Avainsana-arkisto: Disco Ensemble

Punk-mayhemia Jyväskylässä – Lutakko Liekeissä

Pari kertaa taisin jo mouhottaa festarikesän päätöksestä. Se oli kaikki valhetta, sillä tie vei Jyväskylään vielä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälistassa oli useampikin sellainen nimi, joten ei vaan voinut ohittaa Lutakkoa liekeissä. Sitä paitsi festarin tulevaisuus (ainakin tässä mittakaavassa) on hieman vaakalaudalla, joten nämä festit piti tarkastaa ensimmäistä kertaa kun se nyt oli mahdollista.

Olin ollut Jyväskylässä jo pari päivää, joten pystyin saapumaan paikalle mihin aikaan vaan katsoin tarpeelliseksi. Muuten olisin voinut tulla paikalle hieman myöhemminkin, mutta Total Recall oli nähtävä. Kyllähän se täysin odotuksia vastasi, ellei jopa ladannut ne ylittäneenkin setin. Yhtye on kehittynyt sitten aiempien nauhoitustensa ja uusi materiaalin kuulosti jännältä. Plussaa vielä odottamattomasta cover-valinnasta. Haistelijat oli seuraava ns. pakollinen bändi, mutta Haistelijat hoitivat ”ihan ok” -tasoisen settinsä alta pois sen verta nopeaan, että ehdin näkemään vielä Lighthouse Projectin keikan loppupuoliskon, johon kuului tulenpuhalteluakin. Uudella kitaristilla näkyy olevan lavamaneerit hallussa.

Tumppi Varonen & Problems? sekä Kakka-Hätä 77 eivät sen kummemmin jaksaneet innostaa. Ovathan molemmat asiansa osaavia bändejä ja varsinkin Problems? on tätä nykyä tikissä, mutta omalla kohdallani voisi puhua kyllästymisestä. Molemmat on nähty suhteellisen lyhyen ajan aikana useammankin kerran, joten nyt ei enää yksinkertaisesti jaksanut. Saksalainen Digger Barnes tuli sen sijaan katsottua, vaikka miehen olemuksesta ja äänestä ukkoa ei heti germaaniksi arvaisi. Kiistatta yksi Lutakon kovimmista vedoista tällä erää. Rehellistä, teeskentelemätöntä, aseista riisuvaa ja riisuttua. Digger tarjosi mainion välipalan noin muuten rytkeiseen iltapäivään, enkä olisi pistänyt pahakseni jos Jelmu olisi ottanut enemmänkin riskejä ja buukannut joitakin vastaavia esiintyjiä vielä ohjelmistoa täydentämään, mutta näillä mentiin. Ikkunasta tuli vilkaistua ulkona soittanutta One Morning Leftiä, eikä sitä sen enempää tarvinnut katsoakaan. Tosin bändin paitadesigni vetoaa synkkään mieleeni. Mistäköhän johtuu?

En tiedä, onko Fucked Up ihan sellaista mätkettä mitä jaksaisin kuunnella päivät pääksytysten, mutta verraton livebändi se tuntuu olevan. Damian on karismaattinen esiintyjä, joka ei lavalla viihtynyt kuin pienen hetken vain. Mellakka-aitakin taisi olla vain hidaste, kun ukko jorasi keskellä haltioitunutta yleisöä. Harvemmin näkee ihan vastaavaa, kun reilusti elopainoa kartuttanut korsto vyöryy yleisönsä niskaan ja saa vielä kaikki hyvälle tuulelle. Paitsi ehkä ne kaksi esiteiniä, jotka taisivat pelästyä halaamaan tulevaa Damienia mutta jotka sentään uskalsivat tehdä high fivet tuon suomihardcore-mouhottajan kanssa.

Olen koettanut nähdä Unkindin useammankin kerran ja joka kerta se on päätynyt jonkinlaiseen katastrofiin. Nyt ainoa rutisemisen aihe ei liity itse esitykseen. Ainoastaan liiallinen päivänvalo vei yhtyeen esityksestä terää ja sounditkin olivat hieman ohuet. Eivät potkineet kunnolla. The Menzingersin keikka rajoittui vilkaisuun, mutta Meanwhilen keikka tuli katsottua alusta loppuun. En ole muistaakseni kuullut yhtäkään Meanwhilen biisiä aiemmin, mutta kovin tutulta kuulosti. No, Dischargen hengessä vedettyä d-beatiahan se oli, jopa siinä määrin että jokainen riffi ja biisi oli Dischargen jo aiemmin tekemä. Eipä tämän tyylin bändejä voida kovin usein omaperäisyydestä syytellä, mutta joitakin kysymyksiä yhtyeen piinkova esitys jätti. Osasiko Meanwhile d-beatin perusoppimäärän parempi kuin opettajansa? Jäisikö Discharge auttamatta kakkoseksi?

Discharge olikin heti Meanwhilen jälkeen, ja sitä keikkaa olen hetken aikaa odottanut kun edellinenkin keikka Tampereella oli jäänyt välistä. En odottanut paljoa, ihan vaan siksi etten pettyisi pahasti. Dischargen uudessakin tuotannossa on They Lie You Dien ja Corpse of Decadencen kaltaisia helmiä, mutta toisaalta itse olisin toivonut enemmän ”Why?”:n biisejä mukaan. No, Dischargella noita kovisbiisejä riittää ja joku varmasti haluaisi kuulla ”Grave New Worldinkin” biiseillä ladatun keikan. Ei siitä samanlaista orgasmia tullut kuin ”Hear Nothing, See Nothing, Say Nothing” -levyn ensimmäisten kymmenen sekunnin kuuntelemisesta. Toki tuokin biisi kuului settilistaan, mutta ei sitä levyä tehnyt sama bändi kuin mikä veti nyt Lutakon pihalla. Ei huono keikka, vaikka Meanwhile osasikin d-beatin paremmin. Elämäni ei muuttunut ratkaisevasti tämän keikan näkemisestä, toisin kuin sinä hetkenä jolloin ensimmäisen kerran kuulin Dischargea.

