Avainsana-arkisto: Deathbed

Deathbed vaihtoi laulajaa

Deathbedin laulajana sen perustamisesta saakka toiminut Jani Asp on jättäytynyt sivuun vokalistin toimestaan henkilökohtaisista syistä. Paikan täyttää Janne Tamminen, joka saatetaan muistaa työstään mm. Endstandin ja Combat Rockin riveissä.

Deathbed on julkaissut tähä mennessä kaksi täyspitkää, josta viimeisin ”Birds Of A Coming Storm” ilmestyi viime keväänä.

Uusi kokoonpano soitti ensimmäisen keikkansa Jyväskylässä viime perjantaina, lokakuussa bändi nähdään Tampereella ja Helsingissä. Esimakua tulevista keikoista ja levyistä nähtävissä ja kuultavissa alla.

01.10.2010 Vastavirta, Tampere
30.10.2010 Gloria, Helsinki

www.myspace.com/killedbybed
killedbybed.blogspot.com

Uudet biisit 05/2010

Hardcore-bändit ovat olleet kevään mittaan aktiivisia, uutta materiaalia on niin tuoreilta kuin vanhoiltakin bändeiltä. Lammas suosittelee eritoten St.Hood/Down My Throat -miehistöstä koostuvaa Become A Threat -orkesteria, jonka debyyttialbumi ilmestyy kesällä Full Housella. Uutta materiaalia ovat julkaisseet hiljattain myös Presley Bastards ja Deathbed, eikä sovi unohtaa nousevia tulokkaita, Alley Gods, Foreseen, Upright yms. yms.

Onko bändiltäsi ilmestynyt juuri uutta materiaalia? Ilmianna biisi, ja lisäämme uutuuskappaleen seuraavaan listaan!

Burst ja Victims Semifinalissa

Perjantai-ilta, itsenäisyyspäivänaatto ja ETYJ-kokous: maamme pääkaupunki muistutti kuhisevaa muurahaispesää, kun karavaanimme rantautui Helsingin turuille ja toreille. Yhtään enempää elintilaa ei myöskään löytynyt täyteen ammutusta Semifinalista, mutta ahtaan paikan kammo oli yhden illan ajaksi siirrettävä syrjään, sillä Burst/Victims- sekä Icos/Deathbed-kiertueet löivät hynttyynsä yhteen Semin piskuisella lavalla.

Illan ainoa kotimaan edustaja, Deathbed, oli juuri ehättänyt aloittaa settinsä kun pääsimme Semifinalin ovesta sisään. Juoman tyhjennys- ja täydennysreissut veivät sen verta aikaa, etten ihan täydellä intensiteetillä päässyt keikkaa alusta saakka seuraamaan, mutta varsinkin elävänä viisikon blues-juurinen hardcore toimii nousuhumalaisen tunnelman taustamusiikkina sen verta esimerkillisesti, ettei se välttämättä edes vaadi täydellistä omistautumista.

Suurin osa Deathbedin setistä koostui debyyttialbumi ”Veritasin” materiaalista ja tutut biisit pistivät jalan vispaamaan ja pään nyökkimään. Uutta materiaaliakin kuultiin, ja varsinkin melko hidastempoisesta uutukaisesta jäi positiivismerkkinen muistijälki. Kvintetin lavapreesens kulki käsi kädessä musiikillisen ulosannin kanssa ja vokalisti Jani Aspin levoton seilaus ympäri lavaa sai tunnelman nousemaan, vaikka ilta olikin vasta nuori ja suurin osa yleisöstä keskittyi lähinnä liian kalliin oluen lipittämiseen. Varsin rattoisan puolituntisen tämä Suomen Doomridersiksikin tituleerattu yhtye sai siis aikaan.

