Avainsana-arkisto: crust

Bötoxx – Asekätkentä 2012

Presidenttikilpa tuli ja meni. Vaalien fanituotekuningas Paavo Väyrynen on ottanut uudet aseet käyttöön ryhtymällä kokkolalaisen Bötoxxin sponsoriksi. Yhteistyö näkyy heti Paavon kuvana ”Asekätkentä 2012” -kasetin kannessa. Siitä en sitten tiedä, miten paljon tekemistä Väyrysellä on oikeasti Bötoxxin kanssa ja mille kannalle Bötoxxin jäsenistö taipui, jos oli taipuakseen.

En kyllä arvannut Paavon diggaavan grindcoresta, jota Bötoxx soittaa punkisti ja kaoottisesti, 80-luvun alun henkisesti. Vaikutteiksi iskeään Napalm Deathia ja S.O.D:tä, ja varsinkin jälkimmäisen henki huokuu ”Asekätkentä 2012”:sta. Kohellusta on jopa kolmenkymmenen (30) kappaleen edestä, joten siinä on jopa Paavollekin hetkeksi purtavaa. Vokaaleista nyt ei saa juurikaan selvää, eikä mukana tullut edes sanoitusliitettä. Siten jäinkin toivomaan, että Bötoxxillä olisi muutakin sanottavaa kuin ”v*tun natsiäpärärunkkari” -tason latteuksia. Yksioikoisest lyriikat tosin kuuluvatkin tyylilajin henkeen, varsinkin kun Bötoxx yrittää tehdä ns. ”tolkullista” musiikkia vain osan nauhan kestosta.

Soundit nyt ovat mitä ovat ja ”musa on usein soitettu päin vittua”, mutta eipä se itseäni häirinnyt. Kaikista biiseistä ei vaan riitä samalla tavalla kerrottavaa jälkipolville kuin Väyrysestä, mutta joitakin hyviä hetkiä Bötoxxinkin onnistuu väkisinkin luomaan. Iloa pystyin repimään ainakin Hüsker Düskeristä, Shitter Limited -henkisestä Minä rakastan Saatanaa -veisusta sekä bändin omasta You Sufferista, eli Jyrkistä. Hauska kasetti, muttei sitä välttämättä jaksa joka päivä kuunnella.

Famine Year / Hautaus – Split

Ehkei vastakohdilla pelleily ole splittilevyjen kohdalla mitenkään harvinaista, mutta mielestäni tuo palloilu toimii useimmiten hyvin, niin myös tässä Famine Yearin ja Hautauksen tapauksessa. Osapuolista tutumman eli Famine Yearin edellinen äänite ”Demo MMXI” kuulosti jopa kahden Lammas Zinen edustajan mielestä hyvältä, joten yhtyeestä laadittiin bändiprofiilikin ja siten asialliselta vaikuttavan rytmiryhmän tuleviin tekosiin suhtaudutaan odottavan innostuneesti. Niin kävi myös tämän splittipuoliskon kanssa. Sitten kasettidemon on Famine Yearin soundipuoli ainakin tukevoitunut paremmin bändin tummaa sanomaa korostamaan. Samalla bändi on lähtenyt vertautumaan enemmän Skitsystemiin, vaikka myös Unkind ja grindivaikutteet kuuluvatkin taustalla. Famine Year vetää puolensa tehokkaasti tukka putkella läpi, mutta mikään biisi ei erotu joukosta erityisesti edukseen, muttei haitakseenkaan.

Toisella puolella rymyävä Hautaus on uudempi tuttavuus. Eipä mikään ihmekään, kun tämä splitinpuolisko on mystisenä pysyttelevän yhtyeen ensiesiintyminen levytetyssä muodossa. Yhtye ei jatka ”aus”-päätteisten bändien kunniakasta ja suttuista perintöä vääntämällä tiukkoja crusteja suoraan korvakäytävän eteisen matolle, vaan tasapainottelee sujuvasti ”kaahaamisen ja laahaamisen” välimaastossa. Hautaus yhdistelee runnomiseensa niin doom metallisia kuin crustejakin elementtejä, ja hyvin yhdisteleekin. Kappaleita ei ole Hautauksen puolella kuin vain yksi, mutta se on sitäkin kiinnostavampaa kuunneltava. Kiinnostavampi kuin Famine Yearin osuus tällä kertaa, mutta kumpikin bändi jättää odottelemaan tulevien seikkailuiden ja spektaakkeleiden toteutumista.

