Avainsana-arkisto: Dead In The Water

”Ennen joulua ahistaa muutenkin jo valmiiks!”

Joskus sitä ei kaikki suju kuin Strömsössä. Marraskuun jälkipuoli meni osaltani todella stressaavissa merkeissä ja surkeita (sekä pieniä että isompiakin) sattumuksia osui sarjana eteen niin paljon, että tilanne alkoi lähennellä jo tragikomediaa. Jonkinlaisena valona tunnelin päässä voitaneen pitää Dead in the Waterin, Fleshpressin ja Unkindin keikkojen näkemistä Lahdessa, jonka yhteydessä voisi näppärästi käydä myös Hämeenlinnan kotikulmilla. Samalla voisi moikata joitakin tuttuja ja piipahtaa elämäni ensimmäistä kertaa Torvessa. Keikkaa edeltänyt viikko menikin tuulimyllyjä vastaan tapellessa, ja lopulta raskaan ja ei-ihan-niin-putkeen sujuneen työpäivän jälkeen lähdin pimeille maanteille matkustamaan Lahteen. Eipä sekään reissu ihan putkeen mennyt, tätä kirjoittaessa odottelenkin pikavoittoa (tai oikeammin toivon, ettei sitä edes tule).

Onneksi auto ei hajonnut, joten pääsin Lahteen. Meikäläisen armeliaasti lattialleen majoittaneen siskoni kämpillä Facebook auki ja naamalle lävähtää tieto, että Unkind peruutti kitaristille osuneen työtapaturman takia. Jostain syystä tämä tieto ei enää erityisemmin harmittanut, vaan se oli jopa täysin odotettua. Eikä se ole omalla kohdallani edes erityisen ainutlaatuista, kun kesällä 2009 matkustin Poriin Hämeenlinnasta (tosin kyllä asuntoasioissa) nähdäkseni Unkindin keikan, joka olikin sitten peruuntunut. Tälle tilanteelle aloin jo hieman naureskelemaan, mutta sen sijaan relaksaatiomusiikiksi tarkoitetun Motörheadin ”No Sleep ’till Hammersmithin” unohtaminen kotiin 300 kilometrin päähän ottikin kupoliin senkin edestä. Varsinainen vitutuksen multihuipennus, kun kaiken kukkuraksi vielä eksyin Lahteen hakiessani avovaimoa ja tämän ystävätärtä keskusten toiselta puolelta ennen Torveen menemistä.

Kun vihdoin pääsin Torveen, oli olo aika lyöty, mutta onnellinen, kun olin vihdoin päässyt ravintolaan istumaan. Kädessäni oli (alkoholiton) olut, hyvät taustamusat ja hyvää seuraa. Vaatimatonta, ja pelkästään tuossa tilanteessa rentoutuminen olisi ollut mahdollista, mutta päälle lisättiin vielä kaksi hyvää bändiäkin. Unkindin peruuttamisen takia kummankaan jäljelle jääneen bändin keikat eivät dramaattisesti pidentyneet, mitä nyt ensin soittanut Fleshpress soitti kaiketi yhden ylimääräisen ohjelmanumeron. En tunne Fleshpressin äänilevytuotantoa niin hyvin että voisin sanoa keikan varsinaisesta koostumuksesta paljoakaan, mutta käsittääkseni siinä oli hyvin paljon tuoreen ”Acid Mouth Strangulation” -albumin matskua. Tämän keikan perusteella kyseessä on todella hyvä ja mielenkiintoinen levy. Nälkä kasvoi syödessä, ja distropöydältä tarttuikin mukaan hieman Fleshpressiä äänitetyssä muodossa (ja seuraavana aamuna Sarvilevyistä vielä hieman lisää).

Dead in the Waterin olen nähnyt sen verta monta kertaa viimeisen kahden vuoden aikana, että omalta osaltani uudenlainen sanottava bändistä alkaa tosissaan jo loppumaan. Tosin tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin bändin jossain muualla vetämässä keikkaa kuin Hämeenlinnan Suisto-klubilla, joten olihan tässä keikassa hieman erikoisuuden tuntuakin. Hyvä mieli jäi tästäkin vedosta, vaikka olen nähnyt tältä kokoonpanolta säväyttävämpiäkin esityksiä, mutta varsinkin DITW tuntui soittaneen aivan liian lyhyen setin. Tosin eihän tämä bändi ole koskaan vetänyt maraton-keikkoja ja vaikka bändillä olikin setissään vain kourallinen kappaleita, olivat niiden pituudet sitäkin pitempiä. Mutta eiköhän tämä keikka nyt kuitenkin ollut tämänkin ajomatkan arvoinen. Arvatkaa vain, ahdistiko enää samalla tavalla keikkojen jälkeen kuin ennen niitä? ”Ennen joulua ahistaa muutenkin jo valmiiks!” ilmoitettiin tapahtuman Facebook-sivuilla, mutta omalla kohdallani tällä illalla oli ahdistusta purkava vaikutus.