Distropöydän tyhjentämisen jälkeen (hitto, että menikin rahaa) oli aika siirtyä taas hieman lähemmäs lavaa, sillä ennakkoon illan mielenkiintoisimman ryhmän titteliä kantanut Icos oli nouseva lavalle hetkenä minä hyvänsä. Ruotsalaistroikasta ensimmäisenä lauteille astellut Icos oli saanut melkoisen negatiivista palautetta kiertueensa kahdelta edelliseltä paikkakunnalta (Turku ja Tampere), ja yhtyettä syytettiin mm. geneerisestä ulosannista. Oli kyse sitten makuasioista tai jostain muusta, niin pitää kyllä sanoa, että Icos oli minun mielestäni illan parasta antia musiikillisesti, ja miehekäs ämyriarsenaali vain vahvisti sisuskaluja ravisuttavaa kokemusta.

Icosin setissä kuultiin materiaalia mm. viime vuonna julkaistulta ”Fragments of Sirens” -albumilta (”Author of Time”, ”On My Own”…) sekä melko tuoreelta Overmars-splitiltä (”Far From Home”). Kuiskaten esitetystä ambient-henkisestä post-rockista siirryttiin silmän räpäyksessä äärimmäiseen sludge-junttaan ja sieltä taas kohti hieman perinteisempää post-doom -jumitusta. Icosin tyyli käyttää ääripäitä hyväkseen onkin piristävää vaihtelua siihen perushiplailuun mitä esim. Isis nykypäivänä harrastaa. Ja vaikkei hämärässä esiintynyt nelikko juurikaan silmänruokaa tarjonnut, niin runsaspartaisen kitaristi-vokalisti-kaksikon synkronoitu päännyökytys yhdistettynä hypnoottisesti vellovaan hidasteluun riittivät oikeinkin mainiosti.

Jos korvat viihtyivätkin parhaiten Icosin tahdissa, niin silmät olivat eri mieltä: Victimsin riehakas lavashow ei jättänyt varmasti ketään kylmäksi, mistä kertoo jotain myös illan ainoaksi jäänyt pitti. Lattialla oli siis tungosta, mutta se ei paljoa haitannut, sillä Sveamamman d-beat-partio torppasi korvakäytäviin sen verran likaisen groovaavaa crustin tynkää, ettei vieruskaverin syliin kaatuneet janojuomatkaan kauaa jaksaneet ketuttaa.

Jo yhdentoista vuoden ikäisen trion jäsenistöä ei ikä näyttänyt painavan ja Nasumistakin tutun Jon Lindqvistin (kitara ja laulu) paidatonna patsastelu oli kuin teini-ikäisen kukonpojan reviirin merkkausta. Ja se musiikki: alkuvuodesta julkaistun ”Killerin” täsmähitit (”Fade Away”, ”We’re Fucked”, ”Ett Svart År”…) saivat taustatukea hieman vanhemmista hardcore-pommeista, joita Jon ja Johan (basso) tulkitsivat naama punaisena ja kurkku veressä. Väkivaltaista, mutta ah niin kovin tarttuvaa.

Kun tanner lakkasi Victimsin jälkeen tömisestä oli illan pääesiintyjän aika hypätä lauteille. Ilmeisesti vajavaisen soundcheckin tehnyt Burst sääteli ja käänteli lavalla hyvän tovin ennen kuin varsinainen urakka saatiin potkittua käyntiin tuoreen ”Lazarus Birdin” avausraidalla, ”I Hold Vertigolla”. Muutoinkin ruottalaisten biisilista seuraili uutukaisen linjoja, sillä vuonna 2005 julkaistua ”Origoa” vanhempaa materiaalia ei edes taidettu kuulla. Asian tosin ymmärtää jos on tutustunut göteborgilaisten aiempaan tuotantoon, sillä viidentoista vuoden aikana Burst on ottanut melkoisen loikan brutaalista hardcore-yhtyeestä nykyiseksi proge-hirviöksi.

