Avainsana-arkisto: Discharge

Punk-mayhemia Jyväskylässä – Lutakko Liekeissä

Pari kertaa taisin jo mouhottaa festarikesän päätöksestä. Se oli kaikki valhetta, sillä tie vei Jyväskylään vielä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälistassa oli useampikin sellainen nimi, joten ei vaan voinut ohittaa Lutakkoa liekeissä. Sitä paitsi festarin tulevaisuus (ainakin tässä mittakaavassa) on hieman vaakalaudalla, joten nämä festit piti tarkastaa ensimmäistä kertaa kun se nyt oli mahdollista.

Olin ollut Jyväskylässä jo pari päivää, joten pystyin saapumaan paikalle mihin aikaan vaan katsoin tarpeelliseksi. Muuten olisin voinut tulla paikalle hieman myöhemminkin, mutta Total Recall oli nähtävä. Kyllähän se täysin odotuksia vastasi, ellei jopa ladannut ne ylittäneenkin setin. Yhtye on kehittynyt sitten aiempien nauhoitustensa ja uusi materiaalin kuulosti jännältä. Plussaa vielä odottamattomasta cover-valinnasta. Haistelijat oli seuraava ns. pakollinen bändi, mutta Haistelijat hoitivat ”ihan ok” -tasoisen settinsä alta pois sen verta nopeaan, että ehdin näkemään vielä Lighthouse Projectin keikan loppupuoliskon, johon kuului tulenpuhalteluakin. Uudella kitaristilla näkyy olevan lavamaneerit hallussa.

Tumppi Varonen & Problems? sekä Kakka-Hätä 77 eivät sen kummemmin jaksaneet innostaa. Ovathan molemmat asiansa osaavia bändejä ja varsinkin Problems? on tätä nykyä tikissä, mutta omalla kohdallani voisi puhua kyllästymisestä. Molemmat on nähty suhteellisen lyhyen ajan aikana useammankin kerran, joten nyt ei enää yksinkertaisesti jaksanut. Saksalainen Digger Barnes tuli sen sijaan katsottua, vaikka miehen olemuksesta ja äänestä ukkoa ei heti germaaniksi arvaisi. Kiistatta yksi Lutakon kovimmista vedoista tällä erää. Rehellistä, teeskentelemätöntä, aseista riisuvaa ja riisuttua. Digger tarjosi mainion välipalan noin muuten rytkeiseen iltapäivään, enkä olisi pistänyt pahakseni jos Jelmu olisi ottanut enemmänkin riskejä ja buukannut joitakin vastaavia esiintyjiä vielä ohjelmistoa täydentämään, mutta näillä mentiin. Ikkunasta tuli vilkaistua ulkona soittanutta One Morning Leftiä, eikä sitä sen enempää tarvinnut katsoakaan. Tosin bändin paitadesigni vetoaa synkkään mieleeni. Mistäköhän johtuu?

En tiedä, onko Fucked Up ihan sellaista mätkettä mitä jaksaisin kuunnella päivät pääksytysten, mutta verraton livebändi se tuntuu olevan. Damian on karismaattinen esiintyjä, joka ei lavalla viihtynyt kuin pienen hetken vain. Mellakka-aitakin taisi olla vain hidaste, kun ukko jorasi keskellä haltioitunutta yleisöä. Harvemmin näkee ihan vastaavaa, kun reilusti elopainoa kartuttanut korsto vyöryy yleisönsä niskaan ja saa vielä kaikki hyvälle tuulelle. Paitsi ehkä ne kaksi esiteiniä, jotka taisivat pelästyä halaamaan tulevaa Damienia mutta jotka sentään uskalsivat tehdä high fivet tuon suomihardcore-mouhottajan kanssa.

