Avainsana-arkisto: Demonic Death Judge

Demonic Death Judge – Skygods

Demonic Death Judge on niitä bändejä, joilla on epäreilu kohtalo leimaantua silmissäni enemmän tai vähemmän mielenkiinnottomaksi tapaukseksi ennen kuin säveltäkään itse musiikkia on kuultu. Karhukoplan nimestä tuli mielleyhtymät stereotyyppiseen äijäheviin, vaikka todellisuudessa Demonic Death Judgessa on äijämäisintä lähinnä vain aikuisen miehen elopainoa lähentelevä raskaus.

”Skygods” on bändin toinen pitkäsoitto, ja sen perusteela Demonic Death Judgen voidaan sanoa etenevän perusasioiden puitteissa. Tony Iommihan on tunnetusti keksinyt noin 90 % maailman heviriffeistä, eikä Demonic Death Judge näytä yhtään häpeilevän sen tunnustamista. Suurimpia soundillisia vaikuttajia tuskin tarvitsee edes tuoda esille, mutta hyvin Demonic Death Judge on kuitenkin stoner/sludgeensa groovea ja pölyä mukaan.

Tunnustan tämän levyn viihtyneen soittimessani useammin kuin arviolevyt yleensä. Lopullisen tarttumapinnan löytäminen on siltikin melko hankalaa, mutta toki kuuntelukertojen karttuessa ”Skygods” antaa joka kerta yhä enemmän ja enemmän. Hyvin pitkään albumi tuntuu lähinnä alan keskivertolevyltä jolla ei ollut juuri mitään tarjottavaa. En tosin nytkään sano Demonic Death Judgea maailman uniikeimmaksi bändiksi, sillä vaikka sateenkaaren päästä löytyykin kultakippo, niin omalaatuisen sludgen etsijä löytää kuitenkin samat kolikot jotka tipahtivat taskusta etsintäreissun käänteissä. Mutta eipä sillä, kyllä tämäkin luulisi hidastelumusiikin kavereille kelpaavan.

Demonic Death Judge – The Descent

Neljä parrakasta miestä murjomassa pörisevää sludgedoomia; kotimaisen Demonic Death Judgen konseptia voinee hyvällä syyllä pitää kaikkea muuta kuin omaperäisenä. Voisi jopa sanoa, että tällä hetkellä sludge-etuliite on lähes tulkoon muodikas. Tarjontaa riittää ja kilpailu on kovaa. Se ei kuitenkaan hetkauta muun muassa Kaihoro ja Total Devastation yhteyksistä tuttuja DDJ-herroja; Karhulan lahja sludgen ystäville murjoo ilmoille ensimmäisen täyspitkänsä kilpailua kaihtamatta.

”The Descent” nimeä kantava kiekko onkin varsin mukiinmenevää jurnutusta; etenkin levyn soundimaailma on loistava. Myös useimmiten toistoon perustuvat riffit ovat pääsääntöisesti varsin toimivia. Se mikä levyllä kuitenkin tökkii on vokalointi; kireähkö rääkynä ei vaan vastaa mielikuvaani siitä kuinka tällainen jylhän pörisevä äänivalli tulisi kruunata. Paikoin ”The Descent” toimiikin parhaiten jumittaessaan vailla vokaaleja. Esimerkiksi pitkä ja polveileva nimibiisi tarjoilee upeita instrumentaalisia riffittely- ja jumitusosia menettämättä kertaakaan kiinnostavuuttaan. Ja biisi on kuitenkin kestoltaan hulppeat 14+ minuuttia.

Rennompiin ja hennompiin meininkeihin heittäytyessään (mm. Stick That In Your Pipe and Smoke It) DDJ kuitenkin menettää maanisen otteensa, tymäkän soundinsa ja mielenkiinto yksinkertaisesti herpaantuu. Ilmeisesti ko. kappale vaatisi kirjaimellisesti vähintään sen piipullisen oikean kuuntelufiiliksen saavuttamiseksi. Kokonaisuutena ”The Descent” on kuitenkin plussan puolella ja ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen kaikille pörinädoomin ja sludgestonerin ystäville.