Avainsana-arkisto: Cutdown

Full House Records täyttää juhlavat 15 vuotta

Vuonna 1997 helsinkiläisestä Jump Inn -baarista alkunsa saanut hardcorelle ja muulle mielestään hyvälle undergroundmusiikille omistautunut levy-yhtiö ja keikkajärkkääjä Full House Records täyttää tänä vuonna 15 vuotta, jota juhlistetaan livemusiikin ja kaikkien aikojen julkaisuvuoden merkeissä.

Full House Recordsin ensimmäinen julkaisu näki päivänvalonsa kesällä 1998, kun puljun perustajan perustaja Kristian Liljelundin Down My Throatin seitsentuumainen single ilmestyi. Siitä lähtien julkaisujen ja iltamien järjestämistahti on ollut maltillisen säännöllinen, juhlavuoden kunniaksi on luvassa kahdeksan julkaisua – enemmän kuin minään vuonna aikaisemmin. Kuluvuna vuonna on jo ilmestynyt Cutdownin uusi ”Harsh Reality” -seiskatuumainen, uudet täyspitkät on luvassa puolestaan niin Ratfacelta (kesä) kuin St.Hoodiltakin (syksy). Uusia kiinnityksiä yhtiön rosterissa ovat niin ikään täyspitkät julkaisevat One Hidden Frame (kevät) ja Foreseen (syksy). Myös alusta asti remmissä ollut Bolt julkaisee toukokuussa uuden albuminsa yhteistyössä Full Housen kanssa. Pari vuotta sitten alkanut yhteistyö SMC Lähiörottien kanssa saa myös tänä vuonna jatkoa, ensin splittilevyllä Notkean Rotan kanssa, ja myöhemmin ilmestyvän uuden kokopitkän muodossa.

[youtube url=Uxcugx-F5Lc]

Syntymäpäiviä juhlitaan perjantaina 31.5. Tavastialla ja Semifinalissa. Illan aikana esiintyy kahdeksan bändiä, joista neljä Tavastian ja neljä Semifinalin puolella. Tapahtuma toimii samalla kahden levyn julkaisujuhlana; vuonna 1997 perustettu Bolt julkaisee neljännen pitkäsoittonsa ”True Colors” ja melodista hardcorea soittava lappeenrantalainen One Hidden Frame uuden levynsä ”The Water Seems Inviting”. Tapahtumassa nähdään myös muut Full Housen ajankohtaiset artistit SMC Lähiörotat, Ratface, Cutdown, St.Hood, Kill the Curse ja Foreseen.

Full House Records 15 vuotta
Pe 31.5.2013 Tavastia & Semifinal, Helsinki

Tavastia: SMC Lähiörotat, Ratface, St.Hood, Cutdown
Semifinal: Bolt, One Hidden Frame, Kill The Curse, Foreseen

Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 12 eur.

www.fullhouserecords.com
facebook.com/fullhouserecords

Metalliaurinko 8 – Aloitusklubi

Vaikka Metalliaurinko onkin tänä vuonna virallisesti vain yksipäiväinen, lähti itselläni kekkerit käyntiin jo perjantaina, tehden Metalliauringosta samalla omalla kohdallani kaksipäiväiset. Levysoittimessa vieraili sekä Boltin että St. Hoodin tuotantoa, mutta illalla piti lähteä sitten vielä Harjavaltaan Metalliauringon aloitusklubille Night Factoryyn.

Enpä ole älyttömästi Harjavallassa aiemmin pyörinyt, joten tämä oli ensimmäinen kerta kun Night Factoryssa vierailin. Itse keikkapaikkana Night Factory on jokseenkin absurdi, eikä vähiten lavan ja tanssilattian erottavan punaisen metalliaitansa vuoksi. Paikkahan on siis juurikin sellainen bilehelvetti, jossa soitetaan järjettömän paskaa musiikkia järjettömän kovalla ja Axen katku puskee seinistä satojen hyppyritukkakauluspaitapussymongereiden jäljiltä. Olen koettanut välttää koko aikuisikäni juurikin tällaisia mestoja, joissa soivat vain Bon Jovi -teknoremixit. Seinillä olevista telkkareistakin tuli pääasiassa Petri Nygårdin (joka muuten esiintyi samana viikonloppuna samassa paikassa) tuotantoa.

