Avainsana-arkisto: Death By Snoo Snoo

Puntalarock 2013

Puntala on ollut itselleni jo vuosia sellainen juhla, jonne pääsemisen pyrkii varmistamaan mahdollisimman aikaisin esimerkiksi varmistamalla, etteivät sukulaiset suunnittele häitä tai hautajaisia heinäkuun viimeiselle viikonlopulle. Taas allekirjoittaneella kävi hyvä munkki, kun kukaan ei kuollut ja naimisiinkin mentiin muina viikonloppuina. Eli taas Lempäälään, vaikka Tampereelle muuttamiseni on aiheuttanut ainakin sen ettei kovinkaan monen Puntalassa soittaneen bändin keikkaa pitänyt mitenkään erityisen uniikkina kokemuksena, vaikka toki miellyttävänä juttuna silti.

Perjantai

Paikalle saavuin jo hyvissä ajoin ennen porttien aukeamista. Porukkaa toki riitti kuin pipoa, koska järjestävän tahon peliliike rajoittaa lippujen määrää oli mobilisoinut porukkaa enemmän liikkeelle, ja tokihan moni vieras halusi telttapaikkansa mahdollisimman hyvästä paikasta. Kun portit sitten viimein aukaistiin, keskittyi allekirjoittanut lähinnä tsekkailemaan paikkoja ihan kuin Puntalassa kävisi vasta ensimmäistä kertaa. Viharikos ja Melusaaste (jonka keikka taisi jäädä yhtyeen uran viimeiseksi) jäivät äkkinäisiksi vilkaisuiksi, mutta Death By Snoo Snoota pystyi kunnolla jopa katsomaankin. Death By Snoo Snoohon kun on päässyt kunnolla sisälle, on bändi sellainen jonka keikat katseleekin sitten mielellään kun ne kohdalle osuvat. Nimi ei häiritse enää ollenkaan. Samaan ”paska nimi, en varmasti katso” -kastiin oululaisten kanssa lokeroin aluksi myös EU-Vostoliiton, mutta kävin sitten kuitenkin bändin väijymässä. Bändillä vaikutti olevan vanhan suomihardcoren perusteet hyvin hallussa ja varsinkin kitaristilla ja vokalistilla tuntui olevan homma hyvin hallussa. Kas kummaa, siinä oli tämän vuoden Puntalan ensimmäinen itselleni uusi bändi, jonka tekemisiä pitää seurata vastaisuudessa tarkemmin.

Puntalan ensimmäisen ulkomaankiinnityksen, eli kolumbialaisen Infeston jätin tsekkaamatta, kun se ei pahemmin vakuuttanut ennakkoklubilla. Bändi ei vaan lähtenyt ja tehnyt lähellekään samaa vaikutusta kuin pari vuotta sitten esiintynyt Polikarpa Y Sus Viciosas, jossa oli sama vokalisti kuin Infestossakin. Perjantain latinobändeistä espanjalainen Peligro! sen sijaan vaikutti roisimmalta ja tuoreemmalta, ja nimensä mukaisesti myös vaaralliselta, kun bändin vokalisti hoiti oman suorituksensa lavan ulkopuolelta (jonka allekirjoittanut tajusi vasta keikan jälkeen). Yhtyehän ei ole kovinkaan vanha, onhan se vasta vuonna 2010 perustettu. Näiden latinoihmeiden välissä nähdyt suomibändit Aortaorta ja Kuudes Silmä olivat toki nekin katsottavien bändien listalla, samaten myöhemmin hurmannut Bad Jesus Experience. Näiden bändien näkeminen ei tosin ole kovinkaan vaivallosta Tampereella asuvalle, joten keskityin itselleni tuntemattomampien bändien keikkoihin, jollainen oli myös helsinkiläisen Darfürin keikka. Kyllähän se vakuuttavalta kuulosti ja bändin tulevaa seiskaa odotellaan. Eivät menneet tuttujen kehut hukkaan.