[flickrfeed photoset=72157628294104757]

Hämeen hitaat puheliaina – Dead In The Water

Aikana on heinäkuun alku, kello yhdeksän, paikkana Hämeenlinnan Suisto-klubin takapiha. Vastikään tuoreen kakkosalbuminsa ”In the End of Hope” julkaisseen Dead in the Waterin on määrä soittaa keikka parin tunnin kuluttua, mutta sitä ennen vedessä lilluvat kuolleet ovat kokoontuneet Lammas Zineä edustaneen allekirjoittaneen tentattaviksi. Ringissä istuu suurin osa bändin nykykokoonpanosta, mutta pääasiallisina äänitorvina toimivat vokalisti Marko ”Lökä” Lonnqvist ja kitaristi Pasi ”Putte” Lehtinen. Muut jäsenet (basisti Teemu Vilmunen, rumpali Riku Tynkkynen ja kitaristi Markus Maltari) osallistuvat myös turinatuokioon, mutta vaihtelevalla innolla ja lähinnä puhemiehiä komppaillen.

Dead in the Water on jatkanut taivallustaan jo 11 vuotta, mutta miehet eivät tosin itse ole huomanneet ajan kulumista. Itse asiassa miehet vaikuttavat erittäin tyytyväisiltä bändin vaikeuksien kautta saavutettuun nykytilaan.

Putte: Nykypäivänä on helpompaa, kun olemme kaikki Hämeenlinnasta joten treenit on yksinkertaisempaa ja helpompaa sopia, kun aikaisemmin Toni (Eiskonen) asui Helsingissä. Oikeastaan kaikki Dead In The Wateriin liittyvä hitaus on liittynyt siihen, että kävimme treenaamassa hyvin harvoin. Vaikeitakin hetkiä on ollut, ja aika monta kertaa on joutunut miettimään onko koko touhussa mitään järkeä.

Lökä: Silloin oli sellaisia aikoja, että olimme monta kuukautta treenaamatta. Aina oli jotain jollain, eikä toisaalta haluttu treenata vajaalla kokoonpanolla. Se ei sitten edistänyt oikein mitään asiaa.

Ajan kuluessa bändien fanipohjilla on taipumusta muuttua ihmisten ikääntyessä ja musiikkimakujen laajentuessa. Laajahko kysymys kuuluukin; Onko yhtyeen fanipohjassa ollut näkyvää muutosta? Onko keikkojen pääasiallinen yleisö edelleen alunperin Sharpevillestä kiinnostunutta yleisöä, joka on sittemmin kiinnostunut myös DITW:stä vai onko DITW päässyt omilleen löytämällä oman, Sharpevillestä jopa koskaan kuulemattoman yleisönsä?

Lökä: No nyt ehkä löytyy sellaista porukkaa jotka eivät ole niinkään punkkeja, vaan nyt olemme saaneet niitä metallifanejakin.

Putte: Minusta se Shapen leima on aikalailla poistunut. Aluksi oli ihan selkeä ex-Sharpeville-leima, mitä ei siinä mielessä koskaan edes oltu Antin tehdessä valtaosan biiseistä ja suurimman osan sanoituksistakin. Itse olen lähinnä sitä mieltä, että olen soittanut Sharpevillessä ja suunnilleen samoilla jäljillä. Onhan musiikkityylikin vaihdellut, alussa oli d-beatia ja nyt sitten tämmöistä hitaampaa, joten yleisön osittainen vaihtuminen on ihan loogista.

DITW:n kohdalla on myös epäselvää, onko se punk- vai metalliskenen osasena. Nostan esille konkreettisen esimerkin, jonka mukaan DITW:n paita näkyy useammin punk-keikalla olevan hemmon päällä kuin mitä metallikeikoilla. DITW:n leirissä on huomattu sama.

Putte: En osaa sanoa mistä tuo johtuu, mutta DITW on jossain siellä (skenejen) välissä. Onhan punkkiskenessäkin ihmisten musiikkimaut laajentuneet.

Lökä: Itse en kuunnellut liiemmin hidasta musiikkia ollenkaan aikoinaan, mutta sittemmin olemme soluttautuneet sinne. Emme ole oikein metalliskenessäkään mukana, tämä koko genre on vähän oma väliinputoajakastinsa. Sopii kaikenlaisille kuuntelijoille muttemme varsinaisesti kuulu mihinkään.

Putte: Tämä on liian suoraa hevareille ja liian heviä punkkareille.

DITW:n musiikin ja fanipohjan lisäksi myös bändin suhtautuminen keikkailuun on muuttunut. Edellisen levyn ”Echoes… in the Ruins” tiimoilta oli kokonainen eurokiertue, nykyään keikkakalenterissa näkyy olevan enimmäkseen pistokeikkoja siellä täällä. Ovatko laajat pakettiautorundit pitkin Keski-Eurooppaa sitten menneiden talvien lumia?

