Avainsana-arkisto: Caribou

Ruisrockiin suosittuja indie-nimiä

Ensi kesänä 45. kerran järjestettävä Ruisrock on julkaissut ensimmäiset kiinnityksensä. 4.-6. heinäkuuta juhlittavilla festivaaleilla nähdään ulkomaisista tähdistä Grammy-palkittu ranskalainen Phoenix uuden ”Bankrupt!”-albuminsa kanssa, neljättä levyään työstävä Kanadan indie-suuruus Caribou sekä ensi kertaa Suomeen saapuva Brittien listaykkönen The 1975.
Kotimaisia konkareita edustavat mm. ison bändin ja uuden albumin kanssa Turkuun saapuva Vesa-Matti Loiri, parhaillaan maailmaa kiertävä Children of Bodom sekä ensi kertaa Ruisrockiin saapuvat vuoden albumidebytantit Sanni ja Lost Society.

Festivaalin ensimmäinen artistijulkistus on noin kuudesosa tulevan festivaalin koko kattauksesta. Lisää julkistuksia on luvassa talven aikana.

Ensi kesän Ruisrockiin on myynnissä toistaiseksi erä kolmen päivän talvilippuja vuoden 2013 hinnoin: 3 päivän lippu 120 euroa + mahdolliset toimituskulut Tiketin myyntikanavista.

Ruisrock 4.-6.7.2014 varmistuneet artistit: Phoenix (FRA), Caribou (CAN), The 1975 (UK), Vesa-Matti Loiri, Cheek, Children of Bodom, Kolmas Nainen, Haloo Helsinki!, Lost Society, Sanni
Lisää julkistusuutisia on luvassa talven aikana.

www.ruisrock.fi
www.facebook.com/ruisrock

Caribou – Tavastialla

Cariboun (alias Daniel Snaith) viime kesän Flow-festivaalin esiintyminen jätti aineksia hampaankoloon. Esitys ei ollut huono, siitä vain puuttui intiimiyttä ja henkilökohtaisuutta, tai ainakaan ne eivät päälavalta välittyneet. Onneksi odotukset uusinnasta täytettiin näinkin pian klubi-keikan muodossa.

Soitto starttasi kappaleella Kaili, jonka trance-syna ei ole mauton ollakseen trendikäs, vaan ilahduttavalla tavalla aikamme painolasteista riisuttu. Soittajat, johon kuuluivat Snaithin lisäksi rumpali Brad Weber, basisti-laulaja John Schmersal ja kitaristi Ryan Smith, olivat asettuneet loitsurinkiin toisiaan vastakkain korostaen jäsenten tasapuolisuutta. Asetelma oli herkullinen, koska keikan edetessä Weberin rumpalointi alkoi varastaa huomiota kappaleiden venyessä rumpuorgioiksi. Myös Snaith keräili talent-pisteitä soittaen keikan aikana sujuvasti koskettimien lisäksi kitaraa, huilua ja erilaisia perkussio-instrumentteja.

Pääosin ”Swim”-levyyn tukeutuneeseen settiin toivat vaihtelua pari poimintaa muilta julkaisuilta. Etenkin surf-henkinen, ja nimensäkin mukaisesti yltiömelodinen, Melody Day oli tervetullut hengähdys terävien äänipirskahdusten keskellä. Snaithin melko heppoisan äänen rinnalla piristäviä olivat myös Schmersalin harvat lauluosuudet. Hänen äänensä muuten kuulostaa Neil Tennantilta (Pet Shop Boys).

Hieman odottavalla kannalla ollut yleisö vapautui tanssimaan loppuun säästetyn Odessan ja encoressa kuullun Sunin aikana. Toisaalta eipä Cariboun musiikki olekaan puhdasta tanssimusiikkia vaan minimalistis-matemaattisen technon ja psykedeelisen popin risteytys, jonka on tarkoitus viedä kuuntelija johonkin muualle. Mutta mihin? Se ei vielä tälläkään keikalla selvinnyt. Ehkä yritän seuraavan kerran aavikolla kaktusta syöden – siinä maistaa ainakin itsensä.

Flow 2010, sunnuntai

Flow’n päätöspäivä koki kovan kolauksen, kun Sigur Rósista sooloilemaan lähtenyt Jónsi joutui lauantaina perumaan esityksensä. Yksi mielenkiintoinen nimi oli siis kattauksesta pois, mutta kyllä jotain kivaa oli silti odotettavissa.

Kahden päivän törötyksestä huolimatta sunnuntai lähti yllättävän mukavasti käyntiin takapihan pyhätansseilla, joissa levymusiikin ohella viihdyttivät liveorkesterit ruotsinsuomalaisen Darya & Månskensorkesternin johdolla. Sunnuntaipäivänä nähtiin alueella myös paljon retkeileviä perheitä sulassa sovussa korjailevien juhlijoiden seassa. Kyllä tällaisille festareille voisi omankin lapsensa kuvitella tuovansa, kuten aiemminkin todettu, yleisö käyttäytyi koko viikonlopun esimerkillisesti.