Deviated Instinct oli vanhana crustilegendana oli toki tsekattavien bändien listassa, vaikka bändi on omissa kuuntelutottumuksissani jäänytkin monen muun crustin peruspilarin varjoon niinkin hyvin ettei kotonani löydy yhtäkään äänitettä jolla Deviated Instinct pauhaisi. Eipä yhtyeen livekunnossa ole valittamista, kun se oli hyvinkin korkealla tasolla. Ja oli hyvin, hyvin metallista. Jopa metallisempaa kuin seuraavan päivän Foreseen, muttei muilta osin kuitenkaan yhtä tyhjentävää kuin esimerkiksi parin vuoden takainen Antisect. Suicidas sen sijaan yllätti positiivisesti. Tai ei oikeastaan edes yllättänyt, koska edellisenä iltana nähty warmup-keikka lupaili jo hyvää. Deviated Instinctin metallisen jyrän vastapainoksi kuultu melodinen punk rock tuli tarpeeseen. Suicidas ei ehkä soittanut perjantain pääesiintyjää muuten suohon, mutta oli silti suurempi positiivinen yllätys. Suomibändejä ei ole Puntalassa nähty pääesiintyjäsloteilla pitkiin aikoihin ja kyllähän Nollanollanolla sinne sopikin, mutta sitä kuitenkin odotti jotain päräyttävämpää ulkomaanvahvistusta. Sitä paitsi Nollanollanolla on soitellut keikkoja jo pitkin kevättä. Harvakseltaan, mutta kuitenkin sen verran paljon ettei tämä kiinnitys ollut mikään jymypaukku. Ei sillä että bändissä olisi jotain vikaa, sillä onhan Nollanollanolla kuitenkin yllättävänkin hyvässä tikissä ja bändissä vaikuttaa ihan järkevä vokalisti. Biisithän ovat toki legendaarisia ja Laman Epen vierailu lavalla piristi ja toi väriä esitykseen, vaikka tuo featurointi jäikin lyhyeksi. Keikka periaatteessa miellytti.

Yleisesti ottaen fiilis koko päivän aikana oli mainio, mutta bändien osalta perjantai jäi hieman vaisuksi. Vika ei tosin ollut niinkään bändeissä, vaan siinä että näitä bändejä näkee hyvin usein keikalla muuallakin, jolloin niihin ei tule tällaisessa vanhoja ja uusia tuttuja vilisevässä ympäristössä kiinnitettyä niin paljoa huomiota. Toista se oli allekirjoittaneenkin kohdalla vielä muutama vuosi sitten, kun Hämeenlinnassa ja Porissa olivat järkevät punkkikeikat harvinaisia. Nyt oli kuitenkin optio päästä nössösti omaan sänkyyn nukkumaan, ja käytinkin tuon oljenkorren perjantain päätteeksi.

Lauantai

Lauantaina oli päivä uusi ja lämpötila samoissa lukemissa kuin perjantainakin. Saavuin paikalle Kaupungin Valojen keikan puolivälin paikkeilla, enkä ehtinyt saada siitä lopusta sitten paljoakaan irti. No, näkeehän nämä, joten nuorten jätkien Eyewitness katsomaan. Olen nähnyt bändiltä kyllä parempiakin keikkoja, mutta odottelen kyllä jatkoa viime kesänä julkaistulle ”Päättäjät on kännissä” -seiskalle, jonka nimikkobiisi toimi hittinä täällä Puntalassakin. Muuten en jaksanut taukoa edeltäneisiin lauantain bändeihin sen pahemmin keskittyä, mitä nyt Kipinä olisi pitänyt katsoa ja G.A.U. jäi mieleen siitä että se oli aika käppänen ilmestys ennakkoklubilla eikä se ollut oikeastaan yhtään sen parempi Puntalassakaan. Yhtyeen murjova yleissoundi kyllä miellyttää korvaa, mutta yletön efektien käyttö laulussa tökki ja pahasti, eikä biiseissäkään ollut oikeastaan juuri mitään innostavaa. Lisäksi bändin suosimat Kiss/black metal/juggalo-maskit toivat ikävästi hassutteluvibaa punttiin, mikä ei ihan noin primitiiviseen d-beatiin millään istu. Mutta mitä hassutteluun tulee, niin Valse Triste on joka kerta ollut vähintään hämmentävä (usealla eri tavalla), mutta enpä muista nähneeni bändiltä kovinkaan montaa keikkaa jota en jälkeenpäin muistaisi. Tämän muisti taatusti, kun kolmekymppisiään juhlistanut Valse Triste pisti puvut päälle ja veti hommat kunnolla överiksi. Myös rytmiryhmä Mäki-Turja/Liimakka bongattiin lavalta, mutta itseltäni jäi suurin osa keikasta näkemättä sellaisten juttujen takia, joita voidaan lukea jälkeenpäin kohulehdistä.