Putte: No eivät ne itse asiassa ole. Itselleni keikat ovat yksi syy minkä takia tätä vielä jaksaa. Kuten sanoit, niin pistokeikkoja siellä täällä; Tampere, Lahti, Turku, Helsinki… Turussa nykyään ehkä vähemmän, mutta nämä paikat ovat jo aika nähtyjä, vaikkakin kivoja. Kaipaan henkilökohtaisesti niitä hikoiluja pakussa ja aamulla heräämistä betonilattialta. Vaikka ne ovat vittumaisia silloin, niin niistä nauttii jälkeenpäin. Kyllä mä kyselen tasaisin väliajoin poikien fiilistä, mutta nykyään suurimmalla osalla on perhettä, töitä ja muuta, joten aina ei pysty olemaan sitä kahta tai kolmea viikkoa poissa. Se on ehkä se ongelma, mutta uskon kyllä että jonain päivänä vielä.

Bändin kokoonpano on ehtinyt vaihtua pariin otteeseen. Bändin tuorein jäsen Teemu (Vilmunen) on puuhaillut nelikielisen parissa DITW-kollektiivin osana jo muutaman vuoden.

Putte: Teemuhan oli paikkaamassa Tonia meidän kiertueella ja joitakin satunnaisia keikkoja sitä ennen. Sitten kun Tonin kanssa asiat menivät miten menivät, niin Teemun mukaan ottaminen oli aika luontevaa, hyväksi kaveriksi kun oli havaittu.

Lökä: Teemuhan nauhoitti meidän ensimmäisen pitkäsoiton, joten meidän musiikki oli tuttua eikä mies tullut ihan suoraan pystymetsästä ihmettelemään. Ja Rikun kanssa Teemulla oli yhteistä menneisyyttä.

Teemu: Hyvin minä olen viihtynyt, en kai minä tässä muuten olisi? En kauheasti miettinyt, kun kysyttiin liittymään.

Vinyyliversion julkaisseen Winter Recordsin taloudellisten resurssien puutteen vuoksi levyn äänittämisen ja julkaisemisen välissä meni todella pitkä aika. Miehet eivät kuitenkaan lähde syyttämään Winteria mistään.

Putte: Winterillä ei ollut rahaa ja monta muuta julkaisua tulossa. Siinä kävi kuten kävi, ja olen itse ainakin sinut sen asian kanssa.

Lökä: ”Tee se itse” -skenen ongelmia.

Miehet ovat luonnollisesti helpottuneita ”In the End of Hopen” toukokuisesta julkaisemisesta, mutta studioon ei olisi ollut suurta hoppua jos miehet olisivat kyenneet näkemään tulevaisuuteen ja näkemään levyn julkaisun viivästymisen. Toisaalta studioon ajallaan meneminen nähdään bändin leirissä myös etuna.

Lökä: Oltaisiin varmaan sahattu ja hinkattu niitä biisejä treenikämpällä tappiin asti ja kyllästytty niihin valmiiksi levyn ilmestymiseen mennessä.

Putte: Kyllä siihen odottamiseen tuskastui, ja olen tyytyväinen levyyn, mutta kuten Lökä sanoi, niin tiettyjä asioita olisi voinut vielä hioa.

Lökä: Siinä mielessä olemme myös hidastuneet, että tempon tippumisen lisäksi on myös tippunut biisinkirjoitusnopeuskin jostain käsittämättömästä syystä. Nyt kun lasketaan, niin ollaan tultu ”biisi per vuosi” -tahdilla edellisestä levystä, mikä ei kyllä sinänsä pidä paikkaansa.

Entistä basistiaan Tonia miehet eivät lähde dissamaan – lähetetäänhän levyn kansiteksteissäkin miehelle kiitokset Until You Wake Alone -kappaleen kirjoittamiseen osallistumisesta. Tosiasiat kuitenkin tunnustetaan.

Putte: Kyllä siinä ajauduttiin kaikenlaisiin asioihin ja kaikki vähän miettivät minkälaista musiikkia halusimme tehdä. Henkilökohtaisesti menin solmuun, eli sain tehtyä riffin ja sitten mietin mitä tekisin seuraavaksi. En ajatellut mitä itse halusin vaan ajattelin mitä muut halusivat. Kyllähän nuo biisit syntyivät helvetin nopeasti sen jälkeen kun Toni lähti ja Teemu tuli, jolloin rohkaistui, teki biisejä ja kysyi muilta mielipiteitä.

Tämä vastaus luonnollisesti laittaa miettimään, olivatko tempon hidastuminen ja kappalemäärän putoaminen kuudesta neljään täysin tiedostettua vai oliko muutos luonnostaan.

