Avainsana-arkisto: Deathbound

Totalt Jävla Mörker TVO:lla

Kun puhutaan crustista, on ruotsalaisten panosta tyylilajin kehitykseen mahdotonta sivuuttaa. Mm. Disfearin, Skitsystemin sekä Wolfbrigaden (Wolfpack) pioneerityön lisäksi myös ”seuraava aalto” on saanut sanansa sanottua, ja varsinkin Totalt Jävla Mörkerin kutsu on ollut yllekirjoittaneelle seireenimäisen vastustamaton. Tyylipuhtaasta crustista on tosin TMJ:n kohdalla enää turha puhua, sillä viimevuotinen ”Söndra & Härska” piti sisällään myös hieman ”kaupallisempia” sävyjä aina post-hardcoresta black metalliin. Mutta oli tämän reilun kymmenenvuotiaan sveduviisikon kohdalla kyse sitten crustista, neo crustista, epic crustista tahi jostain ihan muusta, niin se on ainakin varmaa, että TJM hurjasteli melkoiset pohjat keikkavuodelle 2010.

Totalt Jävla Mörkerin Suomen-kiertue käsitti neljä paikkakuntaa, josta Turku oli vuorossa kolmantena. Viimeisiä henkosiaan vetelevä TVO pullisteli jo liitoksistaan, kun Lahti-karavaani saapui pääkallopaikalle, mutta lyhyen jonottamisen sekä vähän pidemmän nimilistasekoilun jälkeen ”Teviksen” portit aukenivat. Myyntikojun kollauksen jälkeen oli aika valmistautua illan ensimmäiseen aktiin, Deathboundiin, joka seurasi ruotsalaisia koko Suomen-vierailun ajan. Bändi kuulosti livenä kuitenkin yhtä tylsältä välimallin deathgrindiltä kuin levylläkin, joten siirtymä naapurin Proffaan säästi kaikkien hermoja ja kuuloelimiä. (Olikohan Deathbound vähän väärässä paikassa punk-keikalla?)

Virkistystauon jälkeen yritys otettiin uusiksi ja nyt nappasi. Paikat eturivistä ja TJM lavalle (jos TVO:n ollessa kyseessä varsinaisesta lavasta voi edes puhua). Heti alusta asti oli selvää, että Ruotsin pojat eivät olleet tulleet hiplailemaan muniaan tai tuijottelemaan kengän kärkiään, vaan ilmassa oli urheilujuhlan tuntua – ainakin soittajien lavaliikkeiden sekä valutettujen hikilitrojen perusteella. Kurkipotkut ja kennelliitonmerkit eivät välttämättä ole niitä kaikista ”punkeimpia” keinoja saada yleisö lämpimäksi, mutta jotenkin TJM onnistui puhaltamaan kliseisiin uutta pontta – erittäin humoristista sellaista.

Paperilla TJM on aina ollut varsin synkeämielinen maailmanlopun paasaaja, mutta livenä yhtye heräsi eloon (heh). Hengähdystaukoja ei juuri pidetty ja välispiikitkin olivat lyhyitä ja ytimekkäitä. Puolituntinen oli siis silkkaa musiikki-iloittelua visvaisen crustin ja modernimman hardcoren keinoja hyväksikäyttäen. Vokalistikaksikon (Fredrick ja Joakim) mesoaminen oli viihdyttävää seurattavaa ja välillä miehet yrittivät tosissaan uida yleisön liiveihin – seikka, joka ainakin naispuolisten seuralaisteni mielestä oli enemmän kuin suotavaa. Muutenkin viisikko vaikutti antavan lavalla kaikkensa, ja onkin pakko ihmetellä miten miehet jaksavat pitää yllä samanlaista intensiteettiä illasta toiseen. Eihän bändin show tosin kestänyt paljon puolta tuntia kauempaa, mutta mikä puolituntinen se olikaan.