Rytmihäiriön – jonka olen tosiaan ehtinyt nähdä sen saatanan monta kertaa jo aiemmin – ja Uprightin väliltä valitseminen ei tuottanut vaikeuksia. Päätin marssia Lutakon portaat vielä ylös ja vilkaista, millainen ilmestys tämä paikallinen Upright sitten on. Tiukka veto, joka loppui kuitenkin hyvin nopeasti. Mutta vaikka setin pituudessa hävittiin, ei itse esiintymisestä intensiteettiä puuttunut. Disco Ensemblen katselu ei sen sijaan juuri houkuttanut, mutta katsoinpa sitäkin sitten hetken aikaa paremman tekemisen puutteessa, mutta suurimman osan keikasta vietin kyllä jossain ihan muualla. Sitä paitsi päälavan valomyrsky oli herkille silmilleni jo liikaa, kun sitä oli pitänyt kestää jo Dischargen ajan.

Syyt mestoille jäämiseen olivat sitten hieman mysteeriset, kun Disco Ensemblen jälkeen jäi soittamaan vain Misfits-coverbändi Braineaters. Porisperessäkin jätin coverbändit katsomatta (paitsi sitä Kiss-bändiä pälyilin hetken aikaa), mutta jostain syystä jäin kuitenkin mestoille, vaikka olisin voinut lähteä jo heti Uprightin jälkeen. Eihän Misfits nyt varsinaisesti ole itselleni edes kovin merkityksellinen bändi ollut, mitä nyt teininä tuli vähän kuunneltua, ja kuinka ollakaan, huomasin olevani fiilistelemässä niitä samoja biisejä nyt Lutakossa. Braineaters ei ollut mitään sellaista menoa, että vedetään väsynyttä settiä kaljapalkalla kaljaa juovien festivaalivieraiden taustamölyksi. Ja kyllä sen menon oli vähintään kohtuullisen huimaa oltava, kun kerta lavan edustalla partioinut järkkärikin unohti hetkeksi velvollisuutensa ja ryntäsi laulamaan. Orastavan flunssan takia itseäni ei laulattanut, joten keikan aikana piti häipyä paikalta ja julistaa omalta osalta Lutakko Liekeissä sammuneeksi. Samaten se oma festarikesäkin.

[flickrfeed photoset=72157627506237987
]

Porilaisten näkemys tunkista – Porispere 2011

Maailma ei tarvitse enää ensimmäistäkään uutta perusrokkifestaria. Tosin porilaisten vastaisku Sonispheren siirrolle on kaikkea muuta kuin väritön perusfestari. Jo alusta lähtien näiden sekopallojen festivaalia on markkinoitu tavanomaista anarkistisemmin, ja siihen on liittynyt Sonispheren järjestäjille kettuilua, tuotteistamisen viemistä äärimmilleen (kuinka monella rokkifestarilla on oma kilju?), R-kirjaimen tiputtaminen pois festivaalin nimestä. Nokkelina tyyppeinä Porisperen isät keksivät lempilapselleen myös hyviä sloganeita; ”Raumal! Oleks tosissas?”, ”Pitäkää tunkkinne!”, ”Älä ver sit mitää perskännei” ja ”Kuka siivoo?!”.

Porispere on myöskin osittain välttänyt buukkaamasta niitä samoja bändejä mitä kaikilla muillakin rokkifestareilla esiintyy. Toki Porisperellä on kesän takuuvarmat kiinnitykset kuten Mike Monroe, Mokoma ja Battle Beast, mutta myös satakuntalaisia (Lapko, Appendix) bändejä, Circlen ja Anvilin kaltaisia kulttinimiä unohtamatta.

Todettakoon siis, että Porisperen lähtökohdat ovat vähintään mielenkiintoiset.

Perjantai

Saapuessani paikan päälle pienen sekoilun jälkeen (ylimääräisiä opasteita ei siis lähimaastossa ollut) oli Order! Order! jo soittamassa Rautalavalla, joka oli hieman oudosti sijoitettu anniskelualueelle. Ikärajattomalta alueelta työntyi kiila lavan edustalle, mutta ratkaisu on kyllä hieman hassu. Eihän tuo nyt itseäni haitannut kun olen saanut ostaa Alkosta väkeviäkin jo monen vuoden ajan, mutta mahtoi alaikäisiä porispereilijöitä harmittaa… mikäli heille nyt oli suurehkoa tarvetta edes päästä ko. lavan edustalle, olivathan suuret vetonaulat kuitenkin päälavalla. Ensimmäisenä siellä olikin olemassaolostaan keikkailulla muistuttava, levytyspuuhissa oleva Lapko, jota tosin seurasin enimmäkseen siltä lavattomalta anniskelualueelta käsin.

Vaikka äsken jauhoinkin jotain vetonauloista, oli moni itseäni eniten kiinnostava artisti kuitenkin esiintymässä pikkulavalla. Niin myös Kakka-Hätä 77, joka on omissa silmissäni ja korvissani alkanut kärsiä inflaatiosta. Jo monta kertaa aiemminkin nähty bändi jaksoi kuitenkin viihdyttää ja tuntui kolisevan paremmin kuin Laman lämppärinä. Tämän keikan aikana oli muuten kiva huomata, että anniskelualue oli mukavan avara.

