Avainsana-arkisto: Destruction

Steelfest 2013

Viime vuotisella debyytillään heittämällä suomalaisen festarikerman kapeaan kärkeen rynnistänyt Steelfest ilahdutti meitä extreemimmän metallin ystäviä Hyvinkäällä toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälista oli viime vuoden malliin kasattu kotimaan kärjestä ja uusista tulokkaista, vanhoista legendoista ja hieman tuntemattomammista naapurimaiden helmistä. Viime vuoden hypotermiasta jäi ikuiset muistijäljet, eli toisen lavan siirtäminen sisätiloihin ja koko alueen rajaaminen anniskelualueiksi olivat suurimpia ja tervetulleita muutoksia. (PH)

Olipas mukavaa, kun näille Steelfesteille osuivat lämpimämmät kelit kuin viime vuonna. Ja olipas sekin mukavaa, kun Steelfestin tämän vuoden esiintyjälista oli viime vuotta puhuttelevampi. Äärimetalliin painottunut festivaali tarjosi sopivasti myös death- ja thrash metallia, ja viime vuotta suurempia kiinnityksiä. Itsehän olin paikalla lähinnä Steelfesteille kiinnitettyjen death- ja thrash metal -bändien takia, joista yksi oli aloittamassa koko festejä. Itselleni viikonlopun ensimmäiseksi tärpiksi tuli siis nuorten miesten thrash metal-bändi Nuclear Omnicide. Keikka oli kaiketi tasoa ”ihan ok”, mutta tässä vaiheessa kävi vähän juuri niin kuin sopi pelätäkin: sisälava oli Steelfestin kävijämääriin nähden aivan liian iso, mikä aiheutti tolkuttomasti ongelmia soundien kanssa. Hakemista oli mukana tosin vähän molemmin puolin, kun soundiongelmat tiettävästi vaikuttivat Nuclean Omniciden soittoonkin. Nuclear Omnicidea ennen ei Steelfesteillä soinutkaan mikään, ja sähköthän käsittääkseni saatiin lavalle vasta hetkeä ennen kuin bändin piti päästä soittamaan. Gorephilia ja Satanic Warmaster jäivät osaltani lähinnä vilkaisuiksi, mutta Purtenanceen tuli uppouduttua. Tuo haudasta ylöskaivettu, Nokian 90-luvun death metal-skenen toiseksi kovin bändi (eikä se ensimmäinenkään ihan kansallista kärkeä ole) ei paluulevytys ”Sacrifice the Kingillä” vaikutusta tehnyt – pikemminkin päinvastoin – joten keikkaa tuli odoteltua hieman ristiriitaisin tunnelmin. Myönnettäköön että itselleni Purtenance ei ole ihan tutuimpia bändejä, ja keikalla tuli taas mieleen miksi; yhtyeen soitossa ei ole ollenkaan mitään vikaa, mutta ei mitään säväyttävääkään ja kulmakarvoja nostattavaa. Siitä tosin olen iloinen, että tämäkin death metal-legenda on nyt nähty, ja kyllähän myyntipöydältä lähti mukaan ”Member of Immortal Damnation”-pitkäsoiton uusintapainos, mutta ”Sacrifice the Kingille” en lämpene vieläkään. (JP)

Enochian Crescent oli mielestäni yksi viime vuoden Steelfestin ehdottomia helmiä, ja tänä vuonna nimensä lyhentäneelle ja laulajaa vaihtaneelle The Crescentille olinkin kasannut mielessäni suht kohtuuttomat ennakko-odotukset. Lienikö sitten kolkohkon sisälavan haasteellisuus kontaktin luomisessa yleisöön vai mikä, mutta ihan samanlaiseen hurmioon en päässyt tällä keikalla kuin vuosi sitten. Suhteellisen huvittava sattumus kävi kun ehdin juurikin miettiä että nyt ainakin tällä kokoonpanolla jäänee se Wrathin aikana hieman liikaakin Enochian Crescentin esitystä dominoinut teatraalisuus vähemmälle ja keskitytään bändin hienoihin biiseihin, niin eikös lavalle sipsuta kaunis nuori neitonen jonkinlaista modernia tanssiesitystä esittämään. Tokihan kyseessä saattoi olla joku asiaankuuluva saatanallinen rituaalikin, mutta tuskin olin ainoa jolta jäi syvällisemmät merkitykset ymmärtämättä. Se siitä musiikkiin keskittymisestä. Isompaa ennakkometeliä ei tainnut kaupungissa syntyä hieman epäsovinnaisen poliittisen kannan omaavan Goatmoonin kylään saapumisesta. Poliittiset mielipiteet sikseen, tai kuten kaveri sen oivasti ilmaisi; ”Taidetta ja politiikkaa ei saisi sotkea”, Goatmoon oli päivän parhaita keikkoja. Bändi tekee black metallinsa juurikin niin kuin sen haluan kuulla, melodisena mutta raakana ja kaiken muun osuessa niin kohdalleen kuin Goatmoon siinä onnistuu, ne muutamat kädenheilutukset keikan aikana voinee sivuuttaa pienellä kulmakarvan nostolla. Kotimaan suht leveässä black metallin kärjessä paikkansa vakiinnuttanut Horna yllättäisi enemmän jos heiltä joskus näkisi paskan keikan, eli Steelfestinkin Horna livenä oli samaa taattua tavaraa. Ylläribonuksena saatiin tosin Satanic Warmaster lavalle, mikä lämmitti varsinkin niiden nimeltämainitsemattomien sydäntä jotka missasivat Satanic Warmasterin oman keikan itsestään riippumattomista syistä… (PH)

