Avainsana-arkisto: Dennis Lyxzén

AC4 – Burn the World

Ruotsin superbändi, ties missä yhteyksissä keitettyjen karjujen tuoreempi bändi AC4 ei ole ainakaan minun soittimessani ottanut sen pahemmin tuulta purjeisiinsa. Nelisen vuotta sitten julkaistu debyyttilevy tuli havaittua ”ihan ok” -tason levytykseksi, jolla on kyllä hyviä biisejä mutta jota ei ole sen pahemmin tullut mehusteltua.

Nyt on kuitenkin uudet kujeet mielessä. Kuulijasta riippuen, ”Burn the Worldin” myötä AC4 joko palauttaa uskon hardcoreen, tai sitten se soittaa hardcorensa muodollisesti pätevästi mutta kuitenkaan tekemättä sitä mitenkään erikoisesti. Kun tätä nyt väistämättä verrataan bändin debyyttilevyyn, niin kyllä ”Burn the World” on siihen nähden järkevämpi teos, sekä biisiensä että muiden puitteittensa osalta. Soundeista on saatu ruuvattua hieman järkevämmät, sillä soittimet erottuvat toisistaan paremmin ja biisien sisäiset nyanssit tulevat paremmin esille. Kyllä, mielestäni on ihan hyvä ettei hardcore aina kuulosta siltä samalta.

Mitäkö ”Burn the World” sitten on? Ainakin se on ”ihan ok”, kuten edeltäjänsäkin. Sillä on joitakin järjettömän hyviä ja palavasieluisia biisejä kuten Curva, Die Like a Dog ja nimikkobiisi, joissa hardcoren perusolemus on hyvin kiteytettynä. Turhautumista, hikeä ja räkää, kaahaamista ja koheltamista, sekä tietysti biisejä jotka eivät vaadi diplomi-insinöörin oppimäärän suorittamista jotta niistä ymmärtäisi jotain, mutta on joukossa muutama vähemmänkin kuolematon veisu.

Parempaakin hardcorepunkkia on tehty, mutta toki myös reilusti huonompaakin. AC4 on vieläkin kaatamassa urakalla bensiiniä maailman päälle, mutta se ei saa raapaistua tulitikkua ja teostaan ihan täyteen liekkiin. Livenä tämä oletettavasti toimii ihan eri tavalla.

Refused Are Fucking Dead, mutta olemassa – Ruisrock 2012

Ruisrockin telttalavan eteen oli nostettu valtava Refused-lakana. Seisoin keskellä, täydellisellä etäisyydellä, ja yksi eniten odottamistani keikoista oli pian alkamassa. Jännitystä oli ilmassa, tämä ei saisi olla paska.  Pelkäsin kuitenkin pahinta, ja mietin mikä erottaisi tämän reunionin muista vastaavista?

Vastaus löytyisi historiasta.

Refused perustettiin Umeåssa vuonna 1991 ja kuopattiin 1998, lähes heti ”The Shape of Punk to Come” -levyn ilmestymisen jälkeen. Tuosta levystä, joka haastoi puristiset hardcore ja punk -piirit sisältä päin ja oli luonnollisesti vastakarvaan mainstreamin suuntaan, tuli valtavan suosittu viiveellä eikä bändi ehtinyt tai halunnut siitä nauttia. Dennis Lyxzén ei kiinnostanut paljoa asiasta puhua kun haastattelin häntä 5 vuotta sitten, mutta on helppoa kuvitella mielen levottomuus kun hän näkee tuotoksensa päätyvän kerta toisensa jälkeen musiikkilehtien ”…all time” -listauksille.

Lakana tippui ja Worms of the Senses/Faculties of the Skull täytti teltan. Suuni aukesi samalla tavalla kuin joskus ihmisen biologiaa käsittelevällä oppitunnilla. Siinä oli innostusta, vaaraa, harmoniaa, ristiriitoja, päällekäyvyyttä, mutta myös jotain selittämättömän lempeää ja lämmintä.

Bändi soitti erittäin tiukasti, ja laulu oli hämmentävän tarkkaa. Jopa Summerholidays vs Punkroutinen tarkoitukselliset ohi nuotin vokaalit menivät nappiin. Ja jos jotain, Lyxzén osaa tanssia. Flamencon ja Matrix-taistelut yhdistävä liikkuminen ei ole traditionaalista käyttäytymistä hardcore-bändin laulajalle, mutta siitähän tässä olikin kyse; ei-traditionaalisesta hardcoresta.