Sitten oli taas aika katsastaa Suomen virallisen rokkikukon Mike Monroen livekunto. Eipä ollut päässyt rapistumaan sitten Ilosaaren, mutta kitaristi oli vaihtunut Dregenistä Nasty Suicideen, ensiksi mainitun ollessa estynyt. Uumoiltu Mike Monroe feat. Andy McCoy -tilanne tosin jäi näkemättä, vaikka lavalla olikin vain kolme neljästä Hanoi Rocks -musikantista. Tämän jälkeen siirryin takaisin anniskelualueelle katsomaan toista veteraania, eli Tumppi Varosta & Problemsia. Aina samassa sinisessä paidassa viihtyvä Varonen soitti hyvän keikan tälläkin kertaa. Aikalailla mentiin tasoissa taannoisen Tampereen keikan kanssa, mutta tällä kertaa yllätysmomentin puuttuminen ei tehnyt tästä keikasta yhtä ikimuistoista. Nykyinen Varonen/Raitsikka/Sero/Maunula-kokoonpano on todella hyvässä iskussa.

Disco Ensemble meni etäämmältä seuraten, ilman että itse keikasta olisi jäänyt erityisiä mistikuvia. Oli se nyt parempi keikka kuin mitä edellinen levy antoi olettaa, mutta kyllähän sekin aika kului lähinnä Terveitä Käsiä odotellessa. Olin kuullut kauhutarinoita Jello Biafran lämppärikeikalta, jossa Läjä ei ns. ollut oma itsensä, joten ehdin jo pelätä tämänkin keikan onnistumisen puolesta. Pelko oli kuitenkin turhaa, kun Läjä näytti olevan entisellään. ”Hittiä hitin perään” oli tämänkin keikan kaava, jolla homma hoidettiin kotiin tyylikkäästi. Ja tästä bändistä se oma hardcoren kuuntelu alunperin lähtikin.

Olen käyttänyt lukuisia tunteja Pelle Miljoona Oy:n biisien kuuntelemiseen nuorempana, ja onhan Pellen alkutuotannossa helvetisti hyviä biisejä. Tämä setti nyt tietysti painottui sinne ”Viimeinen Syksy” ja ”Moottoritie on kuuma” -levyihin, joiden henki tavoitettiin välillä pelottavankin hyvin. Pelle ja Tumppi Varonen vaihtoivat rooleja, kuten pitikin. Tumppi Varonen esitti ainakin Lanka palaa -biisin kahteen kertaan tämän illan aikana (Problems esiintyi vain muutamaa tuntia aiemmin), mutta toisaalta jopa rasittava Tahdon rakastella sinua esitettiin vain Pellen kanssa. Ja olihan tietysti Juokse villi lapsi, Vapaus on suuri vankila, Koska sydän sanoi niin ja Moottoritie on kuuma mukava kuulla alkuperäisen kokoonpanon esittämänä, oli kyseessä nostalgiakiertue tai ei. Oikeastaan keikassa häiritsivät vain jotkin Ari Taskisen instrumentistaan päästämät äänet, mutta kokonaisuus oli silti katsomisen arvoinen. Ja taas oli Pelle Miljoona Oy:n taru siinä.

Perjantai ei kuitenkaan ollut vielä siinä. Pikkulavalle marssi vielä Porin ikioma Appendix. Olen nähnyt Mikki Borgensenin tukevammassakin muusissa kuin mitä nyt, mutta jokainen biisi tuntui kertovan rakkaudesta. Appendix olisi voinut toimia varsinaisena jatkoklubibändinä, nyt se ei tuntunut oikein miltään Pellen jälkeen. Jatkoklubin kautta nukkumaan.

Lauantai

Toisin kuin perjantaina, päädyin katsomaan enemmän bändejä päälavalla kuin pikkulavalla. Tämä johtui pääasiassa siitä, että Rautalavalla soitti enimmäkseen cover-bändejä. Porisperen konsepti on pohjautunut alusta alkaen silkalle jääräpäisyydelle ja tervehenkiselle vittuilulle, jonka vuoksi pikkulavalla soitti coverbändejä. Metallica-tribuuttia en jaksanut kuunnella, Maiden-bändin aikaan en ollut enää edes paikalla mutta Paul Stanley Boozing Societya tuli kuunneltua. Yhtyeelle pitää nostaa hattua siitä, että se soittaa kasari-Kissiä. Kaikki muut Kiss-coverbändit soittavat 70-luvun Kissiä maalit naamalla, joten tämä oli piristävä poikkeus. Ja onhan levyhyllyssäni melko monta 80-luvulla julkaistua Kiss-äänitettäkin, joita kuuntelemalla tuli otettua omia ensikosketuksia heviin.

Mutta se niistä cover-bändeistä, joita soitti pikkulavalla pitkin päivää. Saavuin pelipaikoille 13.30, jolloin No Second Thought jäi näkemättä, mutta pääsin sentään näkemään Circlen kokonaisuudessaan. Setti oli edelleen Rautatie-painotteinen, mikä tietenkin kävi minulle mainiosti. Kas siinä ihana levy, jota voi suositella niillekin jotka eivät Circlestä tiedä tuon taivaallista. Vähän laihanlaisesti vaan oli porukkaa eksynyt näin aikaisin paikalle.

FM2000:n ajattelin vihdoin tsekata, mutta olin liian sosiaalinen mennäkseni katsomaan sitä. Sen sijaan Sakara-bändeistä Mokoman katselin kyllä ihan loppuun asti, onhan bändin livesetissä sentään joitakin hyviä biisejä vaikka Marrasta ei enää jaksaisi. Olen yhä melko varma, että Circle-paitaan (!) pukeutunut Annala kajautti keikan lopuksi ”Kiitos Sonisphere, kiitos Pori!”. Muutama muukin kuuli sen nimenomaan tuossa muodossa. Stam1naa ei buukattu näille kekkereille.