Famine Year

Famine Yearin tummasävyinen ruttaaminen ei ehkä omaperäisyydellä juhli, mutta hyvin tehtynä on maistunut yhdelle jos toisellekin korvaparille. Eipä ole mikään ihmekään, kun tämän haastattelun toisen kysymyksen vastauksestakin ilmenee.

Lähdetään liikkeelle ihan peruasioista. Keitä yhtyeeseen kuuluu, miksi se perustettiin ja miten tähän on tultu?

Yhtyeeseen kuuluvat Pete (laulu), Make (kitara), Nike (basso) ja Tumppi (rummut). Famine Year perustettiin Tumpin ja entisen kitaristin Vesan toimesta noin 4-5 vuotta sitten. Hommat alkoivat edistyä 2008 kesällä kun Pete ja Nike liittyivät bändiin.

Onko tyypeillä minkälaista taustaa muissa bändeissä soittamisesta? Mitä muita bändejä jäsenillä tätä nykyä on?

Onhan meidän ukoilla kokemusta vuosien takaa jos jonkinnäkösistä retkueista, kuten Lo Cast Style, CC Vokula 6000, Inhale Corpses, Box Holiday, Igni et Ferro, Officer Down ja Drunken Troopers. Nykyään jäseniä soittaa Famine Yearin ohella mm. Unkindissa, Feastemissa ja Tukkanuotassa. Joka jäbä on ollut tahollaan enemmän tai vähemmän musakuvioissa mukana jo 10–15 vuotta ja bändin keski-ikäkin on jo kolmenkympin paremmalla puolella.

Kuvailisitteko sanallisesti, miltä Famine Year kuulostaa? Mitkä olisivat suurimmat ja ilmeisimmät vaikutteet?

Kai me ollaan väkivaltaista ja rujoa grindi-mausteista crustia. Vaikutteista on vähän paha lähteä sanomaan mitään, ihmiset saavat itse tehdä omat johtopäätöksensä musiikin perusteella. Dropdead ja mitä näitä nyt on, haha! Kaikki diggaillaan esimerkiksi Nailsia, Totalt Jävla Mörkeriä, Skitsystemiä ja klassikoista esimerkiksi Black Flagia. Alkujaan oltiin enemmän tuonne grindcoren suuntaan kallellaan, mutta nyt blastbeatit on vähän karsiutuneet, sellaista luonnollista muutosta.

Mitä haluatte lyriikoillanne ilmaista?

Lauletaan asioista mitkä vituttaa, ihan henkilökohtaisesta ahdistuksesta ympäröivään maailmaan. Ehkä vähän perusvastaus, mutta ei tässä yritetä pyörää uudelleen keksiä. Omasta kokemuspohjasta ja ajatuksista on kai kaikkein luontevinta ammentaa aiheita sanoituksiin. Ja jos vähääkään vaivautuu katselemaan ympärilleen, niin aika nopeasti niitä vitutuksen aiheita alkaa löytymään.

Demolla olisi NoFX-coveri. Miten te sen tekemiseen päädyitte, se kun ei ole kovinkaan ilmeinen valinta tämmöistäkin rytkettä soittavalle konkkaronkalle?

NoFX on kaikille meille ollut enemmän tai vähemmän tärkeä bändi jossain vaiheessa (paitsi Makelle) ja haluttiin tehdä coveri joka ei olisi sellainen tyypillinen nuotilleenveto. Ekalle demolle nauhoitettiin Black Flagin Wasted ja joskus ollaan soitettu livenä Misfitsin Bulletia, ideana on ollut aina tehdä niistä oman kuuloisia. Tuntuisi jotenkin tylsältä vetää aina niitä samoja Dischargeja tai Nasumeja.