Putte: Kyllä jalka vaan veti yhdeksääkymppiä kun biisejä soittelin ja rumpalin toiveesta soittelin klikin kanssa. Sitten kun biisejä alettiin soittaa ja sovittaa yhdessä, tuli jonkinlaisia nostoja/laskuja ihan sen mukaan, miltä ne biisit kuulostivat. Eli se ei ollut mitenkään tietoista, että nyt pitää tehdä jotain hitaampaa. Se on vaan tuntunut paremmalta.

Teemu: Eihän ”In the End of Hope” ole hidas, vaan ”Echoes…” on nopea!

Mutta vaikka DITW:n kappaleet ovat hitaita, yhtye ei itse pyrin tekemään biiseistään mahdollisimman pitkiä. Miehet ovat myös yllättävän jyrkkiä mitä levyjen pituuksiin tulee.

Putte: Ei me katsota kelloa. Aika simppeleitä rakenteita siellä on.

Lökä: Ei junnata kolmetoista kertaa yhtä riffiä että saadaan 70-minuuttinen levy aikaiseksi. Tehdään sopivan mittainen, mieluummin odotettua lyhyempi levy kuin sellainen, jonka puolivälissä kuuntelija on valmis vaihtamaan levyä.

Putte: En totta puhuen osaa sanoa montaa levyä joka on hyvä ja kestää yli 40 minuuttia.

Lökä: Jotkut ovat huomanneet että levyllä on ”vain” neljä biisiä, mutta olisiko se sitten kivempi jos niitä olisikin kahdeksan ja levy kestää kaksi tuntia? Eihän sitä ole enää mukava kuunnella. Itsekin kyllästyn moniin post-rock-levyihin kun ne kestää sen 70 minuuttia. Mieluummin tehdään levy, joka jättää jälkeensä halun kuunnella lisää. Eikä me keikoillakaan haluta soittaa tuntia jolloin kaikki kyllästyvät.

Putte: Tai sitten soitetaan jos me tehdään sellaisia biisejä, että ne toimivat kokonaisuudessaan, niin se on minun puolestani ihan ookoo, mutta ei tietoisesti tehdä mitään pitkää, superhidasta tai superjunnaavaa.

Lökä: Meillä on niin laiska rumpalikin, ettei se halua että sille tulee soittaessa hiki.

Tempon hidastumisen lisäksi ”In the End of Hope” on myös monipuolisempi levy. Shadows in the Night Sky -kappaleessa on jopa orkestraatioita ja naislaulua, ja on tietenkin korrektia kysellä miehiltä myös näiden elementtien ilmestymisestä levylle.

Putte: Silloin kun sitä kappaletta duunailin, niin tuli olo että haluan siihen saamenkielinen puhesamplen. Avovaimo tuntee Amocin (saamenkielinen räppäri, toim. huom.), joten kysyin siltä haluaako hän tehdä tämmöisen homman. Häntä kiinnostikin joten pyysin Lökää kirjoittamaan suomeksi jotain sanaa, jotka sitten lähetin Amocille.

Suunnitelma ei toteutunut Amocin henkilökohtaisten kiireiden ja äänitysten aikataulujen takia. Onneksi apuja löytyi lähipiiristä.

Putte: Siinä vaiheessa en miettinyt sitä kieliasiaa enää. Siinä oli Lökän kirjoittama teksti, mentiin Sinikan (Salminen) kanssa Teemun studioon, nauhoitettiin ja se vaan kuulosti hyvältä. Halusin siihen kohtaan jotain… erilaista.

Putte ja loput miehistöstä näkevät kokeilujen olevan mahdollisia myös jatkossa.

Putte: Uskon, että tulee kaikenlaista selloista ja kontrabassoista lähtien. Olen tutustunut näihin ihmisiin ja siellä kuunnellut ja ihaillut heidän soittoaan. Ammattitaitoisia ihmisiä ei tarvitse paljoa neuvoa, sieltä tuli kamaa ja sinne levylle ne jäi.

DITW haluaa muutenkin pitää langat omissa käsissään. Lökä antaa tästä konkreettisen esimerkin selostaessaan edellisten levyjen äänityshistoriaa.

Lökä: Teemu hoiti ”Echoesin” nauhoituksen ja miksasi sen. Nyt taas Teemu nauhoitti tämänkin levyn ja Luukkaisen Antti (Sharpeville, Manifesto Jukebox) miksasi. Ei mennä nimekkäille studioille tai nimekkäille nauhoittajille. Mieluummin niin kuin että vain saataisiin esimerkiksi Seawolfin nimi näkymään levyn kansiin.

Putte: Ammattilaisia he ovat ja ihan yhtä hyviäkin.

Uuden levyn myötä kiertämiseen suhtaudutaan taas toiveikkaasti, mutta terveen varautuneesti.

Putte: Ainakin itse toivon, että se 600 000 ajokilometrin romupaku lähtee pihasta Euroopan kiertueelle. Nyt yritetään olla aktiivisempia ettei väli levyjen välissä venähtäisi taas niin pitkäksi. Jotain ollaan tehtykin, muttei vielä mitään valmista.