Graveyard muistutti siitä, miten kovassa huudossa seiskariretro tänä päivänä on. Varsinkin Ruotsista tuntuu puskevan vanhan koulukunnan heviä soittavia ryhmiä alvariinsa, myös vahvasti Led Zeppelin -vaikutteinen Graveyard. En ihan ymmärrä bändin ympärillä vellovaa hypeä, mutta kyllä tuon keikan katseli mieluusti sadekuurosta huolimatta. Ja onhan kyseessä selkeästi parempi bändi kuin joku Wolfmother, jonka juontaja mainitsi Black Sabbathin ja Led Zeppelinin yhteydessä spiikatessaan bändiä lavalle.

Anvil oli buukattu Porispereen siksi, että se on ”porilaisempi kuin porilaiset itse”. Todennäköisesti lausahdus viittaa Anvilin jääräpäisyyteen ja pää-läpi-harmaan-kiven-mentaliteettiin, jonka turvin se soittaa edelleen kasariheviä vaikka sen olisi kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaisesti pitänyt kuolla jo ajat sitten. Se oli lapsellista, ei edennyt sooloilujen takia välillä minnekään eikä ole edes musiikillisesti järin ihmeellistä… mutta helvetti soikoon kun se oli huikeaa! Ja ennen kaikkea aitoa. Lips ja kaverinsa tuntuivat oikeasti olevan innoissaan päästessään soittamaan. Varsinkin sen hieromasauvasoolon aikana näytti siltä, kuin 50-vuotiaiden nahoissa pyörivät teinit olisi päästetty lavalle. Enkä toki myöskään pistä pahakseni 666:n ja Metal on Metal -klassikoiden kuulemista livenä. Anvil tuntui myös soittavan raskaammin kuin muut Porisperen bändit.

Anvil oli itselleni ehdottomasti lauantain pääesiintyjä, jonka jälkeen oli melko turhaa pysytellä paikalla pitempään. Raised Fistin takia en jaksanut jäädä kolmeksi tunniksi odottelemaan, varsinkin kun siihen kolmeen tuntiin mahtuivat Kotiteollisuus, Coverslaves-niminen Iron Maiden -coverbändi ja se Battle Beastin kammotus, joka kuulemma soitti ylipitkän keikan, mistä sitten Kotiteollisuus sai maksaa lyhyemmällä soittoajalla. Pressipassin ja rannekkeen turvin pääsin kuitenkin vilkaisemaan (ja kuvaamaan) Raised Fistiä. Energistä tuntui meininki olevan, ja olisin toki jäänyt katsomaankin sen ellei noisepörinän kutsu olisi jo rutissut korvissani. Viimeinen havainto festivaalialueelta oli kuulutus, jossa todettiin ilmahitsauskilpailun voiton menneen Teuvo Lomaniksi ilmoittautuneelle henkilölle.

Sunnuntai

Kahden päivän lipun ostaneille luvattiin sunnuntai vielä kaupanpäällisiksi. Kahden ensimmäisen festivaalipäivän kävijöitä en usko tirehtööri Vilkunan paikalle odottaneen suuriakaan massoja, sillä sunnuntai oli perin lapsipainotteinen päivä, ainakin taukoonsa asti. Jytäjyrsijät soittivat liian aikaisin, joten ehdin parahiksi paikalle näkemään Hevisauruksen. Keikkahan oli tunnetusti suunnattu lapsille ja lapsenmielisille sekä näiden vanhemmille, mutta ei varsinaisesti kaltasilleni rokkijournalistintapaisille. En voi sanoa kärsineeni krapulasta – paremminkin tekemisen puutteesta – mutta omissa touhuissani alkoi selvästi jo näkyä taisteluväsymystä kolmen illan humppaamisesta. Mutta halusin silti aivan välttämättä nähdä Hevisauruksen. Sitä paitsi pääsenpä nyt sanomaan nähneeni Hevisauruksen keikalla ja vielä kuvanneeni kaksimetristä, naamani edessä tiluttavaa muinaisjäännettä. Miten nuo möhmötit käyttävät pedaaleita? Eikö lavalla tule hiki? ”Tykkäättekste tiiliskivistä?” ”Joo!”. Oma suosikkisaurukseni on Riffi Piffi ja suosikkihevini Popkornipulla. Muffi Puffilla (bassosaurus) tuntui olevan krapula, kun sen liikehdinnät olivat jähmeämmät kuin muilla hirmuliskoilla.
Hevisauruksen jälkeen koin kokeneeni jo tarpeeksi yhden viikonlopun osalta, joten menin moikkaamaan vielä Kirjurinluodon lampaita (lähettivät lukijoille muuten terveisiä) ennen kuin tepastelin Porispere-tossut jaloissa porteista ulos viimeistä kertaa, jättämällä samalla Jukka Pojan ja Palefacen luodolle soittelemaan.

[flickrfeed photoset=72157627339801743]

Island of Disco Ensemble/Lapko: A New Bohemia

Disco Ensemble: Perustettu Ulvilassa, Satakunnassa 1996, julkaisi neljännen levynsä Fullsteam Recordsin kautta keväällä 2010, musiikkia on kuvailtu mm. indieksi ja post-hardcoreksi.

Lapko: Perustettu Harjavallassa, Satakunnassa 1996, julkaisi neljännen levynsä Fullsteam Recordsin kautta keväällä 2010, musiikkia on kuvailtu mm. indieksi ja post-hardcoreksi.

Mikä sitten erottaa nämä Fullsteamin hittiyhtyeet toisistaan? Siinä missä Disco Ensemble onnistui pusaamaan uransa merkittävimmät teokset heti vuosituhannen vaihteen jälkeen, on Lapko löytänyt itsestään kokonaisuuksien luojan vasta ”vanhemmilla päivillään”. ”Viper Ethics” ja sitä edeltäneet EP:t olivat at the drive-in –henkisen post-hardcoren kulta-aikaa Suomessa, mutta ”First Aid Kitin” myötä taso laski kuin lehmän häntä ja DE:stä tuli teini-ikäisen ”vaihtoehtoväen” oma Rasmu… anteeksi The Rasmus; hajuton ja mauton ”maailmanvalloittaja”.