Uskotteko tekevänne vastaisuudessakin vastaavanlaisia covereita?

Joo, eiköhän niitä tule, ihan nastaa niitä on ollut soittaa. Sen takia niitä on tehtykin että voidaan pitää vähän omaa kivaa bändin kesken. En usko että tullaan minkään muunlaisia covereita tekemäänkään.

Minkälaista palautetta Famine Year on tähän mennessä saanut?

Ihan jees, kaikki kaverit on tykänny, heh! Ihan totta puhuen, palaute on ollut varsin hyvää, ollaan oltukin vähän monttu auki. Siistiä jos joku tykkää.

Tulevaisuudensuunnitelmia, onko niitä?

Joulukuussa tulee split 7″ Hautauksen kanssa, sen tiimoilta tehdään kolme keikkaa; Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Ensi vuonna olisi tarkoitus tehdä kokonaan oma julkaisu ja keikkailla sen minkä ehtii. Olisi nasta käydä tekemässä joku ulkomaan pyrähdyskin. Jos jollain olisi kiinnostusta lähteä vaikka yhteisrundille kotona tai ulkomailla, niin ottakaa yhteyttä! Me keikkaillaan mieluusti jos vaan päästään lämpimään nukkumaan ja saadaan ruokaa ja kaljaa. Sama pätee splitteihin jne. Olkaa yhteyksissä!

Lopuksi saatte (vapaan) puheenvuoron. Mitä haluaisitte sanoa, mitä tässä ei vielä tullut esille?

Tämä oli itse asiassa hyvä haastattelu, ei kyselty epäolennaisuuksia eikä sitten tarvinnut tarinoidakaan sen kummemmin, haha! Perusasiat tuli käytyä läpi eli ei kai tässä kummempia. Kiitos!

www.myspace.com/famineyear
famineyear.bandcamp.com

Psykoanalyysi – Kivitys

Psykoanalyysi tekee todentotta selväksi, mitä mieltä se on äänestämisestä vaikuttamiskanavana. Yhtyeen epäpyhä kolminaisuus sai jo aiemmin osat ”Kusetus” ja ”Vitutus”, nyt on sitten aika mennä sanoista tekoihin ”Kivityksen” myötä.

Musiikillisesti ”Kivitys” tarjoaa yhtä paljon vaihtelua kuin vaalitentit. Lähinnä vain kasvot ja nimet vaihtuvat, mutta sisältö pysyy jotakuinkin samana. Psykoanalyysin tummanpuhuva hardcoren ja grindcoren yhdistelmä saattaa olla yksipuolista, mustavalkoista ja itseään toistavaa. Mutta se ei tässä tilanteessa haittaa yhtään, vaikka Psykoanalyysillä ei olekaan vihaisuutensa lisäksi muita ässiä hihassaan. Yhtyeen vaahtoaminen on nimittäin rehdimpää kuin keskivertopoliitikon vaalilupaukset. ”Kivityksen” pitkä kappalelista puistattaa aluksi ja bonuksena on vielä muutama lisänumero. Irwin Goodmanin Haistakaa paska koko valtiovalta on hyvä ja aiheeseen sopiva kappale, mutta sitä biisiä vaan ei ole tehty tähän muottiin. Kaksi Terveet Kädet -coveria sen sijaan ovat, mutta ne ovat todella ilmeisiä valintoja. Covereita on yhteensä viisi ja niiden lisäksi on vielä yksi kappaleluettelossa mainitsematon biisi. Yhteensä 24 raitaa 21 minuutissa.

Suorat lyriikat ovat vähän naiivia ”kyttä on poliisi” -osastoa, mutta toki menevät näinkin äkäisen musiikin yhteydessä vaivatta. Kaikki on päin v*ttua; politiikka, suuryritykset, ihmiset, media ja varsinkin MySpace. Pätkä ”Kohta Myspace Tomppa kiikkuu hirressä” hymyilytti. Bändillähän on muuten itselläänkin MySpace-accountti, joten he tietävät mistä puhuvat?