Illan settilista seuraili pitkälti kahden uusimman albumin (”Söndra & Härska” ja ”S/t”) linjaa, eikä parin ensimmäisen levyn rupista räimintää taidettu kuulla laisinkaan. Sitä kuitenkin tikulla silmään joka vanhoja muistelee, sillä jos illan menyy sisältää mm. Vem formar din syn på världenin, Att möta mörkretin  ja lopussa vielä Kall Världin kaltaisia täsmäiskuja, niin valitukselle pitäisi tuskin jäädä sanan sijaa. Kiitos -95 ja kiitos -06, mutta tämä erä meni länsinaapuriin murskaluvuin.

Deathbound – Non Compos Mentis

27.1. julkaistava Deatbound-yhtyeen viides kokopitkä, ”Non Compos Mentis”, on kerrassaan loistava albumi. Itse asiassa niin loistava, että uskallan jo näin tammikuussa julistaa sen yhdeksi vuoden 2010 kovimmista kotimaisista extreme-metal julkaisuista.

Miksi ”Non Compos Mentis” sitten on niin loistava albumi? No, levyltä ei  yksinkertaisesti löydy heikkoja vetoja. Lisäksi tämä 14 biisin kokonaisuus on onnistuttu jäsentelemään hemmetin loistavasti; tiukemmat, blastbeattiin nojaavat, kaahaukset ja rokkaavammat ns. humppakompilla operoidut biisit vuorottelevat pitäen kokonaisuuden vaihtelevana ja mielenkiintoisena. Monesti levyllinen grindcorea jättää kuulijan hengästyneenä sulattelemaan ähkyään, mutta ”Non Compos Mentisin” tapauksessa huomasin levyn päättyessä halajavani välitöntä uusintaa.

Hallitun kokonaisuuden vuoksi ”Non Compos Mentis” ei myöskään jää kuulijan mieleen yhtenäisenä harmaana könttinä; levyltä on oikeasti helppo poimia yksittäisiä biisejä jo ekalla pyöräytyksellä, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikkien grindiin taipuvien levyjen kohdalla. Omiksi suosikeikseni nousivat hulppealla kitarasoololla varustettu The Wave Called Misery, rokkaava A Better Tomorrow ja Autopsy-henkisesti starttaava Strain.

Tuotanto on yhdellä sanalla sanottuna täydellinen; moderni, mutta ei todellakaan liian kliininen, raskas ja säröinen, mutta silti selkeä ja sopii helvetin hyvin yhtyeen death metal/grindcore fuusioon. ”Non Compos Mentis” selvisi jopa ”paskat-autostereot” testistäni puhtain paperein. Menemättä sen kummemmin testimenetelmän yksityiskohtiin, voin todeta että ko. testi on juuri tämän tyyliselle musiikille säälimättömän armoton. Helvetin kova levy.

Deathbound

Hyvien grindpumppujen määrällä ei voi kauheasti kehuskella ja Suomessakaan niitä ei liian montaa ole. Rotten Soundin nyt tietävät kaikki ja onkin luonnollista, että muita alan tekijöitä väistämättä myös jollain tavoin verrataan siihen.

Deathboundin tapauksessa ehkä eniten aiemmalta kokopitkältä tuttu Soundlab-soundi tukee lähes epäinhimillisen rumputyöskentelyn ohessa ajatusta jostain sielunveljeydestä, mutta viimeistään nyt on aika antaa Deathboundille rauha tästä ja myöntää heille täysin ansaittu asema omana erittäin hyvin toimivana omanlaisena yksikkönään.

Osittain samoista jäsenistä ja bändin omastakin ”Rotten Bound”-vitsailusta huolimatta alkaa olla aika mahdoton verrata näitä kahta melko erilaista grind-bändiä toisiinsa. Uusi levy esittelee uudenlaisen soundin, uudistuneen bändin plus tekee pesäeron muihin alan bändeihin monipuolisuudellaan ja dynaamisuudellaan, eli eiköhän tässä ole jo riittävästi syytä ottaa bändi haastateltavaksi.