Lökä: Lisää keikkoja pitäisi tehdä Suomessakin. Kontaktit vaan ovat hieman hankalia ja välillä voisi mennä sellaisiinkin paikkoihin missä ei olla aiemmin oltu. Ehkä odotamme liikaa, että meitä pyydettäisiin keikoille, mutta itse olemme yrittäneet hankkia keikkoja ja levyn cd-versiokin laitettiin itse pihalle.

Putte: Toivoisin myös, että tämä olisi tavallaan ”tässä”, ettei tarvitsisi enää vaihdella äijiä. Nyt on meininki hyvä.

www.myspace.com/ditwfinland

Uudet biisit 07/2010

Kesäiseltä pleilistiltä löytyy kamaa black metallista elektro poppiin. End Begins on saanut uuden levyn nauhoitukset valmiiksi, ja tarjoilee levyltä ensimmäisen maistiaisen Angel Heart -biisin muodossa. Uusia levyjä on julkaisemassa myös mm. Novembersoundsbetter, Last Laugh ja Full Scale Conflict, joilta löytyy myös pari uutta maistiaista kummaltakin. Tuoreita tuttavuuksia ovat Haistelijat ja Mördär, sekä viime kuun demorääkissä menestyneet The Stockers! ja Bloodred Hourglass.

Avaa MySpace-player

Onko bändiltäsi ilmestynyt juuri uutta materiaalia? Ilmianna biisi, ja lisäämme uutuuskappaleen seuraavaan listaan!

Dead In The Water

Hardcore-yhtye Sharpevillen savuaville raunioille perustansa valanut Dead In the Water julkaisi kevään korvalla ensimmäisen ja todella odotetun täyslaidallisensa ”Echoes… In the Ruins”. Orkesteri on kuulunut omiin suosikkeihini jo vuodesta 2003, jolloin todistin hämeenlinnalaisryhmän esiintymisen Pohjois-Irlantilaisten Stand-Up Guyn ja Dagdan kera Turun TVO:lla. Tuolta keikalta hankittu ”Less Days Left Until the Final Rest” (mini-cd/ 10″, 2003) on sen jälkeen pyörinyt levykelkassa tiuhaan. Vettä on kerennyt kuitenkin virtaamaan tuosta tuotoksesta ja vasta nyt, vuonna 2007 Dead In the Water palaa takaisin levykantaan tuoreella albumillaan. Mistä johtuu tämä nälkävuottakin pidempi odotus, DItW-basisti Toni Eiskonen?

– Minin jälkeen tehtiin pienimuotoista kiertuetta pariin otteeseen ulkomailla ja yritettiin saada materiaalia levyä varten kasaan. Biisien kirjoittamien lähti kuitenkin todella verkkaisesti liikkeelle ja 2004 aikana saatiin kirjoitettua vain raakaversiot kahdesta albumin biisistä. Sitten siinä välissä vaihtui kokoonpano, joka myös hidasti asioita. Kun homma saatiin kursittua kasaan niin 2006 alkuvuodesta biisimateriaali alkoi olla jokseenkin kasassa ja levyä lähdettiin tekemään. Kolmisen vuotta siinä ehti kulua välissä ennen albumin nauhoitusten aloittamista.

Teidän musiikillinen äänimaailmahan on uusiutunut huomattavasti melodisempaan suuntaan. Mistä tämä johtuu? Halusitteko maistaa Isis/Cult of Luna/Callisto-osaston menestystä vai oliko muuttumisleikki luonnollista siirtymää ekan seiskan (s/t 7″, 2002) puolitempocoresta minialbumin raastavan vihan kautta tähän päivään ja jonkinnäköiseen post-doomisteluun?

– On tietysti luontevaa että kysyt tätä asiaa, kun levyn äänimaailmassa on joitain yhtymäkohtia mainitsemiisi bändeihin. Biisien rakentuminen on uudistunut kauttaaltaan mainitsemasi ”luonnollisen siirtymän” lisäksi niin, että aiemmin puhtaasti riffipainotteinen sävellystyö on nyt hieman kokonaisvaltaisempaa. Samalta pohjalta lähdetään, mutta biisejä ajatellaan enemmän kokonaisuuksina eikä pötkönä riffejä peräkkäin. Melodisemmat tai seesteisemmät kohdat saavat silloin helposti enemmän huomiota, varsinkin jos virsi venähtää kymmenen minuutin paremmalle puolen. Samalla biisien tempot ovat tippuneet melko paljon. Me ollaan kyllä mielestäni kuitenkin vielä aika kaukana noista post-jotain bändeistä monella tasolla, vaikka samoja häivähdyksiä siellä pilkahtaakin.

Tässäkin aviisissa viikon levynä patsastellut Echoes… In the Ruins on saanut järjestään positiivista palautetta, niin medialta, kuin ”suurelta” yleisöltä, mutta miten asian näkee herra Eiskonen. Onko palaute ollut tyydyttävää?