Itseäni melkein jo hävettää, miten suurena vanhan ruotsikaman diggarina viimeisen Suomenkeikkansa soittaneen Vomitory on allekirjoittaneella luvattoman huonosti hallussa, paitsi ”Raped in Their Own Blood” on kyllä mainio levy. Senkin kuuntelu on tosin jäänyt itselleni melko vähäiseksi, joten en käytännössä tunnistanut biisejä. Mainio bändi ja mainio keikka, jos ne levytkin vielä haltuun ottaisi… (JP)

Ihanan Onielarin vetämä germaanibläkkisjengin Darkened Nocturn Slaughtercultin biisimateriaali ei ehkä black metallin maailmoja mullista, mutta livenä bändi tuntuu onnistuvan kerta toisensa jälkeen. Laulajaneito asiaankuuluvan eleettömine bändeineen onnistuu muuntamaan isonkin salin kylmyyttä hyytäväksi blashyrkhiksi, jossa ainoat lämmönrippeet säteilevät roiskuvasta verestä ja saatanan pahanhajuisista uhrimenoihin kuuluvista suitsukkeista. Hieno keikka! (PH)

Ja illan pääesiintyjä oli oikeutetusti Saksan kovin setämiesbändi Sodom, joka on sellainen bändi jonka keikkoja on aina odottanut innolla, vaikka yhtyeen keikkojen taso on saattanutkin vaihdella. Tämänkertainen veto oli sieltä paremmasta päästä, vaikka nytkin yhtye veti lähinnä setämiesmäisen rutiinikeikan. Keikka oli pitkä Sodomin repiessä kaiken mahdollisen hyödyn pääesiintyjäslotistaan ja viedessään settinsä liki parituntiseksi, pitäen mukana sekä uudempia että varsinkin vanhoja biisejä. Ei tässä keikassa kovinkaan montaa yllätystä ollut, mutta Sodomilla tosin onkin todella paljon äärimmäisen toimivia biisejä, joten tämä kone ei kaipaa täysremonttia. Sodomin jälkeen allekirjoittanut lampsi yöpuulle, vaikka kieltämättä jatkoklubit olisivat kiinnostaneet melko vitsikkäistä hinnoista huolimatta. (JP)

Jatkoklubi oli tänäkin vuonna kätevästi festarialueen nurkan takana, ja Vorum olisi toki ollut mukava nähdä. Käännyinkin klubin ovella käymässä suhteellisen huvittavan keskustelun poken kanssa joka oli kovin sitä mieltä että kamera on jätettävä narikkaan. Hetkisen asiaa väännettyämme hän myöntyi, mutta isällisesti varoitti muun asiakaskunnan koostuvan rajusta rokkiporukasta eikä voi näin ollen vastata kamerani turvallisuudesta (tukahdutettua hihitystä). Seuraava keskustelu käytiin lipunmyyjäneitojen kanssa, joille ei kelvannut kuin käteinen. Huoh. Pitäkää Voruminne. (PH)

