Avainsana-arkisto: Death With A Dagger

Retroalloon korkein harja iskeytyi Suomeen – Graveyard Tampereen Klubilla

Retroaallon korkeimmalla harjalla ratsastava ruotsalainen Graveyard starttasi rundinsa Suomesta ja Tampereelta. Ja pakkohan se oli Ruotsin albumilistan paalupaikan vallannut ryhmä livenä katsastaa. Todettakoon nyt heti kärkeen, että on kenties hivenen epäreilua leimata tai kutsua Graveyardia retroiluksi; tuolla retroilu-sanalla kun on usein kovin negatiivinen kaiku. Ja usein toki syystäkin. Graveyard ei kuitenkaan kohtaamisemme perusteella vaikuttanut yhtyeeltä joka retroilee retroilun vuoksi tai ollakseen muodikas ja hip! Periaatteessa Graveyard on kuin mikä tahansa 70-luvun alun rock-yhtye. Tai ei oikeastaan kuin mikä tahansa; yhtye voisi hyvin olla tuolta aikakaudelta, mutta olisi jo tuolloin erottunut joukosta edukseen muun muassa Purplen, Zeppelinin ja muutamien hieman oudompien nimien kuten Covenin ja Sir Lord Baltimoren kera. Toisin sanoen kyseessä on siis harvinaisen kyvykäs yhtye, joka ei pärjää vertailussa ainoastaan aikalaisilleen vaan myös niille ns. alkuperäisille yhtyeille, joiden vuosikymmenten takaista soundia bändi kierrättää.

Joakim, Graveyard

Ennen Graveyardia oli kuitenkin Suomen kovimman NWOBHM punk-metal yhtyeen vuoro. Death With A Dagger oli ehkä monen mielestä hivenen outo valinta lämmittelijän virkaan, mutta minulle tämä valinta kelpasi paremmin kuin hyvin. Harmikseni yhtye vain soitti kovin lyhyen setin. Liekö sitten johtunut tilan puutteesta tai kylmähköstä yleisöstä, mutta edes vokalisti Steel ei tarjoillut yhtä riehakasta menoa ja meininkiä kun olen yhtyeeltä parhaimmillaan nähnyt. Miehistönvaihdoksen myötä yhtyeeseen vakiintunut Speedtrap-kitaristi Ville Valavuo toi toki hivenen lisää liikettä lavalle. Tosin kyllähän Valavuo-show oli vielä puolta kovempi herran tuuratessa Spacemania viime syksynä mm. Vastavirralla. Yhtä kaikki, DWAD toimi jälleen. Tuoreempi materiaali, jota keikalla kuultiin Try To Fly ja New Flesh -biisien verran, päätynee tässä osoitteessa ilman muuta kuunteluun ja toivon mukaan DWAD:n pääsee näkemään kevään ja kesän mittaan myös intiimimmässä tilassa pidemmän setin kera.

setti: Journey To the End Of the Night – War – Try To Fly – New Flesh –
Ignorance (Discharge cover) – Night Of the Dagger – Lost In the Dark

Jonatan, Graveyard

Graveyard aloitti aavistuksen varovaisesti tuoreelta levyltä poimitun No Good, Mr. Holden -biisin muodossa, mutta heti toisena biisinä kuultu samaisen levyn nimibiisi Hisingen Blues räväytti boogiet käyntiin ja aika huolella. Levyltä paikoin omaan makuuni turhankin seesteinen Graveyard toimii livenä kyllä vielä tuplasti paremmin kuin savikiekolta. Avauskaksikkoa seurannut kolmen suora, Lost In Confusion, Uncomfortably Numb ja eritoten järjettömän rullaava Ain’t Fit To Live Here, esitteli bändin parhaimmillaan; helvetin letkeää ja samalla tiukan groovea, 70-lukuisen huuruista rokkenrollia pysekedeelisen maalailevia sävyjä unohtamatta. Huikeaa! Pari tunnelmallisempaa veisua eli As The Years Pass By The Hours Bend ja Thin Line aiheuttivat kaltaiselleni Graveyardin materiaalia huonosti tuntevalle pienoisen suvantokohdan, mutta fanit osasivat varmasti arvostaa. Varsinainen setti päättyi vetreän Buying Truthin jälkeen Hisingen Bluesin vahvimpiin lukeutuvaan Siren-biisiin, josta voinee helposti povata tulevan livesuosikin. Biisi ilmeisesti pohjautuu Roky Ericksonista kertovaan uneen! Oli miten oli, lopputulos on kyllä sellaista loistokkuutta, että itse herra Ericksoninkin sopii olla otettu.

Rikard, Graveyard

Encoreina tarjoillut Blue Soul ja Granny & Davis kellottivat setin kokonaiskestoksi lopulta melko tarkasti tasan tunnin. Graveyardin kuuskytä minuuttinen onkin sitten sen verta tasokasta tavaraa, että harva tämänkään löyhästi määriteltävän genren yhtyeistä yltää samalle tasolle. Näistä 70-luvulta ammentavista, osin okkulttisista rock-yhtyeistä mielestäni ainoastaan aavistuksen maanisempi Church Of Misery kykenee haastamaan Graveyardin jäämättä kakkoseksi. Siinäpä olisikin melkoinen dreamteam keikkalavoille. Sitä odotellessa kannattaa ihmeessä tsekata Graveyard mikäli lähistölle sattuvat (seuraava mahdollisuus Suomen maaperällä lienee Porin Porisperessä elokuun kuudes päivä, vink vink!).

setti: No Good, Mr. Holden – Hilsingen Blues – Lost In Confusion –
Uncomfortably Numb – Ain’t Fit To Live Here – As The Years Pass By The
Hours Bend – Thin Line – Buying Truth – Siren
encore: Blue Soul – Granny & Davis

Graveyard

Death with a Dagger – On the Edge of the Unknown

Pari vuotta sitten debyyttialbuminsa (”Dark Alleys”, 2009) julkaissut Death with a Dagger nousi kertaheitolla lupaavasta tulokkaasta yhdeksi suomipunkin silmäätekevistä hybridillä, jossa yhdistyivät klassinen NWOBHM ja rupinen (crust) punk. Ihan samanlaista yllätysmomenttia ei helsinkiläiskvintetillä ole nyt käytössään, mutta jo tätä kakkosalbumia edeltäneet seiskatuumaiset (”Try to Fly/After the Bomb pt. I” sekä ”Nocturnal/Demon Seed”) osoittivat, että ainakaan takapakkia ei yhtye ole ottanut.