Setti koostui pääosin ”The Shape of Punk to Come” -levyn kappaleista, mutta väliin kuultiin myös Rather Be Dead ”Songs to Fan the Flames of Discontentilta”, jossa lauletaan: ”Rather be dead, than alive by your tradition”. Tätä on helppo uskoa, koska siihen ja Refused Are Fucking Dead kappaleeseen paradoksaalisesti kiteytyy heidän olemassaolonsa. Kun pusketaan rajoja mahdollisimman pitkälle siinä mitä ei haluta olla, ja tapetaan itsestä johdonmukaisesti ja säälimättä ne puolet, kirkastuu lopulta se, ettei olemassaoloa määritä mikään ominaisuus. Refused Are Fucking Dead, mutta olemassa.

Dennis Lyxzén

The Lost Patrol Band käväisi soittamassa R’n’P –festivaaleilla tammikuussa. Yhtyeen pääjehu Dennis Lyxzén, joka varmasti paremmin tunnetaan The (International) Noise Conspiracystä tai 10 vuotta sitten kuopatusta Refusedista, löytyy sound checkin jälkeen käsiini Tavastian uumenista. Ennen kuin ehdin kysyä mitään järkevää aloittaa Dennis, tuubissa pyörivästä jalkapallo-ottelusta inspiroituneena, kertomaan mieltymyksistään.

– Rakastan jalkapalloa, pelaamme Umeåssa harrastelijasarjaa, ja joukkueemme koostuu muista rokkareista. Minulla oli asunto Umeån keskustassa, mutta se oli niin kallis, ettei minulla ollut varaa ostaa kaapelikanavia. Päätin myydä kalliin asuntoni ja ostaa edullisemman mutta isomman talon vähän kauempaa Umeån keskustasta, ja nyt minulla varaa ostaa ne kaapelikanavat ja iso taulutelkkari. Voin siis katsoa päivät pitkät jalkapalloa, Dennis kertoo ja hymyilee salaperäisesti.

Ja kun miehen kotikulmille heti päästiin, päätän udella mikä on tämä Ny Våg –kollektiivi, jossa hän on aktiivisena mukana?

– Pidän todella paljon 70-luvun punkista ja pop-punkista, koska kasvoin sen kanssa. Käytännössä Umeåssa on todella tiivis 70-lukua diggaileva skene ja julkaisemme Ny Vågin kautta kavereiden bändien levyjä. Pidämme myös klubi-iltoja, joissa nämä bändit sitten esiintyvät ja me saamme tietenkin soittaa levyjä joita rakastamme.

Ihmettelen ääneen, että eikös 90-luvulla Umeåssa ollut kuitenkin melko aktiivinen hardcore-skene, ja ovatko kaikki nykyään 70-luvun faneja?

– Niin siinä taisi käydä, vastaa Dennis nauraen.

Nopeat liikkeet ovat näyttäviä. Toinen ruotsalaisia bändejä seuraava ominaisuus on niiden sisäsiittoisuus, välillä on vaikea pysyä kärryillä siitä kuka soittaa missäkin.

– Meillä on kaikilla ainakin 3 bändiä. Joskus nauroimme, että voisimme tehdä Ny Våg -kiertueen jolla soittaisi 5 bändiä, mutta soittajia tarvitsisi olla matkassa vain kymmenen, kertoo Dennis.

[h4]”Pelkäsin, että kuulostan Tomas Lediniltä.”[/h4]

– Aikaisemmat Lost Patrolin levyt eivät ole olleet niin poliittisia, mutta tällä uusimalla on jo joitain poliittisia lauluja ja seuraavalla tulee olemaan vielä enemmän, Dennis valaisee Lost Patrol Bandin poliittisuuden tasoa.

– Kun USA hyökkäsi Irakiin, oli tyttöystäväni juuri jättänyt minut. Katsoin tv:stä kuinka pommit iskivät Bagdadiin, mutta silti minusta tuli ulos vain rakkauslauluja. Se on hullua, mutta ei ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa siitä mitä on sydämellä, Dennis kertoo vanhemman materiaalin ja erityisesti Songs About Running Away –albumin kirjoittamisesta.