Lauantai

Taas olin ennen toveriani paikalla, mutta silti festien kolme ensimmäistä esiintyjää – Unhoped, Skirmish ja Plaguebreeder – jäivät välistä, joten ensimmäinen nähty esiintyjä oli kello viidentoista maissa esiintynyt Barathrum. Sovan viikonlopusta on voitu lukea jo muualta, mutta Barathrum oli kuitenkin hyvässä vedossa. Ei siellä ehkä isoja yllätyksiä ollut mukana, ja sen lisäksi keikka oli säädyttömän lyhyt. Vaikka tämä taisi olla vasta ensimmäinen kerta kun näen bändin keikalla, tuntui siltä kuin olisin nähnyt tämän keikan aiemminkin. Kummallista. Barathrum oli kuitenkin täysi peto verrattuna päivän ensimmäiseen ulkomaanvieraaseen, tylsää meloblackia soittaneeseen Darkendiin verrattuna jonka keikasta en saanut irti yhtään mitään. (JP)

Ruotsalaisblondiini Linnea Landstedtilla oli Tyranexeineen epäkiitollinen osa esiintyä festivaalin toisen naiskeulakuvan, lähes jumalolennoksi nostamani Darkened Nocturn Slaughtecultin Onielarin jälkeisenä päivänä ja näin ollen vääjäämättä joutua verrattavaksi semipaariakastissa ”naislaulajalla ratsastavat metallibändit”. Viime vuotinen Steelfestin jatkoklubilla esiintyminen jäi meikäläiseltä väliin (tai ainakaan minkäänlaisia muistikuvia aiheesta ei ole), joten myönnän sovinistiset ennakkoluuloni. Yllättäen Tyranexin kovin perinteinen rässi pitikin otteessaan koko keikan ajan ja aamiainen sai odottaa. Mitään uutta bändi ei valitsemalleen tyylisuunnalle tarjoa, muuta kuin ehkä läpsäisyn skeptikon naamalle että nainenkin voi osata tehdä biisejä ja soittaa kitaraa. Tyranex oli kovin miellyttävä lauantain avaus ja uusi tuttavuus, vaikka bändin back kataloogi taitaakin jäädä vielä toistaiseksi levykauppaan. (PH)

Tyranex tuntuu soittavan Suomessa suhteellisen usein. Helppoahan se on toki Ruotsista tulla Suomeen keikalle, mutta en ole itse tavoittanut sitä minkä moni muu tuntuu tavoittaneen. Toisin sanoen en täysin ymmärrä Tyranexin päälle enkä sitä minkä vuoksi se keikkailee Suomessa usein. No, Mörbid Vomitin olin merkinnyt etukäteen itseäni kiinnostavaksi, mutta jättäessäni Kadotuksen välistä syömisen ja sosiaalisen kanssakäymisen takia välistä onnistuin jotenkin sekoittamaan ajan- ja paikantajuni, joten jäin odottelemaan Mörbid Vomitia klassisesti väärän lavan läheisyyteen. Selvinpäin et voi känniäkään syyttää, joten huomatessani virheeni oli bändi jo hyvässä vaiheessa settiään, enkä saanut lopulta niistä kahdesta kuulemastani muuta irti kuin että bändi pitää tsekata joskus toiste tähtien (ja festariraportoijien) ollessa paremmassa asennossa. No, ainakin Flame tuli sitten tsekkailtua alusta loppuun, ja livebändinä se on kyllä parempi kuin muistin. Itse asiassa tämä keikka oli helvetin hyvä, vaikka bändi ei tunnu pääsevän omiin sfääreihinsä päivänpaisteisilla ulkolavoilla. Intiimissä kellarissa tästäkin keikasta olisi saanut varmaan enemmän kicksejä, joita sai ihan kiitettävästi kyllä nytkin. (JP)

Kotimaisen death metallin nykypäivän mielenkiintoisimpia nimiä on Lie In Ruins. Kovin suurta meteliä espoolaiset eivät itsestään pidä, hienosta Swallowed by the Void- julkaisusta on vierähtänyt jo jokunen vuosi, ja eipä näitä herroja livenäkään kovin montaa kertaa ole viime aikoina ollut mahdollisuutta nähdä. Treenikämpällä on kuitenkin taidettu viettää sekin keikkailulta voitettu aika, sen verran ammattitaitoisen vedon Lie In Ruins Hyvinkäällä veti. Herrat saattoivat näyttää juurikin raunioista nousseilta ruumisjengiltä mutta soitto kulki kyllä hyvinkin elävästi. Lisää keikkoja ja uusi levy, kiitos! (PH)