– Debyytti pärähti tosiaan erinäisten kiemuroiden kautta valloille toukokuun alussa. Levyä on aika hyvin saatavilla ympäri maailmaa ja siinä suhteessa on lähtenyt todella hyvin käyntiin. Median suhtautuminen on ollut meille yllättävänkin positiivista. Ei oikein osattu arvioida tuota vastaanottoa, koska ollaan täysin tuntematon bändi ja edellisestä ministäkin vierähti reippaasti aikaa. Raaka puurtaminen on kuitenkin tässä suhteessa nyt kantanut jonkin verran hedelmää.

Muutaman viime vuoden aikana ääniaaltoja on hallinnut ns. post-soundi, ja monet raaemmatkin hidasteluorkesterit ovat lähteneet pehmentämään ja melodisoimaan ulosantiaan. Mistä tämä mielestäsi johtuu? Voisiko esimerkiksi Dead In the Water tehdä seuraavaksi täyden takin käännön ja luoda levyllisen primitiivistä ja hidastempoista black metallia?

– Yksi erittäin vaikuttava tekijä on varmasti siinä, että osataan alkaa käyttää dynamiikkaa paremmin hyödyksi vaihtelemalla sitä hiljaisempaa osastoa peliin, eikä käytetä vain silkkaa raakaa äänivallia. Omasta mielestäni se on kyllä mennyt tuossa genressä jo hieman liiankin pitkälle, kun alkuperäisestä raskaudesta on vain häivähdys monella bändillä enää jäljellä. Mitä tuohon black metal -kommentiin tulee niin minun on ainakin erittäin vaikea nähdä DItW soittamassa mustaa metallia, mutta en pidä sitä mahdottomana etteikö seuraava lätty voisi olla hieman erityylinen Echoes:n kanssa. Himmailemaan ei ainakaan lähdetä paljoa enempää.

Post doom, doom core, crust doom… näitähän on ja varsinkin DItW:n kohdalla oikean tahi edes välttävän lokeron etsiminen on miltei mahdotonta ja moni kollega varmasti raapikiin päätään Echoesin arvostelua kirjoittaessaan, joten voisitteko itse niputtaa ulosantinne johonkin lokeroon, vai onko sellaista edes olemassa?

– Arvosteluja lueskellessa helposti tulee tosiaan mieleen, että karsinaa ei löydy tai välillä arvostelija ei oikein edes tiedä mistä puhuu. Ei me kyllä olla itsekään osattu sitä karsinaa löytää, vaikka on sitä pähkäilty. Myspacessa meillä lukee kuvauksena down-tempo/metal, ja siinä on jotain idean tynkää. Lafka taasen on niputtanut meidät johonki ihan omaan karsinaan. Tämä genrekysymys ei ole mikään avainasia meidän musiikissa.

Fireboxin alamerkki Firedoom on tullut hidasteluväelle tutuksi monista, ah niin monista funeral/death doom-nillittäjistä, mutta lafka teki kuitenkin kulttuuriteon julkaistessaan Echoes… In the Ruinsin. Miten Dead In the Water päätyi kyseisen yhtiön palkkalistoille ja miten yhteistyö on lähtenyt rullaamaan? Onko DItW:llä ja Firedoomilla yhteistä tulevaisuutta vai pistetäänkö lusikat jakoon samantien?

– Firedoom oli liikkeellä oikeaan aikaan kun levyn julkaisemista suunniteltiin. Olimme itse asiassa jo aikaisemmin päättäneet nauhoittaa ja tuottaa levyn itse joka tapauksessa, oli meillä sitten julkaisijaa tai ei. Firedoomin kanssa päästiin melko nopeasti yhteisymmärrykseen hommasta ja meille tämä lafkalle siirtyminen on auttanut erityisesti hyvien jakelukanavien kautta. Aikaisemmin levyjä on ollut erittäin vaikeaa saada jaeltua mihinkään muualle, kuin äärimmäisimpään UG-lokeroon, ja tämä asia on nyt korjaantunut moninkertaisesti. Tulevaisuuden julkaisujen suhteen ei ole vielä sen koommin suunnitelmia, kuin että Echoes:in vinyyliversion julkaisee hämeenlinnalainen Winter Records.

Hämeenlinnalaisjoukkiota ei voi syyttää maailman aktiivisimmaksi keikkakoneeksi, mutta suuri osa esiintymisistä on tapahtunut ulkomailla (Ruotsi, Ranska, Espanja, Saksa…) tahi ulkomaisten artistien kera, mm. From Ashes Rise (debyyttiveto), Öroku, Disfear, Dagda, Stand-Up Guy, Remains Of the Day… Mistä nämä ulkomaan kontaktit ovat syntyneet. Onko uuden albumin tiimoilta tarkoitus kiertää enemmän niin Suomessa, kuin ulkomaillakin?