Kovinkaan villisti eivät muutoksen tuulet ole DWAD-leirissä puhaltaneet sitten esikoisen, mutta se nyt on yksi lysti, jos vain jalka vispaa ja pää nyökkii. Jotain uutta – tai ainakin kehittyneempää – aromia on keitoksessa silti löydettävissä; soundi- ja soittopuoli pelaa entistä paremmin, vokalisti Steel on löytänyt kähinäänsä hieman – mutta vain hieman – monipuolisemman asetuksen ja brittiheviä ei ole enää ”On the Edge of the Unknownlla” käytetty pelkästään mausteena, vaan se näyttelee paikoin jo pääroolia – hyvänä esimerkkinä levyn avaava Try to Fly, joka riffittelee kuin priimaikäinen Iron Maiden konsanaan. Myöskään jo debyytillä kuultuja psykedeliasävyjä ei ole unhoitettu, vaan niitä on ripoteltu ihan reilulla kädellä sinne tänne lisäväriä tuomaan – urku auki ja kaljaa koneeseen, siinähän se DWAD pähkinänkuoressa, heh.

Warin tahi Weekend Warriorin kaltaista metal punk-hittiä ei tämä kakkoskiekko tarjoile, mutta jo muutamaan otteeseen mainittu Try to Fly, pirullisen tarttuva Deaf Forever ja levyn ehdottomasti kovin raita Mother Vulture paljastavat voimansa parin soittokerran jälkeen. Viimeksi mainittu kappale yllättää muuten puhtaasti lauletulla kertosäkeellään, jonka takaa löytyy mm. Kylmästä sodasta ja Selfishsistä tuttu Helena.

Kokonaisuutena ”On the Edge of the Unknown” on vahva esitys ruman kaunista kansitaidettaan myöten, mutta jotenkin tuntuu, että DWAD ei ole vielä käyttänyt kaikkia kikkojaan. Jos viisikon kolmosalbumi onnistuisi aikanaan yhdistämään kahden ensimmäisen pitkäsoiton parhaat puolet, niin siinä vaiheessa voitaisiin puhua jo suomipunkin magnus opuksesta.

Ilosaarirock 2010, Töminä

Tästä lähtee liikkeelle melko pitkä raportti ensimmäisestä reissustani Ilosaarirockiin. Ilosaarirock alkoi tänäkin vuonna kahdella tavalla: joko Sulo- tai Töminä-klubilla, ja Lammaksen edustajana minua tietenkin kiinnosti näistä kahdesta Töminä enemmän, joka oli viime vuodesta poiketen muuttanut jäähallista Sue-lavalle. Tarinamme saa jännitysnäytelmän piirteitä jo heti Hämeenlinnan rautatieasemalla, kun lippuautomaatti tarjoaa Lahti-Joensuu –yhteydelle eioota. Saankin selville, että kyseinen yhteys olisi täyteen varattu, sattuneesta syystä. Saan kuitenkin lipun, vaikka varaudun jo henkisesti siihen että saan vaihtaa istuinpaikkaa muutamaan otteeseen. Loppujen lopuksi minun ei tarvinnut vaihtaa paikkaa kertaakaan, mutta huono onni sen kuin jatkui. Olin jo täysin varma siitä, että Civil Abuse jäisi väliin, mutta jalona aatteenani oli ehtiä paikalle katsomaan Death With a Daggeria. VR kuitenkin mokaili sen verran lahjakkaasti, että sain heittää hyvästit DWADin koko keikan katselemiselle.  Juna lipui Joensuun rautatieasemalle peräti 45 minuuttia myöhässä, jonka takia näinkin sitten viimeiset kaksi biisiä. Voi p*rkeleen p*rkele!

Death With a Daggerin anti jäi luonnollisesti laihaksi, mutta Aortaortan ehdin sentään tsekata kokonaan, vaikka bändi teki melko erikoisen vedon ja aloitti omasta toivomuksestaan etuajassa. Muita illan bändejä huomattavasti oudompi Aortaorta keskittyi  uusimman ”Chaos Rhymes” -albuminsa materiaaliin. Sinällään ihan perusteltu ratkaisu, mutta itse olisin kaivannut enemmän ”Movement Is All” –kymppituumaisen biisejä mukaan, vaikka missään nimessä huonosta setistä ei ollut kysymys. Bändi todisti, että uuden albumin biisit toimivat myös livenä erinomaisesti, mutta Kyren & Duunareiden railakas ja viinankatkuinen räkäpunk tuli tässä vaiheessa tarpeeseen. Tässä vaiheessa iltaa yleisöön se ainakin upposi paremmin kuin Aortaortan outoilut, tosin itselleni Kyre & Duunareiden setti ei uponnut ihan odotetulla tavalla. Mutta setin päättäminen Kossuu ja sveppesiin -hittiin teki ainakin minut janoiseksi, mutta kummalla sammuttaa jano; kossulla vai Russchian Schweppesillä?