No, ainakin bändien soittama musiikki oli hyvää ja auttoi helposti unohtamaan, minkälaisissa puitteissa nyt oltiin. Karkelot aloitti siis turkulainen .45 Stainless, oli ”O.G.B.D.” -kiekkonsa julkkarikeikka. Kahden nuoren vihaisen miehen vesikauhuisen raivoamisen kuunteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, ja niin asianlaita oli nytkin .45 Stainless oli ihan pätevän kuulosta mättämistä, vaikkakin peruskauraa. Ehkä turhankin peruskauraa, mutten leiki nyt demosetää enää tämän enempää. Bändi olisi kyllä hyvin puolustanut paikkaansa itse festienkin lineupissa ja varmasti pistänyt jengiä pyörimään pikkulavan edustalla.

Cutdown ei itselleni tarjonnut sen suurempia elämyksiä edellisessä Metalliauringossa, eikä se tarjonnut sellaisia oikeastaan nytkään. Ihan toimivaa kurmootusta kyllä, mutta sain näiden neljän bändin joukosta Cutdownista vähiten irti. Moni muu kyllä sai, kun .45 Stainlessin aikana nähdystä, yleisön harrastamasta pittailutouhuista pistettiin paremmaksi.

St. Hood oli aika tiukassa vedossa. Konkaribändi ei näköjään voi esiintyä ilman, ettei hauskuus tulisi jotain kautta esille, oli sitten kyseessä Turon ja yleisön vuorovaikutus tai S. Halmeen kehotus hauskanpitoon. Joku tosin oli syönyt ärrimurrimuroja, kun kesken setin räjähti käyntiin tappelukin. Kyllähän näillä punk/metalli/hardcore-keikoilla lähes aina ylilyöntejä tapahtuu, ei ihan noin järjetön väkivalta kumminkaan ole ok. Ja sen teki myös St. Hoodikin selväksi. .45 Stainless ja St. Hood olivat mielestäni selvästi kovimmat esiintyjät tänä iltana.

Anal Thunder olisi puolestani saanut esiintyä hieman aiemmin, kun turhankin moni näytti hipsivän tässä vaiheessa iltaa kohti muita seikkailuja. Hardcoresta nyt on pitkä matka Anal Thunderin magyarpunkkiin, mutta mitäpä siitä Anal Thunderista kertoisin? No, bändi oli oma itsensä, eli keikan aikana todistettiin vitsailua, vittuilua ja yhteislauluja sekä tietysti nakutettiin takuuvarma setti. Eihän sieltä nyt yhtäkään huonoa biisiä tullut, vaikka itse olen ehkä saanut ähkyn koko bändistä. ”Time of Your Lifea” tuli kuunneltua sen ilmestyttyä ehkä liiankin kanssa, vaikka hyvä levyhän se on. Katselin silti koko keikan alusta loppuun, missaten vain puolet Drink Myself to Death -hitistä pakollisen kusitauon vuoksi. Kitaristin tulkinta tyypillisestä hardcore-biisistä oli muuten parempi kuin ne alakerran karaoketulkinnat Volgasta. Ihan mukava keikkahan tämäkin oli, muttei mielestäni vetänyt vertoja tammikuussa näkemälleni Nosturin keikalle.

Kokonaisuutena Night Factoryssa oli ihan kivat setit, mutta ei mitään sellaista mikä olisi vetänyt varsinaiselle Metalliauringolle vertoja. Siellä se meininki vasta kovaa olikin!

Kuvia.

Metalliaurinko 2010, lauantai

Armottomien bileiden lunnaat maksettiin tälläkin kertaa seuraavana aamuna, joten eipä yleisökato ketään päässyt yllättämään, tuskinpa edes päivän ensimmäisiä bändejä. Alley Godsin aloittaessa alue lähes ammotti tyhjyyttään, joten vokalisti Oskari joutui huutelemaan väkeä lähemmäs kuin torikauppias, joka yrittää myydä lanttuja karkinnälkäisillä lapsille. Sen verran virkeää porukka tuntui olevan, että yleisössä potkiskeltiin myös futista. Isolla lavalla ensimmäinen lauantaina soittanut yhtye oli Presley Bastards. Bändi kuulosti korviini ihan hyvältä, mutta suurin osa yleisöstä oli vielä joko nukkumassa krapulaansa pois tai laittamassa hommaa uuteen nousuun. Tästä syystä PB näytti hieman orvolta näyltä isolla lavalla, mutta oli paikalla silti enemmän jengiä kuin taannoisella Tampereen keikalla. Paskiaiset olivat koko päivän melodisinta musiikkia esittänyt kokoonpano, ellei sitten kaljateltassa myöhemmin esiintynyttä Jukka Kiesiä lasketa.