Hävitys / Ward – Split

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä käsitellyn splitin kaava on jotakuinkin seuraavanlainen: jyväskyläläinen Hävitys kaahaa ja tamperelainen Ward laahaa. Eihän tämmöinen vastakohdilla leikittely nyt ole varsinaisesti uusi keksintö, mutta siltikin vaihtelu on aina tervetullutta. Molemmat nimet ovat melko tuoreita ilmestyksiä, joten allekirjoittaneellekin tämä on ensimmäinen kerta kun kumpaankin pääsee kuulemaan.

Hävityksellä on neljä biisiä crustin ja grindinsekaista mättämistä, eli asiaan kuuluvat plätkyvät tuplabasarit, kiivas tahti, raskas ulosanti ja huuto- ja murinalaulujen yhdistely. Jo pelkästään kahden vokalistin käyttäminen tuo Hävityksen roiskimiseen mukavasti vaihtelua, kuten myös melankolinen perusvire. Hävitys ei juuri tahtia höllennä, vaan tappamisen meininki säilyy loppuun asti.

Wardin puolelle on jäänyt vain yksi kappale, mutta se onkin sitten yhtä pitkä kuin koko Hävityksen puoli yhteensä. Vaikka tämä on varsinaisesti Wardin ensiesiintyminen levytysrintamalla, on yhtyeellä ikärenkaita jo hieman enemmän. Soundia on kypsytelty rauhassa ja hyvä niin, sillä Past Behind vaikuttaa hyvin loppuun asti harkitulta kappaleelta. Ja hyytävältä. Se runttaa koko maailman syvälle suohon, alkaen loppua kohden harhailla, tosin sillä hyvällä, psykedeelisellä tavalla.

Molemmat bändit vakuuttavat ja jättävät jälkeensä halun kuulla niitä enemmänkin. Hävitystä tosin tuskin jaksaisi kuunnella suuria määriä kerralla, mutta Wardiin törmäisi mielellään jonkin pitemmän levykäisen merkeissä.

Death with a Dagger – On the Edge of the Unknown

Pari vuotta sitten debyyttialbuminsa (”Dark Alleys”, 2009) julkaissut Death with a Dagger nousi kertaheitolla lupaavasta tulokkaasta yhdeksi suomipunkin silmäätekevistä hybridillä, jossa yhdistyivät klassinen NWOBHM ja rupinen (crust) punk. Ihan samanlaista yllätysmomenttia ei helsinkiläiskvintetillä ole nyt käytössään, mutta jo tätä kakkosalbumia edeltäneet seiskatuumaiset (”Try to Fly/After the Bomb pt. I” sekä ”Nocturnal/Demon Seed”) osoittivat, että ainakaan takapakkia ei yhtye ole ottanut.

Kovinkaan villisti eivät muutoksen tuulet ole DWAD-leirissä puhaltaneet sitten esikoisen, mutta se nyt on yksi lysti, jos vain jalka vispaa ja pää nyökkii. Jotain uutta – tai ainakin kehittyneempää – aromia on keitoksessa silti löydettävissä; soundi- ja soittopuoli pelaa entistä paremmin, vokalisti Steel on löytänyt kähinäänsä hieman – mutta vain hieman – monipuolisemman asetuksen ja brittiheviä ei ole enää ”On the Edge of the Unknownlla” käytetty pelkästään mausteena, vaan se näyttelee paikoin jo pääroolia – hyvänä esimerkkinä levyn avaava Try to Fly, joka riffittelee kuin priimaikäinen Iron Maiden konsanaan. Myöskään jo debyytillä kuultuja psykedeliasävyjä ei ole unhoitettu, vaan niitä on ripoteltu ihan reilulla kädellä sinne tänne lisäväriä tuomaan – urku auki ja kaljaa koneeseen, siinähän se DWAD pähkinänkuoressa, heh.

Warin tahi Weekend Warriorin kaltaista metal punk-hittiä ei tämä kakkoskiekko tarjoile, mutta jo muutamaan otteeseen mainittu Try to Fly, pirullisen tarttuva Deaf Forever ja levyn ehdottomasti kovin raita Mother Vulture paljastavat voimansa parin soittokerran jälkeen. Viimeksi mainittu kappale yllättää muuten puhtaasti lauletulla kertosäkeellään, jonka takaa löytyy mm. Kylmästä sodasta ja Selfishsistä tuttu Helena.