Olen koettanut nähdä Unkindin useammankin kerran ja joka kerta se on päätynyt jonkinlaiseen katastrofiin. Nyt ainoa rutisemisen aihe ei liity itse esitykseen. Ainoastaan liiallinen päivänvalo vei yhtyeen esityksestä terää ja sounditkin olivat hieman ohuet. Eivät potkineet kunnolla. The Menzingersin keikka rajoittui vilkaisuun, mutta Meanwhilen keikka tuli katsottua alusta loppuun. En ole muistaakseni kuullut yhtäkään Meanwhilen biisiä aiemmin, mutta kovin tutulta kuulosti. No, Dischargen hengessä vedettyä d-beatiahan se oli, jopa siinä määrin että jokainen riffi ja biisi oli Dischargen jo aiemmin tekemä. Eipä tämän tyylin bändejä voida kovin usein omaperäisyydestä syytellä, mutta joitakin kysymyksiä yhtyeen piinkova esitys jätti. Osasiko Meanwhile d-beatin perusoppimäärän parempi kuin opettajansa? Jäisikö Discharge auttamatta kakkoseksi?

Discharge olikin heti Meanwhilen jälkeen, ja sitä keikkaa olen hetken aikaa odottanut kun edellinenkin keikka Tampereella oli jäänyt välistä. En odottanut paljoa, ihan vaan siksi etten pettyisi pahasti. Dischargen uudessakin tuotannossa on They Lie You Dien ja Corpse of Decadencen kaltaisia helmiä, mutta toisaalta itse olisin toivonut enemmän ”Why?”:n biisejä mukaan. No, Dischargella noita kovisbiisejä riittää ja joku varmasti haluaisi kuulla ”Grave New Worldinkin” biiseillä ladatun keikan. Ei siitä samanlaista orgasmia tullut kuin ”Hear Nothing, See Nothing, Say Nothing” -levyn ensimmäisten kymmenen sekunnin kuuntelemisesta. Toki tuokin biisi kuului settilistaan, mutta ei sitä levyä tehnyt sama bändi kuin mikä veti nyt Lutakon pihalla. Ei huono keikka, vaikka Meanwhile osasikin d-beatin paremmin. Elämäni ei muuttunut ratkaisevasti tämän keikan näkemisestä, toisin kuin sinä hetkenä jolloin ensimmäisen kerran kuulin Dischargea.

Rytmihäiriön – jonka olen tosiaan ehtinyt nähdä sen saatanan monta kertaa jo aiemmin – ja Uprightin väliltä valitseminen ei tuottanut vaikeuksia. Päätin marssia Lutakon portaat vielä ylös ja vilkaista, millainen ilmestys tämä paikallinen Upright sitten on. Tiukka veto, joka loppui kuitenkin hyvin nopeasti. Mutta vaikka setin pituudessa hävittiin, ei itse esiintymisestä intensiteettiä puuttunut. Disco Ensemblen katselu ei sen sijaan juuri houkuttanut, mutta katsoinpa sitäkin sitten hetken aikaa paremman tekemisen puutteessa, mutta suurimman osan keikasta vietin kyllä jossain ihan muualla. Sitä paitsi päälavan valomyrsky oli herkille silmilleni jo liikaa, kun sitä oli pitänyt kestää jo Dischargen ajan.

Syyt mestoille jäämiseen olivat sitten hieman mysteeriset, kun Disco Ensemblen jälkeen jäi soittamaan vain Misfits-coverbändi Braineaters. Porisperessäkin jätin coverbändit katsomatta (paitsi sitä Kiss-bändiä pälyilin hetken aikaa), mutta jostain syystä jäin kuitenkin mestoille, vaikka olisin voinut lähteä jo heti Uprightin jälkeen. Eihän Misfits nyt varsinaisesti ole itselleni edes kovin merkityksellinen bändi ollut, mitä nyt teininä tuli vähän kuunneltua, ja kuinka ollakaan, huomasin olevani fiilistelemässä niitä samoja biisejä nyt Lutakossa. Braineaters ei ollut mitään sellaista menoa, että vedetään väsynyttä settiä kaljapalkalla kaljaa juovien festivaalivieraiden taustamölyksi. Ja kyllä sen menon oli vähintään kohtuullisen huimaa oltava, kun kerta lavan edustalla partioinut järkkärikin unohti hetkeksi velvollisuutensa ja ryntäsi laulamaan. Orastavan flunssan takia itseäni ei laulattanut, joten keikan aikana piti häipyä paikalta ja julistaa omalta osalta Lutakko Liekeissä sammuneeksi. Samaten se oma festarikesäkin.