Third Man Down alkoi mekkaloimaan pikkulavalla, mutta itselleni bändin tuotanto ei ollut millään tavalla entuudestaan tuttua, joten keikan musiikillinen anti jäi itselleni hieman laihaksi. Metallista hardcoreahan sieltä tuli, ei sen enempää tai vähempää. Kaikki muut kyllä nauttivat keikasta. Mukavaa lisämaustetta keikka tosin sai saamarin kämäsestä, mutta helvetin hauskasta kyklooppivitsistä. ”Without or with Vaselin?” Riistetyt jäi minulta paskanjauhannan sun muiden aktiviteettien takia suurimmaksi osaksi näkemättä, mutta rutiinikeikalta tuo vähän haiskahti. Olen nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana bändin jo kaksi kertaa aiemminkin, ja settilista oli niihin verrattuna lähes identtinen, mitä nyt pari biisiä saattoi tulla eri kohdissa. Eli pääpaino oli siis uudessa materiaalissa, muutamaa klassikkoa unohtamatta. Yleisö ei Riistetyillä juurikaan lämmennyt. (JP)

Kiesi

Oma festivaalikokemus alkoi Riistettyjen aloitellessa settiään, joten uuteen ympäristöön totutellessa meni bändin ja osa No One Is Safenkin keikasta ohi. NO1S:sta voisi kuitenkin sen verran sanoa, että mitä bändiä on viime aikoina todistanut, on ainakin omissa kirjoissa jonkinlaisena projektina alkanut bändi muodostua ihan omaksi kokonaisuudekseen, joka sisältää kaikki WTP:n ja Field Of Haten parhaat palat. Gute scheisse siis, täyspitkää odotellaan innolla. Seuraavaksi (lähes) paikallista osaamista päälavalla Breamgodin muodossa, ja täytyy sanoa, että vaikkei porilaset muiden illan aktien ohella mitään uutta tai ennenkuulumatonta (Cutdownia ja Merauderia lukuunottamatta) esittänyt, oli pitkästä aikaa kiva kuulla kunnon musiikkia.
Salkkaricore-pataljoona Fury Of Livez teki, mikäli spiikeistä oikein ymmärsin, viimeisen esiintymisensä. Bändin ideanahan on ihan hauska ja pätevät muusikot tekevät dödö-vaikuuteisesta paahdosta oikein toimivaa, mutta ehkä tämä juttu on tosiaan jo nähty (ja kuultu)? Joko ennen tai jälkeen Fury Of Livezin kaljateltassa esiintyi J. Kiesi, joka olikin vestareiden parhaimmistoa. Olisi voinnut soittaa pidempäänkin, tai vaikka useammalla roudaustauolla… Janos Velmusen Bussipysäkillä kuultiin ja muutenki oli tosi kivasti.
Cutdown palautti meiningin päiväjärjestykseen, esitellen samalla uuden basistinsa, paremmin mm. Ratfacen bassotaiteilijana tunnetun J:n (vai oliko sittenkin vain tuuraamassa, ihan ei välispiikit menneet jakeluun?). Uutta oli myös Esan ennenkuulumattoman runsaat välispiikit, oli tainnut bäkkäribaarin antimet tehdä tepposensa myös siellä suunnalla. Pientä hapuilua kenties uuden basistin kanssa, mutta tuskin ketää haittasi/kiinnosti. Huomattavaa oli myös aurinkoisen mutta kylmän sään kangistamien jäsenten veryttely pitissä, joka alkoi tässä vaiheessa päästä hyvään vauhtiin.

Lällärs

Last Laugh oli, no Last Laugh. Pornolehtiä luettiin ja muutenkin menttiin maukkaan ja mauttoman rajalla. Jossain määrin tällaista vanhemman koulun meininkiä on alkanut diggailemaan, ja sillä osastolla viime aikoina himan uudistunut (jos on bändiä vähän harvemmin todistanut esim. livenä) bändi kyllä osaa hommansa. Sopivasti vielä punkkiasennetta mukana.
St.Hood sai toimia vähintäänkin erinomaisena lämmittelijänä illan kauan odotetulle pääaktille. Bändi on kyllä huimassa vireessä, eipä ole turhia puheita runsaiden live-esiintymisien vaikutus bändien toimivuuteen. Pikkuhiljaa myös uuden levyn biisit alkavat elää omaa elämäänsä debyytin hittien tavoin.

