Avainsana-arkisto: Comeback Kid

Never Say Die! -kiertue tuo kovan kattauksen Nosturiin

Hardcoren ja punkin parhaimmistoa sisältävä kattaus kiertää syksyllä Eurooppaa Impericon Never Say Die! -kiertueen merkeissä. Kiertue tekee pysähdyksen myös Helsingissä tiistaina 11. marraskuuta, jolloin Nosturin lavan valtaa yhteensä seitsemän kovaa yhtyettä: hardcore-bändien terävimpään kärkeen lukeutuva Terror, tänä vuonna viidennen ”Die Knowing” -albuminsa julkaissut kanadalainen Comeback Kid, kalifornialaisbändi Stick To Your Guns, No Bragging Rights ja Capsize Yhdysvalloista sekä tuoreemmat kyvyt Obey The Brave Kanadasta, More Than A Thousand Portugalista.

Impericon Never Say Die! -kiertue tekee yhteistyötä Hope For The Day -projektin kanssa, joka on yhdysvaltalainen, itsemurhien ehkäisemiseen tähtäävä hyväntekeväisyysjärjestö. Hope For The Day on tehnyt vuosia tiivistä yhteistyötä hc- ja metallipiirien kanssa ja tulevalla kiertueella tavoitteena on yhdessä paikallisten järjestöjen kanssa lisätä tietoisuutta ja ohjata ihmisiä saamaan apua.

Impericon Never Say Die! Tour 2014
Terror (USA), Comeback Kid (CAN), Stick To Your Guns (USA), Obey The Brave (CAN), More Than A Thousand (POR), No Bragging Rights (USA), Capsize (USA)
Ti 11.11.2014 Nosturi, Helsinki
Ovet klo 18, showtime n. klo 19
Liput palvelumaksuineen alkaen 29,50 euroa Tiketin myyntikanavista.

www.livenation.fi

Kova hardcore-kattaus huhtikuussa Helsinkiin

Hardcorebändi Comeback Kid palaa kolmen vuoden tauon jälkeen Suomeen. Uuden albumin julkaisuun valmistautuva kanadalaisyhtye esiintyy keskiviikkona 2. huhtikuuta Helsingissä The Circuksessa, jonka kapasiteetti rajataan huomattavasti normaalia tiiviimmäksi. Tapahtuman tarjonnan täydentävät metallivaikutteisesta hardcoresta tunnetut kalifornialaisbändit Xibalba ja The Greenery sekä Iso-Britanniasta saapuva Malevolance.

Vuonna 2005 ilmestyneellä ”Wake The Dead” -kakkosalbumillaan läpimurron saavuttanut Comeback Kid on jo pitkään kuulunut melodisen hardcoren ykkössarjaan. Bändiltä on kuluvan talven aikana ilmestymässä neljän vuoden tauon jälkeen uutta materiaalia ”Die Knowing” -levyn muodossa. Edellisen kerran Comeback Kid on nähty Suomessa keväällä 2011, jolloin winnipegiläisbändi esiintyi Kvelertakin kanssa Nosturissa. Bändin keulahahmo Andrew Neufeldt vieraili Suomessa myös viime vuoden lopulla sivuprojektinsa Sights & Soundsin kanssa loppuunmyydyssä The Circuksessa.

Illan lämmittelijöistä Suomessa tunnetaan parhaiten hardcorea ja sludgea yhdistelevä Xibalba, jonka edellinen albumi ”Hasta La Muerte” ilmestyi Southern Lord -levymerkin kautta. The Circuksen keikan avaavat viime syksynä toisen pitkäsoittonsa julkaissut The Greenery, joka soittaa thrash-vaikutteista hardcorea sekä esikoisalbuminsa julkaisuun valmistautuva brittilupaus Malevolance, jonka hardcoremetallia on kuultu yhteiskeikoilla esimerkiksi Hatebreedin ja Vision of Disorderin kanssa.

