Avainsana-arkisto: Cliff Burton

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin kiinnostavimmat elokuvat (soundtrackin perusteella)

Rakkautta & Anarkiaa –festivaali saapuu tänäkin vuonna (15.-25.9.) viihdyttämään melankolista syysmieltä. 24 vuoden aikana tapahtuma on laajentunut 11-päiväseksi ja neljääntoista saliin. Kuvio vaatii leffadiggarilta melko edistyksellistä kalenterinhallintaa, ja elokuvavalinnat voi tehdä useasta näkökulmasta. Tämän artikkelin valinnat on tehty ainoastaan elokuvan soundtrackin perusteella, fiilispohjalta johtopäätöksiä vedellen. Traileria enempää elokuvien aiheeseen ei ole tutustuttu.

R&A:ssa esitetään Never Mind The Music –teeman alla musiikkiaiheisia dokumentteja, jotka on jätetty tässä huomioimatta.

Hesher

Spencer Susserin draama, jota tähdittävät Joseph Gordon-Levitt, Rainn Wilson ja Natalie Portman.

Metallica ei kovin helposti ole antanut musiikkiaan elokuviin, mutta tämä pätkä on poikkeus, ja siihen löytyy outo selitys; päähenkilö Hesher muistuttaa bändin mukaan heidän edesmennyttä basistiaan Cliff Burtonia. Lisäksi elokuvassa kuullaan Motörheadia, Dion & the Belmontsia ja Buddy Stuartia. Ilmeisen rankkaa menoa on luvassa, ja tuskin ilman huumoria.

[youtube url=HXKRKpvv3SU]

Submarine

Richard Ayoaden draama-komedia, jonka pääosissa Craig Roberts, Yasmin Paige ja Sally Hawkins.

Elokuvan originaalikappaleet on kirjoittanut ja esittänyt Arctic Monkeys –yhtyeen nokkahahmo Alex Turner, ja kappaleista on julkaistu myös EP Submarine. Julkaisu on Turnerin ensimmäinen sooloartistina, tyylin ollessa melko kaukana Arctic Monkeysin energisestä indiestä. Sen sijaan kappaleet ovat tunneherkkiä, riisuttuja ja akustisia. Taustamusiikin (score) elokuvaan on säveltänyt Andrew Hewitt. Äänimaailman perusteella kankaalle heijastetaan herkkä, tunteisiin vetoava, tummanpuhuva ja tyylitietoisesti sopivan mauton filkka.

[youtube url=4IVFfiv6wpY]

TILVA ROŠ

Nikola Ležaićin ohjaama serbialainen kasvutarina pikkukaupungin skeittareista.

Lähes koko elokuvan soundtrack koostuu omakustanneartistien kappaleista, jotka on julkaistu Creative Commons –lisenssin alla. Esimerkkeinä mainittakoon lofi-folkia tekevä ieatpants, akustinen Baggy Time ja hieman enemmän popahtava Conjugal Visit. Musiikin ollessa pääosin lofi-estetiikkaan nojaavaa ja kotikutoista, voi elokuvalta odottaa samaa. Varaudu yllätyksiin.

[youtube url=h7h7TKrjNrM]

Drive

Nicolas Winding Refnin ohjaama rikoselokuva.

Kun musiikista vastaavat Desire, Chromatics, Kavinsky, College feat. Electric Youth ja varsinaisesta scoresta Cliff Martinez, voidaan sanoa, että varsin koherentti äänimaailma on luvassa. Matalatempoista electroa ja ambientia, sekä kylmää ja prosessoitua pulputtavaa äänimassaa. Pakahdutettua tunnelmaa on paljon, ja sitä säilytetään alavatsassa. Ahdistuksen ja jännityksen purkautuminen lupaa jotain vaarallista, ehkä eroottistakin. Elokuvassa on todennäköisesti klubikohtaus.

[youtube url=yZQ2qOeoE88]

Mad Bastards

Brendan Fletcherin ohjaama amatöörien näyttelemä realistinen draama.