Darya & Månskensorkestern
Darya & Månskensorkestern

Sunnuntai-päivälle oli ladattu yleismaailmallisen festarikäytännön mukaisesti myös paljon masentavaa musiikkia, The Radio Dept. ja Girls esimerkiksi. Masentavaa paitsi henkisesti, myös musiikillisesti. Näistä uuden aallon indie-bändeistä tulee vähän sama fiilis, kuin 90-luvun emoyhteyeistä; hyvinpukeutuvat nörtit haluavat rokkitähdiksi, mutta eivät oikeasti tiedä rokista hevon helvettiäkään. Kovassa suosiossa näytti olevan myös levyillä varsin ”elektronisilta” kuulostavien bändien hinku tuoda live-bändi lavalle, ehkäpä juuri yllämainitusta syystä. Soundit, soittotatsi ja kaikki itse instrumenteista lähtien tuntui olevan lähes järjestään vähän niin ja näin, dj:t ja tuottajat pysykööt siis tästedes lestissään!

Kakkois-Euroopasta kantautuvat muotisuuntaukset saivat osansa huomiosta, kun saksalainen Rotfront-kollektiivi tarjoili ska-vaikutteista kiiltokuva-balkaniaan. Musiikki oli kyllä ajoittain iloista, letkeää ja riehakasta, ja jossain berliiniläisessä kapakassa saa vehnäoluen virtaamaan. Bändin musiikki jätti kuitenkin vähän saman fiiliksen, kuin Blink-182:n punk. Kaukana on alkuperäin vimma ja kiihko musiikista.

Marina And The Diamonds
Marina And The Diamonds

Päivän pirtein esitys oli, ehkä jopa odotetusti, lahjakas, mutta surkean taustabändin kanssa soittanut Marina And The Diamonds. Radiohitti Hollywood ja juuri äskettäin tv-mainoksesta bongattu I Am Not A Robot ovat oiva todiste nuoren walesilaisen kyvyistä tehdä tarttuvaa poppia. Kun tuon helposti lähestyttävän ulkokuoren alta löytyy vielä vähän monitahoisempaa ja syvällisempää osaamista, voidaan Marina Diamandisin odottaa löytävän Kate Nashin ja Regina Spektorin jalanjäljissä kohti isompaa menestystä.

Caribou
Caribou

Jónsin peruttua päälavalle joutunut kanadalainen Caribou (alias Daniel Victor Snaith) kärsi taustabändeineen selvästi liian isosta lavasta. Tiiviisti lavan keskustaan pakkautunut nelikko (vai oliko niitä viisi?) olisi sopinut selvästi paremmin telttaan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Festivaalioppaan kuvaus ”elektrovaikutteisesta indiestä” ei myöskään tehnyt lainkaan oikeutta yhtyeelle, sillä alusta asti oli havaittavissa tuolle musiikkisuuntaukselle epätyypillisempää paisuttelua ja rakentelua, kun välillä kahden lyömäsoittajan kera yritettiin tavoitella shamaanimatkan tuntua. Vaikka Cariboun syvin olemus jäi tällä kertaa vielä saavuttamatta, on siinä selvästi jotain, mikä parilla rohkeammalla koukulla saattaisi räjäyttää pankin.

Yksi festivaalin odotetuimmista ja hypetetyimmistä bändeistä, alle vuodessa brittilehdistön lemmikiksi noussut The xx, sai kunnian päättää tapahtuma minimalistisella poppiksellaan. Levyltä kuultuna musiikki onkin viehättävää, ja kriitikoiden ylistyksiin tuntuu olevan helppo yhtyä, mutta keikkalla leuat loksahtelivat, ei hämmästyksestä, vaan ketjuhaukotuksista. Kiistatta taidokasta musiikkia, ja muutamat tutut biisit estivät nukahtamasta suorille jaloille, mutta festarilava – tai varmasti ihan mikä lava tahansa – on väärä paikka tämäntyyliselle unimusiikille. No, sitä se hype teettää! Olisi kannattanut pysyä ”aitona”, eikä ikinä heittää yhtään keikkaa.

The xx
The xx

Vaikka Flow’n arvioissa ei tällä kertaa hehkutettu ”kovassa nosteessa” olevia bändejä, löytyi viikonlopun tarjonnasta muutamia helmiä. Päällimmäiseksi fiiliksiksi esityksistä ja yleisön reaktioista jäi kuitenkin se, että diggailu oli vähän pakonomaista ja aivan liian hillittyä tullakseen suoraan sydämmestä. Ensi kerralla, kun Radio Helsinki sanoo teille, mitä pitää digata, vaihtakaa vaikka Voicelle, siellä musiikki on sentään rehellisesti paskaa. Niin, ja pääälavan juontajille voisi tehdä jotain!