– Seuraavalla Lost Patrol -levyllä tulee olemaan lauluja ruotsiksi, en ole ennen tätä kirjoittanut ruotsiksi, mutta nyt kokeilin ja aluksi kappaleet kuulostivat todella hirveiltä. Se on aivan toinen maailma. Pelkäsin, että kuulostan Tomas Lediniltä. Paransin kokoajan ja kun sain ensimmäiset kappaleet treenikämpälle, niin jopa basistimme, joka ei yleensä sano mitään ja hoitaa vain hommansa niin kuin basistin pitääkin, nosti päätään ja sanoi, että meidän on tehtävä koko levy ruotsiksi, Dennis tarinoi.

Alan pikku hiljaa ymmärtämään tätä ilmavan oloista kansankodin lahjaa. Hän on valmis suuriinkin muutoksiin, jotta saisi hänelle tärkeät asiat oikeille raiteille. Välillä muutoksen takana voi olla pieni asia, kuten tarve katsoa jalkapalloa. Tai sitten voi vain lopettaa yhden suurimmista hardcore-bändeistä juuri suosionsa huipulla sen takia, että kaikki on jo sanottu?

[quote=articles/dennis1.jpg]Katsoin tv:stä kuinka pommit iskivät Bagdadiin, mutta silti minusta tuli ulos vain rakkauslauluja[/quote]- Voisimme tietenkin aloittaa Refused kakkosen ja tehdä saman levyn kymmenen kertaa uudestaan kuten Bad Religion tai Pennywise. Me haluamme kuitenkin kokeilla uusia asioita, jotta pysymme virkeinä. Kaikkein kiinnostavimmat bändit löytyvät edelleenkin kotikaupunkini kellareista, Dennis vastaa sohaisuuni muurahaispesään.

Ja kuten suomalaisten toimittajien kuuluu, vaikka asiayhteys ei sitä millään sallisi, jotain Suomeen viittaavaa on kysyttävä. No niin siskot ja veljet, käsi rintakehän päälle ja antakaa kansallistunteen vallata kehonne. Haastateltava kertoo meille muiston Suomesta.

– 90-luvun alussa Turussa oli hardcore-festivaali, johon meidät kutsuttiin soittamaan. Tulimme laivalla Vaasaan ja ajoimme sieltä Turkuun. Olimme hyvin peloissamme kokoajan. Soitimme, emme puhuneet kenellekään ja lähdimme heti kotiin. Se oli minun ensimmäisen hardcore-yhtyeeni kanssa.

Dennis kiittää haastattelusta, katsoo vielä lähtiessään taakse ja näyttää peace-merkin kuin automaationa, eikä näytä tällä kertaa pelkäävän.

Muutama kuukausi haastattelun jälkeen Dennis ilmoittaa, että Lost Patrol Bandin uusi nimi on Invasionen ja jatkossa he tekevät musiikkia vain ruotsin kielellä. The (International) Noise Conspiracyn uusi albumi ”The Cross of My Calling” julkaistiin Euroopassa 17. marraskuuta.

The Lost Patrol Band – S/t

Kun kuulin uudesta Dennis Lyxzenin sooloprojektista, niin ajattelin että mitähän tuokin mahtaa olla. Kuulin jostain joltain että kyseessä on luultavammin jotain industrial paskaa, mutta ennakkoluulottomasti kuitenkin heitin levyn koneeseen ja nautinto oli valmis. Mieletöntä 70-80 lukujen henkeen tehtyä powerpoppista upeilla organeilla varustettuna. Kivan keveät kitarasoundit sopivat kuin viitta paaville. Toinen toistaan kivempia veisuja. Sanoitukset liikkuvat edellisen soolo”bändin” Lost Patrolin mukaan myös tyttöystäväkuvioissa. Edellinen levyhän oli tehty mittatilaustyönä Lyxzenin haluun saada tyttöystävä takaisin. Mutta ilmeisesti tämä ei ottanut tuulta purjeisiin, vaan piti kasata uusi poppoo ja kutsua sitä sitten Lost Patrol Bandiksi. Kivoja rakkauslauluja kuten You Pick Me Up, Girl Like You ja Let Me In ei kasva puissa, ja niitä on kiva lauleskella kerta toisensa jälkeen. Dennis Lyxzenhän siis on se heppu Refusedin ja The (international) Noise Conspiracyn takana. Bändissä on porukkaakin kuuden hengen verran eli lavallakin on tungosta, ja tämähän olisi kyllä nähtävä jo musiikillisten ansioiden vuoksi. Piristävää meininkiä.