Comeback Kid (can), Xibalba (usa), The Greenery (usa), Malevolance (uk)
Ke 2.4.2014 The Circus, Helsinki
Liput ennakkoon alk. 20,50 eur, ovelta 22 EUR

comeback-kid.com
www.facebook.com/placeoffear
www.thegreenerylbc.com
www.facebook.com/MalevolenceRiff
www.fullsteam.fi

Comeback Kid – Symptoms + Cures

Jos jostain on tuntunut, että hardcore vetelee kaikkien trendipellien sitä lypsäessä viimeisiään, on viimeistään syksy 2010 todistanut väitteet vääräksi. Vanhat parrat julkaisevat kilpaa parhaita levyjä sitten miesmuistiin (joka yltänee noin 3-4 vuoden taakse), viimeisimpänä Comeback Kid, joka kunnostautuu julkaisurintamalla ensimmäistä kertaa 4 vuoteen.

”Symptoms + Cures” selvä askel hardcorempaan suuntaan hieman ”post”-henkisen ”Broadcasting…” -albumin jälkeen. 2007 vokalistin pestin hoitaakseen ottanut entinen kitaristi Andrew Neufeld panee parastaan, ja bändi kuulostaa löytäneen identiteettinsä uudelleen. Neufeldin osaamisen hurjaan tasonnostoon lienee osansa myös Sights & Sounds -sivuprojektilla, jonka leivissä Neufeld on päässyt kehittämään melodista osaamistaan. ”Symptoms + Cures” on melodinen ja raskas, rauhallinen ja seesteinen, juuri oikeissa paikoissa. Kappaleet, kuten Do Yourself A Favor ja G.M. Vincent And I palauttavat yhtyeen soundin sille tasolle, jolla se ”Wake The Dead” -läpimurtolevyllä ja ”Turn It Around” -debyytillä oli.

”Symptoms + Cures” ei jätä paljoa jossiteltavaa, vaan tarjoaa kokonaisvaltaisen läpileikkauksen bändin osaamisesta. Toisaalta, jos bändi antaa levyllä kaikkensa, ei sitä voida vielä klassikkokamana pitää. Melodisen hardcore ystävät ovat tästä syystäkin tohkeissaan, jotain muuta hamuavat jäävät sen sijaan nuolemaan näppejään. Muuta siitä tässä levyssä kai onkin kyse; MTV:n, HotTopicin ja teinivampyyrien mielipiteillä ei ole (enää) väliä.

[youtube url=rQIgVoaW9eI]

Ilosaarirock 2008

Joensuu 11.-13.7.2008

Ties monetta kertaa loppuunyyty Ilosaarirock helli jälleen festarikävijöitä pohjoiskarjalaisella vieraanvaraisuudella; auringossa eikä hyvässä tunnelmassa säästelty. Kahteen festaripäivään oli taas saatu ujutettua sen verran mukavasti mielenkiintoisia indie-nimiä, ettei suurempien tähtiesiintyjien (Nightwishia EN lue tällaiseksi) puute sen kummemmin haitannut, Ilosaaressa nyt harvemmin tulee muutenkaan päälavan bändejä katsottua.

Töminän perjantaiset punk-klubit ovat muutamassa vuodessa vakiintuneet mukaviksi hardcore/punk-väen vuotuisiksi kokoontumisajoiksi, joissa omia suosikkejaan pääsee ihastelemaan perinteisiä Torven ja Semin pikkulavoja hulppeammissa puitteissa. Kattaus oli tälläkin kertaa hyvä leikkaus uudempia ja vanhempia punk/hc-kokoonpanoja. Nuoruuden intoa tasoittivat vanhojen jäärien jäykistely, ei niinkään musiikillisessa vaan likkunnallisessa mielessä. Mieleenpainuvimmat esitykset kuultiin Kohu-63:lta, St.Hoodilta ja Anal Thunderilta, joka tapansa mukaan pisti kunnon show’n pystyyn.

Itse festivaaleilla oli luvassa muutama pakollinen tärppi. Lauantaina näihin nimiin kuului Converge ja Mad Caddies, sekä ensimmäisten joukossa esiintynyt Heaven Shall Burn. Sakemannit toimivatkin hyvänä herättelijänä edellisillan riennoista, ja onnistuivat pitämään mielenkiinnon yllä melkein koko setin ajan. Samaa ei voi sanoa Convergesta, joka taidokkaasta soitannastaan huolimatta on turhan venkoilevaa kärsimättömään festarihenkeen. Eikä tilannetta auttanut kakkoslavana toimineen jättiteltan järkyttävän paskat soundit. Tälle ei sitten vain pysty ilmeisesti mitään tekemään, vaikka nurina yleisön keskuudessa yltyy vuodesta toiseen. Vuosi sitten NoFX:n lämppärinä vakuuttaneen Mad Caddiesin leppoisa skapunk toimi mukavana lähtömusana Joensuun yöhön, muodostuen festarin parhaimmaksi keikaksi.