Kuten ennakkoon jo tiedettiinkin, oli Kieltolaki joutunut perumaan keikkansa. Bändin nimi oli silti screenillä, vaikka lavalle marssi Selfish. Itse olisin mieluusti katsonut Kieltolain, mutta olin kyllä mielissäni myös Selfishin näkemisestä. Bändi oli skarpannut sitten viime kerran kun näin Selfishin Porissa kuluvan vuoden helmikuussa. Soitanta oli jokaisen musikantin kohdalla tiukkaa ja näytti bändillä olevan lavalla ihan hauskaakin. Mutta ylläni taitaa olla kirous, kun tämä oli jo toinen kerta kun Kieltolaki peruuttaa silloin kun minun pitäisi bändin meno tsekata? Turkulainen, ”The Heartburns ilman Teemua” –pohjalta liikkeelle lähtenyt The Dwyers ei kyllä lainkaan jäänyt jälkeen. Itse asiassa jos minulta kysytään, niin The Dwyers soitti koko Töminän parhaimman keikan. The Dwyersia soittaa mielellään kotioloissakin, mutta tämä on niitä bändejä, jotka näyttävät nimenomaan livenä todelliset kykynsä. Lievässä (turkulaisuuden aiheuttamassa) melankolisuudessa keitetty poppoo on hyvää vauhtia kehittymässä loistavaksi, tarkaksi ja viihdyttäväksi kokoonpanoksi. Vaikka The Dwyersilta ei olekaan pihalla kuin vasta yksi albumi ja seiskatuumainen, on sillä jo settilista täynnä Betty Suen, Until the Endin ja About to Crackin kaltaisia hittejä. Suosittelen jokaista perinteisen punkin ystävää tutustumaan!

Lighthouse Project oli sitten raastavampaa niin sanoituksellisesti kuin musiikillisestikin. ”Melkein heviä”, kuulin yleisöstä kommentoitavan ja olihan näiden majakanvartijoiden rytke päivän raskainta antia. Tämä siitä huolimatta, että toinen kitaristeista oli estynyt tulemasta paikalle systeemin hampaisiin – eli töihin – jouduttuaan. Raskasta tunnelmaa korostivat vielä kelmeät valot, joita eivät muut bändit juuri tätä bändiä ennen osanneet hyödyntää yhtä hyvin. Bändin jätkien sisuskaluja taisi kalvaa jokin asia aika pahasti, kun esiintymisen raivokkuudesta päätellen yksi jos toinenkin sisäinen mörkö olisi päässyt kaikki patoumansa ulos. Ruotsinvieras Kvoteringen ei kovin kevyempää ollut, vaikka bändien välillä fokus oli siirtynyt modernista murhaamisesta 80-luvun alun roiskimiseen. Nämä herrasmiehet ovat räiskineet hardcorea jo vuosikausia, ja sitä kautta saadun soittovarmuuden pystyi selkeästi aistimaan. Kvoteringen oli minulle lähes tuntematon yhtye, mutta silti bändi kuulostaa tutulta ja ei-ihan-niin-turvalliselta, tosin kyllähän sieltä tuli pari kovin tutunkuuluista esitystäkin… Olin tunnistavinani G.B.H:n Generalsin, mutta ilmeisesti biisin sanat oli rustattu uuteen uskoon kun ei sitä enää alkuperäiseksi tunnistanut. Bändin käyttämät kikat on nähty jo moneen kertaan, mutta kyllähän tämä toimii pieninä annoksina aina silloin tällöin nautittuna.

Tämän vuoden Töminän päätti Wasted, täysin oikeutetusti. Töminä on aina ollut Joensuun punk-ylpeydelle hedelmällistä maaperää, josta kasvavia juuria sen on hyvä aina välillä vaalia. Nykyään kun I Walk the Line on ollut jo vuosia nousukiidossa, on Wastedin keikkatahti luonnollisesti laantunut. Siksipä jokainen Wasted-keikka on tätä nykyä The Tapaus, jota ei ole syytä missata. Tästä alkoi Rönkön veljesten rupeama Ilosaaressa, seuraavana päivänä kun olisi I Walk the Linen vuoro, mutta nyt oli aika soittaa rehellistä punk rockia. Tuoreimmat biisit olivat vuoden 2004 paikkeilta, mutta mitäs biisejä sieltä sitten tulikaan? No hittejä tietysti!

Kun Wastedin hittiputki oli ohitse, niin oli hyvä suunnistaa kohti festareille epätyypillistä luksusta ja armotonta kermaperseilyä: vain reilun kilometrin päässä asuvan kaverin kämpille, jossa minua odotti ihka oikea PATJA. Sen päällä oli hyvä kerätä voimia varsinaista Ilosaarirockia varten. Annetaan erityismaininta vielä seksikkäälle (!) ja sympaattiselle juontajalle, jonka lempeässä spiikkailussa ei ollut lainkaan noloa kukkoilua. Ja kun tämä vartaloa myötäilevään, vaaleanpunaiseen kankaaseen itsensä verhonnut karvainen mies muistuttaa nestetasapainon tärkeydestä, niin mitäs sitä vastaan pokkuroimaan?

Likaiset liimanhaistelijat liikekannalla – Hässäkkäpäivät Oulussa 2.-3.7.2010

On aina kiva mennä festareille, joilla ei soita Lauri Tähkä, jonka liput eivät maksa satoja euroja eikä olut kuutta euroa, jossa vessassa ja tiskillä käynti ei kestä tuntia, joiden yleisömäärät luetaan sadoissa, ei kymmenissätuhansissa, ja ennen kaikkea, jossa ei tarvitse katsella yhden yhtäkään twelvarihattuista tai muuten vaan hassun hauskaa teemapukeutujaurpoa (no ehkä crustit, heh). Oulun Hässäkkäpäivät tarjosivat kaikkea tuota ja vielä vähän päällekin. Kaksipäiväinen festivaali tanssittiin rauhaisissa merkeissä väkivaltaisen musiikin tahtiin (ainoa omaan silmään sattunut järjestyshäiriö koettiin aggressiivisen hippitytön toimesta) Ykän pubin pihapiiriin kyhätyllä alueella muutaman sadan punkin ystävän voimin.

