Avainsana-arkisto: Deep Purple

Deep Purple – Machine Head

Kun puhe kääntyy hard rockin klassikoihin, on melko mahdotonta sivuuttaa brittiläisen Deep Purplen kuudetta, hyvinkin vaikutusvaltaista studioalbumia ”Machine Head”. ”Machine Head” saattaa tänä päivänä kuulostaa melko kesyltä ja löysältä levyltä melko yksinkertaisine riffeineen ja blues-tapailuineen, mutta vuonna 1972 nuori Deep Purple oli iskussa, valmiina valtaamaan maailman.

Montreauxissa äänitetty ”Machine Head” määritellään klassikoksi monen mutkan kautta. Ensinnäkin Mk 2 -kokoonpanon Deep Purple oli tällöin kaikkein luovimmillaan. Toisekseen se julkaistiin oikeaan aikaan, kun hard rock tarvitsi vielä kipeästi pioneerilevyjä. Kolmanneksi levyllä on tukku kuningasbiisejä. Heti kärkeen isketään speed metallin syntymään omalla osallaan vaikuttanut Highway Star, rockaava Maybe I’m a Leo, letkeämpi Lazy ja B-puolen aloittaa Smoke on the Water. Miljoonan punnan riffi, jota jokainen kitaristi on soitellut yrittäessään päästä käsiksi instrumenttinsa saloihin. Se joka muuta väittää, puhuu täyttä potaskaa.

”Machine Head” oli Deep Purplen uran kulminaatiopiste 70-luvulla. Yhtye oli kavunnut tasaisesti eteenpäin, mutta ”Machine Headin” jälkeen alkoi jo musiikillinen laatu heiketä eikä kokoonpanokaan kovin stabiilina pysynyt. ”Machine Headin” klassikkoasemaahan nuo seikat eivät horjuta, vaan omana aikanaan moderni levy sietää edelleen kuuntelemista.

Deep Purple – Made in Japan

Tänä päivänä Deep Purple saattaa olla todella väsynyt eläkeläisbändi (Jon Lord on jo jättäytynyt eläkkeelle), mutta vuonna 1972 se oli uudenlaisen raskaan rockin näkyvimpiä petoja. Tällöin hotellihuoneissa ja hotellien käytävillä tehtiin nykyään legendaarisiksi määriteltyjä tekoja. Muina aikoina Deep Purple teki ”Machine Headin” kaltaisia naavapartojen muistelemia klassikkolevyjä ja niitä promotoidakseen taas laajoja maailmankiertueita, jotka saivat nuo samaiset naavaparrat orgasmin partaalle.

Karavaani pysähtyi loppukesästä 1972 Japanissa. Martin Birchin siirrettävällä studiolla taltioitu ”Made in Japan” -livepläjäys ilmestyikin saman vuoden jouluna. Alunperin neljälle vinyylinpuoliskolle jakautunut ”Made in Japan” tarjoaa dokumenttia Deep Purplen silloisesta livekunnosta. Kahdella muoviletulla oli kestoa yhteensä yli 70 minuuttia, mutta biisejä vain seitsemän kappaletta. Smoke on the Waterin, Highway Starin ja Strange Kind of Womanin kaltaisten veisujen lisäksi Deep Purple suosi myös pitkiä sooloja ja jameja, joita levyllä on itse asiassa enemmän kuin suoraa rytyyttämistä.

Kappaleet on äänitetty kolmena eri iltana, mutta hyvä kuva näiden keikkojen kulusta kyllä syntyy. ”Made in Japania” on toistuvasti sanottu yhdeksi maailman parhaimmista livelevyistä. Jotain ”Made in Japanin” tarunhohtoisuudesta kertoo myös se, että progemetallihirmu Dream Theater on tulkinnut koko hirviön kokonaisuudessaan ja julkaissut bootlegina.

Deep Purple with Orchestra – Live at Montreaux 2011

Silloin kun etsiskelin musiikillista identiteettiäni ja diggailemieni bändien määrä laskettiin vielä kymmenissä, oli Deep Purple itselleni hyvinkin tärkeä bändi. Omalla kohdallani Deep Purplen diggailu tosin rajoittui aina yhä ajoittaista kuuntelua kestäviin 70-luvun tuotoksiin, 80- ja 90-lukujen tuotanto ei tarjonnut mitään, ja olenkin siitä lähtien pitänyt Deep Purplea hyvin väsyneenä bändinä.

Yhtenä kiinnostavimmista Deep Purplen levyistä pidin kyllä aina jostain syystä ensimmäistä Mark 2:n (Blackmore, Lord, Paice, Gillan & Glover) äänittämää levyä eli Concerto for Group and Orchestra, joka äänitettiin sinfoniaorkesterin kera. Nyt monien muidenkin rock-bändien tehtyä vastaavia kokeiluja, hakee Syvä Purppurakin sinfoniaorkesterin kanssa ”Live at Montreaux” -livellä jonkinlaista paluuta noihin tunnelmiin, mitä nyt Blackmoren ja Lordin tilalla ovat Morse ja Airey. Tosin tällä kertaa Deep Purple ei ole tehnyt uutta konserttoa, vaan tulkitsee orkesterin kanssa vanhoja biisejään. Tämä megalomaaninen produktio äänitettiin Jazz-festivaaleilla Montreaxissa, paikassa jossa siinä yhdessä laulussakin laulettiin!

Kappalelistassa on siis Highway Staria, Woman From Tokyota, Hushia, Perfect Strangersia ja Rapture of the Deepiä, eli koko ura monipuolisesti läpikäytynä mutta 90-luku sivuutettuna. Hyvin pitkältihän kyseessä on nostalgiasetistä, jonka takoo rutinoitunut ja väsähtänyt veteraanibändi. Varsinkin Gillania voidaan verrata lähinnä löystyneeseen kuminauhaan ”revittelynsä” vuoksi. Viime vuosina lähinnä pelkkiä livelevyjä julkaissut Deep Purple kuulostaa orkesterin avustamana kyllä suurelta, mutta millään tavalla yhtye ei vaikuta olevan erityisen hyvässä iskussa. Faneillehan tämä toki on pakkohankinta, mutta muutenhan kyseessä on melko turha ilmestys. Jos haluan Purpleni orkesterin kanssa, pysyttelen tiukasti vuodessa 1969.