Sunnuntain ehdottomiin tähtihetkiin lukeutui Mike Pattonin esintyminen Mondo Cane – ja Ilosaarirock Sinfonietta -orkesterien kanssa. Mielenkiinnon vei kuitenkin täyteen ahdettu tupa, joten Miken näkeminen vilauksena elävänä sai tällä kertaa riittää Patton-nälkään. Varsin kummallinen ratkaisu laittaa varmasti festareiden odotetuin esiintyjä telttaan musisoimaan, kun hetkeä aiemmin Common heitti mainion leppoisan settinsä varsin harvalukuiselle yleisölle päälavalla. No, positiivisesti yllättäneen Comeback Kidin jälkeen jouduin vielä sen Nightwishinkin kuuntelemaan alusta loppuun, kun ei muutakaan tekemistä ollut…

Unohtumaton viikonloppu siis taas kerran Joensuussa. Kiitos bändien lisäksi myös öisistä shakki-matseista ja campingistä torilla, zorbaksesta ja vanhoista lätkäkavereista…

Comeback Kid – Broadcasting…

Keulahahmon lähteminen on bändille usein ylitsepääsemätön takaisku. Tilanteessa on lähestulkoon vain huonoja vaihtoehtoja; pistää pillit pussiin, vaihtaa nimeä ja tyyliä tai rimpuilla epätoivoisesti kiinni vanhassa fanien menettämisen pelossa. Tai sitten voi tehdä kuten Comeback Kid, joka kolmannella ”Broadcasting…” -levyllään puhaltaa uutta elämää tuttuun soundiinsa ja julkaisee uransa parhaan albumin.

Jotta voi todella seisoa sanojensa takana, pitää hyllystä kaivaa edellinen ”Wake the Dead” -albumi. Pari vuotta sitten ilmestynyt levy sai syystäkin suurta suitsutusta osakseen, joten on aiheellista kysyä, onko ”Broadcasting”:issä mielipiteen takeeksi muutakin kuin pelkkä uutuuden viehätys? Musiikki on muuttunut jonkin verran rankemmaksi ”Wake the Deadin” raisuimpien palojen ollessa nyt normikauraa, lisäksi ex-kitaristi Andrew Neufeld tulkitsee Scott Wadea jämerämmin, mutta näitä makuasioita yksiselitteisempi syy on bändin taitojen jalostuminen sävellystyössä. Yhtye olisi helposti voinut tehdä pätevän melocorelevyn ”Wake The Deadin” hengessä, mutta sen sijaan se laittoi itsensä likoon erilaisen, eikä tätä pidä ymmärtää vähimmässäkään määrin negatiivisena ilmaisuna, kokonaisuuden luomiseksi. ”Broadcastingiä” kuunnellessa on helppo todetta vaivan maksaneen palkkansa, vaikka tuskin tämä vielä bändin huippuhetkeksi jää.

Blasting Roomilla nauhoitettu tekele soundaa juuri niin hyvältä kuin pitääkin, ja on selvästi uusi askel eteenpäin bändin uralla. Vaikka ”Broadcasting…” kuulostaa jossain määrin erilaiselta ja mikin varressa on tuore mies, on vanha Comeback Kid vielä selvästi tunnistettavissa. ”Broadcasting…” ei ole kokonaisuutena yhtä helposti nieltävä kuin edeltäjänsä, biisit ovat keskimäärin pidempiä ja moniulotteisempia, mutta ahkeralla kuuntelulla se antaa kuulijalle paljon hyviä hetkiä. Broadcasting… ja In Case of Fire tarjoilevat uutta jalostuneempaa soundia Give’rin rypistellessä perinteisemmin alle parin minuutin. Oiva osoitus yhtyeen kehittyneestä biisinkirjoitustaidosta on ehkä levyn paras kipale The Blackstone, jossa Snapcase paiskaa tuttavallisesti kättä rässiriffien kanssa. Juurikin bändin ennakkoluulottomat metallikokeilut nopeamman melocoren mausteena tekee siitä niin mielenkiintoista kuultavaa. Comback Kid saa jopa vitsiksi muuttuneen breakdown-sanan kuulostamaan hyvältä!