Soundtrackin takaa löytyvät nimet The Pigram Brothers, Alex Lloyd ja Kasey Chambers. Pigramin veljekset ovat jonkin asteisia legendoja Australian musiikkiskenessä ja ovat ensimmäisiä aboriginaaleja, jotka on nimetty Australian Music Hall of Fameen. Heidän folkinsa on hyvin juurevaa ja vie varmasti mielen pois syksyisestä Helsingistä ukulelen ja mandoliinin johdolla. Alex Lloyd on suosittu nuoremman polven singer-songwriter.

Kappaleet lupailevat hauskoja ja surullisia hetkiä realistisella otteella, unohtamatta kauniita maisemia ja aavikkoa. Vahva epäilys on myös, että monissa kohtauksissa ollaan humalassa tai muuten vain arvaamattomassa tilassa.

[youtube url=eJv1AVvPK3Q]

Joel McIver: Metallica

Vanhana Metallica-fanina en voinut olla lukematta vuonna 2004 Liken julkaisemaa kirjaa ehkä maailman suosituimmasta heavy metal yhtyeestä. Metallicasta on vuosien varrella kirjoitettu yhtä sun toista, mutta vielä näin laajaa historiikkia ei ole bändistä tehty. Kirjan kirjoittaja Joel McIver on itsekin pitkänlinjan Metallica-fani, mutta siitä huolimatta kirja tuntuu olevan rehellinen, eikä kritiikkiä bändiä kohtaan säästellä. Mielenkiintoinen seikka on myös se, että itse Metallican jäsenet eivät ole äänessä kuin välillisesti, eikä he ole virallisesti hyväksyneet/allekirjoittanut kirjan läppiä.

Kirja etenee kronologisesti Metallican alkuajoista aina St. Angerin jälkeiseen maailmaan. Alkuun luulin lukevani heavy metalin historiaa (Pedon meteli –kirjaa), sillä kirja alkuosa on lähes kopio kyseisestä teoksesta. Taustoja läpikäydään New Wave of the British Heavy Metalin kulta-ajoista ehkä liiankin syvällisesti, ja itse kohde jää vähemmälle huomiolle. Kirja pääsee kunnolla vauhtiin vasta osiossa, jossa Metallica alkaa työstää ensimmäistä albumiaan ”Kill ’em All”:ia. Dave Mustainen äksyilyt sekä hillitön dokailu Metallican uran alkuvaiheilla on vanhaa, mutta viihteellistä luettavaa. Myös Cliff Burtonin mukaantulo tuo kirjaan uutta pontta ja virikettä. Itseasiasssa Cliffin vaikutus Metallican musiikkiin korostuu mitä pitemmälle kirja etenee. Kirjailija Joel McIver esittää kirjassa 14 erilaista myyttiä koskien Metallicaa, jotka hän murtaa tai on murtamatta aivan kuten tehdään Discoveryn channelin Myytinmurtajat-ohjelmassa. Välillä mennään jopa lapsellisuuksiin asti esim. vertailemalla Metallicaa ja Slayeriä: kumpi keksi thrash metallin? Kummalla on enemmän iskuja minuutissa? Voe prkl!

Kirja on pitkä kuin nälkävuosi, mutta mielenkiinto pysyy yllä loppuun asti, onhan Metallican historia poikkeuksellisen värikäs ja vaihderikas. Bändin nousu on kaikille tuttu, mutta mielenkiintoisempaa luettavaa on Metallican jo yli kymmenen vuotta jatkunut laskusuhdanne. Joel McIver ei säästele sanoja haukkuessaan Metallican nykytuotannon. Nämä Loadin ja Reloadin dissaamiset ovatkin kirjan ehdottomia highlightseja.

Mammuttimaisesta pituudesta huolimatta kirjan ahmi muutamassa illassa läpi. Mitään uutta bändistä kirja ei esiin juurikaan tuo, mutta toistaiseksi bändistä ei parempaa historiikkia ole vielä tehty. Luettuani kirjan vahvistui mielipiteeni siitä, että edesmennyt Cliff Burton oli sen musiikillisen voiman lähde, joka teki Metallicasta sen bändin, joka sai minut aikoinaan sekaisin heavy metallista. Vaikka tähti alkaa olla hiipunut, toivon toki vielä sydämestäni, että tulee se päivä kun Metallica yllättää kaikki tekemällä vielä yhden klassikkoalbumin.