Avainsana-arkisto: Delta Force 2

Puntala-rock 2010, lauantai

Armottomia bileitä seuraa yleensä hidas käynnistyminen. Ruususenuneni keskeytyi ainakin kolmesti: ensimmäisen kerran kyseessä oli bajamajaa tyhjentänyt loka-auto, toisella kerralla festarialuetta kohti kulkeva ambulanssi ja kolmannella sama ambulanssi paluumatkalla. Autossa vietetyn liskojen yön jäljiltä ei sitten herättykään kovin nopeasti, mutta onneksi sille ei ollut edes tarvetta. Siinä auton lähellä olleessa bajamajassa en kokenut pakottavaa tarvetta käydä, koska siellä kirjaimellisesti näki paskan valuvan seiniltä. Nämä osoittautuivat kuitenkin päivän pienimmiksi ongelmiksi. Sähköjen kanssa oli ongelmia, jonka takia ohjelma myöhästeli pahemman kerran. Molemminpuolinen Varma Tuho –ryhmän keikka päätettiin siirtää myöhemmäksi, jonka ansiosta muut bändit pääsivät aloittamaan suhtkoht ajoissa. Päivän aloitti siis päälavalla mesonnut Outsiders, jonka soittama punk rock oli kieltämättä railakasta, vaikkei järin omaperäistä ollutkaan. Trigger-Happyn ja venäläisen The Riot Rangin kohdalla oli hieman sama ongelma: muodollisesti pätevää, mutta ei jaksanut sillä hetkellä sytyttää.

Itselleni päivän ensimmäinen kohokohta olikin Delta Force 2, joka taas ja jälleen kerran todisti sopivansa myös ”isolle” lavalle pikkuklubien lisäksi. Oli siinäkin taas hevispektaakkelia kerrakseen, vaikka lavalla ei syötykään sipsejä eikä siellä näkynyt Chuck Norristakaan. Chuck Norrisiksi pukeutunut avustaja voisi olla hyvä lisä bändin jo valmiiksi raikkaaseen lavameininkiin? Tämä vale-Norris tekisi tietenkin ninjapotkuja samalla, kun juo toisella kädellä viinaa ja syö toisella sipsejä. Nykymuotissaankin Delta Force 2 on sellainen bändi livenä, jonka keikalla ei kenelläkään pitäisi olla ikävää.

Vekkulisti nimetty Neuroosiliitto kiinnosti alun perin lähinnä vain nimensä vuoksi, mutta Punk Lurexin mieleen tuovaa musiikkia en sillä hetkellä ehtinyt jäädä sen enempiä kuuntelemaan. Jouduin kuitenkin tulemaan pää kolmantena jalkana Yleislakon aloittaessa. Tämän orkesterin yksinkertaisen tehokkaat biisit toimivat jo hyvin kotisoitossakin, mutta livenä ne kolisivat myös. Pogotakin teki oikein kovasti mieli, varsinkin kun bändi sai lavalle seuraa kolmesta pogoavasta tytöstäkin. Reipasta meininkiä, vaikka välillä muistettiin suoraan haistatellakin tietyille henkilöille.

Tähän väliin pikkulavalle kiinnitetty Büfo olikin sitten jo toisesta maailmasta. Büfon grindiltä löyhkäävä kiukuttelu jäi sitten vain hetkelliseksi, sillä hyvin nopeasti Büfon hiljentymisen jälkeen kajahteli ilmoille yksinkertainen ja lallatteleva ramopunk. Luonteri Surf oli siis vuorossa, ja ainakin tätä keikkaa katselin mieluummin kuin Poikien vastaavaa. Tämä bändi taisi olla ainakin tämän Puntalan ainoa bändi, jolla oli lavalla myös urut? Eipä niitä tosin käytetty kuin vain joissakin biiseissä, mutta minun mielestäni ne jotkin urkusävytteiset biisit olivat nimenomaan niitä helmiä. Myös lopun moottorisahasekoilu nostatti hymyn huulille. Molemminpuolinen Varma Tuho sai sitten vihdoin ja viimein soittaa tässä välissä. Enpä tiedä, oliko kyseessä jokakeikkainen rituaali vai pelkkää hermostuneisuutta, mutta muistan itse keikasta jälkeenpäin vain sen, että välispiikkejä tuli paljon. Niitä tuntui tulleen aivan liikaa, varsinkin kun esitettävät biisitkin olivat melko lyhyitä purkauksia.