Burst soitti kolmevarttisensa virheettömästi, mutta hieman elottomasti. Lazarus Birdin parhaat palat kuultiin (mm. ”I Exterminate I”, ”Cripple God” ja ”(We Watched) The Silver Rain”) ja musiikillisesti yhtye vaikuttikin olevan melkoisessa tikissä. Pitkäksi venähtänyt soundcheckin maksoi itsensä takaisin, sillä varsinkin Linus Jägerskogin ja Robert Reinholdzin vokaalityöskentely kuulosti levyn kaltaiselta. Jotain kuitenkin puuttui, sillä yleensä niin iloluontoinen Jägerskog vaikutti poissaolevalta, Jonas Rydberg ei esitellyt imeliä poikabändimaneereitaan ja Reinholdz (joka ei hippilookissaan näyttänyt tippaakaan itseltään, mutta kuulosti sitäkin enemmän) näppäili kitaraansa ja luritteli laulunsa mukavasti pallilla istuskellen. Oliko syynä sitten Lazarus Birdin haastavat kappaleet vai mikä, mutta viime vuotiseen Turun keikkaan verrattuna esitys oli laimea. Saman huomasi myös leijonan osa yleisöstä, joka alkoi valumaan kohti Helsingin yötä jo ennen kuin Burstin pojat olivat saaneet työnsä päätökseen.

Deathbed, Icos ja Victims olivat juurikin niin kovia kuin kuin etukäteen arvelin, eikä Semifinalin pienuus osoittautunut yhtään niin ahdistavaksi kuin ajattelin, päinvastoin. Burst oli ehkä pienoinen pettymys, mutta kun aikaa hieman kuluu ja uudet veisut iskostuvat jäsenistön takaraivoon, niin uskon, että viisikko palaa omalle tasolleen myös liveolosuhteissa.

Deathbed – Veritas

En ole enää vuosiin seurannut hardcoren uusia tuulia, enkä kyllä vanhojakaan, mutta nyt pankki räjähtää ja ehkä postikin, sillä Suomi-hc:n supergroupiksikin herjattu Deathbed lyö tiskiin sellaisen albumin, että pois alta risut ja männynkävyt. Kyseessä on ryhmän debyyttialbumi, mutta mainetta on niitetty jo Koltin kanssa tehdyllä split-julkaisulla. Mainetta on tosin niitetty myös muissa yhtyeissä ennen Deathbediä; joku on varmasti joskus kuullut esimerkiksi Endstandista ja Manifesto Jukeboxista.

”Veritasin” äänimaailma seikkailee nopeimmillaan Endstand/Nine-osastolla, jossa äärimmäinen runnominen saa sävyjä myös rokkaavasta groovesta ja maalailevimmista melodioista. Myös vokaalipuolella Endstand nostaa päätään, sillä kyseisessä yhtyeessä kannuksensa ansainnut, nyttemmin ruotsittunut Jani Asp hoitaa karjuntansa samalla kiimalla ja vimmalla, kuin kollegansa Janne Tamminen.

Maltti on valttia ja sen on tajunnut myös Deathbed, sillä kvintetti osaa rauhoittaa tahtia tarvittaessa ja tekeekin sen pieteetillä. Tyylipuhtaasta sludgesta ei voida puhua, mutta selviä ajatusviivoja lentelee muunmuassa His Hero Is Gonen ja supisuomalaisen Lähdön Ajan suuntaan. Kuullaanpa levyllä myös doom-instrumentaali CXVI.

Kokonaisuutena Veritas on miltei täydellinen synkistely-core albumi; mitään ei ole liikaa, eikä mitään liian vähän. Kestokin on ihanne mitoissa jäädessään hintsun verran alle puolen tunnin. Suosikkeja näiden yhdentoista viisun joukosta on vaikea nostaa esiin, mutta When Hopes Leaves a Bodyn hc-purskahduksesta ilkeämieliseksi downtempoksi taantuva runttaus, sekä Never Fall Into Silence -aikaisen Endstandin (jälleen) ja vanhemman Burstin yhteen naittava Producing Slaves ovat vahvoilla.

