Avainsana-arkisto: Danko Jones

Danko Jones esiintyy lokakuussa Helsingissä

Syksyllä seitsemännen albuminsa julkaiseva kanadalainen rocktrio Danko Jones saapuu esittelemään tuoretta materiaaliin suomalaisyleisölle. Ahkerasti maassamme vieraillut, tiukoilla livekeikoillaan roimasti  mainetta niittänyt yhtye nähdään Helsingin The Circus -klubilla tiistaina lokakuun 16. päivä.

Vuodesta 1996 kasassa ollut bändi julkaisu debyyttinsä ”I’m Alive And On Fire” 2000-luvun alussa. Yhtyeen viimeisin albumi ”Below The Belt” julkaistiin vuonna 2010, bändi on ilmoittanut julkaisevansa uuden, järjestyksessä seitsemännen studioalbuminsa vielä ennen syksyn keikkoja. Sitä ennen on luvassa koko Danko Jonesin visuaalisen historian sisältävä ”Bring On The Mountain” -dvd.

Danko Jones (usa)
Ti 16.10.2012 The Circus, Helsinki
Liput 35 euroa + mahd. toimituskulut

www.dankojones.com
www.livenation.fi

Danko Jones Tampereen Pakkahuoneella

Kanadan Tanko Joonas on kasvattanut suosiotaan mukavasti, koska viime vierailullaan Tampereella kolmikko veti keikan samassa rakennuksessa, mutta yli puolet pienemmällä Klubin puolella. Bändi oli itsekin huomannut muutoksen ja solisti-kitaristi (s/t) kommentoi aiheesta, että nyt kun ollaan siirrytty pienestä salista suureen saliin, on bändin haasteena vetää niin kova keikka ettei lasketella aallonharjaa takaisin. Monen bändin kohtalo tämä on ollutkin. Tulevaisuus tulee osoittamaan kuinka Danko Jonesin käy, mutta jos tämä keikka toimii mittarina, saattaa bändillä olla toivoa pysyä Pakkiksella.

Dankon veto alkoi todella paskamaisesti perjantai-iltana jo kello 21.15, tästä pyyhkeet järjestäjälle. Syytä voi vain arvailla, mutta itse en lämmennyt ajankohdalle. Hauskan bändin heittämän intron jälkeen jyrähti keikka käyntiin ja vuorossa oli melkoisen tiukka tunti ja viisitoistaminuuttinen. Dankon strategia oli ripotella radiosoittohittejä, kuten Sticky Situation, Full of Regret ja Cadillac sopivin väliajoin, jotta yleisö pysyy takuuvarmasti lämpimänä. Varsin selkeä ja arvattavakin seuraus tästä tietysti oli se, että kyseisten hittibiisien aikana suuri osa yleisöstä pompi ja jorasi villisti, kun taas tuntemattomampien vetojen kohdalla oli oivaa aikaa vetää hieman henkeä. Bändi ei tyytynyt ainoastaan soittamaan musaa, vaan keulahahmo (s/t), armoitettu moottoriturpa, lämmitti yleisöä varsin onnistuneesti myös kipaleiden välillä. Ja kaverilla on totta tosiaan puhumisen lahja, jota hän kuulemma käyttää myös spoken word -keikoilla.

Keikka oli melkoisen pomminvarma esitys, mutta kaksi asiaa siinä jäi kuitenkin askarruttamaan. Ensimmäinen on toisen kitaran puuttuminen bändistä, joka aina tuppaa latistamaan vähän soundia. Toisaalta Dankon biisit on rakennettu niin vahvasti simppelien rokkiriffien päälle, jolloin kaikenlaiset melodiat, soolot ja muut härpäkkeet ovat paikoin jopa hieman turhia. Ja Dankon soolot ovat melko lyhyitä ja simppeleitä, joten eipä niidenkään aikana komppikitaraa ehtinyt kaivata. Tämä perustelee yhden kitaran ratkaisua. Pari kertaa tuli keikalla mietittyä, että kuulostaisiko jokin biisi paremmalta hieman tukuisammalla soundilla, mutta pääpiirteittäin kolmikko pystyi vetämään niin tiukasti ja järeällä otteella, ettei toista kitaraa ymmärtänyt kaivata.

Mainittakoon vielä erikseen, että bändi todellakin veti aivan järkyttävän tiukasti. Orkesterin soitto on hitsautunut kokonaisuutena aivan mielettömään tikkiin ja jos puhdas soiton katselu ja yksilöiden seuraaminen kiinnostaa, pystyi jokaisen Joneksen kohdalla nauttimaan tappavasta groovesta. Tämä rentous ja meininki myös näkyi soittajista, koska varsinkin rytmiryhmä muistutti suurimman osan ajasta hangon keksejä. Ilmeisesti rokin soittaminen on pidemmänkin päälle mukavaa hommaa.