Me-rau-der!1

Merauder on nimi, joka ei ehkä nykynuorison huulilla kauhesti pyöri, mutta vanhemmalle kaartille bändi on tarjoillut 90-luvun puolivälistä asti paljon ikimuistoisia hetkiä. ”Masterkiller” ja ”Five Deadly Venoms” ovat metalcore-genren ehdottomia peruskiviä, unohtamatta tietenkään uutta ”God Is I” -albumia, joka todisti bändin olevan kulta-aikojensa vireessä. Ja niin todista myös esiintyminen Harjavallassa. Jämäkästi Downfall Christilla alkanut setti tosin vaikutti hivenen tyngältä, sillä varsin pian oli kaikki reenatut biisit soitettu, encorena jouduttiin vetämään uusintana sekä Life Is Pain ja Masterkiller, mikä ei tosin tuntunut meininkiä paljoa latistavan. Päinvastoin, fiilishän olis vähän sama, kuin olisi nähnyt Merauderin KAKSI kertaa saman illan aikana! Itselle näitä klassikoitakin enemmän kolahti kuitenkin tuleva klassikko Gangsta, joka on viime vuosien – jos ei vuosikymmenen – parhaimpia metalcore-biisejä. Ikävä kyllä tätä ei enää uusintana kuultu, enpä käy siltikään valittamaan, melkoinen keikka joka tapauksessa.

Merauderin jälkeen oli olo onnellinen ja väsynyt, ja pikaisen rantasaunan jälkeen oli hyvä suunnata kotia kohti, joskaan näin onnistuneen illan jälkeen Marilynin jatkotkaan ei huutava vääryys olisi ollut. Vähän kyllä ihmetyttää, ettei porukkaa tänäkään vuonna sen enempää paikalle vaivautunut, sillä alue vaikutti pääesiintyjänkin aikana suhteellisen väljältä. Toivotaan että pirskeet jatkuu kuitenkin myös tulevina vuosina, sillä ei tämän parempaa kesänavausta voi olla. (JT)

Kuvagalleria: Anterok 2009 Wäiskissä

Anterok 2009 w/ Bolt, Cutdown, Ratface, St.Hood
Ravintolalaiva Wäiski, Helsinki 7.11.2009

Suomi hardcoren kerma oli kokoontunut Ravintolalaiva Wäiskiin juhlimaan kahden skenejeesuksen syndejä. Sipsien ja limukan perässä tulleet joutuivat kuitenkin pettymään, sillä luvassa oli silkkaa turpaanvetoa, kuten tällaiselta line upilta voi vain odottaa. Keikalla paluun teki myös kolmen biisin ajaksi kulttisuosiota nauttiva Homefront, joka 2000-luvun alkupuoliskolla julkaisi demon ja heitti kai jotn keikkojakin. Laiva pysyi pinnalla, vaikka yristystä sen upottamiseksi oli ihan kiitettävästi. Ens vuonna Anterok sit Kaisaniemessä!

Cutdown – S/t

Full Houselle palannut Cutdown löi helmikuussa toisella pitkäsoitollaan alkutahdit kenties Suomi Hardcoren hienoimmalle vuodelle. Lättyähän on tulossa ulos Boltilta, St.Hoodilta ja vaikka keltä, ja mikä hienointa, kaikilla näillä ryhmillä on (ainakin jollain tasolla) oma soundinsa.

Helsinkiläiskopla lunastaa viimeistään tällä levyllä paikkansa Suomen brutaalimpana bändinä. Yhtyeen kulmakiviksi muodostuneet kitarariffit ja rumpusovitukset määräävät tahdin tälläkin kertaa, ja ovat ehdottomasti levyn parasta antia, kujamusiikiksi pikkukoukkuja on saatu mukaan mukavasti. Laulua on pyritty Matin taustalauluilla ja vierailevilla tähdillä vähän elävöittämään, mutta edelleen tasapaksuinen vokaaliosasto on omaan korvaan se heikoin lenkki. Tosin, eipä tällaiseen musiikkiin oikein voisi muunlaista käskytystä kuvitellakaan, kehitystäkin tapahtuu jokaisella levyllä.

Biisiosastolla Deadweight, Never Again ja levyn lopettava Rise And Fall kolahtavat parhaiten. Päätösraidallahan vierailee Kaucas-yhtyeen Raipati, jonka räpäytys toimii erittäin hyvin yhteen muun musiikin kanssa. Ihmettelenkin, ettei moista yhdistelmaa ole tehty vielä laajemmassa mittakaavassa, vaan tiedä sitten alkaisiko kuulostaa liikaa Waldo’s Peoplelta.