[flickrfeed photoset=72157627506237987
]

Discharge – Disensitise

Vaikka Dischargen nimen tietäminen kuuluu kaikista nopeasta ja raa’asta musiikista pitävien yleissivistykseen, meni bändin ensimmäisen ”Ratcharge”-aikakauden studiolevy ohi kaikilta muilta paitsi bändin uraa seuranneilta. Omakustanteena julkaistu ”Disensitise” tosin päätyi minunkin ostoslistalleni yksyllä 2008, mutten rehellisesti sanoen ole juurikaan kuunnellut sitä sen jälkeen, siinä missä Dischargen vanhoihin levyihin tulee palattua säännöllisestikin.

Ensimmäiset levytykset Ratin kanssa olivat ”The Beginning of the End” -EP ja ”War is Hell” -kompilaatiollakin julkaistut uusintaäänitykset. Nekin levyttänyt kokoonpano jäi historian lehdille, kun rumpali Terry ”Tezz” Roberts lähti. Tilalle astui Dave ”Proper” Caution, mutta hyvin sujuu tältäkin juipilta d-beatin paukuttaminen. Mahtoi olla epäkiitollinen homma ryhtyä legendaarisen bändin rumpaliksi, joka oli pilannut nimensä moneen otteeseen ja jonka uutta levyä odotettiin kauhullakin. Paljon oli Dischargella todistettavaa, varsinkin kun graafinen ilmekin oli palannut mustavalkoiseen minimalismiin.

Varsinkin nyt parin vuoden kuuntelutauon jälkeen on mukava huomata, että ”Disensitise” on yllättävänkin laadukas levy. Se vähäinenkin ”Discharge”-levyn metallisuus oli tipotiessään ja bändi palannut alkuaikojensa d-beat-tykitykseen. Valtaistuimelle Discharge ei enää palaa, sillä materiaali ei missään nimessä ole yhtä tyrmäävää. Ei kukaan tosin olettanutkaan, että Discharge tekisi Never Againin tai Decontrolin kaltaisia, ajattomia klassikoita. Pappojen hihoissa on kuitenkin sen verta dynamiittia ettei ”Disensitise” ole kuolleen hevosen pieksämistä. Blood of the Innocent ja They Lie You Die ovat hyvinkin päteviä biisejä.

Kuuntelen ”Disensitisea” mieluummin kuin Ratin tulkintoja vanhoista Cal-ajan klassikoista, mutta sitäkin mieluummin kuuntelen Dischargen vanhoja levyjä. On tämä sentään kuitenkin selvästi parempi kuin Calin vääntämät ysärikammotukset. Sexplosion, never again!

Discharge – War is Hell

Dischargen kokoonpanosotkujen setviminen on välillä ollut samanlaista vääntöä kuin Ridge Forresterilla perheyrityksensä hallinnasta. Turbulenssissa aina lentänyt pioneeriyhtye hajosi täydellisesti ”Grave New World” -katastrofin (1986) jälkeen, mutta laulaja Kevin ”Cal” Morris perusti yhtyeen uudestaan parin vuoden kuluttua ilman muita alkuperäisjäseniä. Cal ja muu ”klassinen” kokoonpano saatiin naitettu yhteen tekemään ”Discharge”-paluulevy (2001), mutta kuherruskuukausi ei kestänyt kauaa kun vuorostaan Cal oli poissa kuvioista. Tilalle saatiin värvättyä The Varukersin Anthony ”Rat” Martin. Uusi Discharge – tuttavallisemmin ”Ratcharge” – oli syntynyt.