Lie in Ruins on tosiaan sen verran harvinaista herkkua että tuon raadon äärellä piti mässäillä vatsansa kyllyydestä. Myös National Napalm Syndicateakin odottelin – siitä huolimatta että bändin levyt ovat aina jättäneet hieman kaksijakoisen vaikutelman – mutta petyin soundien tehdessä keikasta kaikkea muuta kuin nautittavan ja vokalistin ollessa harvinaisen hampaaton. En tiedä oliko nyt mukana vain huonoa tuuria vai onko bändi aina tällainen, mutta National Napalm Syndicate jäi todella vaisuksi varsinkin siihen nähden mitä sisälavalla oli seuraavaksi. Deathwish­kappaleen soittamista tosin olin innoissani. (JP)

Hyvinkään omat pojat Necromancer liittyi henkiinherätettyjen suomalaisen ensimmäisen aallon death metal-bändien boomiin, ja mikäs sen parempi paikka nousta kuolleista kuin lämpimästi tervetulleeksi toivottavan kotikenttäyleisön edessä. Yleisö oli kovin innoissaan bändistä ja tämä tuntuikin innostavan “pojat” alkukankeuden jälkeen ihan kelpo suoritukseen. Kivahan näitä vanhoja kulttibändejä on nähdä livenä. (PH)

Etukäteen olin merkinnyt itselleni yhdeksi isoimmista lauantain tärpeistä Hyvinkääläisen Necromancerin, jota ei kovinkaan usein keikkalavoilla näekään. En tosin omista bändiltä yhtäkään levyä ja bändin tuntemuskin on enemmän tai vähemmän pintapuolista, johtuen lähinnä Necromancer-äänitteiden yleisestä harvinaisuudesta. Tokihan tästä keikasta huokui sekin fiilis, että Necromancer oli näppärä tapa keski-ikäisille miehillä paeta asuntolainoja ja lastenhoitamista edes yhdeksi viikonlopuksi ja olla taas parikymppinen räkänokka. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – keikka oli kaikkea muuta kuin rutiinimainen. Tyypeillä oli selvästi hauskaa keikalla. Helposti parhaimpia keikkoja siltä päivältä, enkä pistäisi pahakseni jos näkisin bändin joskus vielä toistamiseenkin. Jallua ei muuten kannata kaataa silmille, mutta tämänhän kaikki jo tiesivätkin? (JP)

Ensimmäinen lavalle astunut norjalaisbändi, suhteellisen keskivertoa döödistä mäiskivä Blood Red Throne jäi muuten mielestäni hieman vaisuksi, ehkä juurikin sen materiaalin keskinkertaisuuden takia. Lisäpisteitä on annettava lavalle oksentavista soittajista. Rock n’roll! (PH)

Blood Red Thronea odottelin myös mielenkiinnolla, vaikka ainoastaan ”Affiliated with the Suffering” on allekirjoittaneelle tuttu lätty – ja sekin on kymmenen vuotta vanha. Eteenpäin on tultu ja levyjä on tullut sen jälkeen vaikka kuinka monta, joten ihan tuntui siltä kun olisi seuraamassa itselleen ihan uuden bändin keikkaa. Oksentamisesta luin ensimmäistä kertaa vasta tästä raportista, joten ilmeisesti Blood Red Thronen sinänsä pätevä mutta juurikin keskinkertainen death metalli ei pitänyt pihdeissään ihan loppuun asti. (JP)

Seuraava vieras vuonoilta, muutama vuosi sitten hiatukseltaan palannut True Norwegian Black Metal- Tsjuder on koventanut otteitaan keikka keikalta. Olin epäonnekseni todistamassa herrojen paluuta lavoille Sveitsin Infernossa 2012, ja näinkin lyhyessä ajassa ollaan tultu pitkä matka tähän miltä Tsjuder nykyisin lavalla näyttää. Todella, todella tiukka setti hienoja biisejä ilman turhia krumeluureja. Tai niinkuin bändi itse asian on ilmaissut; “No synthesizers, no female vocals, no fucking compromises.” Amen. (PH)

Destructionia en ollut nähnytkään aiemmin, vaikka bändin kallologo onkin koristanut useampaakin liiviä. En tosin innosta hypellyt kun tieto Steelfest-vedosta oli ensimmäistä kertaa julkistettiin, johtuen lähinnä siitä että allekirjoittaneen mielestä Destructionin muutamat edelliset levyt ovat olleet lähinnä skeidaa. Ei tämä keikkakaan sitten täysillä lähtenyt, johtuen loputtomista louhintariffeistä, mutta oli keikassa ehdottomasti hetkensäkin. Varsinkin setin kolmesta viimeisestä biisistä oli tunnelma lähellä kattoa vaikka niissäkin kuului häivähdys modernista Destructionista. Ehkä teurastajan veitsi heiluu, mutta teroittamista se ainakin kaipaa. Destructionin jälkeen katsoin katsella Mayhemia tovin verran, mutta pitkään sitä ei jaksanut, joten öinen maantie kutsui. Kiitos ja hyvästi. (JP)