Kokonaisuutena ”On the Edge of the Unknown” on vahva esitys ruman kaunista kansitaidettaan myöten, mutta jotenkin tuntuu, että DWAD ei ole vielä käyttänyt kaikkia kikkojaan. Jos viisikon kolmosalbumi onnistuisi aikanaan yhdistämään kahden ensimmäisen pitkäsoiton parhaat puolet, niin siinä vaiheessa voitaisiin puhua jo suomipunkin magnus opuksesta.

Deadsunrise – S/t

Kesä meni muiden bisnesten parissa, eikä aikaa kirjoittamiseen meinannut oikein löytyä. Päätinkin suosiolla lykätä tämän arvion tekemistä jo ihan sen takia, että ennättäisin tutustua levyyn oikein ajan kanssa. Ja sehän kannatti, sillä vaikkei Deadsunrisen debyytiltä välttämättä sitä kovinta hardcore-hittiä löydykään, niin kappaleiden tuttuus nostaa albumin arvoon arvaamattomaan.

Jokunen vuosi sitten julkaistu ”Several Casualties” -seiska esitteli innokkaan, mutta silloin vielä auttamattomasti puolikuntoisen jyväskyläläisryhmän. Suuria muutoksia ei kvintetti ole tälle eponyymille debyytilleen tehtaillut, mutta kaikesta näkee ja kuulee, että nyt kentällä kirmaa huippuunsa viritetty kone. Vajaassa puolessa tunnissa Deadsunrise psyykkaa vastustajaansa hardcoren keinoin, kerää levypallot sludgella voideltuihin näppeihinsä, rymistelee coast to coastin d-beatin tahdissa ja runnoo pallon väkisin koriin crustin voimalla – unohtamatta tietysti dikembe mutombomaista blokkiuhkaa, jonka viisikko rakentaa post-metallisesta (à la Neurosis) äänivallista. Vielä kun joukkuehenkeä kohotetaan pelaaja-valmentaja Akin (myös Pahaa verta) räyhähenkisellä käskytyksellä, niin Deadsunrisea on todella vaikea voittaa kotikentällään.

True – Still Life

”Bändillä on korni nimi, levyn kansitaide on sysiruma ja intro kuulostaa Värttinältä”, siinä lähtökohdat kroatialaisyhtyeen kolmanteen (ensimmäinen levy-yhtiölle) täyspitkään. Paremminkin olisi voitu liikkeelle siis lähteä. 

Truen (toi nimi nyt vaihtoon, niin kuin olisi jo!) musiikillinen pohja lepää vakaasti ”dismemberiaanisen” death metallin pahnoilla. Tosin Truen kohdalla se tarkoittaa välimallin riffejä, perushyvää murinaa ja liian pitkiä kappaleita, eikävätkä hienoiset crust-vivahteetkaan nosta kvintettiä keskinkertaisuuden suosta. Se mikä bändistä tekee ”erikoisen”, on tamburan, kroatialaisen perinnesoittimen (liian) runsas käyttö. Hieman luuttua muistuttava kielisoitin lisää Still Lifen metalliseen äänimaailmaan huomattavan folk-aspektin, joka ei suoraan sanoen istu kokonaisuuteen laisinkaan.

Ehkäpä folk-metallistit sun muut larppaajahörhöt tästä jotain irti saavat, mutta omaan korvaan yhdistelmä kuulostaa pelkästään luotaantyöntävältä. Ensin eeppinen sello-crust ja nyt sitten folkahtava death crust. Mitä seuraavaksi? Elektroninen screamo crust?