– Keikka-aktiivisuuden puute ei ole varsinaisesti ollut meistä riippuvainen tekijä. Suomessa vaan ei ole ollut niin suuresti kiinnostusta meihin, ehkä johtuen tuosta vaikeasta karsinoinnista ja genresidoksettomuudesta. Me ei myöskään olla tyrkytetty itseämme väkisin mihinkään. Ne kontaktit, joilla nuo muutamat kiertueet ja keikat on saatu, on peräisin aiempien bändien kautta. Ja kyllä, ulkomaille olisi tarkoitus jatkossakin lähteä, tosin tällä hetkellä konkreettisia suunnitelmia ei ole. Kiertäminen on raskasta, mutta jostain syystä sinne kuitenkin aina haluaa takaisin. Edellinen kiertue jenkkiläisen Örokun kanssa oli ehkä tähän astisista helpoin, kun autot, kuskit ja kamat tuli teutoonien maalta ja itse päästiin vaan itse asiaan eli soittamaan ja pönöttämään.

Maailmallakin jollain tasolla vellova post-buumi olisi varmasti omiaan Dead In the Waterin valloitettavaksi ja Calliston jalanjäljissä olisi hyvä suunnata askeleet yhä enenevissä määrin kohti kaukaisia maita, joten onko Dead In the Water -leirissä minkälaiset tulevaisuuden näkymät noin ulkomaita ajatellen? Onko Echoes… herättänyt kiinnostusta myös Suomen ulkopuolisissa medioissa tai keikkajärjestäjissä?

– No tuossa jo osaltaan vastasinkin, mitä keikkoihin tulee. Levystä on ollut joitain arvioita ympäri maailmaa, ehkä hieman vaisummalla vastaanotolla kuin Suomen medioissa. Ulkomaisissa metallimedioissa tuo punk-historia tuntuu vaikuttavan enemmän taakkana, ja arviot ovat sitä kautta olleet hieman ympäripyöreämpiä. Ehkä tähän mennessä paras kommentti tuli japanilaisesta blogista: ”The Daisaku principle doom death work where the downgrade the melody which is full in weight and misfortune forcing death, and the kind of sorrow which are packed covers the whole and exhausts.” Eipä tuohon ole lisättävää.

Suomenniemellä jonkinlaisessa nosteessa oleva matelumusiikki tuntuu jo tulevan sisään ovista ja ikkunoista. Missä mielestäsi Suomen matelukenttä hiipii tällä hetkellä? Swallow the Sun ja Reverend Bizarre patsastelevat single- ja albumilistoilla, Stumm ja ex-Loinen julkaisivat debyyttinsä ulkomaisen yhtiön kautta, Callisto kiertää maailmaa ja Dead In the Water julkaisee levynsä Firebox/Firedoomin kautta. Onko tällaisella musiikilla sijaa valtavirrassa?

– En usko että ei-salonkikelpoinen, örinää ja pahoinvointia aiheuttavia matalia taajuuksia sisältävä musiikki on koskaan valtavirtaan kolahtavaa mutta mitä lähemmäs musiikissa mennään metallin valtavirtaa, niin kyllähän sieltä näyttää vastakaikua tulevan.

Onko Suomessa jo kuitenkin ylitarjontaa vai pysyykö taso vielä mielenkiintoisena tulevaisuudessakin?

– Ei ainakaan toistaiseksi ole ollut valittamista, Suomen bändien taso on korkea. Lisääkin yrittäjiä kentälle mahtuu. Hidastelu elää nyt eräänlaista kulta-aikaansa, nähtäväksi jää mihin suuntaan tilanne kehittyy.

Dead In The Water – Echoes… In the Ruins

Heti alkuun täytyy myöntää, että Dead In the Water on ollut itselleni tärkeimpiä orkestereita suomalaisen matelumusiikin kentällä. Yhtyeen keikka Stand-Up Guyn lämmittelyaktina Turun TVO:lla ja sieltä hankittu ”Less Days Left Until the Final Rest” ep osoittivat, että Suomesta tulee muitakin tasokkaita joukkioita kuin Fleshpress. Nyt hommat ovat revähtäneet käsiin ja hissuttelua tulee ovista ja ikkunoista, mutta silti tuo Less Days… on epäsäännöllisen säännöllisesti pyörinyt stereoissani tätä debyyttitäyslaidallista odottaessa. Kauanhan siinä meni, mutta nyt se on edessäni ja oloni on kuin pedofiilillä alastoman pikkupojan edessä: tuskastuneen kiihoittunut. Pienen kiusoittelun jälkeen saan sen vihdoin tuikattua sisään (siis levyn) ja nautinto voi alkaa. Seuraavassa tulokset.

