Avainsana-arkisto: Caliban

Pikakatselmus, viikko 48

[listitems style=article align=left item=14740]
[listitems style=article align=right item=14768]
[listitems style=article align=left item=14746]
[listitems style=article align=right item=14715]
[listitems style=article align=left item=14786]
[listitems style=article align=right item=14750]
[listitems style=article align=left item=14771]
[listitems style=article align=right item=14794]
[listitems style=article align=left item=14777]
[listitems style=article align=right item=14714]

Trivium ja As I Lay Dying metalli-iltaman tähtinä marraskuussa

Perjantaina Tuska Open Air Festivalilla soittanut metallibändi Trivium saapuu tämän vuoden lopulla vielä omalle klubikeikalleen Suomeen. Helsingin The Circus -klubilla on perjantaina 2. marraskuuta luvassa melkoisen tasokas metallikattaus, sillä Triviumin lisäksi lavalle nousevat myös syksyllä uuden ”Awakened” -levyn julkaiseva kalifornialainen As I Lay Dying, useaan otteeseen kyläillyt Saksan metalcore-ylpeys Caliban ja tuoreempi nousukas Texasista Upon A Burning Body.

[youtube url=_XD2jKlCiK0]

[youtube url=ihTABU6t8IU]

Trivium (usa), As I Lay Dying (usa), Caliban (ger), Upon A Burning Body (usa)
Pe 2.11.2012 The Circus, Helsinki
Liput 43 euroa + mahd. toimituskulut, myyntiin pe 6.7.2012 klo 9

www.trivium.org
www.asilaydying.com
www.calibanmetal.com
www.facebook.com/uponaburningbody
www.livenation.fi

Caliban – Coverfield

Caliban ei ole muutamaan vuoteen jaksanut kiinnostaa pätkääkään, mutta otetaan tästä uudesta laina-EP:stä koppi, koverilevyt on tietyllä tapaa aina helpommin/nopeammin nieltäviä ja suleteltavia.

Edellisen täyspitkän (”Say Hello to Tragedy” 2009) ja ensi syksynä julkaistavan uuden albumin välistä kuilua kuromaan on lätkäisty neljän biisin EP. Niin on vain musamaailma nykyään raakaa, että kahdessa vuodessa suht mittavankin uran tehnyt bändi voidaan tuosta vain unohtaa. Toki uusi julkaisu, olkoon se kuinka mitätön hyvänsä, antaa myös mahdollisuuden kiertueelle ja promoamiselle, mikä tietysti on hyvää pohjatyötä uutta levyä ajatellen.

No mitäpä levy sitten sisältää? Koska kyse on yhdestä pitkäikäisimmistä nykyaikaisista metalcore-bändeistä, voisi vaikuttajien listalta kuvitella löytyvän jotain muuta kuin Type O Negativea ja Beatlesia. Ehkäpä sinänsä mielenkiintoisemmat valinnat kuin joku Pantera tai Sepultura, mutta kyllä nämä vähintäänkin erikoisen kuvan bändin nykylinjasta antaa. My Girlfriend’s Girlfriend ja Rammsteinin Sonne ovat keskitempoisia tylsimyksiä, joista kyllä tunnistaa sekä alkuperäisen että lainaversion esittäjän, mutta eivät silti tarjoa mitään ahaa-elämyksiä. Lähimmäs odotetunkaltaista meininkiä vie At The Gatesin Blinded By Fear, mutta se taas noudattelee melko tarkkaan alkuperäistä. Beatlesin Helter Skelter on kokenut suurimman mullistuksen, enkä ihan helpolla sieltä alkuperäistä tunnistanut. Menisihän tämäkin jonkun sinkun b-puolella, mutta eipä tämäkään nyt mitään ihmeitä tarjoa.

Melko kertakäyttöistä kamaahan tämä on, eikä saa ”The Opposite from Within” -levyn jälkeen sammunutta kiinnostusta bändiä kohtaan heräämään henkiin. Lupaan kuitenkin kuunnella seuraavan levyn. Jos siltä tuntuu…

Eastpak Antidote Tour 2007

Nosturi, Eastpak Antidote Tour, maanantai 29.10, mutta arkea ei aisti. Esiintyjät ovat: Sonic Syndicate (mitä helvettiä toi nimi oikein meinaa? Ja miksi noilla kundeilla on paremmat kampaukset kuin allekirjoittaneella), Caliban (saksalaiset metalcore jannut, joilla oli yhtenäinen puketumiskoodi – valkoiset paidat joihin oli maalattu verta, koska veri on cool), The Haunted (vitsi, ruotsalaiset puhuu hyvin englantia) sekä Soilwork (”näitsä mut pitissä? Niin, piti mennä vähän purkaa, koska periaatteessa odotin tätä keikkaa koko illan.”)