Valse Tristen jälkeen olikin sitten tauko, jonka jälkeen hurja Foreseen mylläsi pikkulavalla. Metallisempaa hardcorea ei ole Puntalassa pahemmin nähty, joten tässä kohtaa nostan hattua järjestäjille ohjelman monipuolistamisesta. En panisi lainkaan pahakseni jos Puntalassa nähtäisiin tämänkin tyylilajin bändejä myös tulevaisuudessa, sillä kyllä alan diggareita Puntalan kävijäjoukoista löytyy. Foreseenin jälkeen piti käväistä autolla, jonka takia FUK jäi katsomatta. Olin mielessäni lokeroinut FUK:n jälleen yhdeksi Puntalan kiintiöbrittipunkkibändiksi, mutta olisin ehkä jäänyt katsomaan keikan jos olisin tiennyt kokoonpanossa vaikuttavan entistiä Chaos UK -jäseniä. 

Civil Olydnadin sen sijaan kävin tsekkaamassa, vaikka en odottanut yrmyä peruscrustia enempää kun olin bändin seiskatuumaisen mitäänsanomattomat kansitaiteetkin nähnyt. Tokihan yhtyeen soundi sitten pohjasikin hardcoreen/crustiin, mutta siinä oli hämmentävän paljon myös trallpunk-vaikutetta. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta ainakin keikkaoloissa tuo sekoitus toimi. Tämä oli niinkin innostava keikka että allekirjoittanut kävi distroteltassa ostamassa mainitun seiskatuumaisen ja Asta Kaskin tuoreen ”Handet på hjärtän” -albumin siinä samalla. Harmi, että keikalta tuli kiire poistua sen hieman venyessä paljon kovempaa soittaneen Diskelmän päälle, jota menin sitten mäkeä alas väijymään. Hyväksi sekin tuli toki havaittua. Ahneus jäi tuossa raossa ikävästi väliinputoajan asemaan, kun straight edgen nimeen vannova Coke Bust oli sitten suurimpia yllättäjiä Puntalassa, jolta odottikin jotain kun sitä olivat tutut ja kylänmiehet kehuneet. Yhtye soitti yhden koko Puntalan intensiivisimmistä ja väkivaltaisimmista keikoista, ja sinetöi vaivaantumiseni sunnuntain päätösklubille, vaikken tiedä miten bändiä jaksaisi kotioloissa kuunnella. Keikoilla yhtye oli kuitenkin kalana vedessä, mutta toisaalta tämänkin keikan ajan mietin toistuvasti toimisiko Coke Bust paremmin pienellä klubilla. Seuraavana iltana totesin, että toimihan se.

Coke Bustin raivoisan voimaväkivallan jälkeen Lapinpolthajien punkimpi meno tuli sopivasti tasapainottamaan. Sitäkään ei tosin jatkunut mahdottoman kauaa, kun parikymppinen Agrotóxico jatkoi brasilialaisen hardcoren perinteitä valtaamalla päälavan, ja taisi setin loppuun tulla Olho Secoakin. Itseltäni tämä legenda on jäänyt tyystin tsekkaamatta ja pidin kyllä kovasti kuulemastani jopa levynoston verran, vaikkakin loppua kohden keikka alkoi puuduttamaan. ”Japanin Popedan” eli Clownin keikkaa seurasi myös ihan mielellään, ja kyllähän keikka oli varsin oli hyvä ja viihdyttävä, mutten omalla kohdallani laske tätä vetoa yhdeksi Puntalan kohokohdista. Jokin siinä vain töksähti, eikä se edes ollut yhtyeen teatraalinen imago. Kieltolakia en jaksanut sen pahemmin tässä kohtaa katsoa vaikka pimeys oli tehnyt tuttujen ihmisten bongailusta vähintäänkin haasteellista. Tosin liki kaikki lauantai-illan loppuvaiheen bändit tuntuivat yllättävän merkityksettömiltä, kun illan kruunasi se bändi jota olin tullut katsomaankin.