Itse saavuin Ouluun jo torstaina, mutta seuralaisteni hidastelu tien päällä johti siihen, että perjantaina tuli oli jo perseen alla ”Ykälään” lähtöä odotellessa. Ja niinhän siinä sitten kävi, että matka Heinäpäästä Toppilaan otti odotettua kauemmin ja illan ensimmäisen täkyn, Speedtrapin, seuraaminen jäi lyhyenlaiseksi. Nelikon punkin katkuinen speed metal soi kuitenkin sen verta vastustamattomasti, että pakkohan orkesteri on jossain muualla bongata – ja nopeasti sittenkin. Pikaisen vessa-tiski -kombon jälkeen Burn Again oli saanut sisälavalla jo urkunsa auki ja vaikka kvartettia ei ole neljään vuoteen soittolavoilla nähty, niin sitä ei kyllä huomannut mistään. Semi-melodista crustia vedettiin Portlandin malliin ja vaikka jostain syystä muistelinkin yhtyeen laahaavan hiukan enemmän (olisiko syynä sitten splitti Lähdön ajan kanssa?), niin kävihän tämä näinkin oikein kivasti.

Rotten Sound ei ole ikuna kiinnostanut, eikä kiinnostanut nytkään, sillä vetäydyimme Toppilan luonnonkauniille teollisuusalueelle nauttimaan oman pullon antimia (juomanarikka maksoi huimat 50c!). No Kidsin vanhan-koulun-corea ja Hemminki P.:n huumoripunkkia kuunneltiin sivukorvalla, mutta totuuden nimissä on sanottava, että huomio kiinnittyi enemmälti virvokkeiden nauttimiseen ja ihmisten tuijotteluun; olut oli hyvää sekä halpaa noin festarimittareilla mitattuna ja tytöt olivat kauniita.

Suvantovaiheen jälkeen oli aika käydä kiinni itse asiaan: loossi haltuun lavan vierestä ja Unkind stagelle. Unkind ei ollut tullut leikkimään, vaan heti kättelyssä nelikko laittoi hässäköijät polvilleen. Setin päähuomion oli odotetusti varastanut alkuvuodesta ilmestynyt ”Yhteiskunnan pikkuvikoja” –LP, joka vei kvartettia yhä syvemmälle kokeellisuuden syövereihin. Tyylipuhdasta crustiahan Unkind ei ole aikoihin enää ollut, mutta Oulun keikka osoitti, että crust on nykyään pelkästään pohja mille bändi rakentaa äärimmäisen synkän, mutta silti vivahteikkaan äänivallinsa. Päälle käyvää crustia, rokkaavaa ja rullaavaa d-beattia, neurosiscorea sekä sihinää ja suhinaa – illan kovin esitys.

Ulkolavan (joka oli pystytetty rekka-auton lavalle) viimeinen akti totteli nimeä Nitad. Tämä mm. Ninen jäseniä sisältävä ruotsalaiskvartetti oli hommattu paikkamaan maanmiehiään ja –naisiaan, eli viime hetkillä perunutta Masshysteria. Odotukset eivät Nitadin kohdalla olleet kovinkaan korkealla, sillä melodinen hard core ei ole koskaan ollut kuppini teetä. Yllätys oli kuitenkin positiivinen kun nelikko piiskasi soittimistaan irti räkäisen tarttuvaa perinne(hardcore)punkkia ruotsinkielisellä huudolla höystettynä. Jos sanon yhtyeen liikuskelevan jossain vuosien ’77 ja ’82 välillä, niin en varmasti kovinkaan vikaan mene.

Sisällä olisi ollut tarjolla vielä Seksihulluja, mutta olen aina pitänyt ko. pumppua jotenkin väkinäisenä, joten kokka suunnattiin kohti keskustan tanssiravintoloita ja Torinrannan jatkoja…

…ja aamulla oli pää kipiä. Ei auttanut itku kuitenkaan markkinoilla, sillä kompassi osoitti lähimpään Alkoon. Ykän pubilla hässäköinti olisi tosin aloitettu lauantaina jo kahden kieppeillä, mutta oma olotila vaati pientä korjailua Heinäpään puistoissa ja pusikoissa.

Ensimmäinen etappi oli määrä olla Rakkaus, mutta kuten jo edellisenä iltana huomattiin, matka Toppilaan ottaa aikansa (varsinkin jos jämähtää pussikaljoittelemaan Oulun Kallioon, eli Tuiraan). Tästä johtuen ensihoitona saturday night feveriin nautittiin annos länsinaapurin Dick Tracya, joka oli siinä mielessä oiva ”korvaaja” Rakkaudelle, että bändien ulosannissa on paljon samaa – eikä vähiten naishuutajan muodossa. Kuitenkin siinä missä Rakkauden linja kulkee crustin ja hardcoren välissä, vetelee Dick Tracy usein mutkat suoriksi hyökkäävällä power violencellaan. Vokalisti Angelican kitisevä mekkalointi alkoi kuitenkin jossain vaiheessa stimuloimaan orastavaa päänsärkyäni, joten keikasta nauttiminen oli loppupeleissä hieman vaikeaa. Hyvä bändi, huono olo, joten vika oli minussa, ei teissä.

