Avainsana-arkisto: Chimaira

Chimaira – Resurrection

Chimaira pukkaa levyjä ulos tasaisella tahdillaan vuoden tai kahden välein. Oikeastaan yhdelläkään levyllä bändi ei ole saavuttanut älytöntä hypeä, eikä toisaalta kyllä yhtään mitään muutakaan. Kasvotonta, välillä ehkä jopa toimivaa metallista kuritusta soittava bändi on siis taas julkaissut uuden levyn.

”Resurrection” on tämän Clevelandista kotoisin olevan bändin neljäs täyspitkä ja vaikka viimeiset kaksi ovatkin murtautuneet irti ensimmäisen levyn nu-metal leimasta, tarvitaan toki muutakin kuin kuivaa samalta kuulostaa vääntöä, että ihmisten mielenkiinto heräisi. Doom 3 -henkinen kansikuva kuvaa levyn nimeä hienosti, mutta enpä sitä nähnyt itse ennen kuin jossain netissä siihen törmäsin, sen verran tyylikäs on 99-osaan jaettu promokappaleeni levystä. Joka tapauksessa Resurrectionilla vastaan tuleva materiaali on thrashiä ja metallia yhdisteltynä, ensin mainittua kuitenkin vähemmässä määrin. Messissä on tietenkin (sanokaa yksikin tämän tyylin bändi jolla ei ole) ”murskaavia breakdowneja” ja löytyypä levyltä Integrity-henkisiä sooloja ja Dwidiä apinoivaa suhisevaa kuiskintaakin. Mark Hunter on laulajana edelleen yhtä monotoninen kuin aikaisemminkin, mutta ukon ulina tosin sopii bändin soundiin. Äänityspuolella ei edelleenkään löydy mitään valittamista, joten sopii sanoa, että se on tuttu, turvallinen ja kliininen metallisoundi.

Levyltä löytyy muutama ihan menevä biisi kuten Resurrection, No Reason to Live ja Black Heart. Chimairasta voi tulla kyllä vielä ihan hyväkin bändi, jos vain ottaisivat enemmän mallia siitä legendaarisesta Clevo-bändistä, eli Integritystä.

Eri esittäjiä – Roadrunner Roadrage

Kasa musavideoita Roadrunnerilta lyöty samoihin kansiin. Mitä tästä nyt sitten enempää voi kertoa jota en tuossa jo osannut tiivistää? Ei voikaan, mutta selitetään nyt silti jotakin.

Noh, onhan tässä tuhti paketti kenelle tahansa metallipäälle ihan hienoja videoita alkuillan ratoksi kun pitää ottaa hieman Jaffaa ja tappaa aikaa ennen lähtöä keikkapaikalle tai ihan vaan baariin. Ja löytyyhän Roadrunnerilta ihan mukaviakin bändejä. Erittäin piiiitkä miinus tämä kokoelma saa siitä että monet biisit tässä eivät ole albumiversioita vaan radioystävällisempiä ja kevytmargariinilla voideltuja välipaloja. Mieluummin sitä aina katselisi vaikka jotain live-dvd:tä ja ainoa tarkoitus tällaiselle kokoelmalle onkin yksinkertaisesti promota omia bändejä halvalla. Tämä on vähän kuin saisi McDonaldsissa hampurilaisen mukana levyn jossa vain kerrotaan mitä kaikkea rasvaista meillä on tarjolla ja kuinka mehukkaan näköistä insuliinipiikki-sämbylää meiltä saa.

Yks plussa Chimairalle siitä kun pistivät livebiisin mukaan, mutta miinus takaisin paskasta menosta. Ja bonarit 36 Crazyfistille kun ottivat mukaan Kung Fua. Mutta maailman pitkin miinus Devildriverin Hold Back The Day -videosta joka on paskin ja noloin 2000-luvun musavideo ikinä. Jos ei levylafka voi tuon parempaa videota pojille kustantaa niin kyllä rahamiehiltä pitäisi leikata munat irti, paistaa ne siellä Mäkkärin pannulla ja syöttää ne niille kahden vehnäsämpylän välissä majoneesilla. Mistä tuleekin mieleeni tämän 3 Inches Of Bloodin laulaja, joka lumoaa kyllä äänellään paatuneimmankin thug-äijän gaylaamaan. Soulflyn livebiiseillä on tunnetusti lifetime warranty, mutta olisi voinut pistää kehiin vähän uudemmankin biisin kuin iankaikkisen Roots-renkutuksen, johon löytyy sanat jo Raamatun vanhasta testamentista. Mooseshan ne aikoinaan hakkasi kivitauluun sitä mukaa kun Max niitä hänelle saneli. Nehän oli lukiossakin samalla luokalla, vanhoja kamuja. Plussaa myös siitä kuinka seksikkäästi Walls Of Jerichon Candace emännöi bileitä. Häneltä pitäisi saada selkäänsä joskus oikein kunnolla.

Mutta yksi asia vielä mikä tosiaan ketuttaa katsellessa tätä on se, kun joka biisin jälkeen saa säätää volyyminappulaa joka toisen biisin tullessa kovempaa ja sitten taas hiljempaa. Olisiko tämä ollut nyt niin mahdoton tehtävä hoitaa? Kaiken kaikkiaan, tulipahan katsottua ja voi olla että joku lauantai alkuillasta juovuspäissäni saatan muutaman videon tuosta vielä tsekatakin.

Chimaira – S/t

Jo neljättä levyään ulos puskeva Chimaira on jo ehtinyt pitkälle uransa aikana. Antiikin kreikasta nimensä löytänyt bändi perustettiin jo 1998 Ohion Clevelandissa. Uuden vuosituhannen alussa julkaistu Pass Out Of Exixtence oli silloin riehuneina nu metal -aikoina varsin kova levy monille genretyyppiä kuunnelleille, vaikka Chimaira ei ikinä oikeastaan edes nu metallia soittanut, vaan bändin musiikkia voisi kuulostella paremmin modernina metallina.

Chimaira, itse orkesterin mukaan nimetty uutukainen, on luonnollista jatkumoa pari vuotta sitten ilmestyneelle ”The Impossibility Of Reason” -levylle. Materiaalia ei ole keksitty uudestaan, vaan suht koht samoilla linjoilla jatketaan. Mukana on edelleen laulaja Hunterin kärsivä huuto ja konevaikutteet, jotka bändin tavaramerkiksi ovat muodostuneet.
Starttiraita Nothing Remains kertoo lähes kaiken tarpeellisen siitä mitä tulevan pitää, murskaavia kitaratykityksiä elektronisilla taustaäänillä ryyditettynä. Perusjytkettä tarjoillaan siis oikein urakalla, ja sitä löytyy myös Inside The Horror ja Salvation biiseistä. Kymmenen kappaleen metallinen mayhemi alkaa kuitenkin kyllästyttämään jossain vaiheessa, sillä biisit eivät tarjoa sen kummempaa vaihtelua ainakaan omaan korvaani. Hunterin huuto alkaa myös puuduttamaan paikoitellen ja biisien pituuksia olisi hieman mielestäni voinut karsia.

Levyltä löytyy kyllä siistejäkin juttuja, mutta pääosin muutamaa alkupään biisiä lukuun ottamatta, ei Chimaira sen ihmeellisemmin säväytä. Loppujen lopuksi lätty on nykyajan perusmetallia, joka joillekin vain ilmeisesti iskee enemmän kuin toisille.