Lapkon ura on taasen ollut nousujohteinen: ensimmäisillä julkaisuilla vielä jonkinasteista skeittipunkkia veivannut kolmikko muovasi materiaaliaan koko ajan kunnianhimoisempaan suuntaan vain saadakseen palkaksi plagiointisyytöksiä milloin Placebon ja milloin Toolin suuntaan. Kaksi ensimmäistä täyspitkää olivat toki lupaavia, mutta yksittäisten hittien takaa ei löytynyt tarpeeksi vahvaa albumikokonaisuutta. Kunnes kolme vuotta sitten julkaistu ”Young Desire” löysi tiensä ihmisten korviin ja räjäytti potin. Tasapainoinen, mutta silti hittirikas levy oli täysosuma yhtyeeltä, joka oli jo aiemmin väläytellyt osaamistaan.

Kuinka käy nyt, kun tallikaverit ja kilpakumppanit käyvät leikkimieliseen (?) taistoon tyylilajinsa kuninkuudesta? On se tyylilaji sitten indie, post-hardcore tahi tylsästi alternative, niin selvää on se, että DE jatkaa palamistaan turhuuksien roviolla, kun taas Lapkon tilanne näyttää pysyvän melko stabiilina. The Island of Disco Ensemble on kuin nelikon edellisen ”Magic Recoveries” –albumin geneerisempi painos. Kuulostaa siltä, että discot yrittäisivät olla puuttuva (?) linkki hipster-indien ja modernin post-hardcoren välillä, mutta putoaa jonnekin ”tästä äitikin tykkää” –kategoriaan turvallisella ja ennen kaikkea haukotuttavan tylsällä ulosannillaan. Missä on se palo, josta nelikko aiemmin tunnettiin? Avauskaksikko (Bay of Biscay/Pitch Black Cloud) sekä Madonna- ja Elton John-viittauksilla leikittelevä So Cold antavat vielä odottaa… noh, edes jotain, mutta loppu levy kuluu puolivaloilla höntsäilyyn, eikä jätä sen suurempia muistijälkiä. Ammattimaista kaikinpuolin, mutta sielutonta, ja varsinkin Miikan vokalisoinnista on havaittavissa tylsä aikuisuus.

Lapkon ”A New Bohemia” taas jatkaa siitä, mihin ”Young Desire” jäi; soitossa kuuluu yhä enemmän raskaampia elementtejä (huutamisen Malja saisi kyllä jättää muille), hittibiisien (mm. King & Queen, nimikappale sekä aivan loistava Horse and Crow) taustalla on vahvoja (tuki)kappaleita ja jenkeissä (mm. Thursdayn kanssa työskennellyt D. James Goodwin oli mukana albumin teossa alusta loppuun) viilattu soundimaailma on just eikä melkein. A New Bohemia ei tunnu ehkä yhtä raikkaalta kuin Young Desire ilmestyessään, mutta ei häviä pitkän juoksun vertailussa kuin piirun verran. Kyllä tällä materiaalilla maailmalle kehtaa lähteä ja ilmeisesti ensimmäinen single-lohkaisu I Shot Sheriff (”jatkoa” All the Best Girlsille ja Paranoidille) onkin jo soinut mm. Saksan radioissa.

Viimeistään ”A New Bohemia” osoittaa sen, että suomi-indien valttikortti vientimarkkinoilla on Lapko, eikä Disco Ensemble. Valtikka vaihtukoon.

Disco Ensemble – Back on the MF Street

Vuosi sitten julkaistu ”Magic Recoveries” oli pienoinen anti-kliimaksi orkesterilta, joka oli siihen astisen uransa aikana onnistunut pullauttamaan tukun timanttisia post-hardcore -tuotoksia maailmaan. Hyvänä todisteena Disco Ensemblen ”korruptoitumisesta” käy ”Magic Recoveriesin” ylijäämäbiisin päätyminen Pete Parkkosen albumille – vittu, Pete Parkkosen!

Nyt ep:n otsikko kuitenkin lupailee nelikon palaavan juurilleen. Porin kultaisten vuosien perään on kuulijan kuitenkin turha haikailla (niin kuin munaton kakkosbiisi Golden Yearskin antaa ymmärtää), sillä ”Back on the MF Street” seurailee edeltäjänsä syviä jalanjälkiä kohti geneerisen ”listaemon” unholaa. Ep rykäistään käyntiin nimibiisillä, joka on jonkinasteinen core-viritelmä ”huutoineen” kaikkineen, ja jonka ”back on the muthafuckin’ street” -hokema aiheuttaa vahvaa myötähäpeää Panic IC -assosiaatiollaan. Kolmantena kuultava, hieman vanhempaa materiaalia oleva The Alps ei herätä tunteita suuntaan eikä toiseen. Kahdeksankymmenlukulaisesta introsta kuitenkin plussa. Abandoned on oiva ajankuva Disco Ensemblestä vm. 2009: taitoa on, mutta tunne puuttuu.

Pienjulkaisun mielenkiintoisimmaksi anniksi osoittautuvat Them Shepherdsin ja Mr. Velcro Fastenerin remixit edellisen albumin Bad Luck Charm -hitistä. Varsinkin Them Shepherds onnistuu mutatoimaan tuon tylsän uusaaltoilun maaniseksi, Fatboy Slim -henkiseksi floor filleriksi, joka pistää vaativammankin kreizibailaajan tyrät rytkymään. Herra Tarranauhakiinnitin taas hakkaa kappaleen täysin tunnistamattomaksi, tummaksi elektro-jumitukseksi. Oman näköiset versiot kumpaiseltakin, jotka nostavat ep:n arvoa – ja pistemäärää – huomattavasti.