Norjalainen black metal -dinosaurus Mayhem sai kunnian päättää tämän vuoden Steelfestin. Kirkkaimmat kunnian päivät tuntuvat kuitenkin bändiltä olevan viimeistään tänä armon vuonna 2013 ohi, sen verran väsynyttä oli Mayhemin meno. Toki keulahemmo Attilan tyyliin kuuluu teatraalisuus, ei kai se muuten ihme papinkaavuissa aina esiintyisi, mutta lasketaanko väsynyt haahuilu ja pekonialttarinsa takana piilottelu teatraalisuudeksi? Ja korvaako tämä ns. teatraalisuus sen, ettei hoida edes sitä päätonttiaan vokalistina? Ainoan alkuperäisjäsenen Nekrobutcherinkin lavaolemus huokui päälleliimattua väkinäistä ”live-meininkiä” josta paistoi salin takaosaan asti feikkiys. Hoh-hoijaa. Jos ei bändiä tuon enempää tunnu kiinnostavan, eipä kiinnostanut minuakaan ja poistuin hiljaa takavasemmalle.

Mayhem-antikliimaksista huolimatta Steelfest 2013 oli jälleen kerran Euroopankin mittakaavassa kertakaikkisen hienosti järjestetty kodikas pikkufestari. Vanhan Villatehtaan alue on jo itsessäänkin viihtyisä, ja keräsi ylistystä mm. Suomeen pelkän Steelfestin takia saapuneelta Ameriikan vieraalta. Muutama pikkumiinus löytyy toki, mutta kokonaisarvosana menee heittämällä vahvaksi kiitettäväksi. Viime vuodesta oli parannettu ruokatarjontaa niin ettei semi-vegenkään tarvinnut elää keitolla ja kynsiään syömällä, kuten myös koko alueen rajaaminen anniskelualueeksi oli hieno veto. Mihinkään ei alueelle päästyään tarvinnut jonottaa pahemmin, eivätkä edes sisälavalle/pois siirtymiset aiheuttaneet tungosta oviaukkoon. Kun vielä asioista perillä olevat pikkulinnut tiesivät kertoa että tänä vuonna pääsi muutama todella iso kala karkuun esiintyjäkaartista, ovat odotukseni Steelfestiä 2014 kohtaan lievästi sanottuna stratosfäärissä. Eli ensi vuonna samaa parhautta 23.-24.05.2014! (PH)

Steelfest vaikuttaisi olevan hyvässä nosteessa. Väkeä näytti olevan viime vuotta enemmän paikalla ja bändien suhteen oli rimaa aseteltu korkeammalle. Tokihan monipuolisuutta olisi voinut olla enemmänkin, mutta thrash metallin lisääntymisestä en ole laisinkaan pahoillani. Mitä tämänkertaisiin esiintyjiin tulee, niin muutamasta tapauksesta en välittänyt lainkaan mutta ne isoimmat kalat olivatkin sitten kunnon vonkaleita. En myöskään usko että tapahtuman ikärajalliseksi anniskelualuemuutoksen myötä muuttaminen aiheutti suurta yleisömenetystä. Toki tästäkin festarista miinuksia löytyy, esimerkiksi vesipisteelle voisi löytyä käyttöä muulloinkin kuin megahelteillä, ja narikkarekan toimivuudesta kuulin vaihtelevaa palautetta. Viikonlopun isoimmat miinukset liittyivät vaihteleviin soundeihin, vaikka varmasti Steelfest-crew tekikin parhaansa niiden eteen, ja paikoin soundit olivatkin hyvät. Nämä miinukset ovat tosin melko pieniä ja helposti korjattavissa, joten jäädään odottelemaan mitä seuraavina vuosina tapahtuu. Fiilis oli tänä vuonna pääasiassa hyvä-erittäin hyvä. Kiitti! (JP)

Destruction – D.E.V.O.L.U.T.I.O.N.

Jätkät hyvässä vedossa.

Biisit ja soundit kuulostavat hyviltä.

Arvostelukappale paska, hävyttömän törkeiden voiceoverien ja puuttuvien lärpäkkeiden takia. Kaksi kuunneltavaa biisiä osoittautuivat hyväksi thrashiksi.