Haastattelu päätettiin tehdä Tampereella kitaristi Petri Seikkulan kanssa ja ajankohta oli heti rundin jälkeen, millä Deathbound toimi Napalm Deathin lämppärinä, joten ekana oli tietenkin luontevaa udella kiertueesta ja sen meiningistä mieheltä…

Pete: No mitähän siitä voisi sanoa…? Vitunmoinen kunnia päästä Napalm Deathin kanssa rundille. Teki tosi hyvää tolle uudelle levyllekin se rundi kun on jäänyt mainostukset niin vähälle ja itse asiassa levyn julkaisukin sijoittuu lähelle rundia.

Kuinkas ne Nappiksen pojat sitten suhtautuivat Deathboundiin?

Pete: Ihan älyttömän hyvin! Tyypit halusivat kaikki heti meidän paidat ja he innostuivat jopa niin kovasti, että suunniteltiin vähän jo uutta kiertuetta loppuvuodelle, mutta katsotaan miten käy. Tyypit katsoivat kuitenkin melkein joka keikan lavan vierestä alusta loppuun ja oli mieletön kunnia kuulla Shane Emburylta (basisti, Napalm Death) Deathboundin olleen heille todella positiivinen yllätys. Ryyppääminen lähti myös niiden kanssa ihan lapasesta ja kaikki yöt rilluteltiin aika olan takaa, paitsi Barney (laulaja, Napalm Death) ei dokannut yhtään bisseä koko reissun aikana.

Mikäs meininki oli keikoilla sitten muuten?

Pete: Melkein kaikilla keikoilla oli ihan älytön meininki. Olin esim. Tanskan meiningistä todella yllättynyt kun porukkaa kiipesi koko ajan lavalle ja stagedaivasi sieltä. Myös Latvia ja Liettua olivat ihan hulluja paikkoja, oli meinaan ihan uskomaton fiilis kun joku 700 ihmistä seisoo lavan edessä ennen keikkaa ja venaa että aloitettaisiin soittamaan. Riikassa kävi muuten hiton pelottava tapaus. Ryypättiin ilta todella rankasti ja aamulla herättiin majoituksessa keikkapaikan vieressä. Siinä sitten alettiin katselemaan ikkunasta pihalle ja se näkymä oli järkyttävä: keikkapaikka näytti ulospäin ihan kaatopaikalta ja fiilis oli että että mitä helvettiä, missähän sitä oikein soitetaan. Sitten mentiin sisälle katsomaan niin mesta oli ihan vitun hieno sisältä ja mikäs siinä, ei kun kamaa kantamaan autosta paikalle. No tässä vaiheessa kävi sitten pikkasen pelottamaan, koska samaan aikaan kun kannettiin siinä tavaraa sisään, oli siinä samalla kaatopaikalla vai mikä lienee, mafialla ampumaharjoitukset menossa. Koko ajan kun kannettiin tavaraa niin pyssyt paukkui ihan vieressä ja pelotti hulluna että kohta tulee kuulaa päähän. Pahinta kaikessa oli se ihan kaamea krapulatärinä, mikä nosti pelkotilan ihan uuteen ulottuvuuteen…

Hahaha, vai keikkapaikan pihalla mafian ampumaharjoitukset, kaikkeen sitä keikkamuusikko joutuu. Te ette muuten ole mikään ihan älyttömän aktiivinen keikkabändi…

Pete: No meillä on kaikilla toisetkin bändit ja kun Rotten Soundissa soittaa kuitenkin Sami (Rummut) ja Toni (basso), niin niiden keikat aika paljon syö meidän keikoista, plus että Kaitsu laulaa myös Duskfallissa ja Deathchainissa. Systeemi on se, että kuka varaa ekana keikan, niin se sitten menee keikalle, mutta kun esim. Rotten Soundilla on koko ajan keikkaa niin se vähän kaventaa meidän mahiksia. Joka tapauksessa tehdään niitä sitä mukaa kun niitä tulee.

Entäs itselläsi, onko muita bändejä?

Pete: Mä soitin …and Oceansissa mikä on nykyinen Havoc Unit mutta lähdin siitä sitten pois kun ei ollut tarpeeksi motivaatiota. Toisaalta ei myöskään ole aikaa tehdä kun yhtä bändiä täysillä, parempi keskittyä yhteen kunnolla.