Kierros 1. Albumilta kuultu maistiainen Darken the Skies vihjaili, että Dead In the Water olisi löytänyt sisäisen romantikkonsa ja eipä se ainakaan täysin väärä kuva ollut. ”Echoes… In the Ruins” talsitaan läpi doom core/post doom -saappaisiin sonnustautuneena ja DITW:lle ominainen rujo rupisuus on saanut väistyä Neurosis/Cult of Luna/Callistomaisen tunnemyrskyn tieltä. Pettymys on suuri, todella SUURI. Darken the Skiesin ohella ainostaan kolmantena kuultava, trendikkäästi pelkillä pisteillä nimetty jää mieleen kaikessa neurosismaisuudessaan. Instrumentaalimaalailua, johon päälle tumma miesääni messuaa. Oliko tämä nyt sitten tässä?

Kierros 2. Päätän, että taistelen vielä tämän suhteen puolesta ja urhoollisesti pyöräytän kiekon läpi toistamiseen. Tämä on sentään Dead In The Water, eikä mikään satunnainen yhden yön hoito. Huomaan suupielieni kääntyvän ylöspäin ja pääni rupeaa hiljakseltaan nyökkimään tahdissa. Ehkä meillä on vielä toivoa. Rupean ymmärtämään sen, miksi DITW on kääntänyt kokkaansa poispäin tuosta rosoisesta crust-slowcore-sludge -äpäröinnistään. Se tie kuljettiin loppuun ja olihan yhtyeen ensimmäinen seiskakin melko eri tavaraa kuin tuo Less Days…, joten ihan luonnollista siirtymäähän tämä on. Silti tulee hieman ikävä vanhaa tuotantoa ja päässäni herää kysymys: ”Miksi kaikkien hidasteluorkestereiden on lähdettävä melodisempaan ja rauhallisempaan suuntaan? Miksi aina on otettava niitä post rock-vaikutteita mukaan?”.

Kierros 3. Echoes… rupeaa avautumaan ja kaikki alun purnaus tuntuu turhalta. Pienen kuuntelutauon jälkeen albumi kuulostaa aina vain paremmalta. Räkääkin puskee rivien välistä. Vaikka soitanta on väliin kauniin melodista, niin se kyllä tasapainoitetaan entistä vihaisimmilla vokaaleilla, joista paistaa läpi tuska ja rupisuus, sekä tietysti black metal. Myös groovavat murskariffit löytävät tiensä korviini ajan tehdessä tehtäviään. Muutenkin levyn tuotanto on jätetty sopivan kusiseksi, eikä Dead In The Waterin musiikillisia leukaperiä ole ajeltu täysin sileiksi, niinkuin niin monen muun alan yrittäjän. Kokoparrat ovat historiaa, mutta muutaman päivän sänki raapii kuitenkin sopivasti.

Kierros 4 (ja siitä eteenpäin). Olen selvää pässinlihaa ja julistan Echoes… In the Ruinsin, jos ei nyt vuoden parhaaksi, niin ainakin alkuvuoden parhaaksi levyksi. Yllätyshän tämä oli, niinkuin oli myös ex-Loisen aiemmin tänä vuonna julkaistu kokopitkä, joka oli täysin erilainen kuin kuvittelin. Seuraavaksi odotellaankin sitten Sinkin dark ambient -albumia ja Fleshpressin bläkkisrykäisyä, vai kuinka?

Dead In The Water – Less Days Left Until the Final Rest

Suomalaisen hc-aktin Sharpevillen savuisista raunioista nousi nahkansa luoneena Dead In the Water vuonna 2001. Uusi kuosi on väreiltään kirjavampi ja moniulotteisempi. Yhden seiskatuumaisen jälkeen matkaa on jatkettu tämän kuuden biisin Less Days Left Until the Final Rest -ep:n muodossa. Musiikillinen anti on erittäin omintakeinen, vaikka saman ”lajin” edustajiksi voisi mainita ainakin Breachin ja Damnation A.D.:n. Selkäpiitä riipiviä vokaaleja, muutamia mosh-osuuksia ja paljon laahaavaa kaaosta kitaran osalta. Salamannopeaa kaahausta ei kuulla ja crustin sijasta mieleen tulee tunnelmansa puolesta primitiivinen black metal.
Tunnelma onkin todella se DITW:n valttikortti. Mistään teiniangstisesta vaikerruksesta ei ole kyse, sillä levyltä välittyy hyvin nihilistinen ja vihansekainen henkinen ahdinko. Lopunajan tunnelmissa ollaan tietysti myös sanoituksissa. ”Live to be burnt. Served on a plate in a casket. Fulfill the purpose, to feed the earthworms”. Eipä jätä paljoa arvailun varaan. Soundimaailma on kunnossa ja palvelee hyvin tämän tyylistä rytistystä. Räkäisten soundien mukana tuoman brutaaliuden varaan ei ole pelattu, vaan melko pehmeässäkin äänien käytössä on löydetty oikeat ratkaisut raskaan tunnelman rakentamiseen.
Levyä suosittelen lämpimästi kaikille synkemmän hc:n ja sludgecoren ystäville. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista kotimaisista ug-julkaisuista. Toimii myös livenä!