Keikoilla bändi tulee aina nostettua Suomen kovimmaksi kokoonpanoksi, mutta ihan niin pitkälle eivät eväät levyllä riitä. Brutaaliksi ja suoraviivaiseksi hardcoreksi Cutdown hipoo kuitenkin täydellisyyttä.

Eri esittäjiä – Building a Legacy 2

Meinas usko mennä ja perinnöt jäädä saamatta, kun ei Full House Recordsin jatko-osaa ”Building a Legacy” -sarjalle alkanut kuulua. Ensimmäinen ”Building a Legacy” -kokoelmahan julkaistiin jo vuonna 1999, joka sai ainakin allekirjoittaneen innostumaan uudestaan hardcore-musiikista. Noihin aikoihin alkoi jälleen uusi aikakausi suomalaisessa hardcoressa, ja turha hippeily sai väistyä rankemman myllytyksen tieltä.

Jos legacy ykkönen esitteli pääsääntöisesti silloisia Helsinki-bändejä, on kakkososa laajentanut hc-perhettä koko Suomen kattavaksi yhteisöksi. Kokoelma esittelee 15 bändiä ja 29 biisiä, jotka tyyliltään ovat hyvin samankaltaisia. Eroja toki on, mutta kyse on nyt hardcoresta, josta Full House Records on maailmanlaajuisestikin tunnettu. Kotimaisia kärkinimiä edustaa niin Bolt kuin St.Hoodikin, mutta levyltä löytyy myös nuorempiakin helmiäisiä, kuten esimerkiksi Out of Breath tai Fightback.

Samanlaista vipinää vatsanpohjassa ko. kokoelma ei meikäläisessä herättänyt kuin ykkösosa, mutta toivotaan, että uudet new Jackit löytäisivät tätä kautta hardcoren ihanuuden. If you tolorate tissit then your kalsarit will be next, vai miten se meni?

Cutdown – Always Intact

Helsinki style, Cutdown – Always intact! Muutaman vuoden hiljaiseloa viettänyt kujajyrä Cutdown on tehnyt ansiokkaan paluun julkaisemalla uuden levynsä Musta Maija Recordsin suosiollisella avustuksella. ”Always Intact” pitää huolen siitä, että meille jotka jäimme kaipaamaan lisää Invincible -minin jälkeen, on luvassa kovaa paskaa oikein roppakaupalla.

2000-luvun alkupuolelta asti vaikuttanut Cutdown avaa ensimmäisen täyspitkänsä jämäkällä hardcorella, jota on hieman metallilla vahvistettu. Voisi jopa sanoa, että tässä ollaan hupparikujacoren ytimessä, sen verran kovaa tavaraa kymmenen kappaleen verran levyltä löytyy. Nimikkobiisillä käyntiin lähtevä ”Always Intact” ottaa kyllä luulot pois heti kättelyssä ja loppu onkin yhtä hardcoren juhlaa. Muutoksiakin bändi on kohdannut, sillä Inviciblellä jo ilmenneet kitaristi Matin backupit ovat suuremmassa osassa levyllä ja itse vokalisti Esa vetää laulut huomattavasti ”kujemmin”, verrattuna aikaisempaan matalaan deathmetallimpaan murinaan. Uusi laulutyyli iskostuu parin kuuntelukerran jälkeen heti, eikä matalampaa laulua jää kaipaamaan ollenkaan. In Memory Of, Bound to Lose ja Strike You Down ovat kaikki raskaita, mutta myös meneviä hardcore-kappaleita, joista ei tanssikohtiakaan puutu. Levyn lopettaa St. Hood -orkesterin Samia lainaava Out of Bounds, joka tarjoaa tiukkaa tykitystä niin vokaali- kuin musiikkipuolellakin.

Voinen sanoa, että Cutdownin esikoista on varmasti odotettu paljon ja se kyllä lunastaa kaikki odotukset. Kenen tahansa raskaan hardcoren ystävän on syytä hoitaa tämä levy hyllyyn ja Cutdown kannattaa hoitaa myös paikkakunnallesi soittaman, sillä pojat ovat kovassa keikkakunnossa. ”Always Intact” tulee kilpailemaan tämän vuoden tiukimman levyn tittelistä ainakin omalla listallani. Eli jos Another One Dead, Black Betsy, Hoods, Sworn Enemy tai vaikkapa Everybody Gets Hurt tippuu, käy hoitamassa Cutdown hyllyysi.