Levy on varmaan hyvä, en Destructionilta muuta odottaisikaan. Tällaisen arvostelukappaleen arvioiminen on pelkkää arvailua, arvostelijan kiusaamista ja vittuilua.

Ei näin.

Arvosana: 0 / ei voida antaa

Destruction

Vieressäni istuva herra tarjoaa minulle tölkin kylmää Olvin keskiolutta ja rupattelee niitä näitä. Kyseessä on jo legendaarikseksi muodostuneen thrash metal-bändin Destructionin keulahahmo, basisti-lauluja Schmier.

Mies kertoo uudesta Destruction albumista D.E.V.O.L.U.T.I.O.N.:sta, uudelleen nauhoitetuista kappaleista koostuvasta Thrash Anthemsista sekä thrash metallin menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Kertoisitko vähän uudesta D.E.V.O.L.U.T.I.O.N.-albumista. Miten levy eroaa aikaisemmasta ”Inventor of Evil”:sta?

Schmier: Uusi albumi D.E.V.O.L.U.T.I.O.N. on läpikatsaus Destructionin 25-vuotiseen historiaan ja siltä löytyy kaikki yksityiskohdat jotka tekevät Destructionista vahvan yhtyeen. Levy ei ole niinkään nopea Destruction albumi, enemmänkin dynaaminen jolta löytyy siistejä riffejä ja osuuksia. Paljon vuoristorata-kohtia jossa mennään ylös ja alas. Nopeasti ja hitaasti. Enemmän harmonioita kuten vanhoina aikoina. Kansainvälinen lehdistö on kyllä ollut yllättynyt, hyvällä tavalla, koska kyseessä ei ole aivan perinteinen Destruction-albumi. Levy kuulostaa hyvältä. Olemme ottaneet askeleen eteenpäin. Jos verrataan esimerkiksi Inventor Of Evil-albumiin jolla kitarasoundit olivat liian likaiset. Nyt kitarat ovat kohdallaan, ja se oli tärkeä askel tällä uudella levyllä. Levyn kappaleiden sävellystyö on myös huomattavasti kehittyneempi. Levyllä on 5-6 todellista tappokappaletta. Olen erittäin tyytyväinen uuteen levyyn.

Kerro myös mikä idea oli lähteä nauhoittamaan uudelleen vanhoja kappaleita ja julkaista ne ”Thrash Anthems” -kokoelmana.

Schmier: Kaikki alkoi siitä kun uudelleen nauhoitimme All Hell Breaks Looselle Total Desasterin ja The Antichristille Curse The Godsin. Kun nuoret fanimme kuulivat nämä klassikot uudelleen nauhoitettuina he ovat sen jälkeen kyselleet voisimmeko nauhoittaa kokonaisen levyn vanhoja Destruction kappaleita. Joten teimme sen. Rakastan meidän nuoria fanejamme. Nuoret fanimme ehkä pääsevät paremmin sisälle vanhoihin Destruction kappaleisiin tällä tavalla, koska nykypäivän nauhoitustekniikka on mahdollistanut voimakkaat soundit sekä paremman tuotannon ja koska vanhoilla levyillämme tuotanto on aika köyhää, joten se ei ehkä iske nuoriin niin helposti. Levystä on tykätty todella paljon ja uskon että se on toiminut hyvin. Minä rakastan sitä. Tietenkin on ihmisiä jotka uskovat, että 80-luku on koskematon mutta minä esiinnyn lavalla ja tiedän paremmin kuin skenepoliisit miten asia on. Nuoret ovat metallin tulevaisuus, me emme elä enää 80-luvulla vaan 2000-luvulla. Levy tuo kumminkin nuorille parhaat kappaleet ja toivon että voisimme nauhoittaa ja julkaista myös vanhat levyt uudestaan paremmilla soundeilla ja parempina paketteina, koska kaikki vanhat levyt eivät sisältäneet lyriikoita ja olivat muutenkin aika ankeita.

Teillä on paljon faneja jotka vannovat vain 80-luvun Destructionin henkeen. Mitä mieltä olet siitä?