No mitä sinä sitten teet bändin eteen omalla ajallasi, sijoittuuko tälle ajalle biisien kirjoitus ja noin päin pois?

Pete: Joo, biisit tehdään kokonaan oikeastaan vapaa-ajalla. Mä tykkään katsella niitä biisejä rauhassa ja kunnolla ettei lopputulos olisi ihan täyttä paskaa. Se on niin helppo tehdä nopeasti sellasia rääppäsyjä mutta itse tykkään stressittömästi funtsia sovituksia sekä muita instrumentteja jne jne…

Tässä vaiheessa lähtee keskustelu bändin erikoiseen basistihistoriaan, koska heillä ei ole ollut juurikaan vakituista miestä basson varressa ja yrittäjien kanssa on ollut ajoittain hieman ongelmiakin. Pete ja Sami joutuivat tästä syystä soittamaan bassot itse uudelle levylle ja vasta jälkeenpäin saatiin messiin Rotten Soundistakin tuttu Toni Pihlaja…

Pete: Joo, Toni ei ollut uuden levyn äänitysvaiheessa vielä messissä, koska silloin puikoissa oli Heikki, mutta häneltä puuttui ihan kokonaan motivaatio meidän musiikkiin. Toni on taas hinkunut monta vuotta että ottakaa mut bändiin, joten Heikistä luopuminen oli järkevä ratkaisu kun saatiin motivoitunut mies tilalle. Heikki on tosi hyvä kaveri mutta kun ei vain ole sitä intoa… Kotisivuilla on vielä Heikistä kuvia sekä juttua mutta kun kukaan meistä ei osaa päivittää niitä, niin nykyisen kokoonpanon saaminen sinne saattaa vielä tovin kestää. Meillä ei ikinä ole ollut vakituisia basisteja. Bändiä aloittamassa ollut Tommi asuu Ruotsissa nykyään ja treenaaminen olisi ollut liian vaikeaa sieltä käsin. Tämän jälkeen homma on mennyt eteenpäin ihan sessio-mies pohjalta. Toni lähti nyt vakituiseksi basistiksi ja mies tuntuisi panostavan hyvin bändiin.

Myös bändin kehityskaari ja musan muokkautuminen levyltä toiselle herättää kiinnostusta ja pistää minut jopa miettimään, mihin asti Pete ja muu bändi olisi valmis menemään musan tekemisen suhteen. Pete kokee rajoitusten olevan haitaksi mielenkiinnon säilyttämiselle musassa mutta kuitenkin pitää Deathboundia grind-bändinä…

Pete: Mä teen musiikkia sillä tavalla, että tulee enimmäkseen kelattua kuinka sen saa pysymään kiinnostavana. Mä soitan grindcorea mutta grindcore on vitun tylsää jos sen pitää puhtaasti myllytyksenä! Minulle musassa on tosi tärkeää groove ja siksi olen sekoittanut meille siihen grindiin esim. hc:ta ynnä rokkia, jotta se pysyisi vaihtelevana ja kiinnostavana. Niistä biiseistä mitä minä tein tälle uusimmalle levylle, on vain kaksi grindibiisiä ja lopuissa tekemissäni biiseissä sitä ei ole yhtään, Sami on sitten tehnyt loput biisit levylle. Samilla on ehkä enemmän sellaisia teknisiä jippoja kun minun biiseissä ja niissä on enemmän haastetta kaikille. Mun biisit on taas aika helppoja ja just siltä pohjalta tehtyjä, että niitä voi soittaa vaikka kännissä keikalla. Samihan on siis niin lahjakas muusikko, että se soittaa kitaraakin paremmin kun kukaan meistä muista, onneksi hän ei sentään osaa laulaa, koska sitten hän voisi tehdä yksinään kaikki Deathbound-levyt.

Tästähän voisi päätellä, että tulevaisuudessa te voisitte soittaa ihan mitä vaan Deathbound nimikkeen alla…

Pete: Ollaan tosissaan aika auki kaikille uusille ideoille mutta siitä huolimatta ei lopeteta grindin soittamista missään vaiheessa. Uusia jippoja on varmasti tulossa ja koska kaikki tähänastiset levytkin ovat aina vähän erilaisia, niin varmasti sama linja tulee jatkumaan. Joka levyllä pitää olla jotain uutta ja kiinnostavaa ja yllätyksiä pitää olla myös.