The Over Attacks ja Etulinja menivät huilaillessa, mutta Selfishin rokkaava ”japcore” alkoi jo maistua puhaltelun ja itselääkinnän ohessa. Pientä sekoilua oli ilmassa, mutta silti nelikosta troikaksi keikan aikana kutistunut pumppu veti settinsä kunnialla ja etenkin hyvällä meinigillä loppuun asti.

Yhteiskunnan ystäviä kuunneltiin sivukorvalla tuttujen kanssa rupatellessa, mutta sitten starttasi kuuden orkesterin tiukka putki, joista ei ollut varaa missata ainuttakaan. Olokin alkoi huomattavasti kohentua kun Delta Force II astui lauteille. Nelikko on osittain huumorileimansa ansainnut Chuck Norrisia (vitun kova jätkä) ylistävillä sanoituksillaan, mutta pitää kuitenkin muistaa, että bändin lyriikat pitävät sisällään myös paljon ihan oikeatakin asiaa. Ja musiikillisestihän DF2 on ”crossover revivalin” ehdoton ykkösnimi. Hässäkkäpäivillä kvartetti veti tuttuun tapaansa aivan uskomattoman kovan show´n, eikä se jäänyt yleisöltä huomaamatta; päät nyökkivät, pieni pitti pyöri ja sanoja ”laulettiin” mukana. Miinusta ainoastaan siitä, että basso ei oikein alussa kuulunut, mutta siitäkin selvitiin paikan vaihdoksella.

Ja jos oli edellinen akti yhdistelmä heviä ja punkkia, niin Death With a Dagger vei homman vielä astetta metallisemmalle tasolle. Vaikka setti jäikin vähän torsoksi (ilmeisesti basson hajoamisen vuoksi?), niin silti helsinkiläiskvintetti ryki ilmoille kenties festivaalien parhaimman performanssin; oli leveää haara-asentoa, oli NWOBHM-riffiä, oli rokkikukkoilua ja oli huutoa. Metallia punkilla vaiko punkkia metallilla, siinäpä vasta kysymys. Varsinkin War ja teemaan sopiva Weekend Warrior nostivat hymyn kareen suupielille.

Nasumin manttelinperijöiksikin herjattu Arson Project kävi seuraavaksi ulkolavan kimppuun ja vietti puolituntisensä ripeän, mutta kevyesti kikkailevan grindin parissa. Nasumhan yhtyeestä tuli ajoittain mieleen, mutta punkimpana ja kaaosmaisempana versiona. Modernin ruotsigrindin ystäville takuu varma tärppi.

Jos lauteille kipuaa samaan aikaan Breznev, Thatcher, JFK ja Ronnie, niin asian on oltava vakava. Mutta nyt ei ollut kyse kuitenkaan maailmanpolitiikasta, vaan sirkkelikitaroin varustetusta d-beatista à  la Kylmä sota. En ollut nähnyt nelikkoa elävänä moneen vuoteen, enkä edes muistanut kuinka kova yhtye varsinkin livenä on (psst, myykää joku mulle se uus 12″!). Meno oli synkeää, mutta ah, niin ihanan tarttuvaa.

Viimeistään Magrudergrindin peruttua (tämä harmitti aluksi, mutta eipä tuota enää paikan päällä tullut surettua) Oulun-reissunsa, nousi ulkomaisten festarivieraiden mielenkiintoisimmaksi nimeksi Mob 47. Svedutroikka kävi räimimässä d-beat/crust –pohjaisen punkkinsa melkoisella pieteetillä ja vaikka vuosia on mittarissa kohta jo kolmekymmentä (perustettu yllättävästi vuonna ’82), niin hardcoren palo ei ole ukoilta mihinkään kadonnut. Erittäin kova setti klassikkoyhtyeeltä.

Juhlaväen jo lipuessa kohti keskustan rientoja/höyhensaaria oli Hässäkkäpäivien viho viimeinen akti aloittava urakkansa. Pahaa verta oli yksi tapahtuman iloisimmista yllätyksistä, sillä olen pitänyt kouvolalais-jyväskyläläisryhmää varsin kehityskelpoisena, mutta vielä hieman raakilemaisena. Oulun keikka kuitenkin osoitti, että hetki sitten julkaistu täyspitkä on tehnyt pojista miehiä ja nelikko veivasikin crustin makuista kouvostocoreaan (tai jotain sinne päin) erittäin vimmaisella otteella. Hieno lopetus hienoille iltamille, keep up the good work.

Hässäkkäpäivien plussat tulivat jo varmasti esille, eikä miinuspuolelta voi oikeastaan sanoa, kuin että liian monta hyvää bändiä ja liian pitkä matka kotiin – varsinkin hieman huonovointisena. Ensi vuonna sitten vesilinjalla liikenteeseen… NOT.

P.s. Sinapin hieroja-strippari naiselle terccui.

P.p.s. Grilli Swing saisi perustaa haarakonttorin Lahteen. Ne lohipurilaiset, ahh.

Metal on Punk! Vastavirralla

Kaksi levyltä hyväksi havaittua yhtyettä ja Anvilin ”Metal On Metal” levyn kansitaidetta mukaileva juliste riittivät sinetöimään allekirjoittaneen perjantai-illan suunnitelmat. Ja eipä muuten sitten ollut lainkaan hullumpi perjantai-ilta.

Saavuin paikalle sen verta myöhässä, että illan avanneen Arrestumin onnistuin missaamaan. Vaikea sanoa mistä jäin paitsi kun en Arrestumia entuudestaan tunne.