The Mobia kohtaan oli luonnollisesti järjettömät odotukset, varsinkin joidenkin Youtubessa katsottujen livepätkien perusteella, mutta ei The Mob sitten vastannut niihin odotuksiin… se ylitti ne. Ei mitään parempaa olisi The Mobilta voinut toivoakaan, kun soundit olivat kohdillaan, bändin keikkakunto oli kohdillaan ja varsinkin tunnelma oli kohdillaan. Ehkä ainoa rutinan aihe liittyy siihen, ettei The Mobilla ole kovinkaan kattavaa diskografiaa josta olisi vaivatta rakentanut edes alle tunnin kestävän setin. Biisit loppuivatkin kesken, jolloin pari ohjelmanumeroa soitettiin härskisti kahteen kertaan (setin päätteeksi Another Day, Another Death ja encorena Witch Hunt), mutta en tässä tilanteessa kyllä valittanut. Kokonaisuudessaan tämä keikka oli varmasti parhaimpia mitä olen Puntalassa koskaan todistanut. Ensi vuonna voitaisiin katsella sitten Zoundsia tai Rudimentary Peniä?

Yleisesti ottaen Puntalassa tuntui olevan edellisvuotta rauhallisempaa. Ihmiset tuntuivat muutenkin elävän nyt enemmän ihmisiksi, kun Mikon ei juuri tarvinnut simota lavalla väärin pysäköidyistä automobiileista tai niihin jätetyistä koirista. Ambulansseja tuntui ajavan alueella vähemmän kuin viime vuonna, tappeluja ei osunut omien silmien eteen eikä tölkkejä lentänyt lavalle samalla tahdilla kuin viime vuonna. Muistan nähneeni vain yhden tölkin lentäneen päälavalle Visions of Warin aikana. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö niitä olisi lentänyt myöhemminkin ja etteikö väkivallan uhkaakin olisi esiintynyt, mutta yleisfiilis oli leppoisampi. Vilpittömät kiitokset menevät taas järjestäjille, jotka käyvät läpi kauhean ruljanssin vain sen takia että me muut matoset voimme valittaa ties mistä. Ohjelmasta en valita, vaan nostan jopa hattua viime vuotta monipuolisemmasta artistikattauksesta, vaikka toki joidenkin mielestä crustia on aina liikaa. Säänkin jumalat olivat suosiollisia ja jättivät vesisateet ja ukkoset vähemmälle, mitä nyt varsinkin lauantaina alkoi lämpötila olla jo liki tuskaisilla tasoilla. Tällehän järjestäjäporras ei toki voi mitään, mutta nestetankkauksesta olisi voitu muistutella hieman useammin, kun Puntalassa eivät aikuiset ihmiset pidä itsestään huolta, vaikka se ehkä hieman tätimäiseksi menisikin. No, joka tapauksessa joka vuosi Puntala tuntuu omalla kohdalla edellistä vuotta paremmilta kemuilta. Niin myös nytkin. Mahdollisesti paras Puntala tähän asti.

Death By Snoo Snoo – Tästä saat

Death By Snoo Snoo on jäänyt itselleni lähes täysin tuntemattomaksi tapaukseksi, vaikka olen varma siitä että olen nähnyt ainakin ohimennen joskus soittamassakin joillakin soittojuhlilla. No, nyt oululaislähtöinen Death By Snoo Snoo saa vakuuttaa levyllä, vaikka yhtyeen nimi onkin vähän pöhkä. Eikä oikein istu edes linjassa bändin suomenkielisten lyriikoiden kanssa.

Kuulemma tämä bändi soittaa ”lapsille suunnattua villa sukka punkkia”. Perheen pienimpiä kutkuttavat bändin kansitaiteet, mutta Death By Snoo Snoolla on musiikissaan aika ätäkkä hardcorelataus. ”Tästä saat!” sisältää harvinaisen paljon pippurista tyttöenergiaa, vaikka bändissä on soittamassa poikiakin. Vokalisti Hannen ääni tiettävästi jakaa mielipiteitä, ja itse kuulun siihen lokeroon joka oli aluksi ärsyyntynyt, mutta sittemmin opin jos en nyt suoranaisesti palvomaan niin ainakin sietämään Hannen ääntä. Biisejä puolestaan on melko paljon, mutta paletista on saatu monipuolinen eikä alle puolituntinen kiekko kyllästytä. Mainitsenpa omiksi suosikeiksini Karvajalka– ja Sotaveteraanit -nimiset kappaleet.