Illan aikana genre muuttui esitys esitykseltä. Pikkuhiljaa metalcoren häntä tippui pois ja jäljelle jäi, enemmän tai vähemmän, pelkkä metalli. Tämä tuntui keventävän tunnelmaa, koska suomalaiset tuntuvat kallistuvan enemmän raskaamman puolelle, eikä meihin aina oikein uppoa ”trendikeesi” tai keskiluokkaisen keskiverto muusikon kirkumis-ahdistus. Mutta voin olla väärässä, ehkä.
Loppuunmyyty keikka takasi lievän ahdistuksen kuumuuden ja väenpaljouden takia. Hiukset liimaantuvat päähän ja elämänhaluni suli hikoilun myötä pois, ja loppujen lopuksi huonojen paikkojen takia tutkin enemmän edessä olevan niskavilloja kuin esiintyjää lavalla.

Ilta parani mitä enemmän pikkuviisari näytti. Makuasioistahan ei voi kiistellä, mutta olihan eroa ensimmäisen esiintyjän, ruotsalaisen Sonic Syndicaten, sekä viimeisen esiintyjän, jota odotettiin tuskaisen pitkään, Soilworkiin. Ei ollut epäilystäkään, että Soilwork oli illan odotetuin ja viimeistään silloin lavan edessä olevilla iskettiin hampaat sisään ja vietiin mustelmia ystäville näytiksi. Vaikkakin Calibanin aikana tehty wall of death oli suhteellisen näyttävä. Annan sille arvosanaksi kahdeksan plus.

The Haunted korvasi Dark Tranquilityin. Tämä ei näkyviä vahinkoja aiheuttanut, vaan itse uskallan epäillä, että ilta myytiin loppuun juuri tuon vaihdoksen takia. The Haunted on uskomattoman tiukka lavalla, uskallanko sanoa vielä energisempi ja raaempi kuin levyllä. The Hauntedin keulahahmo Peter Dolving, otti kaikista bändeistä eniten kontaktia yleisöön. Hävyttömiäkin vitsejä, jotka saisivat kiireisimmänkin huoran punastumaan. Eli, suuren ikähaarukan kattavaan yleisöön huumori upposi kuin veitsi voihin. Viimeisenä esiintyjänä Soilwork otti lavan haltuun ja komesi yleisöä kuin karjaa ja kaikki olivat enemmän kuin innokkaita tottelemaan. Väsyneetkin saivat uutta potkua, kirjaimellisesti.

Kaiken kaikkiaan ilta oli metalcoresta diggaavien märkäuni ja tavastani poiketen en toivo, että saisin keikalla vietetyn ajan takaisin elämääni uudelleen käytettäväksi.

Caliban – The Undying Darkness

Saksalaisen metalcoren lippulaivana yhdessä Heaven Shall Burnin kanssa porskuttava Caliban lataa jälleen täyslaidallisen laadukasta runttausta The Undying Darkness -nimisen uutukaisalbuminsa muodossa. Tämä levy ei tee kovinkaan suurta pesäeroa edeltäjäänsä, vaan jatkaa suht samaa ja hyväksi havaittua linjaa.

Kolmas levy lähes samasta raudasta taottuna on jo hitusen liikaa, eikä aivan innosta samaan malliin kuin läpimurtolevyksi muodostunut Shadow Hearts. Tällä erää ollaan kuitenkin lähempänä edellistä levyä ja jollain tavalla Shadow Hearts vain iski lujempaa kuin kumpikaan näistä, ollen kaiketi taas oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toki, jos edelleen vertaillaan tätä edeltäjiinsä, on tässä taas hieman enemmän omaa tatsia mukana kuin The Opposite From Withinissä, joka kuulosti ehkä hieman liikaa tekemällä tehdyltä.

Tekijäkaarti on jälleen sama kuin viime kerrallakin, eli Anders Friden on äänittänyt ja Andy Sneap miksannut ja masteroinut. Harmiksemme Andy Sneapin kädenjälkeä ei voi oikein olla huomaamatta kun rumpusoundeja kuuntelee, sillä niin hirvittävää triggausta, tai vaihtoehtoisesti aivan luonnotonta kompressointia, erottuu siellä täällä. Varsinkin tomien kohdalla on jotenkin sellainen fiilis että ollaan menty jollain pre-seteillä sieltä mistä aita on matalalla. No kai tämä on sitä mitä kaikki osallistujat ovat halunneet. Kokonaisuudessaanhan tämä nyt on sitä, jo totuttua, laatutavaraa niin tuotannollisesti kuin musiikillisestikkin. En valita.

Tässä siis levyllinen menevää metallia kera isojen breakdownien ja äärimmäisen brutaalin huudon. Laulaja Andy ainakin tuntuu antavan tasan tarkkaan kaikkensa ja huuto on ehkä raaempaa ja devilimpää kuin koskaan. Siitä suuren suuri plussa. Myös kliinit vokaalit, siellä missä niitä nyt on, alkavat olemaan erittäin hyvin kohdillaan. Vaikka puhtaat vokaalit ovatkin nykyään 90% yrittäjistä niin perseen perukoilta kuin olla ja voi, on Caliban saanut lähes jokaisen puhtaan osuuden kuulostamaan tarkoituksenmukaiselta, eikä väkisin änkeämällä ängetyltä muotipaskalta.