Sitten oli Social Chaosin vuoro. Koska olin bändin mättämiset jo kertaalleen todistanut, päätin lähteä kalppimaan. Ulkopuolella tosin ihmettelin yllättävän hiljaista äänenvoimakkuutta, jonka syy paljastui palatessani alueelle: sähköt olivat taas poikki, tällä kertaa sähkökaappi oli ilmeisesti hieman kärähtänyt. Social Chaosin jannut istuskelivat lavan reunalla ja odottivat sähköjen mahdollista palaamista, jotka olivat koko alueelta poikki noin tunnin. Tässä vaiheessa alkoi näyttämään siltä, että kaikki menee päin persettä, eivätkä peruutuksetkaan olleet poissuljettuja. Sähköt kuitenkin saatiin takaisin, tosin ensin vain pikkulavalle, jonka johdosta ohjelma viivästyi ja kaikki bändit joutuivat hieman lyhentämään settejään. Ensimmäinen tauon jälkeinen bändi oli pikkulavalla soittanut Käpykaarti. Olin etukäteen autuaan tietämätön siitä, että Käpykaartin vokaaleista vastasi Satru, tuo punkin Hiski Salomaa. Hetken aikaa olin varma, että Satru olisi hylännyt tavaramerkikseen muodostuneen saksofoninsa, mutta onneksi olin väärässä! Bändi ei ole käsittääkseni ollut kasassa vielä kovin pitkään, mutta tekijämiehiähän siellä soitti, niin keikan laadukkuus oli jo siltä osin taattu. Hetken päästä samalle lavalle kapusivat  Yhteiskunnan Ystävät?, joiden piti alun perin soittaa päälavalla. Sähköt katkesivat siltikin ainakin kahdesti bändin setin aikana, mutta ystäväthän eivät siitä lannistuneet, vaan jatkoivat soittamistaan. ”Turha edes yrittää”?

Ydinperhe oli minulle sekin uusi tuttavuus. Bändi oli tuttu lähinnä vain taannoisesta haastattelustaan Toisessa Vaihtoehdossa, ja koska MySpace-biisitkin olivat kuulematta niin odotin vähän toisenlaista räimettä. Odotin perinteistä punkkia, mutta sain hardcorea. Lähes kaikkien musikanttien lavaolemus oli hieman eleetöntä, mutta vokalisti riehui senkin edestä lavan edustalla kivien, juurien ja sammuvien crustien keskellä. Pätevää ja energistä paskaa, olisin seiskankin ostanut, ellei lompakkoni olisi kärsinyt akuutista käteispulasta. Ydinperheen jälkeen Social Chaos palasi soittamaan päälavalle (jolla saatiin vasta tässä vaiheessa sähköt taas toimimaan) keikkansa soittamatta jääneen puoliskon. Vaikka en bändin mätöstä hirveästi perustanut, on ehdottomasti nostettava näille brasseille hattua! Sur-rur taas toimi sitäkin paremmin, sellaista käppäpunkkia kuuntelee aina mielellään pimenevässä illassa!

Loppuillan ulkomaansuuruudet eivät olleet minulle ennestään tuttuja, eli pelkästään niiden takia en olisi Puntalaan tullut. Nailbiter oli muodollisesti pätevää, mutta jätti kuitenkin hieman kylmäksi. Itselleni illan pääesiintyjä olikin Tuhkaus. Tämän melko uuden bändin tuuttaus kuulosti liveoloissa paremmalta kuin kotikuuntelussa. Kovin montaa keikkaa Tuhkaus ei ollut vielä Puntalaa ennen soittanut, taisivat soittaa Hässäkkäpäivillä ensimmäisen keikkansa. Lammaksen edustajia ei ilmeisesti ollut sitä ensimmäistä keikkaa katsomassa, mutta tämä toinen keikka katsottiin mielenkiinnolla. Hyvinhän se tuntui luistavan, varsinkin vokalistinsa Veikki ”Peruna” Janhonen on oksentavaa kissaa muistuttavan äänensä kanssa vailla vertaa! Liian läskejä skeidaamaan! The Restartsin ukot olivat vihaisennäköisiä ja musiikkinsa ihan kuunneltavaa, mutta tässä vaiheessa jouduin kuitenkin lähtemään alueelta, joten jäi siis puolalaisveteraani Dezerter näkemättä. Harmin paikka, mutta toisaalta bändi ei ollut minulle kovinkaan tuttu.

Suurin kiitos menee kuitenkin järjestäjille, jotka lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta pitivät homman kasassa. Sehän nyt tietenkin on selvää, että ilman järkkäreitä koko tapahtuma ei olisi edes mahdollinen, mutta Puntalan kohdalla pitää antaa erityisen suuret kiitokset. Vapaaehtoisena toimiminen on varmasti epäkiitollista hommaa, varsinkin Puntalassa missä sammuneisiin kompastelua sai oikeasti varoa. Vaikka soittoajat viivästyivät ja lyhenivät, ei yksikään bändi jättänyt soittamatta. Kiitti taas, ja kiitos punaisesta matosta!