Comeback Kid – Wake The Dead

Aina kun usko hardcoren vilpittömyyteen on kateissa, ilmestyy jostain ryhmä vihaisia nuoria miehiä, ja palauttavat kuilun partaalla killuvan uskon tulevaisuuteen. Victory haistoi oman tilaisuutensa Comeback Kidissä, ja lätkäisi kaupanpäällisiksi suurimman osan yhtyeen uuden levyn kannen pinta-alasta täyttävän mainostarran, joka ilmoittaa Wake The Deadin olevan vuoden 2005 hardcore-albumi. Vaikka eletään vasta maaliskuuta, voidaan jo tässä vaiheessa antaa Victorylle tunnustusta, että saattavat kerrankin osua oikeaan.

Comeback Kid aloitti Figure Fourin varjossa vuonna 2002, mutta on sittemin kasvanut isoveljeään mahtavammaksi. Uusin albumi on piirun verran tiukentunut versio pari vuotta sitten Facedown Recordsin kautta ilmestyneestä debyytistä Turn It Around, ja on syystäkin saanut varauksettoman lämpimän vastaanoton. Erittäin energinen ja melodinen, välistä jopa metallinen meininki tempaa kuulijan vasustamattomasti mukaansa. Musiikkilajille tyypillinen puutuminen on vältetty hyvällä sävellystyöllä, ja sitä myöten Wake The Deadilta löytyy myös paljon eri vivahteita. Tyypillisimmään bändi on erinoimaisessa nimikkobiisissä Wake The Dead, Falling Apart on taas lähes oppikirjan mukainen metalcore runttaus ja Russ Rankinin tähdittämä Our Distance sisältää taas huomattavasti melodisempaa ja kepeämpää kitaratyöskentelyä. Progeiluun ei sorruta, vaan yksitoista kipaletta kaahataan läpi reilusti alle puolessa tunnissa.

Kanadalaisviisikko ei välttämättä häikäise musiikillisella annillaan (joskin ahkerammassa rotaatiossa riffeistä löytyy erivänkiä jippoja), vankasti perusasioihin tukeutuva rypistys ei tarjoa tosikoille suuria ahaa-elämyksiä, mutta jokin Comeback Kidissä saa asiat loksahtamaan kohdalleen. Tapuksesta voisi jauhaa loputtomiin, kuinka se kaikessa yksinkertaisuudessaan on niin kiehtova ja mukaansatempaava, mutta turha tästä on enempää lätistä, antakoon musiikin puhua puolestaan. Comeback Kidin ansiosta voit innostua hardcoresta jälleen uudestaan.

Figure Four – When It’s All Said And Done

Luultavasti parasta, mikä tulee Kanadasta… eskimoiden jälkeen… Vaikka maanmiehistään esim. A Death For Every Sin on pirullisen tiukka ja brutaali bändi, onnistuu Figure Four ujuttamaan musiikkinsa sen pienen jyväsen mikä usealta muulta puuttuu, tai on vielä kylvämättä…

Periaatteessa musiikissa ei ole mitään uutta, No Innocent Victim/Buried Alive tyylistä old school metallia, jota puskee joka ovesta ja ikkunasta. Pienet asiat nostavat tämän orkesterin kuitenkin muiden yläpuolelle, aavistuksenomaiset nyanssit esim. laulujen ja rumpujen sovituksissa, joiden listaaminen tässä on paitsi mahdotonta myös turhanpäiväistä, ne pitää löytää itse! Myös laulajan ääni poikkeaa tavallisesta karjunnasta muistuttaen enemmän seipääsen joutuneen sian viimeisiä tuskan parahduksia, nimenomaan hyvässä mielessä.

Ainoa miinuspuoli levyllä on suhteellisen ohkaiset saundit, näinkin tykit biisit kyllä ansaitsisivat jämäkämmän pohjan. Toivottavasti se ei estä näitä jeesustelijoita saamasta ansaitsemaansa huomiota, sillä tämä on todellakin saakelin rankka albumi.