Disco Ensembleltä uusi EP

Disco Ensembleltä ilmestyy huhtikuun 22. päivä uusi ”Back on the MF Street” –ep. EP on parhaillaan ennakkokuuntelussa MySpacessa.

Levyn kappaleita on mahdollisuus kuulla myös livenä, kun yhtye esiintyy ep:n julkaisupäivänä 22. huhtikuuta YleX:n Studio B Livessä.

BACK ON THE MF STREET

1. Back On The MF Street
2. Golden Years
3. The Alps
4. Abandoned
5. Bad Luck Charm (Them Shepherds Remix)
6. Bad Luck Charm (Mr. Velcro Fastener Remix)

Aiemmin muun muassa bändin videopäiväkirjoissa soineiden remixien taustalta löytyvät suomalaiset elektroartistit Them Shepherds ja Mr. Velcro Fastener.

Tulevat keikat:

16.05.2009 Vantaa, Vantaan kaupunkijuhla
18.06.2009 Jämsä, Himos Festival
20.06.2009 Pori, RMJ
27.06.2009 Helsinki, Pitkä kuuma kesä
17.07.2009 Vaasa, Rockperry
19.07.2009 Joensuu, Ilosaarirock

www.discoensemble.com
www.myspace.com/discoensemble
www.fullsteamrecords.com

Disco Ensemble Finlandia-klubilla

”Ennen oli miehet rautaa ja laivat puuta, nyt miehet ovat tyttöjä ja Sibeliustalo puuta”, ajattelin kun kävelin synkkänä perjantai-iltana kohti tuota suomalaisen puuarkkitehtuurin lippulaivaa, joka myös Sibbetalona tunnetaan. Vesijärven rannat oli vallattu mahdollisimman pieniin ja tiukkoihin indie-univormuihin sonnustautuneiden teinien toimesta, ja yli kaksikymppisten löytäminen tuosta teinimassasta osoittautui yllättävänkin problemaattiseksi. Tuntuikin siltä, että setä oli väärässä paikassa, kun siinä useamman kymmenentuhatta euroa maksaneen taksikatoksen suojissa nautiskelin hytisten viimeistä Karhuani ja katselin kuinka myrskyävä syystuuli piiskasi paljaita selkiä ja jäätävä sade vihmoi lapsosten meikattuja kasvoja. Taidan tosiaan tulla vanhaksi, kun huomio kiinnittyy perseen sijaan siihen, että miten lämpimästi se perse on puettu.

Syy siihen miksi iltapuvut ja Porschen katumaasturit olivat vaihtuneet emo-sotisoviin ja moposkoottereihin piili siinä, että Disco Ensemble, tuo Fullsteam Recordsin ja samalla koko Suomen indie-kentän suurin toivo oli esiintyvä hetkenä minä hyvänsä Sibelius-talon Finlandia-klubilla (ihanan isänmaallista).

Just sillään Fullsteamille signattu folk-punk-duo, Jaakko & Jay, oli juuri saanut lavanlämmitystehtävänsä suoritettua kun nousimme Finlandia-klubin rappusia, joten kaksikon performanssista olen jäävi sanomaan yhtään mitään. Joku sanoi, että oli hyvä, joku toinen jotain muuta, mutta kaikki keskustelukumppanini olivat yhtä mieltä siitä, että DE:n kanssa muualla Suomessa kiertävä I Walk the Line olisi ollut huomattavasti mielenkiitoisempi avausakti kuin J&J.

Nimilistasekoilun ja oluenostoreissun jälkeen oli aika tutustua ympäristöön, sillä en ollut ikinä Finlandia-klubilla visiteerannut. Tosin jos miljöö – esiintymislava mukaanlukien – muistuttaa Karhulan lukion voimistelusalia vuodelta 1993, niin mitään kovin runollista ei siitä voi kirjoittaa: ”Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään”, muistuttaa jo vanha sanalaskukin. Puitteet olivat siis puutteelliset, ja samaa kaavaa toisti myös illan headliner: stadion-liigaan nousu ei ole todellakaan tehnyt hyvää porilaiselle DisCo.:lle, sillä tämä maailmankansalainen alkaa olemaan jo turhankin iloton ja vakavamielinen seuralainen.

Ensemble astui estradille hieman kymmenen jäljestä ja aloitti samoin tein hittikimaransa: perjantai polkaistiin liikkeelle keväällä julkaistun ”Magic Recoveriesin” nimikkoraidalla ja muutenkin setin biisilista seuraili uusimman – ja tylsimmän – kokopitkän vastaavaa. Vaikka Jussi Ylikoski miten keekoili trendikkäässä liivissään ja vaikka Miikka Koivisto miten nytki emosti urkujensa takana, niin esim. hönkäilevän Bad Luck Charmin kaltaisiin vetoihin ei kvartetti saanut puhallettua samanlaista tulta ja tappuraa kuin ”Viper Ethics” – ja miksei myös ”Firts Aid Kit” – aikakauden timantteihin.

Vanhemmasta materiaalista saivat luvan vastata kakkoslevy ”First Aid Kitin” Black Euro, We Might Fall Apart, Drop Dead Casanova sekä perjantain kruununa kuultu, debyytiltä tuttu Dynamite Days. Kyllähän nuo vanhemmat kappaleet nostivat hiukan mielialaa, mutta vain hieman. DE:n esitys oli kylmä ja etäinen, mikä voi tietysti johtua myös yleisön vähyydestä ja paikan askeettisuudesta, mutta jotenkin nelikosta paistoi ulospäin tietynlainen laskelmoitu ja pakotettu energisyys. Ehkä orkesterin lavapreesens pääsee oikeuksiinsa Warped- ja Antidote Tourin kaltaisilla megasuperhyperkultaturbosuosikki-rundeilla, mutta lahtelaisia ei huijata aivan niin helpolla, mistä ehkä kertoi myös puolityhjä Finlandia-halli. Toki pikkuchicksit kirkuivat stringinsä kosteiksi ja muodikkaat jäbät nyökyttelivät päitään sillai viileesti, mutta kaljakarsinassa tunnelma oli vaisu; mitä vanhemmaksi Discon pojat tulevat, sitä nuoremmaksi kai fanit muuttuvat.