Rotta piti ajaa bändiin sisälle jollain tavalla, olihan kyseessä kenties näkyvin muutos Dischargen lineupissa. Discharge päätti äänittää tukun vanhoja Calin aikaisia biisejään uudestaan, sekä 80-luvun alusta että ”Discharge”-levyltä. Uusintanauhoituksia tehtiin yhdeksän kappaleen edestä ja ne lykättiin ällistyneiden fanien silmille. Ratin kykyjä mitenkään vähättelemättä pitää kuitenkin nostaa Calin tulkinnat korkeammalle jalustalle. Ei näissä yksinkertaisesti ole samaa draivia päällä kuin niillä vanhoilla versioila.

Mitään täysin uutta materiaaliahan tämä räiskäle ei tarjoa, sillä Discharge julkaisi biisit omakustanteena jo vuonna 2003 ja ainakin Unrest Records on julkaissut tämän roinan jo samalla nimelläkin. Tämänkertaisesta uusintapainoksesta vastaava Candlelight on pistänyt kannen uusiksi, mutta muuten tämä ei oikein eroa aiemmista uusintapainoksista. Paitsi että Unrestin julkaisuttama demo 70-luvun lopusta on jätetty julkaisematta, onneksi. Soundit ovat yhä tukkoiset, eikä Candlelight ole lähtenyt masteroimaan niitä uusiksi. ”The Beginning of the End” -EP oli jo monella aiemmalla painoksella mukana, samoin neljä livebiisiä. Kyseessä on siis vanhan kakan paketoiminen uusiin kääreisiin, eli faneille tämä ei ole millään tavalla pakollinen hankinta. Tuskinpa edes uusillekaan.

Dis on pateettista

Stereotyyppisesti ajatellen punk on tarkkaan säänneltyä, mutta kenties tarkimmat säännöt on ladeltu d-beatille. Genrelle nimensä antanut Discharge määritteli jo 80-luvun alussa, miltä d-beatin tulisi kuulostaa: lyhyitä ja nopeita biisejä, joissa on yleensä kolme sointua, jonka päälle vielä melodiatonta huutoa sodasta ja kaikesta muusta huvittavasti. Ei väliä, jos soitto ei olekaan kellontarkkaa, mutta aggressio on ehdotonta. Myös visuaalisesti d-beatille on omat koodistonsa. Tietynmallisten fonttien, värimaailmojen ja palopommien kärventämien sodanuhrien kuvien käyttö ovat tyypillisiä ominaisuuksia d-beatin mustavalkoisessa maailmassa. Tässäpä allerkirjoittaneen mielestä viisi kovinta Dis-kirjainyhdistelmällä alkavaa alan orkesteria.

http://www.youtube.com/watch?v=0EU9DGY8LiA

Disfear  (SWE)

Taannoin basistinsa Henrik Frykmanin menettänyt Disfear on kenties tunnetuimpia d-beat-orkkia. Nyttemmin Disfear on siirtynyt rockimman materiaalin pariin josta ei hirveästi yhtymäkohtia d-beatiin löydy, mutta sen uran alkupään levytykset olivat d-beatia aidoimmillaan. Ehkä bändin soitannollinen ilmaisu ei ollut kaikkein omaperäisimpiä, mutta bändin tinkimättömyys on pitänyt sen toiminnassa jo yli 20 vuotta. Ei ole myöskään kaukaa haettu ajatus, että Disfearista on kiinnostunut muutama hevarikin At the Gates- ja Entombed-kytkösten kautta. Lampaan leirissä jäädään odottelemaan, miten jäljellejäänyt nelikko päättää tästedes edetä ilman Frykmania.