Toinen mietityttämään jäänyt asia oli aluksikin mainitsemani siirtymä Klubilta Pakkikselle. Yleisöstä näki selvästi, että hittibiisien sanat oli hyvin hallussa, mutta pystyykö Danko pitämään valtavirtayleisön puolellaan pitkällä aikavälillä, eli lähteekö tyyppien riffikynästä myös tulevaisuudessa riittävän hyviä kolmen soinnun ihmeitä, jotta ne ovat samaan aikaan suurelle yleisölle riittävän tuoreita, mutta silti riittävän helppoja digattavaksi? Tämä jää nähtäväksi. Itse en olisi suoraan sanoen edes pahoillani jos he olisivat ensi kerran Klubilla, koska Backyard Babies veti sinne Pakkahuoneelta siirryttyään elämänsä keikan.

Danko Jones Tampereen Klubilla

Tampereen Klubin loppuunmyyminen maanantai-iltana ei ole aivan läpihuutojuttu. Kanadan rock-trio Danko Jones onnistui tässä melkoisen vaivatta epäkiitollisesta päivävalinnasta huolimatta. Yhtyeen mutkaton rock on saavuttanut suurta suosiota maailmanlaajuisesti ja vienyt trion ympäri maailman loputtomille kiertueille. Pitkän tauon jälkeen Danko Jones palasi jälleen Suomen kamaralle toitottamaan rockin ilosanomaa.

Allekirjoittaneelle illan pääesiintyjä Danko Jones on muutamaa radion tehosoitossa ollutta kappaletta lukuunottamatta miltei uusi tuttavuus. Yhtye kuitenkin otti luulot pois koko yleisöltä melko railakkaasti. Ensimmäisestä tahdista lähtien yhtye kaahasi kappaleita läpi melkoisella vauhdilla, suurempia hengähdystaukoja kyselemättä tai pyytelemättä. Sen kerran, kun yhtye oli hetken hiljaa, yleisö huusi senkin edestä.

Mitä mieltä onkin fraasista ”osaa ottaa yleisönsä”, Danko Jones taitaa tämänkin osion suvereenisti. Vokalisti Jonesin ja yleisön välinen interaktio oli erittäin lämminhenkistä ja innostunutta, välispiikkien aiheiden kulkiessa mutkattomasti AC/DC-hihamerkkien kautta oraaliseksiin ja kaikkeen muuhun kuviteltavissa olevaan. Miehessä on selkeästi stand-up -koomikon vikaa.

Danko Jonesia ei voi parhaalla tahdollakaan kuvailla erityisen syvälliseksi yhtyeeksi. Kappaleiden teemat pyörivät rock-uskottavasti rakkauden, kiertue-elämän kirjoittamattomien sääntöjen sekä tietysti naisten ympärillä. Erityisesti naisten, vaikka yleisön miespuoliset osanottajat vokalistille rakkauttaan vannoivatkin huomattavasti naisia enemmän.

Kupletin juoni oli tällä keikalla varsin simppeli: rouheata rockia, joka ei edes yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan paahtaa hyväksi havaitulla kaavalla riffistä toiseen. Homma hoidettiin ammattitaidolla, sekä röyhkeän tinkimättömällä asenteella, kieli tiukasti poskessa. Ei Danko Jonesia ihan syyttä haukuta hyväksi livebändiksi.

Eastpak Antidote Tour 2006

Maanantai-ilta ja liput 35€. Oli pieni etukäteiskutina, että kaapelin sali ei täyttyisi. Epäilys haihtui, kun noin sadan metrin jono ennakkolipun ostajia odotti pääsyään sisälle. Paljon nuoria tyttöjä, joka ei näyttänyt lounasleipiä äänimiehelle tuomaan tullutta ystävääni haittaavan. Vastamyrkkykiertue oli viimeistä iltaa vaille paketissa, ja kuukauden kiertäminen oli käynyt ainakin paitamyyjän voimille, mutta se kai tarkoittaa vain sitä, että hauskaa on ollut.