Onko tässä Suomen vastine Portlandin Tragedylle ja Belfastin Dagdalle? Ei. Tragedy ja Dagda ovat vastineita Suomen (ja vähän Ruotsin) Deathbedille.

Hero Dishonest ja kumppanit Lutakossa

Oli aikoja, jolloin tuli ravattua Lutakossa noin kerran viikossa. Tarjonnasta riippuen useamminkin. Oli myös aikoja, jolloin maito tuotiin tuoreena ja pullossa kotiovelle. Molempia aikoja yhdistää imperfekti. Niitä ei enää ole ja ne tuskin palaavat.

Itse kuitenkin palasin Lutakkoon toisen kerran Tampereelle muuttoni jälkeen ja hyödynsin Jelmun jäsenyyttäni ilmeisesti viimeisen kerran. Hieman sama tunnelma, kuin Indiana Jonesilla hänen lähtiessä Viimeiselle Ristiretkelle.

Hyvissä ajoin tajusin, että olimme saapuneet paikalle liian aikaisin. Jälleen kerran. Joten aikaa tuli tapettua huomaamalla, kuinka paljon naamat ovat vaihtuneet sitten omien ensimmäisten Lutakko-käyntien. Sueekin tuli luettua. Ei ollut häävi lehti. DJ viihdytti parhaansa mukaan. The Heartburnsin soitto lämmitti mieltä. Toivoin kovasti, että lavallakin tapahtuisi liikehdintää.

Vaikken pullosta henkeä esille hieronutkaan ja pyytänyt tätä täyttämään toivettani, näin kuitenkin tapahtui. Illan avasi Dead Sunrise. Aluksi kuulosti ihan mukavalta. Haymaker tuli aavistuksen mieleen. Pitemmän päälle meno alkoi maistua hieman leivältä, jossa ei ole voita eli ei oikein miltään. Odottelin myös jotain tuttua ja turvallista koveria, vaan eipä se itselleni ollut lainkaan tuttu.

Sitten olikin vuorossa toinen näistä kuolonrykmenteistä eli Deathbed, jota en jaksanut alkutahteja pitempään katsoa. Seurueemme suuntasi haukkomaan raitista ilmaa ja allekirjoittanut manasi illan tähänastista tarjontaa muun muassa geneeriseksi ja tylsäksi. Tästä aiheesta lopetan ennen kuin aloitankaan, sillä voisihan sitä vaikka kirjoittaa kirjan siitä, kuinka valtaosa bändeistä on mielestäni sangen pitkäveteisiä ja soittavatkin vielä liian kauan. Mutta kuten sanottua, ei siitä sen enempää.

Kesken kiivaimman väittelyn aiheesta voiko levylle antaa huonon arvosanan sanoitusten vuoksi, lavalle kampesi ainoa syy paikalla olemiseeni eli Hero Dishonest. Soitettu materiaali koostui pääasiassa tuoreen albumin kappaleista. Tämä fakta saattoi estää ehkä ennenkuulumattoman hurjan yhteislaulutuokion, mutta itseäni kiinnosti kovasti juurikin tämä uusi materiaali. Ja hyvältähän se kuulosti. Sanoisinko jopa helvetin hyvältä. Helvetin hyvän live-esityksen tunnistaa nimittäin siitä, että se jättää positiivisen mielialan lisäksi myös adrenaliinia vereen vielä performanssin jälkeenkin ja juurikin näin kävi tässä tapauksessa. Krustit huuteli vanhoja värssyjä, mutta niitä ei soitettu. Siitäpähän saivat. Vanhimmat rallit olivat Juggernautilta ja kuultiinpa myös Deep Woundilta liisattu ”I Saw”. Itse pidän kappaleesta kovastikin, jopa singalongien arvoisesti. Tanssilattialla oli liikehdintää ja myös lavasukellusta tapahtui yhtyeen laulajan toimesta. Vaikka saimmekin nauttia paristakin encoresta, Hero Dishonestia olisi kuunnellut ja ennen kaikkea katsellut pitempäänkin. Kaipaamaan jäin Crawl Songia, mutta enpä oikeastaan muuta. Onhan kyseessä yhtye, josta jaksan olla innoissani vielä näinkin monen vuoden jälkeen.