Viisikkoa viime hetkellä paikkaamaan saapuneen Night Offerin onnistuin sentään näkemään, kiitos suht myöhäisten soittoaikojen. Hemmetin energistä menoa tarjoili tämä itselleni uusi tuttavuus. Erityisesti toisen kitaristin wah-wah maustetut soolot olivat kyllä herkkua; juuri sellaista sopivan kaoottista rock’n roll sooloilua mikä on meikäläiselle tipahtanut siitä lähtien kun ekan kerran kuulin Hellacoptersin Supershittyä. Yhtäläisyydet alkuaikojen Hellacoptersiin kyllä rajoittuivat wahin käyttöön ja energiaan, kai. Minä en tätä osaa sen tarkemmin lokeroida ja eipä siitä lokeroinnista taitaisi mitään hyötyä ollakaan. Kannattaa jokaisen tsekata itse; toimivaa menoa ja voin sanoa, että minä ainakin tykkäsin.

Speedtrapin ekan demon kerkesin muistinvirkistykseksi pyöräyttämään pari kertaa ennen paikalle saapumista, joten vauhtiansojen myötä siirryttiinkin sitten siihen jo entuudestaan hyväksi todettuun osastoon. Tosin odotuksetkin olivat kyllä sitten sen mukaiset. Hetken aikaa lavasoundien kanssa tapeltuaan yhtye pääsi kuitenkin sellaiseen vauhtiin, että jopa ennakkoon ladatut odotukseni jäivät pahasti alakanttiin. Aivan julmetun tiukka ja energinen keikka. Voi olla, että jos joskus hamassa tulevaisuudessa mahdollinen jälkikasvu esittää kysymyksen ”Isä, mitä oli Speed Metal?”, niin kaivan kaapista Exciterin tai Savage Gracen rinnalle Speedtrapin lätyn ja totean, että kuuntelehan tuosta! Encoreen säästetyt Cry of The Raven ja Redemption of Might osoittivat jo nyt jonkinnäköisiä klassikon elkeitä yleisön reaktioista päätellen. Todella kova keikka.

Ja mikä parasta; ei se hauskuus siihen loppunut! Tunnelmallisen intron ja Lost in The Dark -biisin voimin settinsä startannut Death With A Dagger kruunasi kaltaiseni NWOBHM-diggarin illan. Tuplakitarat olivat välillä melkoista Iron Maidenia, mikä on aina ja pelkästään loistava homma. Tosin kyllähän nuo Maiden-stemmat ovat vain pieni osa koko pakettia. Motörhead, Tank ja vaikkapa Plasmatics nousivat itselleni mieleen mahdollisista vaikutteista. Death With A Dagger on kuitenkin malliesimerkki siitä kuinka poimia vaikutteita sieltä täältä kasaten niistä toimiva ja oman kuuloinen kokonaisuus. Loistava War-biisi olisi voinut olla Tankkia, kuulostamatta silti missään määrin hiilipaperikopiolta. Juuri näin sitä kasataan tutuista palikoista uusi ja helvetin toimiva paketti. Tuo yllä mainittu War-biisi oli muuten keikan kohokohtia. Ja rumpalin panssarivaunuihin liittyvän välispiikin perusteella Tank-mielleyhtymäni eivät vissiin olleet täysin tuulesta temmattu. Deaf Foreveriin päättynyt setti oli vain yksinkertaisesti hiton loistava.  Ja tuo Deaf Forever on muuten satavarma hitti; ko. biisi taisi tätäkin kirjoittaessa pyörähtää ainakin about viisi kertaa. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Lisää tällaisia perjantai-iltoja.

Death With A Dagger

Metalpunkin nimeen vannova helsinkiläinen Death With A Dagger julkaisi heinäkuun lopulla ensimmäisen kokopitkänsä ”Dark Alleys”, jolla lyövät esimerkillisesti kättä uuden aallon brittiläinen heavy metal ja maailmanlopun crust. Mystisten taitalijanimien Steel ja Rabies taakse kätkeytyvät muusikot kertovat enemmän bändistä, eli ei muuta kuin nahkafarkkuniittiliivit niskaan ja baanalle.

Ensimmäinen kokopitkä on nyt plakkarissa, aikaisemmin olette julkaisseet muutamia splittejä. Miten kokopitkän tekoprosessi erosi lyhyempien äänitteiden tekemisestä?

Steel: Yllättävän vähän siinä oli eroa. Suuri osa biiseistä oli valmiina jo ennen kuin koko ajatus pitkäsoiton nauhoittamisesta konkretisoitui, joten mitään paineita ei materiaalin kasaan saamisen suhteen ei ollut. Studiossakin oli tietysti kiire kuten aina aiemmillakin kerroilla, koska se ei todellakaan ole ilmaista lystiä. Laulut nauhoitettiin myöhemmin yhdellä treenikämpällä. Yksi isompi ero oli tietysti se, että olimme ensimmäistä kertaa kahden kitaristin voimin studiossa, mutta sekään ei tuottanut mitään isompia ongelmia.

Vastaako lopputulos ennakko-odotuksia, esim. soundien osalta?

Rabies: Kyllä se aika pitkälti on just sitä soundia, mitä alunperin lähdettiin hakemaankin. Ehkä CD:llä on liiankin ”kliini” se kokonaissoundi, mutta tossa muutama päivä sitten tuli vinyylin testipressi ja se rouheus on tullut siihen luonnollisesti prässissä. Eli kyllä ollaan tyytyväsisiä kokonaisuudessa ja vinyylin soundi on parempi, niin kuin aina!

Haluatteko mainostaa hienoa kansitaidetta, kuka on tehnyt ja millaista syboliikkaa se sisältää..?

Steel: Halutaan! Ollaan nimittäin tosi tyytyväisiä kansiin. Maalauksen väänsi Apocalyptic Artin Chany, joka on varmaan joillekin tuttu mainiosta Inepsy-bändistään. Kova maailmanlopun meininkihän siinä kuvassa on. Ja sitä symboliikkaa, jos siinä nyt mitään sen syvällisempää on, voi jokainen ihan itse tihrustella sieltä kuvasta. Suosittelen hommaamaan tämän vinyylinä, niinkuin kaikki levyt, kansi näyttää komeammalta ja gatefoldia on mukava hiplata!