Samihan muuten tuli jossain vaiheessa vasta jälkeenpäin bändiin…

Pete: Juu, me rekrytoitiin hänet …and Oceansista. Kuukkeli, Rotten Soundin kitaristi, soitti meidän ekalle levylle rummut mutta sen jälkeen mietittiin, että tarvitaan varmaan bändiin ”oikea” rumpali. Kuukkeli ei osaa soittaa mitään muuta kun grindausta ja d-beattia joten tämän vuoksi kelattiin, että voisi tarvita vähän monipuolisempaa meininkiä. Tähän päälle vielä miehen Rotisko kiireet niin oli loogista ottaa uusi mies kuvioihin. Toisaalta huvittavaa, että Sami on nyt myös Rotten Soundissa, onneksi hän silti panostaa todella hyvin myös meihin.

Miltä se tuntuu kun teidän äijät repeää joka suuntaan?

Pete: Ihan hauskuuspohjaltahan tässä mennään ja koska rahapussin kasvattaminen ei ole tässä idea, niin voi helposti antaa Rotten Soundin mennä menojaan. Ei tämä tarkoita etteikö mekin toisaalta ihan tosissaan tätä tehtäisi, mutta koska ihmiset haluavat helvetisti nähdä Rotiskoa keikalla, niin heidän on mentävä. Itse vielä arvostan sitä, että hekin pääsevät tekemään niiden juttua täysillä. Toisekseen kun tosiaan jätkien panostus on tässäkin bändissä ihan huippuluokka, niin ne muut bändit ei ole meiltä mitään pois.

[img]http://www.chambersmagazine.com/common/images/interviews/deathbound.jpg[/img]

Deathboundin tyylisessä bändissä soittaminen tuo helposti mieleen vain tietynlaista äänisaastetta kuluttavan ihmisen, mutta toisaalta usein joutuu toteamaan näiden kuvitelmien olevan aika harhaisia. Niin nuoret kuin vakavanhat ja vannoutuneimmatkin grindaajat ovat musamaultaan monipuolisia mutta kuka hullu sitä nyt pelkästään paahtoa jaksaisikaan kuunnella?

Pete: Mä kuuntelen ihan älyttömästi kaikenlaista musiikkia, Sigur Rossia, Led Zeppeliniä ja muuta vanhaa rokkia. Enimmäkseen tulee itse asiassa kuunneltua rokkia ja vaikka grindiakin tulee paljon kuunneltua niin tosi vanha rock on aika pitkälle se ”juttu”. Grind-puolella juuret on vanhassa Carcassissa, Napalm Deathissa, Autopsyssa sekä sen semmoisessa. Esim. tolla rundilla kun oli ja ajatteli, että vaikkapa Nappiksen jätkät on niin grind-jätkiä kun olla ja osaa, niin silti niiden rumpalin mielestä Steve Vai on maailman paras muusikko ja basisti kuuntelee paljon ambienttia sun muuta hämärää.

No kuinkas se oman bändin musatyyli valikoitui sitten aikojen alussa grindiksi?

Pete: Itse asiassa sitä ei edes tullut kelattua mitenkään silloin, kun ekaa levyä alettiin tekemään. Tehtiin musaa mikä tuli ulos ja se kuulosti hyvältä, se vain tapahtui jotenkin…

Teillä onkin soundi muuttunut aika lailla levyjen välillä. Kuinka päädyitte Vaasaan nauhoittamaan tätä uutta levyä?