Schmier: No sitten on tämä huono asenne, ihmiset jotka uskovat että kaikki oli paremmin 80-luvulla. Mutta asia ei todellakaan ole niin. 80-luku oli kauheaa aikaa, emme olisi voineet soittaa Suomessa, ei täällä ollut mitään skeneä. 80-luvulla ihmiset sylkivät päällemme kun soitimme musiikkiamme. Olihan 80-luku heavy metal-skenen alku mutta se ei ollut kovinkaan helppoa aikaa. Se ei ollut niin hohdokasta kuin monet luulevat.
80-luvulla ja nykypäivällä on eronsa. 80-luvulla oltiin nälkäisiä musiikille ja metallille. Ei ollut niin paljon keikkoja mutta kaikki mitä oli niin niihin myös mentiin. 2000-luvulla meillä on taas liikaa kaikkea. Keikkoja on koko ajan joka paikassa mihin menet. Joten ihmiset tulevat kylläiseksi ja se on huono juttu. Mutta olen iloinen että metalliskene on kasvanut niin isoksi ja vahvaksi. Muistan kun 90-luvulla metalliskene oli kuolemassa Saksassa. Teillä täällä Suomessa on vahva toiminta ja se on hienoa. Täällä on mielestäni eniten metallidiggareita maailmassa suhteutettuna asukasmäärään. On hienoa nähdä nuoria metallipäitä tulevan koko ajan lisää. Muistan kun tulin lentokentältä ulos näin heti alle 10 vuotiaita poikia Lordi, Metallica ja Iron Maiden paidat päällä. Olin että mitä vittua, ei tälläistä näe missään muualla!

Mitä mieltä thrash metallin tulevaisuudesta? Thrash metal tuntuu voivan erittäin hyvin ja uusia bändejä tulee koko ajan.

Schmier: Meille thrash metallin tulevaisuus on iso juttu koska me olemme yksi ensimmäisistä thrash metal bändeistä. Nytkin tulee kovia nuoria thrash metal bändejä kuten Warbringer ja Bonded By Blood, jotka tekevät kunniaa vanhoille bändeille, mutta he soittavat sitä minkä teimme jo 80-luvulla. Nuoret bändit ovat nälkäisiä sille mitä he tekevät. He potkivat meidänkin persettämme, mutta silti meillä menee hyvin ja kirjoitamme hyviä kappaleita. Mutta en halua lähteä kilpailemaan nuorten bändien kanssa kuka on nopein tai thrashein. Me olemme kumminkin tehneet ne levyt jo 20 vuotta sitten. Jotkut sanovat että thrash metal on rajattua että et voi tehdä sitä tai tätä. Mutta asia ei ole niin. Thrash metal ei ole tehty vain yhtä ja samaa varten. Avatkaa thrash metallin portit ja tehkää mikä kuulostaa omaan korvaanne hyvältä ja tuntuu hyvältä sydämessänne. Älkää rajoittako itseänne ja musiikkianne. Tätä mieltä minä olen thrash metallin tulevaisuudesta.

Mitä mieltä olet metallin tullessa enemmän ja enemmän kaupallisemmaksi? Ja siitä miten jotkut vain tekevät rahaa metallibändien kustannuksella.

Schmier: No kuten Nightwish, heh onneksi he potkivat sen ämmän pihalle mutta hänen miehensä, hän on yksi Etelä-Amerikan mulkuimpia tyyppejä. Hän on julkaissut bootleggejä ja rikastunut myymällä niitä. Ja nyt hän yritti rikastua Nighwishin avulla lisää. Mutta onneksi he potkivat sen lehmän pihalle. Vaikka Nightwishin levyt myyvät hyvin ja heillä on koko ajan kiertueita, he ovat silti aina jalat maassa ja ovat todella siistejä tyyppejä. Heidän kanssaan voi ottaa viinaa ja heitellä hyvää läppää. Vaikka bändi menestyy ei ole mitään syytä ruveta olemaan kusipää. Arvostan todella paljon Nightwishin jätkiä juuri tästä syystä.

Harmittaako sinua mitkään asiat joita olet tehnyt Destructionissa?

Schmier: Ainahan se menee niin että teet välillä huonompia levyjä ja tekee hyvää mennä välillä taaksepäin ja oppia virheistä mitä on tehnyt ja jatkaa sitten eteenpäin. Ja se että minut erotettiin bändistä aikoinaan oli loppujen lopuksi todella hyvä juttu.

Mitä teit sillä välin kun sinut erotettiin bändistä?