Deathbed / Kolt – Split

Turkulaisen pienjulkaisija Brown Recordsin järjestyksessään neljäs tuotos on laatukamaa. Tuotahan ne väittävät myös kyseisen lafkan aiemmista julkaisuista, mutta tällä kertaa väite osuu ehkä varmimmin maaliinsa, ainakin tämän kanssaturkulaisen korvien välissä. Ehkä se pinttynyt metallin ystävä minussa pitää pintansa eivätkä edes Wasted, Speedwheels tai Sweatmaster pysty tätä tosiasiaa kumoamaan.

Homman nimi tällä split cd:llä on siis enemmän tai vähemmän hevimpi hardcore. Ensimmäisenä raivoamaan pääsee Kolt. Kovastihan tätä bändiä halutaan varmasti Convergeen verrata, ja niin teen minäkin. Sen verran vedettäköön kuitenkin kotiinpäin, että kaltaiselleni tällaisesta ns. ”kaaoscoresta” (ei tietääkseni sukua ns. ”kaaospunkille”…) ulkona olevalle Kolt toimii huomattavasti paremmin. Bändi lienee Eso-Chariksen ja taannoisella live-keikallaan minut vakuuttaneen The Power And The Gloryn lisäksi niitä ainoita tämän tyylisuunnan edustajia, joita saatan kuunnella jopa vapaaehtoisesti. Kolt lyö pöytään kolme biisiä, joista kakkosraita (Hot) Dog’s Days toimii selkeästi monipuolisuudessaan ja raivokkuudessaan parhaiten. Aloitusbiisi Choosing The Highway alkaa terhakkaasti, mutta turhaa himmailua on kuultavissa loppua kohden. Kokonaisilmaisussaan vokalisti Kim Mäenpää kuulostaa miellyttävän paljon Narcissus-yhtyeen John Popelta, josta rutkasti propseja. Kolmosraita Smile Youn sisältämät vokaalitykitykset jättävät tosin varjoonsa mahdolliset esikuvatkin. Loistava avaus tältä vuosiltaan varsin nuorelta helsinkiläisviisikolta.

Koltin vastaparina tässä vauhdikkaassa mittelössä otteleva Deathbed saa melko varauksettoman hyväksynnän tältä arvostelijalta jo heti ensi nuoteista lähtien. Kyllähän joku tätäkin myös Convergeen haluaa varmasti verrata, mutta itselleni bändi tuo kaikuja niin loistavista Tragedy, From Ashes Rise ja Cursed –orkestereista, kuin myös itselleni vielä toistaiseksi avautumatta jääneestä Catharsiksestakin. Lisäksi Jani Aspin loistavasta vokalisoinnista tulee mukavasti mieleen Deathbedissäkin vaikuttavien Ville Angerin ja kyseisen Janin aiempi bändi Rebound, mikä on siistiä, koska Tragedy-tyyppistä korahtelua en ehkä tähän kaipaisikaan ja Rebound nyt vaan oli aikanaan niin totaalisen ässä. Deathbedin raitoja en edes jaksa lähteä puhki analysoimaan, tyydyn vain toteamaan, että näiden jannujen käsissä kolme biisiä saadaan soitettua ehkä turhankin nopeasti. No, hyvähän sitä on sitten odotella vesi kiellä mahdollisia tulevia julkaisuja!

Kaiken kaikkiaan on kyseessä monipuolinen ja toimiva split-julkaisu, joka toivottavasti saavuttaa ansaitsemansa huomion.