Hardcore meets Death Metal

Luvassa oli taas tupakansavuinen ilta Turun TVO:n tiloissa. Illan antina oli tarjolla Nummelasta täräyttävä metalcore akti Bleeding Heart, Helsingin tylyt kujamyllyttäjät Cutdown, Deepredistäkin tutun Rodrigon projektibändi Kataplexia ja oman kaupungin poikien blackmetalpumppu Funeral Feast. Sen enempää mustametalleista ei illan aikana oikeastaan irronnutkaan, nimien lisäksi. Paikalla oli ilmeisen synkkä meininki sillä hyytävät nahka-asuiset pitkätukat olivat pääosin vallanneet mestan. Kyllä sitä muutakin väkeä oli, mutta nämä lepakkomies-imitaattorit olivat vahvoilla.

Itse asiaan päästiin pian paikalle saapumisen jälkeen, ensimmäisenä TVO:n ”lavalle” nousi, Bleeding Heart. Nummelan pojat heittivät kehiin toinen toisensa jälkeen biisejä Lifeless täyspitkältään, nimikkokappaleen lisäksi Storm Is Rising pieksi erittäin ankarasti. Hevimiesten mossatessa tanssilattiakin liikehti hieman, mutta pääosin tanssit jatkuivat vasta myöhemmin. BH:n soitto kulki yhtä taidokkaasti kuin levyltäkin ja pisteet vokalisti Sakarin brutaalille ulosannille. Seuraava bändi, Kataplexia meni lievästi sanottuna ohi joten siitä ei sen enempää, vaan suoraan eteenpäin.

Lauantain seuraava hardcore annos oli valmiina tuloillaan, sillä Cutdown valmistautui esiintymistilan puolella. Bändi aloittikin pian ja tanssilattia laajentui lähes heti, vihaisten hevivanhusten urpoillessa pitin reunustalla.
Viimeksi näin Cutdownin Tampereella Knuckledustia lämppäämässä ja muistini oli edelleen oikeassa, että meininki toimii livenä. Invincible cd:n biisit käytiin läpi ja kappaleet Unbeaten, Fire At Will ja Lies Upon Lies hoitivat hommansa aivan kuten pitikin. Tanssi pyöri myös hienosti läpi keikan ja ensimmäistä kertaa ikinä törmäsin varsin koomiseen näkyyn. TVO:n oma ”turvamies” oli varmistamassa tilannetta tanssijoiden tuntumassa. Bändi teki tehtävänsä, ja meno oli mitä parhainta.

Cutdownin jälkeen oli luvassa enää Turun oma Funeral Feast, jonka keikasta nautimme noin puoli minuuttia. Tapahtuma oli kuitenkin onnistunut, vaikka deathmetallimpi puoli ei niinkään lämmittänyt. Kuulinpa villejä huhuja, että FF olisi soittanut coverina Madballia ja senkös missaaminen jäi harmittamaan! Tai no toisen kerran ajateltuna, ehkäpä kuitenkin parempi että jäi coveri näkemättä…

Cutdown – Invincible

Helsinki hardcore 2004, Cutdown on voittamaton. Fullhousen syksyn kovista julkaisuista toinen on Cutdownin ”Invincible” mcd, ja tanakkaa materiaalia mini pitääkin sisällään. Seitsemän uuden uutta biisiä, joista Hard to Forget loi katsauksia tulevan materiaalin suuntaan ennakkoämpärinä.

Kontulan kujamyllyttäjät antavat palaa levyllä oikein kunnolla sillä ensimmäinen raita Unbeaten iskee takaraivoon jo sellaisella voimalla että huh, ja samaa linjaa jatketaan loppuun asti, ketään ei säästetä. Yhtymiä musiikillisesti tunsin huomaavani muiden muassa Sworn Enemyyn ja Everybody Gets Hurtiin, ja edellämainittujen kanssa samaan lokeroon bändin laittaisinkin.

Kontula Style demon ajoista ovat pojat petranneet huomattavasti ja homma toimii mainiosti. Mainitakseni myös kappaleessa Lies Upon Lies aukoo suutan Cutdownin Esan lisäksi myös Boltin Lauri, ja tuo kappale tuokin pientä vaihtelua Laurin laulujen myötä levyn kokonaisuuteen. Cutdown on näyttänyt mihin pystyy ja suosittelenkin tarkastamaan jätkät myös livenä sillä silloin meininki on lähes vieläkin kovempaa kuin levyltä.