Distress (RUS)

Yksi tykeimmistä d-beat-bändeistä tulee itänaapurista. Pietarilainen Distress on nähty moneen kertaan Suomessakin, vaikka sen uralle on sattunut erinäisiä vastoinkäymisiä. Esimerkiksi kitaristi Timur Kucharavan murha (13.11.2005) ei ainakaan ole bänditoimintaa helpottanut. Itselleni Distress suoritti täystyrmäyksen Diskelmä-splitillä, jolloin se pääsi yllättämään ja soittamaan suomalaiset suohon.

http://www.youtube.com/watch?v=7dFarj_QlmI

Diskaaos (FIN)

Kulttiklassikoksi kohonnut ”Sota on sotaa” sävellettiin, äänitettiin ja miksattiin parissa päivässä. Ja tietenkin törkeässä muusissa. Diskaaos on kuitenkin hc-punkkia kaikkein aidoimmillaan: välittömänä, raakana ja mitään (paitsi ehkä Dischargea) kumartelematonta. Plätty pyöri pitkään vain kasettiversiona, mutta pari vuotta sitten se päätyi vinyylillekin. Dis on pateettista -kappaleen lyriikoita voidaan pitää d-beatin määrittelevänä sääntökirjana yhtä hyvin kuin Minor Threatin Straight Edge voidaan merkitä sXe:n säännöstöksi: ”Ei ole jumalaa / ei ole saatanaa / palvon Dischargea!”

http://www.youtube.com/watch?v=-b5E0keNscs

Diskelmä (FIN)

D-beatin Manowariksi itseään nimittävä helsinkiläinen Diskelmä on jäänyt mieliin paitsi hölmön nimensä myös tehokkaan musiikkinsa ansiosta. Bändin soundi on laajentunut alkuajoista, eli melodiat ovat lisääntyneet ja ”Burning Dreams” -seiskatuumaisella (2009) helisi jopa piano. Vaikka levyllä Diskelmä kuulostaakin jokseenkin hallitulta, on helsinkiläisbändi onnistunut säilyttämään livetilanteessa arvaamattomuutensa. Diskelmä on kolunnut kotimaisten keikkaluolien lisäksi myös manner-eurooppalaisia keikkamestoja ja squatteja.

http://www.youtube.com/watch?v=7nUtlQzcEbs

Disclose (JAP)

Disclosen vaikutteet olivat selvät, mutta se vei esikuvansa rujon ilmaisun aivan uudelle tasolle. Kawakamin ultraraaka karjuminen vetää vertoja jopa Kevin ”Cal” Morrisin ilmaisulle. Disclose lisäksi suosi yletöntä säröefektin käyttöä. Moni pitää Disclosea itse asiassa jopa parempana kuin Dischargea, ja Disclosesta on kasvanut myös kunnioitettu ja jäljitelty bändi. Esimerkiksi Kylmän Sodan ”kivi pesukoneessa” -soundi on paljon velkaa Discloselle. Bändin parhaimmat tekoset muuten laittavat ihon samalla tavalla kananlihalle kuin ”Why?”. Valitettavasti levyt ovat harvinaisia ja yhtyeen taru katkesi tehokkaasti Kawakamin kuolemaan vuonna 2007.

Vaikka tässä tuli nyt esiteltyä viisi dis-alkuista bändiä, ei ole mikään elinehto että d-beat-bändin nimen pitää alkaa tietyllä kolmella kirjaimella tietyssä järjestyksessä. Muilla tavoilla nimettyjä, suositeltavia bändejäkin on roppakaupalla, kuten Wolfbrigade, Kylmä Sota ja mahdollisesti maailman ensimmäinen d-beat-ryhmä Dischargen jälkeen eli The Varukers. Unohtaa ei sovi myöskään jo soittokamat naulaan heittäneitä pioneereja, kuten Anti-Cimexia, Totalitäriä ja Disarmia. Mutta tuskinpa ilman Internet-yhteyttä tätäkään luette, joten siitä vain netin syövereitä penkomaan!