Pete: No esim. Doomsday Comfort duunattiin Soundlabissa ja tykkään kyllä Mieszkon soundista, mutta silloin oli tosi vähän aikaa. Silloin oli ainoastaan viikko levyntekoon plus että siihen viikkoon sisältyi myös miksaus ja se on aivan liian vähän. Nythän siellä tekeminen on tietenkin mahdotonta, joten uusi paikka piti löytyä. Vaasalaisen Biotech Audio Solutionsin pitäjä Hansu on tuttu ja hyvä kaveri, joten se oli helppo valinta. Rento meininki tuli luonnostaan sekä sounditkin saatiin kohdilleen. Uuden levyn soundi on siis erittäin hyvä, vaikka se on erilainen kuin aiemmin, niin silti se on erittäin raaka. Vaikka grindi on pörinämusaa ja siihen kuuluu se pörinä, niin silti halusin, että siitä saa selvää mitä siellä soitetaan. Tämä soundi sopii myös erittäin hyvin sekä grindille, että hc:lle, koska se ei mene missään vaiheessa liian puuroksi. Ylipäätään tykkään tosi paljon raa’asta ja räkäisestä soundista musassa ja esim. Nicke Andersonin Death Breath on ihan vitun hyvä. Moni tuumaa, että siinähän on melkein puoliakustinen kitarasoundi mutta sitä se old school -soundi on, siinä on hyvä fiilis.

Bändeillä on usein myös sanoitusten suhteen monenlaista sielunelämää ja Deathboundilla tuntuisi aina olevan jonkinlainen linja niiden suhteen. Poliittiseksi bändiksi se ei tunnustaudu mutta jotain turhautumaa on silti taustalla…

Pete: Politiikkaan me ei oteta kantaa mutta meillä on nämä vitutusta aiheuttavat asiat muuten esillä, niin kuin ihmiskunnan meininki. Levyn teema, ”We Deserve Much Worse”, perustuu siihen, että vaikka ihminen saisi mitä tahansa ja sillä olisi kuinka hyvin asiat, niin se ei ikinä ole tyytyväinen. Ketään ei myöskään kiinnosta kuin se oma perse sekä valittaminen, joten on luontevaa nimetä levy siltä pohjalta. Ihminen ansaitsee kaiken mitä sille tapahtuu ja vielä paljon pahempaakin. Ihminen on sellainen maailman bakteeri, mikä tuhoaa maapalloa samalla tavalla kuin bakteeri alkaa tuhota ihmistä päästessään elimistöön. Kaitsu duunaa tästä aiheesta helvetin hyviä sanoituksia ja ollaan näistä jutuista muutenkin kaikki aika pitkälle samaa mieltä.

Tästä muuten tulee mieleen levyn hemmetin onnistunut kansitaide, se kuvaa tuota tunnelmaa ja ajatusta aika hyvin…

Pete: Joo, Angerin Ville duunasi kannet ja tykätään Villen meiningistä just sen takia, että sen jälki on aina niin punk. Se kannen idea perustuu kaaokseen ja itse näen maailman juuri kaaoksena joka suhteessa, yleensä ei tarvitse kuin katsoa ikkunasta ulos niin tajuaa sen.

No mikä nyt on tällä hetkellä fiilis bändin suhteen, lähtikö uusimman levyn ja rundin myötä Deathboundin meiningit ihan uudella vaihteella käyntiin?

Pete: Todellakin on hyvä fiilis! Varsinkin Napalm Deathin kannustus sekä vilpitön innostus motivoi hulluna tekemään tätä eteenpäin!

Vikana väkinäisenä hauskuutuksena kysytään, että miltäs nyt tuntuu kun Kirka kuoli viime yönä? Lähtisikö Deathbound soittamaan Kirkan muistokonserttiin?

Pete: Ai kuoli vai? No perkele, kaikkea sitä sattuu. No kyllä sitä voisi lähteä hc-versioita Kirkan biiseistä vetämään, mikäs siinä. Se on muuten jännä kuinka helposti ihmishenki unohtuu, joku jamppa kun kuolee niin sitä sitten surraan joka paikassa pari päivää ja se on sitten siinä. Omalta kantilta kun ajattelee asiaa, niin onneksi on tehnyt vaikkapa näitä Deathboundin levyjä. Sitten kun minut löydetään jostain paloiteltuna ja raiskattuna niin jengi voi kuunnella niitä ja siinä minun perintöni sitten elää ikuisesti musiikin muodossa.