Julkaisitte levyn vinyylin lisäksi myös CD:nä, miksi?

Rabies: Kyllähän se on nykyään melkein pakko laittaa täyspitkä ceedeenäkin ulos jo ihan senkin takia, että vinyylin tekeminen on niin kallista ja ei nykyään enään kaikilla ole vinyylisoitinta. Mikä on huono juttu. Meille itselle tietenkin vinyyli on tärkeämpi soundin ja kansitaiteen takia.

Jos bändin inspiraatioina on toiminu Discharge-punk ja NWOBHM, niin mistä ihmeestä olette keksineet käyttää Dark Alleysilla myös kraut rock -mausteita?

Steel: Viittaat varmaan Spacetrain-biisiin? Ei me itse ole ajateltu sitä kraut rockina. En itseasiassa tiedä koko genrestä paljoakaan. Me ollaan fiilistelty sitä biisiä Hawkwind-henkisenä psykedeelisenä jamitteluna. Se tehtiin oikeastaan studiossa ja vedettiin ekalla tai tokalla otolla purkkiin. Psykedeeliset jutut kolahtaa tässä bändissä useammalle jampalle, ei niiden mukanaololle ole sen kummempaa selitystä.

Miten alunperin tulitte ”keksineeksi” melko persoonallisen soundinne? Termi ”metalpunk” on tullut bändinne kohdalla vastaan, mitä se pitää sisällään ja miten se eroaa esimerkiksi ”punkmetallista”?

Rabies: Toi vähän niin kuin ”oma soundi” tuli vähän niin kuin vahingossa ja luonnollisesti. Silloin, kun aloitettiin Däggeri, nii soitettiin enemmän crustimpaa tavavaraa, joka oli ehkä vähän kallellaan japcoreen ja Motörheadiin. Mutta sitten alkoi tulla enemmän melodisia kitarajuttuja ja harmonioita mukaan. Kaikilla meillä on jonkinmoista heavy-taustaa, vaikka punk on kuitenkin lähempänä sydäntä. Aika paljon on kunneltu ja ammennettu NWOBHM-bändeiltä ja yritetty tuoda siihen omaa ”punkimpaa” tyyliä mukaan. Metalpunk termiä on käytetty muunmuassa tämmösten bändien yhteydessä, kuin BLÜDWÜLF, G.A.T.E.S., BROKEN BONES, ENGLISH DOGS eli bändejä joissa tyypit on enemmän punkkeja, mutta musiikki kallellaan vahvasti metalliin ja vanhaan heavyyn.

Jossain medioissa (ainakin meillä!) teitä on tituleerattu ”suomipunkin all-stars” -bändiksi. Miten otatte moisen tittelin vastaan?

Steel: Aika nihkeästi. Eikä sitä teidän lisäksenne ole muut onneksi käyttäneetkään. Lopettakaas tekin?

Bändin tekstit ovat 50/50-suhteessa kannanottoa ja kalian juontia, niin onko näin myös tosielämässä; bisseä ja politikointia sopivassa suhteessa?

Steel: Niinhän se taitaa jotakuinkin mennä. Kirjoitan asioista mitä päässä sattuu iltaisin pyörimään ja usein se asia on tainnut sitten olla olut. Mä en halua tosiaankaan saarnata, mutta ei pelkkää huuhaatakaan jaksa kirjoittaa. Levyn loppupuolen biisit ovat sanoituksiltaan aika synkkiä, koska sairastuin vähän ennen studioon menoa. Oli pakko saada sanat aikaan, eikä päässä pyörinyt kovinkaan positiivia ajatuksia.

Toimitte vahvasti diy-pohjalta, voisitteko kuvitella toimivanne jonkun ”oikean” levy-yhtiön alaisuudessa?

Rabies: Eipä olla tämmöstä koskaan oikeen ajateltu, kun tosiaan ollaan aina tehty oikeestaan kaikki itse tai kavereiden kautta. Mutta, jos joku HYVÄ isompi lafka osoittaisi kiinnostusta, niin miksipäs ei.

Kotimaassa olette keikkailleet melko ahkerasti, onko hinkua tai kyselyjä tullut jo ulkomaille?

Steel: Hinkua ulkomaille on ehdottomasti. Katsotaan jos ensi keväänä päästäisiin esittämään metalpunkin ilosanomaa muillekin kuin suomalaisille!

Niittirotsi vai farkkuliivi? Miksi?

Rabies: Kummatkin helvetin hyviä ja löytyy. Kaikkein parhaan saa, ku vetää niitit farkkuliiviin. Aika unite and win vastaus. Hahhah.

”Dark Alleys” -kokopitkä kaupoissa, Death With A Daggerin keikoilla seuraavasti:
18.9. Lepakkomies, Helsinki
25.9. Vastavirta, Tampere
26.9. House of Rock, Kouvola
23.10. Darkside, Helsinki
21.11. Kantis, Helsinki
12.12 Turku, TVO

www.myspace.com/deathwithadagger

Death With A Dagger – Dark Alleys

Jos pelkän kansikuvan perusteella pitäisi tehdä lyhyt analyysi Death With A Daggerin musiikista se kuuluisi jotakuinkin seuraavasti: taudin lailla tarttuvan (new wave of british) heavy metallin saastuttamaa maailmanlopun crustia. Jos taas pelkän musiikin perusteella, niin analyysi olisi sama sanasta sanaan. Ulkoinen ja sisäinen rumuus lyövät siis esimerkillisesti kättä yhteen helsinkiläisviisikon debyyttialbumilla, joka tarjoilee puolituntisen metalpunkkia suoraan suoneen.