Legendaarinen Discharge viimeistelee Lutakko Liekeissä -ohjelmiston

Englantilainen Discharge, saksalainen Digger Barnes ja ruotsalainen Meanwhile ovat tämän vuoden Lutakko Liekeissä -festivaalin viimeiset esiintyjäkiinnitykset. Kaikkiaan 27.8. järjestettävässä tapahtumassa nähdään päivän aikana 19 bändiä kolmella lavalla. Aiemmin ovat ulkomaisista yhtyeistä mukaan varmistuneet Fucked Up (Kanada) ja The Menzingers (Yhdysvallat) ja kotimaisista muun muassa Disco Ensemble ja Rytmihäiriö.

Vuonna 1977 perustettu Discharge oli Englannin ja koko maailman ensimmäisiä hardcore-punkbändejä ja samalla yksi ensimmäisistä metallia ja punkkia yhdistäneistä yhtyeistä. Dischargen levyistä klassikkoasemaan on noussut erityisesti vuonna 1982 julkaistu albumi ”Hear nothing, see nothing, say nothing”. Tuorein levytys on vuonna 2008 julkaistu Disensitise. Paljon Dischargen merkityksestä raskaalle musiikille kertoo se, että omia versioitaan yhtyeen kappaleista ovat levyttäneet muun muassa Metallica, Anthrax ja Sepultura.

Dischargen innoittamana on syntynyt lukemattomia bändejä, yksi parhaista näistä niin kutsutuista D-beat -bändeistä on parinkymmenen vuoden ikään ehtinyt Meanwhile. Harvakseltaan levyttävän ja keikkailevan Meanwhilen jäsenten nykyisyydestä ja menneisyydestä löytyy useita ruotsalaisen underground-punkin eturivin bändejä kuten Totalitär, Disfear, Kvoteringen, Ääritila ja Krigshot.

Saksalainen Digger Barnes keventää Liekkien ohjelmaa tarjoamalla annoksen country-vaikutteista indierockia konseptilla mies ja akustinen kitara, vaihtaen kitaran välillä banjoon. Lutakossa Digger Barnes on vieraillut kerran aiemmin, syksyn 2009 Kickstart-festareilla osana Hot Water Music -mies Chuck Raganin -soolobändiä.

Lutakko Liekeissä -festivaalin pääsylippujen ennakkomyynti alkaa tänään maanantaina. 30 euron hintaiset liput ovat myynnissä festivaalin nettisivuilla (www.lutakkofestival.com) sekä Tiketin toimipisteissä kautta maan. Jyväskylässä Tiketti toimii Levykauppa Äxän yhteydessä osoitteessa Väinönkatu 7. Tiketistä ostettaessa lipun hintaan lisätään palvelumaksu. Jelmun jäsenet saavat Liekkien nettisivujen kautta ostetuista lipuista viiden euron alennuksen.

Perjantaina 26.8. Lutakko Liekeissä -avajaisklubilla Ravintola Mustassa Kynnyksessä nähdään lavalla Pertti Kurikan Nimipäivät, Jaakko & Jay sekä Neuroosiliitto.

LUTAKKO LIEKEISSÄ 2011
Fucked Up (Can), Discharge (Uk), The Menzingers (Usa), Digger Barnes (Ger), Meanwhile (Swe), Disco Ensemble, Rytmihäiriö, Tumppi Varonen & Problems?, Appendix, Kakka-Hätä 77, Unkind, Lighthouse Project, One Morning Left, Jaakko & Jay, Part Time Killer, Haistelijat, Upright, Total Recall, Braineaters Plays Misfits

27.8.2011 Tanssisali Lutakko ja Tanssisali Lutakon piha, Jyväskylä
Liput: 30e/25e

www.lutakkofestival.com
www.jelmu.net