Kolmihenkinen Bedouin Soundclash ehti aloittaa illan reggae/soul/dub –meiningillä ennen kuin ulkona odotellut jono oli saatu purettua sisätiloihin. Tässä kohtaa järjestäjät olisivat voineet olla hereillä ja venyttää bändin aloitusta vaikka sen 15-minuuttia. Leppoisa bändi veti hyvän setin ja yleisö, saavuttuaan paikalle, oli ihan mukavasti mukana jameissa. Itse diggasin biiseistä, joissa koneesta laitettiin dub-soundeja taustalle ja rumpali oli mukana break-biittissä. Tuli etäisesti mieleen Asian Dub Foundationin alkuaikojen tuotokset. ”Basisti vetää aika douppeja laineja”, kuulin jonkun skene-jeesuksen mainitsevan vieressäni. Rauhallisempiin vetoihin ei nousuhumalainen mieli jaksanut keskittyä, katsastamisen arvoinen yhtye kuitenkin.

Gogol Bordello toi sirkuksen kaupunkiin. ”Ihan vitun apinoita” olisi Sören salettiin sanonut. Viulu, harmonikka, peltiämpäristä tehty rumpu, hassuja vaatteita, sirkusbasaari, tanssityttöjä ja raivokas punk-poljento. Tämä mustalaislauma ei tullut pummimaan kahta markkaa vaan paahtamaan kahta sataa. Jokaisen kappaleen ne vetivät kuin se olisi ollut viimeinen, loppuhehkutuksineen päivineen. Hutahutahutahuta parin tahdin harmonikkabreikki ja taas hutahutahutahuta. Mahtavaa matskua. Levyltä kuultuna en innostunut, mutta livenä loistava soppa.

Danko Jones on äijä”, sanoi lounaslähettiystäväni ja näytti äänimiehelle pedonmerkkiä. Uuden levyn ”Sticky Situation” avasi pelin, joka sisälsi yleisön iästä johtuen enemmän musiikkia kuin nokkelaa sanailua. Joku on kertonut, että Danko on leppoisa ja kiltti mies siviilissä, mutta alter egon päästessä valloilleen ei kukkoilulla ole rajaa. Leveä haara-asento, mikki hieman liian alhaalla, jotta saadaan aikaa uhkaava etukeno, pahisilveilyä, epäkypsää läppää, ja minimalistisia AC/DC -riffejä. Siinä resepti, josta yleisö näytti pitävän. Rutiinisuoritus rundin päätteeksi.

Seuraavan päivän coctail-flunssaa uhmaten noudin siiderin, ja jäin odottelemaan Disco Ensemblen aloitusta. Music Televisionin ihQ juontaja Axl huudatti bändin lavalle. La la laa This is my head exploding. Mutta mutta nyt on jokin vialla, pää ei todellakaan ole räjähtämässä. Jostain syystä ennen setin alkua salin takaosan äänentoisto oli tippunut pois päältä. Kaksi ensimmäistä kipaletta meni puuroisissa merkeissä, ja päätin lähteä äänipöydälle tiedustelemaan ovatko lounasleivät menneet väärään kurkkuun. Joku miehistä pinkaisi matkaan ja äkkiä myös anniskelualueella saatiin äänet kohdalleen. Hitit kuultiin jonkun uuden kappaleen ohella, josta ei kuitenkaan paljoa jäänyt päähän. ”Fresh New Blood” ja ”Black Euro” toimivat hienosti livenä, ja bändi tuntui antavan kaikkensa. Jotain spesiaalia DE voisi keikkasettiinsä kuitenkin lisätä. Turhan orjallisesti biiseistä vedetään levyversiot ja välispiikit jäävät lähinnä huudatuksiksi.

Havaintoja: Esitysten välillä vessajonot olivat niin pitkiä, että oli helpompi käydä toimittamassa tarpeensa ulkona sähkökaappiin. Anniskelualueelle pyrkiessä syynättiin ikä perusteellisesti. Poke veti ajokortin ulos muovitaskusta, pyöritteli käsissä ja tsekkasi, ettei sitä ole itse laminoitu. Tuli vaihdettua epäuskoisia katseita muiden jonossa olleiden kanssa. Olut loppui kesken. Nyt-liitteen vaikutusvaltainen musiikkitoimittaja näytti paikoin yksinäiseltä.

Danko Jones – First Date

Erittäin mitäänsanomaton First Date ei saa meikäläistä innostumaan Dankosta yhtään sen enempää kuin aiemminkaan. AC/DC-tyylisellä hardrock-riffillä lähtevä biisi on selkeää radiomatskua ja tarttuukin varmasti monen päähän, mutta mitä sitten. Ei se kipaleesta hyvää tee. Laulajan ääni on mitäänsanomaton, eikä eroa edukseen mitenkään erityisesti. Kyllähän se tähän sopii, mutta ei paranna kipaletta millään tavalla. Kertosäkeen hokema ja tylsä renkutus tekevät kipaleesta peruskauraa, jota sopii soittaa päiväsaikaan peruskanavilla ja saa varmasti keikoilla singalongeja aikaan, kun junttien ei tarvitse osata paljon sanoja ulkoa. Perusvarmaa rokkia ilman kummempia krumeluureja.