Näihin mukaviin tunnelmiin päätämme Peten kanssa varsinaisen haastattelutuokion ja siirrymme puhumaan syvällisemmin Kirkasta sekä muusta. Kirkan muisto elää ikuisesti ja Deathbound elää muutenkin, kauan eläköön Kirka, Deathbound ja grindcore!

Deathbound – Doomsday Comfort

Vaasa-Oulu-akselilta jauhava Deathbound on edennyt jo toiseen kokopitkään julkaisuunsa kokoonpanon vakiinnuttua. Entinen rumpali Q on ottanut basistin paikan auliisti vastaan pallille löydetyn virtuoosi Sami Latvan tieltä, vaikka miehen omatkaan rumpalointitaidot eivät aivan sieltä surkeimmasta päästä olleet. ”Doomsday Comfort” on myös albumi, joka jäi legendaarisen Nasum-vokalisti ja Soundlab Studion omistajan Mieszko Talarczykin viimeiseksi studiotyön näytteeksi. Tämä tuo ainakin jonkinlaista mainosarvoa lätylle mutta tärkeimmäksi arvoksi kuitenkin nousee musiikki, joka jatkaa ekan levyn hyvää linjaa ja vähän vielä parantaakin sitä. Miesten lopullinen asettelu heille luontevimpiin paikkoihin soittopalleilla on tuonut viimeisen silauksen biisintekoon ja varmistanut parhaan mahdollisen lopputuloksen.

Tämä lätty meinasi aiheuttaa aikamoista päänvaivaa ja hampaidenkiristystä pitkän aikaa arvostelukuunteluihin lähdettyäni. Soittimeni toisti kiekkoa kerrasta toiseen ja silti se homma, minkä livenä bändiltä todistin, ei meinannut löytyä. Nimittäin se kirjaimellisesti sairas groove, mitä yhtye esitteli viimeisellä todistamallani keikalla ennen levyn julkaisua, ei korvaan kantautunut. Tiesin jo etukäteen biisien olevan hyviä koska olin niitä kuullut mutta jonkinsortin aivovamma esti meiningin vastaanottamisen syystä X, ja oikea kuunteluolotila antoi hieman odottaa itseään. Mutta kärsivällisyys palkittiin, Doomsday Comfort tarjoilee avauduttuaan groovea ja uusia hyviä ratkaisuja pienin niksein ja maustein kuulijalleen sen tappavan ja perinteisen grind-mätön seassa. Esimerkiksi myllytykset Inside the Nothingness ja For the Rats tiputtaa niin hitaampaa kuin punkimpaakin mäiskettä korvaan katkaisten hienosti perinteisemman lahtauksen. Nopiaa ja hitaampaa osastoa tarjoillaan siis sopivassa suhteessa ja muutkin pikkuiset oivallukset rytmeillä ja muilla kantautuvat kärsivällisen kuulijan korvaan. Soittopuolikin on bändillä erinomaisesti hanskassa ja edellämainitsemani groove pohjautuu timmiin yhteensoittoon, johon vokalisti Kai pudottaa karjuntansa juuri sopivan raa’alla otteella, että lopputulos kuulostaa samaan aikaan myös rankalta.

Soundipolitiikan ruotiminen tuokin sitten arvostelijan heikoille jäille, koska Soundlab-soundi ei koskaan ole ollut suurinta herkkuani. Tämän legendaarisen grind-soundin arvostelu ei ehkä kaikkia miellytä, mutta omasta mielestäni on tämänkin Soundlab-tuotoksen äänimaailma liian munaton. Särmää ja räkää löytyy lätyltä enemmän kuin riittävästi ja hifipoliisia tällä kyllä kiusaa ilokseen mutta jotenkin se kikuli on vaan jäänyt matkasta pois. Tämä olikin varmaan osaksi se tekijä, mikä rajoitti aluksi mahdollisuuksiani päästä levyyn sisälle.