Cutdown

Helsinkiläisen Cutdownin toiminta alkoi vuoden 2001 lopulla, kun bändi löysi vihdoin rumpalin riveihinsä. Parin kannuttelijan jälkeen kokoonpanoksi on vakiintunut: Esa-laulu; Kalle-basso (soittanut myös kitaraa Shadows Killsissä); Matti-kitara, Häkki-kitara (Black Betsy); Arttu-rummut (Down My Throat). Ensidemon ja kansainvälisen neljän bändin splitin jälkeen rujoa ”kujavääntöhardocea” soittava Cutdown sai alkusyksystä pihalle ”Invincible” mcd:n, jonka tiimoilta kyseltiin mietteitä bändiltä itseltään. Vaikka Cutdown ilmoittaakin pilkesilmäkulmassa tavoitteekseen ”valloittaa maailmaa sekä saada vitusti rahaa ja bändäreitä”, se kuitenkin suhtautuu musiikkiinsa vakavissaan.

Tuliko levystänne omasta mielestä sellainen kun lähditte tavoittelemaan. Mihin olette tyytyväisiä ja jäikö ehkä joku asia kaihertamaan?

Kyllä lopputulokseen ollaan tyytyväisiä, ainahan siellä on jotain mitä näin jälkeenpäin ajateltuna olis voinu ehkä tehdä toisella tavalla tai paremmin mut ei mitään niin konkreettista että harmittais juurikaa ja vastaavasti sit taas meni monet jutut paremminkin. Soundit tuli ehkä jopa parempana ulos mitä odotettiin, kiitos Tonin Red-5:lla ja Finnvoxin masteroinnin.

Koska aloitte tosissaan suunnittelemaan levyä ja oliko suunnitelmissa julkaista juuri mcd? Kuinka kauan tekoprosessiin meni aikaa?

Levyn tekeminen nyt on ollu mielessä aika alusta alkaen. Varsinaisesti ekan demon tekemisen jälkeen, mutta muutamat miehistön vaihdokset, uusien biisien tekeminen ja melkeen samaa tahtia niitten dumppaaminen roskakoriin vähän pidensi aikataulua. Artun tullessa soittamaan rumpuja loppuvuodesta 2003 saatiin joitain uusia biisejä aika nopeesti valmiiksi ja muokattiin vielä muutamaa vanhaa niin rupes olemaan riittävästi sellasta matskua kasassa johon oltiin itse suht tyytyväisiä ja pysty ihan konkreettisesti alkaa miettimään levyn tekemistä. Jos tän levyn tekoprosessin aikaa miettii niin muutamaa lukuunottamatta levyn biisit tehtiin viime talven aikana pitkälti alusta loppuun valmiiksi ja nekin mitkä oli vanhempia biisejä, muokattiin aika suht kovalla kädellä uuteen muotoon. Itse nauhotukset hoidettiin muutaman viikon sisällä toukokuussa ja masterointi muutamaa kuukautta myöhemmin.

Mitenkä päädyitte Fullhouselle? Oliko teillä alunperin tarkoitus julkaista levy sitä kautta vai oliko kenties muita suunnitelmia?

Vielä noin viikkoa ennen levyn lähettämistä painoon oli tarkoitus julkaista levy diy:nä kokonaan ilman ulkopuolista apua, kun ei ollut juurikaan yhteydenottoja eikä konkreettisia ehdotuksia tullut miltään suunnalta (tosin eipä sitä nyt kovin ahkerasti itsekkään yritetty työntää bändiä minnekään suuntaan). Kesän aikana kuitenkin jaettiin jonkun verran muutaman biisin promoja Pressure Festissä, Saksassa ja Lontoossa, kun siellä suunnalla käytiin lomailemassa ja niistä sit tulikin pientä puhetta levyn julkasemisesta muutaman eri tahon kanssa. Sillon sit reilu viikko ennen painoon laittamista kävästiin vielä Krisseltä kysymässä kiinnostusta levyn julkasemiseen FullHousella ja siitä sit lähti asiat rullaamaan aika nopeasti eteenpäin ja parin päivän sisään oltiin sovittu aika pitkälti kaikki julkasemiseen liittyvät jutut FullHousen kanssa.

Miten ”Invincible” nimi päätyi levyn nimeksi? Liittyykö levyn nimeen jotain syvällisempiä tarkoitusperiä?