Likaiset liimanhaistelijat liikekannalla – Hässäkkäpäivät Oulussa 2.-3.7.2010

On aina kiva mennä festareille, joilla ei soita Lauri Tähkä, jonka liput eivät maksa satoja euroja eikä olut kuutta euroa, jossa vessassa ja tiskillä käynti ei kestä tuntia, joiden yleisömäärät luetaan sadoissa, ei kymmenissätuhansissa, ja ennen kaikkea, jossa ei tarvitse katsella yhden yhtäkään twelvarihattuista tai muuten vaan hassun hauskaa teemapukeutujaurpoa (no ehkä crustit, heh). Oulun Hässäkkäpäivät tarjosivat kaikkea tuota ja vielä vähän päällekin. Kaksipäiväinen festivaali tanssittiin rauhaisissa merkeissä väkivaltaisen musiikin tahtiin (ainoa omaan silmään sattunut järjestyshäiriö koettiin aggressiivisen hippitytön toimesta) Ykän pubin pihapiiriin kyhätyllä alueella muutaman sadan punkin ystävän voimin.

Itse saavuin Ouluun jo torstaina, mutta seuralaisteni hidastelu tien päällä johti siihen, että perjantaina tuli oli jo perseen alla ”Ykälään” lähtöä odotellessa. Ja niinhän siinä sitten kävi, että matka Heinäpäästä Toppilaan otti odotettua kauemmin ja illan ensimmäisen täkyn, Speedtrapin, seuraaminen jäi lyhyenlaiseksi. Nelikon punkin katkuinen speed metal soi kuitenkin sen verta vastustamattomasti, että pakkohan orkesteri on jossain muualla bongata – ja nopeasti sittenkin. Pikaisen vessa-tiski -kombon jälkeen Burn Again oli saanut sisälavalla jo urkunsa auki ja vaikka kvartettia ei ole neljään vuoteen soittolavoilla nähty, niin sitä ei kyllä huomannut mistään. Semi-melodista crustia vedettiin Portlandin malliin ja vaikka jostain syystä muistelinkin yhtyeen laahaavan hiukan enemmän (olisiko syynä sitten splitti Lähdön ajan kanssa?), niin kävihän tämä näinkin oikein kivasti.

Rotten Sound ei ole ikuna kiinnostanut, eikä kiinnostanut nytkään, sillä vetäydyimme Toppilan luonnonkauniille teollisuusalueelle nauttimaan oman pullon antimia (juomanarikka maksoi huimat 50c!). No Kidsin vanhan-koulun-corea ja Hemminki P.:n huumoripunkkia kuunneltiin sivukorvalla, mutta totuuden nimissä on sanottava, että huomio kiinnittyi enemmälti virvokkeiden nauttimiseen ja ihmisten tuijotteluun; olut oli hyvää sekä halpaa noin festarimittareilla mitattuna ja tytöt olivat kauniita.

Suvantovaiheen jälkeen oli aika käydä kiinni itse asiaan: loossi haltuun lavan vierestä ja Unkind stagelle. Unkind ei ollut tullut leikkimään, vaan heti kättelyssä nelikko laittoi hässäköijät polvilleen. Setin päähuomion oli odotetusti varastanut alkuvuodesta ilmestynyt ”Yhteiskunnan pikkuvikoja” –LP, joka vei kvartettia yhä syvemmälle kokeellisuuden syövereihin. Tyylipuhdasta crustiahan Unkind ei ole aikoihin enää ollut, mutta Oulun keikka osoitti, että crust on nykyään pelkästään pohja mille bändi rakentaa äärimmäisen synkän, mutta silti vivahteikkaan äänivallinsa. Päälle käyvää crustia, rokkaavaa ja rullaavaa d-beattia, neurosiscorea sekä sihinää ja suhinaa – illan kovin esitys.

Ulkolavan (joka oli pystytetty rekka-auton lavalle) viimeinen akti totteli nimeä Nitad. Tämä mm. Ninen jäseniä sisältävä ruotsalaiskvartetti oli hommattu paikkamaan maanmiehiään ja –naisiaan, eli viime hetkillä perunutta Masshysteria. Odotukset eivät Nitadin kohdalla olleet kovinkaan korkealla, sillä melodinen hard core ei ole koskaan ollut kuppini teetä. Yllätys oli kuitenkin positiivinen kun nelikko piiskasi soittimistaan irti räkäisen tarttuvaa perinne(hardcore)punkkia ruotsinkielisellä huudolla höystettynä. Jos sanon yhtyeen liikuskelevan jossain vuosien ’77 ja ’82 välillä, niin en varmasti kovinkaan vikaan mene.