Jos on aivan pakko mainita joku bändi jonka ystävät saattaisivat löytää Death By Snoo Snoosta uuden kirjoittajan pinkin ystäväkirjansa sivuille, niin se bändi olisi Sur-rur. Suorat vertailut kannattaa kuitenkin unohtaa ja antaa Death By Snoo Snoon tulla vastaan omana itsenään.

Menestyksekkäät DIY-karkelot – Projektifest Turussa

Historiallisen Turun ytimessä järjestettiin kolmipäiväiset epäkaupalliset ulkoilmafestarit tee-se-itse -hengessä. Paikalla nähtiin kotimaisia punk kärkinimiä Wastedista Kylmään sotaan ja Seksihulluihin, kuin myös legendaarisia ulkomaaneläviä.

Perjantai 8.6.

Harvakseltaan sitä tulee käytyä Suomen Turussa, paikaksi jota Suomen perssilmäksikin kutsutaan. Eräänä kesäiltana kävelin pitkin Aurajoen rantaa ja katselin, miten jokiranta oli täynnä lämmintä alkukesän perjantaita juhlistavia ihmisiä. Poliisiauton sireeni ulvoi taustalla ja ohitseni kaahaa parikin urheiluautoa. Tuntui ulkopuoliselta. Jatkoin kävelyä ja ihmisiä on terassit täynnä. En kuitenkaan välitä paskaakaan näistä ihmisistä, vaan lampsin tuomiokirkon tapulin varjossa olevan Brinkkalan sisäpihalle. Paikkaan, joka on lähes kaiken sykkeen ytimessä mutta kuitenkin piilossa jokirannan vallanneilta ihmisiltä.

Brinkkalan sisäpihalla olikin todella kotoisaa, kun tuttuja oli joka paikassa ja lavalla esiintyi 1981. Olin siis päätynyt keskelle Projektifestiä, ja olin vielä käynyt läpi melkoiset säädöt saadakseni järjestettyä majapaikatkin perjantain ja sunnuntain välille. Elämä maistui hyvältä ja maistuu myös tätä kirjoittaessa, kun levylautasella kieppuu yhtyeen tuore, tällä reissulla mukaan poimittu seiskatuumainen. Seuraavaksi esiintyneen Rajat -yhtyeen näkemistä olin odottanut siitä asti, kun olin saanut bändin demon hyppysiini joskus viime vuoden puolella. Hyviä biisejä, hyvää soittoa mutta kaiketi yhtye soitti liian aikaisin kun ei jengi tuntunut innostuvan. Enkä minäkään totta puhuen erityisemmin innostunut.

Condition: Dead ei oikein iskenyt. Sillä hetkellä yhtyeen soittoa kyllä kuunteli, vaikka se alkoikin pidemmän päälle puuduttamaan. Levyltä en bändiä kyllä jaksaisi kuunnella, ja myös Motörhead-cover Eat the Rich oli melko tyhjänpäiväinen. Luulin kyseessä olevan muuten jonkin melko vähälle huomiolle jäänyt brittibändi jossa soittaa enää kaksi alkuperäistä (eli vanhempaa) jäsentä, nuoremman polven edustajien tukemana. Condition: Dead tosin paljastui olemaan vasta viisi vuotta vanha bändi, jossa vaan sattuu soittamaan eri-ikäistä jengiä. Seuraavana soittanut Liberty oli ehkä lähimpänä anarko-osastoa, vaikkakaan en tuntenut yhtyeen tuotantoa millään muotoa etukäteen, jolloin tästäkin keikasta jäi lopulta aika vähän käteen. Myöskään kolmas brittibändi, eli Lost Cherrees ei ollut ihan sitä mitä odotin. Tämä keikka oli enemmän punk, vähemmän anarko. Olin ehtinyt elätellä toiveita esimerkiksi Why Does It Have to Be a Dream -biisin kuulemisesta, mutta ainahan siinä niin käy että jos odottaa jotain tiettyä kappaletta niin sitä ei kuitenkaan soiteta. Tätä fiilisteli kyllä siltikin mielellään, mutta jossain vaiheessa pitikin lampsia yöpaikkaan jatkamaan henkeviä keskusteluja.