Itse asiassa levyn oli tarkotus olla vaan tylsästi self-titled, mut sit siinä viimeistellessä layouttia tuli toi Invincible ehdotus ja päätettiin sit se laittaa siihen. Oli siinä muutamia muitakin ehdotuksia, mut ei vaan jotenki iskeny tai sit ei oikeen liittyny levyyn tai bändiin millään tavalla. Invincible kuvaa levyn sisältöä (sanoituksia) aika moniltakin osin, ei ehkä ihan kirjaimellisesti aina eikä niin ole tarkoituskaan, mut kyllä siinä selvä yhteys on huomattavissa.

Teillähän vieraille muutama vokalisti levyllä. Miten juuri he päätyivät levylle?

Taustahuutoja lukuunottamatta levyllä on vierailemassa ainoastaan Lauri Boltista. Idea lähti oikeestaan kyseistä biisiä tehdessä et niissä muutamissa kohdissa vois olla ihan hyvin toinenkin laulaja ja sais ehkä biisiin sitä kautta vähän vaihtelua ja lisätehoa. Lauri nyt on bändin jäsenille aika hyvä tuttu ja old skuulimpi ja puhtaampi lauluääni tuo hyvin sitä vaihtelua siihen biisiin ja niihin kohtiin varsinki, niin kysyttiin sit Laurilta mitä mieltä oli ja paria päivää myöhemmin oltiin jo treeniksellä koittamassa miten biisi sujuu. Taustahuutoja tekemässä ollut porukka nyt aika pitkälti ratkesi sillä ketkä millonki tuli studiolle hengailemaan kun oltiin nauhottamassa.

Kansiin liittyen, miksi päädyitte mustavalkoisiin yleisilmeeseen. Oliko se kustannusratkaisu vai tyylivalinta?

Kyllä mustavalkonen layout oli ihan puhtaasti tyylivalinta. Missään vaiheessa ei oltu edes ajateltu mitään 6 väristä layouttia vaan lähinnä mietittiin joko mustavalkosta tai sit jonkun kolmannen värin ottamista mukaan. Yhen värin lisääminen kansiin ei vaan oikeen toiminu läheskään yhtä hyvin kun puhtaasti mustavalkonen, niin eipä tarvinnu montaa kertaa miettiä. Kansia tehdessä ei todellakaan katseltu painofirmojen hintoja mitä mikäkin lisäväri maksaisi vaan tehtiin sellaiset kannet mihin oltiin itse tyytyväisiä.

Soititte juuri Ruotsissa Dead Festissä. Minkälainen oli vastaanotto, saitteko jo tuoreeltaan palautetta?

DeadFest oli meidän toinen kerta Ruotsissa. Jos ensimmäinen kerta ja keikka Örebrossa oli kirkas päivä niin Dead Fest oli synkin yö aikoihin. Vastaanotto keikalla olleille bändeille oli aika jääkylmää koko pitkän illan, eikä auttanut vaikka keikalla oli lähemmäs 200 maksanutta plus vielä bändit ja niiden mukana tulleet. Kyllähän siellä tosin keikan jälkeen joitain selkääntaputtelijoita oli, muttei todellakaan mitenkään tungokseksi asti. Levyjä ja paitoja nyt ei kovinkaan montaa tullut siellä myytyä, johtuneeko sit ruotsalaisten suht erilaisesta musiikkimausta vaiko kenties jostain muusta, tiedä sitä. Jälkeenpäin kuuli ja lueskeli ruotsalaisten juttuja, joissa tätä vikaa deadfestiä kuvattiin parhaaksi kaikista. Sillon tuli sellanen fiilis, että oltiinkohan me samalla festarilla. No ehkä tää on tätä kulttuurien erilaisuutta sitten.

Mitenkä tästä eteenpäin? Onko Suomessa (tai ulkomailla) keikkoja luvassa?

Tällä erää on aika vähän mitään sovittuja keikkoja loppuvuodeksi, Torvessa ilmeisesti on ainoa keikka mikä taitaa olla jo suunnitelmissa. Keikkojahan sitä tekisi mieli soittaa mahdollisimman paljon nyt, kun levykin saatu vihdoinkin ulos, mut saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jotain pieniä suunnitelmia on ulkomaidenkin suhteen, mut tällä hetkellä ne on niin puhe/mietintä -tasolla, ettei niistä sen enempää vielä. Ulkomaillehan sitä mieli tekisi kunhan vaan saisi keikat järkättyä ja kouluista / töistä vapaata niin, että pääsee lähtemään.