Totalt Jävla Mörker TVO:lla

Kun puhutaan crustista, on ruotsalaisten panosta tyylilajin kehitykseen mahdotonta sivuuttaa. Mm. Disfearin, Skitsystemin sekä Wolfbrigaden (Wolfpack) pioneerityön lisäksi myös ”seuraava aalto” on saanut sanansa sanottua, ja varsinkin Totalt Jävla Mörkerin kutsu on ollut yllekirjoittaneelle seireenimäisen vastustamaton. Tyylipuhtaasta crustista on tosin TMJ:n kohdalla enää turha puhua, sillä viimevuotinen ”Söndra & Härska” piti sisällään myös hieman ”kaupallisempia” sävyjä aina post-hardcoresta black metalliin. Mutta oli tämän reilun kymmenenvuotiaan sveduviisikon kohdalla kyse sitten crustista, neo crustista, epic crustista tahi jostain ihan muusta, niin se on ainakin varmaa, että TJM hurjasteli melkoiset pohjat keikkavuodelle 2010.

Totalt Jävla Mörkerin Suomen-kiertue käsitti neljä paikkakuntaa, josta Turku oli vuorossa kolmantena. Viimeisiä henkosiaan vetelevä TVO pullisteli jo liitoksistaan, kun Lahti-karavaani saapui pääkallopaikalle, mutta lyhyen jonottamisen sekä vähän pidemmän nimilistasekoilun jälkeen ”Teviksen” portit aukenivat. Myyntikojun kollauksen jälkeen oli aika valmistautua illan ensimmäiseen aktiin, Deathboundiin, joka seurasi ruotsalaisia koko Suomen-vierailun ajan. Bändi kuulosti livenä kuitenkin yhtä tylsältä välimallin deathgrindiltä kuin levylläkin, joten siirtymä naapurin Proffaan säästi kaikkien hermoja ja kuuloelimiä. (Olikohan Deathbound vähän väärässä paikassa punk-keikalla?)

Virkistystauon jälkeen yritys otettiin uusiksi ja nyt nappasi. Paikat eturivistä ja TJM lavalle (jos TVO:n ollessa kyseessä varsinaisesta lavasta voi edes puhua). Heti alusta asti oli selvää, että Ruotsin pojat eivät olleet tulleet hiplailemaan muniaan tai tuijottelemaan kengän kärkiään, vaan ilmassa oli urheilujuhlan tuntua – ainakin soittajien lavaliikkeiden sekä valutettujen hikilitrojen perusteella. Kurkipotkut ja kennelliitonmerkit eivät välttämättä ole niitä kaikista ”punkeimpia” keinoja saada yleisö lämpimäksi, mutta jotenkin TJM onnistui puhaltamaan kliseisiin uutta pontta – erittäin humoristista sellaista.

Paperilla TJM on aina ollut varsin synkeämielinen maailmanlopun paasaaja, mutta livenä yhtye heräsi eloon (heh). Hengähdystaukoja ei juuri pidetty ja välispiikitkin olivat lyhyitä ja ytimekkäitä. Puolituntinen oli siis silkkaa musiikki-iloittelua visvaisen crustin ja modernimman hardcoren keinoja hyväksikäyttäen. Vokalistikaksikon (Fredrick ja Joakim) mesoaminen oli viihdyttävää seurattavaa ja välillä miehet yrittivät tosissaan uida yleisön liiveihin – seikka, joka ainakin naispuolisten seuralaisteni mielestä oli enemmän kuin suotavaa. Muutenkin viisikko vaikutti antavan lavalla kaikkensa, ja onkin pakko ihmetellä miten miehet jaksavat pitää yllä samanlaista intensiteettiä illasta toiseen. Eihän bändin show tosin kestänyt paljon puolta tuntia kauempaa, mutta mikä puolituntinen se olikaan.

Illan settilista seuraili pitkälti kahden uusimman albumin (”Söndra & Härska” ja ”S/t”) linjaa, eikä parin ensimmäisen levyn rupista räimintää taidettu kuulla laisinkaan. Sitä kuitenkin tikulla silmään joka vanhoja muistelee, sillä jos illan menyy sisältää mm. Vem formar din syn på världenin, Att möta mörkretin  ja lopussa vielä Kall Världin kaltaisia täsmäiskuja, niin valitukselle pitäisi tuskin jäädä sanan sijaa. Kiitos -95 ja kiitos -06, mutta tämä erä meni länsinaapuriin murskaluvuin.