Bändin ammattitaito hipoo minkä tahansa veteraanibändin sellaista, eikä orkan tarvitse vanhempiensa vieressä hävetä. Levyltä ei löydy juuri mitään moitittavaa, soundienkin ollessa se kuuluisa makuasia, joten keskustelunsisältö voidaan surutta sysätä biiseille ja oikeastaan jokaiseen biisiin on saatu hyviä tärppejä ja tukanheilutuskohtia, eikä puutumista ihmeemmin levyn edetessä ilmene. Tietysti näin runttaavan musiikin ollessa kyseessä, ei jokainen fiilis ole optimaalinen tälle turpaanvedolle mutta oikeassa mielentilassa kuuntelee levyn pariinkin kertaan ilokseen läpi. Ei voi kuin toivoa, että joku haluaisi panostaa tämän orkesterin ulkomaille saamiseen, koska kysyntää tämän tason meiningille takuulla löytyy.

Hardcore + metal klubi

Uudenvuoden juhlinnan tärinöihin tarjottiin tällä kertaa turpaanvetoa kalianhuuruisessa Torvessa. Lauteille oli suunniteltu nousemaan Pitfiend, Bleeding Heart, Deathbound sekä Torture Killer. Valitettavasti laulajan kurkkunongelmista johtuen Torture Killer peruutti keikkapäivänä ja paikalle hälyytettiin 12 tunnin varoitusajalla Lahtelainen Bonegrinder.
Alussa iltaa näytti siltä, että pubi jää vallan ammottamaan tyhjyyttään, mutta onneksi illan mittaan paikalle valui ihan mukavasti ihmisiä.

Pitfiend aloitti ensimmäisenä tuuttaamalla aimo annoksen örinällä ryyditettyä heviä, hardcore maustein. Keikka oli soitannollisesti ehkä pändin kehnoin, joka tosin tuntui häiritsevän soittajia enemmän kuin yleisöä. Biisit kun olivat kuitenki taattua laatua, ei keikasta aivan paska maku suuhun jäänyt.

Seuraavaksi vuorossa oli Bonegrinder, jonka arvioinnista jäävään itseni sattuneista syistä. Jaska sen sijaan näki bändin ensimmäistä kertaa myöhästyttyään (??!) kahdelta edelliseltä Lahden keikalta. Omien sanojensa mukaan Bonegrinder vakuutti kovasti, joskin materiaali oli odotettua enemmän Pantera-vaikutteista vääntöä. Jaskasta oli myös kiva havaita lavalla tapahtuvan muutakin kuin soittajien töröttävän leveässä haara-asennossa. Hiton hyvin rokkas, kuulemma…

Illan toiseksi viimeinen runttaaja oli allekirjoittaneelle ennestään tuntematon Deathbound, joka kuitenkin jo soundcheckien aikana onnistui vakuuttamaan. Deathbound tarjoili grindaavaa deathmetallia örinöillä ja varsinkin rumpalin ilmiömäinen työskenty toi musiikilliseen antiin vielä visuaalisenkin hämmästelynaiheen. Keskellä keikkaa soitettu Entombed koveri oli varmasti monelle erittäin mieluinen yllätys, ja helvetin kova biisi soitettiinki taidolla ja toimivasti läpi. Musiikki oli ehkä paikka paikoin vain turhan kaahavaa ja esim. kitarariffit menivät usein aika ohi korvien. Laulusovituksiinkin olisi voinut ehkä tuoda pieniä nyansseja lisäämään kiinnostavuutta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvin vedetty tykityssetti.

Viimeisenä lavalle astui Bleeding Heart, joka oli illan esiintyjäkaartista eniten sitä Hardcorea, toki metallisella otteella maustettuna. Aika perus metalcorea minun makuun, mutta mukana oli aimo kasa varsin oivia riffejä, jotka lisäsivät mielenkiintoa rutkasti. Pittikin saatiin kunnolla käyntiin, ja monet hardcorediggarit saivat tässä varmasti rahoilleen vastinetta. Rutiinilla vedetty tehokas keikka, jota katsoi aivan mielellään, mutta mitään erityistä ei siitä valitettavasti jäänyt käteen… oliko syynä sitten kalia vai mikä.

No kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut metallinen perjantai-ilta, joita soisi olevan lisääkin.