitaristi Dominic Finbow’n vastuulle on jäänyt kokonaan tämän munaskuita ravistelevan äänivallin rakentaminen. Vahvaa taustatukea Finbow saa toki rumpali Chris Chantlerin harkitsevasta, mutta ennen kaikkea raskaasta rumputyöskentelystä sekä Olly Pearsonin primitiivisestä tulkinnasta, joka tuntuu kumpuavan jostain ei-tästä-maailmasta (miehen suurin innoittaja on muuten eräs H.P. Lovecraft, joten ihmekös tuo). Soundipolitiikka on tutun tuhnuinen, ja paikoin tuntuukin, että ”Tombsin” äänityspaikkana on studion sijasta toiminut hautakammio. Kaikki on siis enemmän kuin kohdallaan.

Alun perin 10″-vinyylin poskille kaiverrettu biisikaksikko on saanut cd-versiolla kaverikseen reilu yksitoista minuuttisen Serpentin sekä Monarch-splitiltä tutun Discharge-coverin Maimed & Slaughtered. Rise Above on julkaissut myös cd-version, johon on alkuperäisen lyhytsoiton lisäksi sisällytetty ”Eternal Return”-ep, joten postimerkkeilijöiden lompakot joutuvat taas koville.