Sisällä olisi ollut tarjolla vielä Seksihulluja, mutta olen aina pitänyt ko. pumppua jotenkin väkinäisenä, joten kokka suunnattiin kohti keskustan tanssiravintoloita ja Torinrannan jatkoja…

…ja aamulla oli pää kipiä. Ei auttanut itku kuitenkaan markkinoilla, sillä kompassi osoitti lähimpään Alkoon. Ykän pubilla hässäköinti olisi tosin aloitettu lauantaina jo kahden kieppeillä, mutta oma olotila vaati pientä korjailua Heinäpään puistoissa ja pusikoissa.

Ensimmäinen etappi oli määrä olla Rakkaus, mutta kuten jo edellisenä iltana huomattiin, matka Toppilaan ottaa aikansa (varsinkin jos jämähtää pussikaljoittelemaan Oulun Kallioon, eli Tuiraan). Tästä johtuen ensihoitona saturday night feveriin nautittiin annos länsinaapurin Dick Tracya, joka oli siinä mielessä oiva ”korvaaja” Rakkaudelle, että bändien ulosannissa on paljon samaa – eikä vähiten naishuutajan muodossa. Kuitenkin siinä missä Rakkauden linja kulkee crustin ja hardcoren välissä, vetelee Dick Tracy usein mutkat suoriksi hyökkäävällä power violencellaan. Vokalisti Angelican kitisevä mekkalointi alkoi kuitenkin jossain vaiheessa stimuloimaan orastavaa päänsärkyäni, joten keikasta nauttiminen oli loppupeleissä hieman vaikeaa. Hyvä bändi, huono olo, joten vika oli minussa, ei teissä.

The Over Attacks ja Etulinja menivät huilaillessa, mutta Selfishin rokkaava ”japcore” alkoi jo maistua puhaltelun ja itselääkinnän ohessa. Pientä sekoilua oli ilmassa, mutta silti nelikosta troikaksi keikan aikana kutistunut pumppu veti settinsä kunnialla ja etenkin hyvällä meinigillä loppuun asti.

Yhteiskunnan ystäviä kuunneltiin sivukorvalla tuttujen kanssa rupatellessa, mutta sitten starttasi kuuden orkesterin tiukka putki, joista ei ollut varaa missata ainuttakaan. Olokin alkoi huomattavasti kohentua kun Delta Force II astui lauteille. Nelikko on osittain huumorileimansa ansainnut Chuck Norrisia (vitun kova jätkä) ylistävillä sanoituksillaan, mutta pitää kuitenkin muistaa, että bändin lyriikat pitävät sisällään myös paljon ihan oikeatakin asiaa. Ja musiikillisestihän DF2 on ”crossover revivalin” ehdoton ykkösnimi. Hässäkkäpäivillä kvartetti veti tuttuun tapaansa aivan uskomattoman kovan show´n, eikä se jäänyt yleisöltä huomaamatta; päät nyökkivät, pieni pitti pyöri ja sanoja ”laulettiin” mukana. Miinusta ainoastaan siitä, että basso ei oikein alussa kuulunut, mutta siitäkin selvitiin paikan vaihdoksella.

Ja jos oli edellinen akti yhdistelmä heviä ja punkkia, niin Death With a Dagger vei homman vielä astetta metallisemmalle tasolle. Vaikka setti jäikin vähän torsoksi (ilmeisesti basson hajoamisen vuoksi?), niin silti helsinkiläiskvintetti ryki ilmoille kenties festivaalien parhaimman performanssin; oli leveää haara-asentoa, oli NWOBHM-riffiä, oli rokkikukkoilua ja oli huutoa. Metallia punkilla vaiko punkkia metallilla, siinäpä vasta kysymys. Varsinkin War ja teemaan sopiva Weekend Warrior nostivat hymyn kareen suupielille.

Nasumin manttelinperijöiksikin herjattu Arson Project kävi seuraavaksi ulkolavan kimppuun ja vietti puolituntisensä ripeän, mutta kevyesti kikkailevan grindin parissa. Nasumhan yhtyeestä tuli ajoittain mieleen, mutta punkimpana ja kaaosmaisempana versiona. Modernin ruotsigrindin ystäville takuu varma tärppi.