Lauantai 9.6.

Lauantaiaamu lähti liikkeelle epätoivoisella ruuan metsästämisellä ja Brikkalan pihalle takaisin tarpomisella jo kello yhdeksi PML-Villen ja Rip Off -Jarnon vetämän zinetyöpajan vuoksi. Pakko se on tunnustaa että vaikka itselläkin jäi juhliminen minimiin, oli niinkin ”aikaisin” paikalle saapuminen yllättävänkin haastavaa, mutta joka tapauksessa tarkoituksena oli keskustella zinejen tekemisestä ja kaiketi tehdäkin zine, vaikkakaan lopputulosta ei voida ihan oikeaksi zineksi sanoa vaikka zine-estetiikkaa sujuvasti edustikin. Tosin paikalla taisi olla suunnilleen yksi ihminen, joka ei zineistä juuri mitään tainnut tietää. Syyskuussa Helsingissä järjestetään samanlainen häppeninki, joten sinne vain kaikki kynnelle kykenevät! Omalta osaltani työpaja keskeytyi Portlandin zine-skeneen keskittyneen dokkarin katsomisen vuoksi, joka ei kylläkään ollut ihan sitä mitä toivoin sen olevan. Vähän hassusti kokoonkasattu dokkari, jonka jaksoin katsella lähes loppuun asti. Kuitenkin tämä zinetyöpaja oli mielestäni lähes yhtä oleellinen asia näillä festeillä kuin soittaneet bänditkin, ja varsinkin tämä työpaja sinetöi oman lähtöni Turkuun.

Soittohommat aloitettiin bändipotpurilla, jonka myötä lavalle kapusi festarijärkkääjien bändejä soittamaan lyhyitä, vain parin biisin pituisia settejä. Hauska ja ihan toimivaksikin osoittautunut idea, mitä nyt jos hetkeksikin keskitti huomionsa toisaalle, oli lavalla soittanut bändi vaihtunut toiseen. Haastavuutta tuli toki siitäkin, ettei tuntenut paikallisia ihmisiä ja bändejä riittävän hyvin, että olisi aina tiennyt mikä bändi lavalla kulloinkin soitti. No, onneksi siinä lähistöllä oli esiintyjälista, jonka mukaan soittivat Yleislakko, Abus, Kalliomäyriä, Spermwhale sekä Raivoraittus-biisejä vetävä Kohtuukäyttö (feat xKirreX). En kylläkään tiedä, missä järjestyksessä.

Varsinaiset soitannat aloitti Seksihullut, jonka taisin nähdä nyt vasta ensimmäistä kertaa. Joskus bändi soitti Porissakin, mutta silloin olin tietenkin jossain ihan muualla. No, joka tapauksessa yhtyeen touhuja on tullut seurattua jo Kakka-Hätä 77-splitistä lähtien ja pitkäsoittokin on vieraillut soittimessa kerran jos toisenkin. Hyvä keikka, joka meni itselläni ehdottomasti tämän illan kärkiesitysten joukkoon. Miellyttävyydessä Kylmä Sota ei jäänyt Seksihulluja pahemmaksi. Kylmä Sota veti jopa erikoispitkän keikan soittamalla kymmenen biisiä. Kotikaupunkikeikasta oli kyse, ja siitä johtui moinen ”revittely”. Helvetin hyvä bändihän on kyseessä, mutta yhtyeen keikat tuntuvat aina aivan liian lyhyiltä. No, parempi se on jättää nälkä kuin vetää liian pitkä keikka. Niitä Kylmä Sota ei ole kyllä koskaan vetänyt. Tässä vaiheessa saatiin myös muistutus Suomen kesän ihanuudesta pienen sateen muodossa.