Suomipunkin tähdistöryhmäksikin (Unkind, Heartburns, Phoenix Foundation…) tituleerattu Death With A Dagger herätti allekirjoittaneen huomion taannoisella Workshy-splitillä, joka esitteli potentiaalisen, mutta vielä kovin raakilemaisen Motörhead-core -yhtyeen. Nyt hommat kuitenkin kuulostavat olevan sen verta nousussa, että laskutelineet on heivattu hiuksista vittuun; ”Dark Alleys” rymistellään alusta loppuun pelkillä vanteilla.

Viisikko nimeää omiksi inspiraation lähteikseen mm. Dischargen ja Saxonin, eikä kyseisten yhtyeiden vaikutusta ole kovinkaan vaikea ”Dark Alleysilta” kuulla. Yhdeksän raitaa primitiivisen vihaista punkin räimettä sekä rullaavasti tiluttelevaa kasariheviä luulisi maistuvan niin paskalta haisevalle crustille kuin farkkuliiviselle hevarillekin. Ja jottei meno ja meininki kävisi yksitoikkoiseksi, niin mukaan on ripoteltu myös hieman psykedeelisempää osastoa: esimerkiksi albumin lopettava Spacetrain ajetaan maaliin tyylipuhtaana kraut rockina. Omaksi suosikikseni nousee kuitenkin hitaasti, mutta raskaasti etenevä War, joka yhdistää suvereenisti keskitempoisen hardcoren, mahtipontiset köörit sekä vanhan liiton heviriffittelyn.

”Dark Alleys” ei ole täydellinen debytointi, mutta yhtä kaikki, saatanan kova sellainen. Hieman ehkä palettia leveämmäksi niin itse musiikin, kuin loppua kohden monotoniseksi käyvän huudonkin osalta, niin eiköhän Death With A Daggerista saada seuraava tähti jo niin kovin valoisana loistavalle suomicore-taivaalle.

Death With A Dagger / Workshy – Split

Ei voisi tällä seitsentuumaisella itseään esittelevät orkesterit kovin paljoa kauempaa toisistaan olla, siis noin maantieteellisesti.

”White label” -splitin avaa Work Shy, joka tulee Uudesta-Seelannista tyylinään likainen ja ytimeltään kova crust punk. Ensimmäinen asia, joka kiinnittää huomioni on järkyttävän nuhaiset soundit; aivan kuin trio olisi nauhoittanut kappale-viisikkonsa isoäidin vanhalla kasettimankalla. Ei vuonna 2007 enää tämän kuuloista materiaalia pitäisi päästää ulos, ainakaan virallisia teitä pitkin. Hi-fistelijää minusta ei saa tekemälläkään, mutta Work Shyn materiaali on liki kuuntelukelvotonta.
Sen mitä Work Shysta irti saa, kuulostaa paikoin erittäinkin hyvältä crustin väännöltä ilkeillä vokaaleilla ryyditettynä. An Unpleasant Situationin hidastelu-introsta täyteen laukkaan ampaiseva tykitys ja Cut the Cordin murskaava junttaus onnistuvat tehtävissään parhaiten.

Death With a Daggerin päämaja on taasen Suomi ja Helsinki. Kvartetti rynnii kaksi d-beating hardcore-raitaansa läpi vimmalla ja pirullisen tarttuvalla rock-asenteella. Kuullaanpa Life-kappaleen alussa irvokas ”rock ’n roll” -huudahduskin.
Samperin Kimmo Laine herjasi taannoisessa Death With a Dagger -demoarviossaan kvartettia Suomi-punkin superkokoonpanoksi, mutta orkesterin materiaalista sitä ei kuule, sillä huipulle on vielä matkaa. Soitto kulkee kaikin puolin mehevästi ja tarpeeksi rosoisesti, mutta ne koukut puuttuvat vielä lähes täysin. Myös vokalistille pitää antaa noottia, sillä lauluun kaipaisi sellaista tervettä mielipuolisuutta ja aitoa vihan tunnetta. Ei vielä tällä kertaa tikari ihan sydämeen asti uponnut, mutta ilkeän pintahaavan se kuitenkin sai aikaan.

Kyllähän Suomi-poika voiton lopulta vie, mutta pistää miettimään, että mitä tapahtuisi jos näiden yhtyeiden vahvuudet lyötäisiin tiskiin saman aikaisesti.

Death With A Dagger – Demo 2006

Death With A Dagger on suhteellisen tuore bändi, jota voisi luonnehtia myös jonkin sortin suomipunkin superkokoonpanoksi, soittaahan bändissä miehiä, jotka vaikuttavat myös orkestereissa nimeltään Drowning Nation, Phoenix Foundation ja The Heartburns.

Meininki on melodista hardcore punkkia, kevyemmällä otteella soitetuksi crustiksikin tätä joku saattaisi kutsua. Keveys ei tässä yhteydessä suinkaan tarkoita lussuilua, vaan pikemminkin sitä, että pääpaino on punkissa ja rokkaamisessa, ei metallissa. Mielestäni tämä onkin yksi niitä seikkoja, jotka erottavat bändin niistä monista kuuden pennin Tragedyistä joista saamme nykypäivänä kärsiä.

Samankaltaisuutta Portlandin alueen orkestereihin toki löytyy, mutta niin myös Motörhead-riffejä ja Ruotsi-meininkiä. Varsin vahvasti perusasioiden äärellä ollaan, mutta tietynlaisessa yksinkertaisuudessaan demon neljä biisiä toimivat melko hyvin eikä puutumisreaktioita pääse sattumaan kesken matkan. Saundeista ei voi sanoa juuri mitään, eli ihan hyvät ovat ja bändin materiaaliin sopivat.

Ei mitään maata mullistavaa, mutta positiivinen demo-julkaisu silti.