Jos lauteille kipuaa samaan aikaan Breznev, Thatcher, JFK ja Ronnie, niin asian on oltava vakava. Mutta nyt ei ollut kyse kuitenkaan maailmanpolitiikasta, vaan sirkkelikitaroin varustetusta d-beatista à  la Kylmä sota. En ollut nähnyt nelikkoa elävänä moneen vuoteen, enkä edes muistanut kuinka kova yhtye varsinkin livenä on (psst, myykää joku mulle se uus 12″!). Meno oli synkeää, mutta ah, niin ihanan tarttuvaa.

Viimeistään Magrudergrindin peruttua (tämä harmitti aluksi, mutta eipä tuota enää paikan päällä tullut surettua) Oulun-reissunsa, nousi ulkomaisten festarivieraiden mielenkiintoisimmaksi nimeksi Mob 47. Svedutroikka kävi räimimässä d-beat/crust –pohjaisen punkkinsa melkoisella pieteetillä ja vaikka vuosia on mittarissa kohta jo kolmekymmentä (perustettu yllättävästi vuonna ’82), niin hardcoren palo ei ole ukoilta mihinkään kadonnut. Erittäin kova setti klassikkoyhtyeeltä.

Juhlaväen jo lipuessa kohti keskustan rientoja/höyhensaaria oli Hässäkkäpäivien viho viimeinen akti aloittava urakkansa. Pahaa verta oli yksi tapahtuman iloisimmista yllätyksistä, sillä olen pitänyt kouvolalais-jyväskyläläisryhmää varsin kehityskelpoisena, mutta vielä hieman raakilemaisena. Oulun keikka kuitenkin osoitti, että hetki sitten julkaistu täyspitkä on tehnyt pojista miehiä ja nelikko veivasikin crustin makuista kouvostocoreaan (tai jotain sinne päin) erittäin vimmaisella otteella. Hieno lopetus hienoille iltamille, keep up the good work.

Hässäkkäpäivien plussat tulivat jo varmasti esille, eikä miinuspuolelta voi oikeastaan sanoa, kuin että liian monta hyvää bändiä ja liian pitkä matka kotiin – varsinkin hieman huonovointisena. Ensi vuonna sitten vesilinjalla liikenteeseen… NOT.

P.s. Sinapin hieroja-strippari naiselle terccui.

P.p.s. Grilli Swing saisi perustaa haarakonttorin Lahteen. Ne lohipurilaiset, ahh.

Delta Force 2 – Personal Vietnam

”Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan”, näillä Irwin Goodmanin kuolemattomilla sanoilla on täydellistä aloittaa Delta Force 2:sen Personal Vietnamin arvostelu. Ensin keikka Roosterfestissä, sitten Escape the Death -splitti ja sitten vielä tämä, kenties vuoden kovin kotimainen pitkäsoitto; voikin sanoa, että Jyväskylän viisikko on tehnyt itselleen pysyvän pesän sydämeeni vajaassa vuodessa.

Vertasin DF2/EtD -arviossani Delta Forcea komediasarja Ihmebantuun, sillä yhtye on samanaikaisesti hulvattoman hauska – alentumatta kuitenkaan junttimaiseen Kummeli-apinointiin – sekä vakavahenkisempi maailmantilan pohdiskelija. Sama meno jatkuu myös jyväskyläläisviisikon kakkoslevyllä, mistä osviittaa antaa jo albumin nimi sekä kansitaide. Huumori on tosiaan kvintetin leipäpuu, josta hyvänä esimerkkinä käyköön Balladi Micheal Jacksonista, viisisekunttinen rykäisy, jonka ainoa rivi kuuluu seuraavasti: ”Oot kuallu!”. Hassuttelulasien läpi ei DF2 kuitenkaan ympäröivää maailmaa katsele, vaan sipsien, viinan ja skeittaamisen – unohtamatta tietysti Chuck Norrisia – lomassa poppoo jakelee myös hieman ”aikuismaisempia” näkemyksiään mm. kasvissyönnistä, uskonnoista sekä rakkauden pahoista voimista.

Musiikillisesti Deltat eivät ole kovinkaan paljoa muuttuneet, mikä on helppo huomata Personal Vietnamin cd-versiolla, joka sisältää uutukaisen lisäksi myös ainoastaan vinyylillä julkaistun debyytin sekä jo muutamaan otteeseen mainitun EtD-splitin. Soundien puolesta Personal Vietnam on hitusen puleeratumpi kuin edeltäjänsä, mutta huoli pois: Delta Force 2:sen thrashcoresta ei saa ”hovikelpoista” tekemälläkään. Kauhiaa kaahausta ja saatanallista sahausta – niistä on DF2 tehty, joten kauppaan niin kuin olisi jo. Ai miks? No siks siks siks!