Schmier: Silloin soitin Headhunterissa ja julkaisimme kolme levyä. Olemme juuri nytkin juuri julkaisemassa uutta levyä Headhunterin kanssa. Headhunter on samankuuloista jos NWOBHM ja thrash metal yhdistetään. 80-lukuhenkistä heavy metallia, jossa on myös rokkivaikutteita.
En ole sen tyyppinen ihminen että istuisin vain kotona ihmettelemässä ja kävisin vakituisesti töissä. Tykkään soitella kiertueilla vaikka se ei olekaan aina kovin helppoa. Välillä ei saa palkkoja keikoista ja muuta samantapaista. Mutta se ei haittaa, tuollaiset asiat tekevät sinusta vahvemman persoonan.

Kiitos tästä haastattelusta. Miten olette aikoneet jatkaa juhannusta täällä?

Schmier: No ensinnäkin on todella mahtavaa olla Suomessa taas ja muuallakin kuin Helsingissä. Ja varmaan menemme tästä katsomaan Northeria ja pyörimään ihmisten sekaan festarialueelle ja juomaan olutta. Pitämään hauskaa. Kiitos.

Drunken Metal Night

Destruction, Kreator ja Sodom Nosturissa 24.01.02

Tuona vittuimaisen kelin torstaina lähimme Lahesta Halmeen kanssa kohti pääkaupunkia tarkoituksena mennä kattoon Träshiä. Nosturissa oli tiedossa vanhojen äijien jonkun sortin comeback. Itse asiassa kyseiset bändit elivät silloin kulta-aikaansa, kun meikäläinen kuunteli Black Sabbathia ja Ozzyä, joten vanha tuotanto on jäänyt hieman pimentoon, joskin jotain on tullut myös kuunneltua. Hyvää heviä oli kuitenkin tiedossa ja saahan sieltä Nosturista litkuakin. Ensimmäinen siku meni automatkalla ja toinen kun hengattiin Legacyssä (Hesalainen alan levyliike… maksettu mainos).

Nosturiin päästyämme Destruction oli jo aloittanut ja näin about 3 viimestä piisii. Tämä tuntui paria paikallista rokkitähteä, kenen kanssa oltiin liikenteessä, harmittavan. Täytyy kyllä myöntää, että ne muutama kappale teki minuun ainaski hyvän vaikutelman ja janohan siitä tuli, joten jatkettiin tiskille. Summat oli euroissa ja mikäs siinä, kyllähän se mulle sopii. Hurjan/koomisen näköisten trash-rottien lisäksi bongasin muutaman Hardcore-tyypinkin. Paras oli kun joku hevisälli tuli avautuu ja sano, että ei tiennytkään, että tommosia Britney Spears -fanejakin hevi kiinnostaa ja nauro paskasesti päälle… huumorin ystävänä en suuttunut… paljoa.

Vuorossa oli Sodom, jota oltiinkin kuunneltu Halmeen autossa tulomatkalla. Kyseessä oli ollut uusi lätty M-16, josta tuli kuitenkin vain yks kipale. Tästä syystä suurin osa kappaleista jäikin vieraaksi (ei kaikki), mutta viihteen ominaispiirteet, eli pyrotekniikkan ja aggressiivisen olon, keikka kylläkin täytti. Tässä vaiheessa muu puoli näyttikin huonommalta. Olin nimittäin hävittänyt kaikki muut ja tovin haahuilun jälkeen tapasin Porilaiset ja kyllähän olo alkoi parantua, kun taas pääsi jauhamaan kunnolla paskaa.

Kreatorin aloittaessa ajattelin hivuttautua eteenpäin, sillä se on semmoista musiikkia että se niinku vaatii. Kreator aloitti uuden levyn nimikkopiisillä, eli kyseessä oli ”Violent Revolution”. Siitä eteenpäin keikka oli tasasen varma, joskin tietty kliimaksi jäi saavuttamatta. Jossain vaiheessa rumpali lauloi jonkun piisin ja kuulosti ihan toimivalta. Se suomalainen kitaristi oli kyllä aika pihalla koko kuviosta, kunnon tukan heilutusta ei tullut sitten millään. Viimesen piisin aikana poistuin paikalta ja menin pihalle. Ei se mikään vika piisi ollu kuitenkaan, joten meikäläinen joutu seisoo pihalla yksin puoltuntii, kun eihän sinne sisälle enää päässy. Jos sanotaan, että tää on meijän vika piisi, niin se silloin on kans.

Loppuilta meni loppujen lopuksi ihan mukavasti puinnin ja litkun merkeissä. Maksoin muuten ihan itte jokaisen paukun ja bissen, enkä vinkunu ilmasta sisäänpääsyä, joten repikää siitä vitun ”vip” vieraat. Aamulla herättyäni Olarin ketoista, lähettiin hyvillä mielin Lahteen.