Etukäteen odottamaani Death By Snoo Snoota en seurannut sekuntiakaan muiden asioiden toimittamisen vuoksi, ja sen jälkeen soittanut Moderni Elämä ei sekään mielestäni lukeutunut näiden kekkereiden huippuesityksiin. Mummolaulu oli kyllä ihan jees. Wastedilla hommat saatiin kuitenkin jälleen uuteen nousukiitoon, vaikka kyseinen bändi on nähtykin jo niin monta kertaa ettei sanottavaa tahdo enää löytyä. Tosin meneehän jo sekin sanottavan puolelle, että yhtye on (yhä) timmissä vedossa ja sen keikkoja jaksaa aina vain katsella.

Hisko Detria ei puolestaan osunut täysin oikeaan paikkaan krautrockillaan. Aivoni olivat jonkinlaisessa punk-asennossa, jonka vuoksi jumitus ja hypnoottinen toistaminen eivät tuntuneet niiltä kaikkein kovimmilta jutuilta. Pitää katsoa bändi paremmalla ajalla uudestaan. Jossain vaiheessa keikkaa lipunmyynti pistettiin ilmeisesti kiinni ja alueelle eksyi muutama hauska ylioppilas. Yksi niistä tuli suoraan viereeni, ja siitä seurasi oheinen vuoropuhelu:

”Moi! Mitä jätkä?”
”Öööh… moi! Mitäs tässä…”
”Tulitko sä seuraamaan bändiä?”
”Joo…?”
*Hämmentynyt nyökkäys* ”Ookoo!”

Myöhemmin törmäsin samaan juippiin, ja hän oli täysin myyty näkemästään. Odotan kyllä itsekin bändin näkemistä toistamiseen, tosin mieluummin vähän toisenlaisessa tilanteessa. Bändin lopetettua pitikin sitten lähteä yöpaikkaan, taas jatkamaan henkeviä keskusteluja toisen isännän kanssa ja fiilistelemään hyvää hardcorea.

Sunnuntai 10.6.

Seuraavana aamuna piti toki maksaa bileiden lunnaat, mutta väsyneen reissaajan oli silti kammetava itsensä ylös yhdeksi, jotta brunssillekin ehtisi. Hyvä että tulin, sillä seitan loppui melko nopeasti ja jonosta muodostui todella pitkä. Brunssin lisäksi luvassa oli vielä lisää elävää musiikkia, ja tuo artistikimara alkoi Jyrki Nissisen (Seksihullut) soolokeikalla, joka kylläkin jäi todella lyhyeksi ”teknisten” ongelmien takia. Nissiseltä oli ääni ihan maassa, joten laulamisesta ei tahtonut tulla mitään. Miehen luonnostaan karu ääni sai toisaalta outoja lisäsävyjä tuosta ”bassosta” johtuen.

Hetken päästä lavalle kapusi Mörk Séance, joka oli eräänlainen yhden miehen black metal -projekti. Ukko seisoi lavalla, soitti kitaraa ja iski karuja huutoja siihen päälle. Aika absurdi keikka, kun ottaa huomioon senhetkisen auringonporotuksen ja leppoisan sunnuntaibrunssin luonteen. Sekään keikka ei mahdottoman pitkäksi venynyt, vaan oli jotakuinkin yhtä pitkä kuin Nissisenkin keikka.

Pelkkä Väliviiva

Kolmantena ja viimeisenä esiintyi Sur-rurin Vilu esiintyjänimellä Pelkkä Väliviiva, joka oli käytännössä Sur-ruria ilman bassoa, rumpuja tai säröä kitarassa. Eli lähestulkoon yhtä hyvä, yhtä absurdia ja kantikasta, mutta kuitenkin hieman pehmeämpää. Tämä keikka olikin sitten pitempi, jota en kylläkään bussiaikataulujen vuoksi voinut edes loppuun katsoa. Parin päivän kreisibailaamisen jälkeen piti päästä Turusta pois, vaikka Pelkän Väliviivan osittainen skippaaminen jäikin kaivelemaan hampaankoloon.

Toivotaan, että Projektifest sai nyt tämän tapahtuman myötä kannuksia että ensi vuonnakin näiden kekkereiden järjestäminen onnistuu. Tämänkaltaisia hyvän yhteishengen ja hyvän mielen tapahtumia sietääkin tulla hieman pitemmältäkin katsomaan, ja tokihan Projektifesteillä oli tärkeä rooli Turun hieman vastatuulta saaneiden punk-touhujen elävöittäjänä.

projektifest.wordpress.com