Keikan jälkeen karavaanimme jatkoi matkaa läheiseen Point Pubiin, jossa pyysin apulaistoimittajiani (kiitos Lasse ja Jarkko) summaamaan keikan yhteen lauseeseen. Aamulla taskustani löytyi lappunen, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin: ”Vitun paskin anniskelualue EVER! Jos juo, pitää pissii”. Keikka ei tainnut maistua lähellekään niin hyvältä kuin ylihintainen ja muovituopista tarjoiltu olut?

Disco Ensemble – Magic Recoveries

Pre-Viper Ethics vai post-Viper Ethics? Itse valitsen ensinmainitun, sillä jo DisCo. -nimellä toimiessaan – silloin vielä porilainen – kvartetti onnistui julkaisu toisensa perään kasvattamaan kiinnostavuuskäyräänsä kohti kattoja. Kliimaksina koreilee tietysti tuo ”Viper Ethics” -debyytti, jonka tasoista post-hardcore-levytystä ei Suomen niemellä oltu kuunaan nähty ja arvelisinpa, ettei enää koskaan tulla näkemäänkään.

Mitä sitten tapahtui Viper Ethicsin jälkeen? Nelikko oli helsinkiläistynyt jokin aikaa sitten ja tuntuikin, että pk-seutu alkoi vaikuttamaan poikien imagoon – niin musiikilliseen kuin ulkomusiikilliseenkin. Vuonna 2005 ilmestyi sitten ”First Aid Kit”, joka esitteli kansalle kiillotetun Disco Ensemblen. Muutamia hyviä hetkiä sisältänyt First Aid Kit oli kokonaisuutena kuitenkin melkoisen munaton esitys yhtyeeltä, joka oli vielä muutama vuosi takaperin kantanut itseoikeutetusti suomalaisen post-hardcoren valtikkaa. Suuri ja mahtava yleisö toki piti tuosta ”säröt minimiin, radiosoitto maksimiin” -linjauksesta, eikä ”Magic Recoveries” ainakaan suosiota tule syömään, sillä DE on lähdössä albumin tiimoilta Warped-kiertueelle – ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä.

Vuorossa on siis kolmas albumi ja käyrät sen kuin vilistävät kohti kellarikerroksia. Heti kärkeen pitää sanoa, että ”Magic Recoveries” ei ole missään nimessä huono levy – ainoastaan hippusen tylsä. Ja vaikuttaa myös siltä, että aikoinaan edelläkävijänä kunnostautunut ryhmä on taantunut perässähiihtäjäksi. Pitää tietysti muistaa, että debyyttinsä aikoihin nelikko sai puuhastella vielä melko rauhassa, mutta nyt kentällä on ruuhkaa; esimerkiksi tallikaveri Lapko on jo jättänyt DE:n kauas jälkeensä.

First Aid Kitillä löytynyt urkusoundi saa yhä kasvavassa määrin elintilaa nyky-DE:n materiaalissa ja kuullaanpa albumilla myös new wave/disco punk -henkistä synapoppiakin. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – uusi aaltoilu on single-raita Bad Luck Charmilla, joka pyörii melkoisella heavy rotaatiolla esim. MTV:llä, joten ei siitä sen enempää. Myös nykyään niin pakolliset post punk -vaikutteet ovat hiipineet DE:n ulosantiin, mutta kysymys kuuluu, että minkä ihmeen takia? Yhtye ei tosiaankaan ole edustavimmillaan maalailevan materiaalin parissa, eikä Miikka Koiviston ääni onnistu pelastamaan jo valmiiksi hataralla pohjalla olevia tunnelmointeja – mies kun kuulostaa astmapotilaalta yrittäessään herkistellä (kuunnelkaa vaikkapa Bad Luck Charmin alku).

Toki niitä timanttisia DE-rallejakin löytyy; We Can Stop Whenever We Want kuulostaa Lapkon ja I Walk the Linen yhteistyöltä, 24/365 on erittäin kiimaisen kertosäkeen omaava The Sounds -jolkotus ja Poltergeist äityy paikoin jopa hardcoreksi. Kaikki tämä on kuitenkin vain silmänlumetta sille tosiasialle, että DE on aikuistunut, jopa seestynyt. At the Drive-Inin ”Relationship of Command” on vaihdettu divarissa Killersin ”Hot Fussiin” ja Koiviston naiivi kansitaidekin on korvattu mystisen pohdiskelevalla hahmolla. Tervemenoa pussikalja ja pillu, tervetuloa asuntolaina ja avioliitto.

Disco Ensemble – First Aid Kit (special edition)

Disco Ensemblen Suomessa suuren yleisön tietoisuuteen nostanut ”First Aid Kit” sai ympärilleen kuorrutusta ennen kuin sitä lähdettiin tuuppaamaan toden teolla rajojen ulkopuolelle. Kuorrutuksena toimii neljä uudelleen äänitettyä kappaletta, ja levylle nostettu b-puoli Eyes of a Ghost. ”Ulkomaan versio” on päätetty julkaista bonus-DVD:n kera myös Suomessa.

Isoin muutos on tehty kappaleeseen Drop Dead, Casanova, josta on leikattu reilu puoli minuuttia pois, sekä hittiin Black Euro, joka on saanut hieman uusia mausteita riitasointuisen koskettimien ja tuhdimman soundin muodossa. Oikeastaan on makuasia mistä versiosta pitää eniten. Täytyy kuitenkin ihmetellä, kuinka pienestä kiinni musiikkibisneksessä ovat asiat, kun tämmöiset muutokset ovat näemmä tarpeellisia. Levyn antamaan kokonaiskuvaan eivät nämä kikkailut juurikaan vaikuta, mutta yksittäisen kappaleen taistellessa radio-soitosta ovat marginaalit tietysti pieniä.