Danko Jones – Sleep Is The Enemy

Täytyy heti sanoa että kanukki Danko Jonesin uusin sivallus Sleep Is The Enemy osuu maaliinsa kuin Chuck Norrisin kiertari. Dankon osuman jälkeinen tila on vähintäänkin levoton ja vähän huonommatkin bileet alkavat tuntua houkuttelevilta. Älä siis kuuntele tätä levyä, jos aprikoit radalle lähtöä, muuten Danko tekee oikeat päätökset puolestasi ja napakymppi jää katsomatta. Kyse on siis tiukoilla AC/DC -riffeillä höystetystä, lantion tason jutuilla maustetusta autotallirockista. Olo on kuin doupatun orin kyydissä Kentucky Derbyssä. Nyt ei pyydellä anteeksi, muuta kuin epäsuorasti edellistä hieman liikaa blandattua lättyä We Sweat Blood.

Levyn avausraidan Sticky Situationin kertsi pitäisi ottaa yläasteen englannin tunnille ääntämisharjoitukseksi, tyyliin vesihiisi_sihisi_hississä. Kuinkakohan nämä himojensa orjat pysyisivät Dankon tahdissa ”This is this is this is a sticky situation [x4]”. Terveisiä vaan opetusministeri Tanja Vienoselle, ei kun Karpelalle, ei kun Saarelalle. Vai oliko se Tanja sittenkin kulttuuriministeri, mutta väliäkös tuolla, voihan se sukunimikin vielä muuttua ennen kuin tämä arvio on valmis.

Kuten sanottu sanoitusten aihepiirit pyörivät vahvasti kaiken vaarallisen ja addiktiivisen ympärillä, eli naisissa ja huumeissa (ilmeisen kovissa). Harvemmin kiivetään fiiliksissä sydämen tasolle ja silloin, kun näin pääsee tapahtumaan, tarjoillaan levyn heikoimpia hetkiä. Onneksi nämä hetket ovat harvassa, koska Danko Jones on parhaimmillaan hyökkäävän päällekäyvänä tunnevammaisena.

Voi tästä rapiat 30 minuutin testosteroni-pläjäyksestä jätettyjen päihdeongelmaisten miesten lisäksi saada muutkin jotain irti, jos ymmärtää ironian juttujen taustalla ja melko simppeli melodinen rock maistuu. Naisethan tunnetusti rakastuvat renttuihin, ja jos Danko sattuu ihastumaan on sitoutumisen aste vähintäänkin arveluttava ”I’ll break my dick, just for you. I’ll make my momma cry.”. Epäkypsää tai ei, meitsiin tämä shitti putoaa, ja taisi samantien tulla lähtö Sikalaan…

Danko Jones – Baby Hates Me

Danko Jonesin ensimmäinen radiosinkku uudelta Sleep Is The Enemy -levyltä kantaa nimeä Baby Hates Me. Sinkun käyntiinlähdössä ei ole mitään ongelmia. Nimikkokappale alkaa soimaan mukavalla AC/DC-henkisellä riffillä ilmoittaen näin Tornion Olympiakisojen hengessä ”Havuja, Perkele!”

Biisi toimii kuin hemohes ja muutenkin kuulostaa hienolta, mutta tällaista on kuultu niin paljon ennenkin. Kun kerran löydetään se hyvä juttu niin mitä sitä muuttamaan, mutta kyllä sitä jonkin näköistä uudistamista kaipaisi. Siinä samalla tulisi pujotettua uutta matoa koukkuun uusien fanien toivossa. Toinen raita Sticky Situation kulkee myös perinteistä rock-kaavaa pysähtyvine riffeineen. Tämäkään kappale ei tuo minulle mitään uutuuden viehätystä eikä avaa mitään sieluni salaisia portteja. Niin, onko minulla edes salaisia portteja sielussani?

Hmmm, no mutta kivalta nämä molemmat silti kuulostivat vaikka itselle tämä kanukkikolmikko ei ole koskaan aiheuttanut mitään muuta mullistavaa kuin mahakivun ja AC/DC:n puutostilan. Oikein mukavaa, sellaista puhtoisen kuuloista rokkia mistä puuttuu se nykypäivän bensankatkuinen räkäisyys. Oivaa taustamusaa kun vaikkapa katselee Suomipoikien kurlaamista harjojen kanssa, Torniossa tietenkin.