Paketissa mukana tulevalta DVD-levyltä löytyy neljä videotallennusta kevään 2006 Tavastian keikalta, sekä neljä musiikkivideota. Tavastia ei välttämättä ole paras mahdollinen paikka kuvata, mutta varmasti siitä suomalaiset tosi fanit saavat jotain irti. Ja ilmeisesti tästä syystä DVD on bundlattu vain tähän ”ulkomaan version suomen-versioon”. DE:n kannalta julkaisu on välivaihe, vasta kolmas albumi tulee näyttämään onko heillä potentiaalia ja halua kansainväliseen läpimurtoon. Sitä odotellessa.

Eastpak Antidote Tour 2006

Maanantai-ilta ja liput 35€. Oli pieni etukäteiskutina, että kaapelin sali ei täyttyisi. Epäilys haihtui, kun noin sadan metrin jono ennakkolipun ostajia odotti pääsyään sisälle. Paljon nuoria tyttöjä, joka ei näyttänyt lounasleipiä äänimiehelle tuomaan tullutta ystävääni haittaavan. Vastamyrkkykiertue oli viimeistä iltaa vaille paketissa, ja kuukauden kiertäminen oli käynyt ainakin paitamyyjän voimille, mutta se kai tarkoittaa vain sitä, että hauskaa on ollut.

Kolmihenkinen Bedouin Soundclash ehti aloittaa illan reggae/soul/dub –meiningillä ennen kuin ulkona odotellut jono oli saatu purettua sisätiloihin. Tässä kohtaa järjestäjät olisivat voineet olla hereillä ja venyttää bändin aloitusta vaikka sen 15-minuuttia. Leppoisa bändi veti hyvän setin ja yleisö, saavuttuaan paikalle, oli ihan mukavasti mukana jameissa. Itse diggasin biiseistä, joissa koneesta laitettiin dub-soundeja taustalle ja rumpali oli mukana break-biittissä. Tuli etäisesti mieleen Asian Dub Foundationin alkuaikojen tuotokset. ”Basisti vetää aika douppeja laineja”, kuulin jonkun skene-jeesuksen mainitsevan vieressäni. Rauhallisempiin vetoihin ei nousuhumalainen mieli jaksanut keskittyä, katsastamisen arvoinen yhtye kuitenkin.

Gogol Bordello toi sirkuksen kaupunkiin. ”Ihan vitun apinoita” olisi Sören salettiin sanonut. Viulu, harmonikka, peltiämpäristä tehty rumpu, hassuja vaatteita, sirkusbasaari, tanssityttöjä ja raivokas punk-poljento. Tämä mustalaislauma ei tullut pummimaan kahta markkaa vaan paahtamaan kahta sataa. Jokaisen kappaleen ne vetivät kuin se olisi ollut viimeinen, loppuhehkutuksineen päivineen. Hutahutahutahuta parin tahdin harmonikkabreikki ja taas hutahutahutahuta. Mahtavaa matskua. Levyltä kuultuna en innostunut, mutta livenä loistava soppa.

Danko Jones on äijä”, sanoi lounaslähettiystäväni ja näytti äänimiehelle pedonmerkkiä. Uuden levyn ”Sticky Situation” avasi pelin, joka sisälsi yleisön iästä johtuen enemmän musiikkia kuin nokkelaa sanailua. Joku on kertonut, että Danko on leppoisa ja kiltti mies siviilissä, mutta alter egon päästessä valloilleen ei kukkoilulla ole rajaa. Leveä haara-asento, mikki hieman liian alhaalla, jotta saadaan aikaa uhkaava etukeno, pahisilveilyä, epäkypsää läppää, ja minimalistisia AC/DC -riffejä. Siinä resepti, josta yleisö näytti pitävän. Rutiinisuoritus rundin päätteeksi.

Seuraavan päivän coctail-flunssaa uhmaten noudin siiderin, ja jäin odottelemaan Disco Ensemblen aloitusta. Music Televisionin ihQ juontaja Axl huudatti bändin lavalle. La la laa This is my head exploding. Mutta mutta nyt on jokin vialla, pää ei todellakaan ole räjähtämässä. Jostain syystä ennen setin alkua salin takaosan äänentoisto oli tippunut pois päältä. Kaksi ensimmäistä kipaletta meni puuroisissa merkeissä, ja päätin lähteä äänipöydälle tiedustelemaan ovatko lounasleivät menneet väärään kurkkuun. Joku miehistä pinkaisi matkaan ja äkkiä myös anniskelualueella saatiin äänet kohdalleen. Hitit kuultiin jonkun uuden kappaleen ohella, josta ei kuitenkaan paljoa jäänyt päähän. ”Fresh New Blood” ja ”Black Euro” toimivat hienosti livenä, ja bändi tuntui antavan kaikkensa. Jotain spesiaalia DE voisi keikkasettiinsä kuitenkin lisätä. Turhan orjallisesti biiseistä vedetään levyversiot ja välispiikit jäävät lähinnä huudatuksiksi.

Havaintoja: Esitysten välillä vessajonot olivat niin pitkiä, että oli helpompi käydä toimittamassa tarpeensa ulkona sähkökaappiin. Anniskelualueelle pyrkiessä syynättiin ikä perusteellisesti. Poke veti ajokortin ulos muovitaskusta, pyöritteli käsissä ja tsekkasi, ettei sitä ole itse laminoitu. Tuli vaihdettua epäuskoisia katseita muiden jonossa olleiden kanssa. Olut loppui kesken. Nyt-liitteen vaikutusvaltainen musiikkitoimittaja näytti paikoin yksinäiseltä.