Hyvä levy, eli jos edelliset kaksi levyä on tipahtanut, niin kyllähän tämäkin kannattaa hoitaa hyllyyn.

Heaven Shall Burn / Caliban – The Split Program II

Saksan kovimmat metalcore ryhmittymät lyövät jälleen viisaat (?) päänsä yhteen, ja tuloksena on järjestyksessään toinen osa näiden kahden bändin splittiohjelmasta. Tiedä sitten mahtaako tästä kehkeytyä pitempiaikaisempi, ja monilukuisempi, perinne vai onko ohjelma ohi jo tämän jälkeen. Itse toivoisin homman pysyvän tapana kunnes jompi kumpi, tai molemmat, lyövät hanskansa naulaan.
Levyn avausvuoro on napsahtanut tällä kertaa Heaven Shall Burnin kohdalle, kun viime kerralla sen muistaakseni hoiti Caliban. Muutama uusi biisi ollaan äänitetty ja kaksi koveria tietysti, joista ehkä Endstandiltä lainattu Destroy Fascism herätti enemmän positiivista fiiwistä. Merauderilta lainattu Downfall of Christ taasen on älyttömän hyvä biisi, mutta tyydyn kuuntelemaan sen mieluummin alkuperäisenä versiona, joka potkii perseelle kovempaa. Heaven Shall Burn puskee tasaisen tappavaa tahtia eteenpäin kaikki viisi varsinaista biisiään ja tuloksena on parisenkymmentä minuuttia kelpo metallia kesäillan rientoihin.
Calibanin osuus levystä sisältää yhden täysin uuden biisin, The Revengen, ja neljä uudelleen soitettua (ja hieman sovitettua) biisiä. Nämä päivitetyt versiot vanhoista kappaleista toimivat helvetin hyvin ja sopivat näin uudelleen soitettuina hyvin linjaan. Tästä huolimatta Calibanin osuuden parhaimmistoksi jää tämä yksi ja ainoa uutukainen, joka antaa jonkin näköisen myrskyvaroituksen tulevaa materiaalia silmällä pitäen. Toimiva rypistys Calibaniltakin, vaikka olisihan sitä voinut vaivaa nähdä edes parin uuden biisin kyhäämiseksi. Noh, hieman halvalla mennään, mutta uutta materiaalia odotellessa mennään näillä.
Jos annettaisiin tälle levylle pisteitä seitsemän ja puoli kymmenestä, ottaisi HSB niistä neljä ja puoli pistettä, joten Calibanille jää loput kolme pistettä. Että näin tänään…

Eri esittäjiä – Eye for an Eye

Alaotsakkeella ”The new breed of hardcore & metal” kulkeva DVD on juuri mitä lupaakin, tosin pidemmän aikaa alaa seuranneelle bändit eivät ole ”uutta” samassa mielessä kun ne ovat esimerkiksi Amerikan Billboardin kuluttajille. Uutta on kuitenkin videoiden runsas määrä ja niiden korkea laatu – kaukana on ajat jolloin videomaakarit kuvasivat keikat vhs-kameralla ja kopioivat niitä kysynnän mukaan halukkaille tyhjän kassun hinnalla.

Vanhemmat jäärät lienevät heti osoittelemassa, että miten ”hardcore” tähän uuden ajan metalliin liittyy. Liittyi tai ei, turha on valittaa kun kokkoon on jo kustu. Ja onhan mukana Comeback Kid!

Melodinen hevi on tässä kaikkein vahvimmassa osassa. Killswitch Engage, Unearth ja Caliban ovat kaikille tuttuja nimiä, jotka hyvien biisien lisäksi tarjoavat myös näyttävät videot. Pätkiä on yhteensä 26, jotka lähes kaikki ovat siedettävissä. Ainoastaan meikattu (vaikkei tosin ole ainoa levyn bändeistä…) Eighteen Visions, joka soittaa kaiken lisäksi paskaa musaa, pistää harmittamaan. Sikälikin ikävää, kun skippinappulaa painaessa levy hypähtää seuraavan piisin jälkeen takaisin alkuvalikkoon, ja koko ruljanssin joutuu aloittamaan alusta, ellei sitten joka piisin jälkeen halua valita seuraavaa raitaa manuaalisesti komiasti suunnitellusta valikosta. Pieni mutta varsin ikävä bugi, kuten pikkuötökät yleensä…

Vielä muutamia poimintoja tasokkaasta joukosta. Aiemmin sietämätön Underoath kolahti (jopa siinä määrin että meni levy hankintaan), God Forbid jäi mieleen kunnon ysäri-videolla (tuli Beavis & Butthead mieleen) sekä Glass Casket ja Haste mielenkiintoisina uusina niminä. Eihän tätä katsomalla jaksa katsoa, mutta kelpo taustanauha nöräilylle, kun ei sitä telkkaria kuitenkaan ehdi kattoa.

Caliban – The Opposite From Within

Alan bändeillä tuntuisi olevan vientiä. Lifeforcen kolmen kovan koplasta Heaven Shall Burn on siirtynyt Century Medialle, Cataract Metal Bladelle ja vastikään Suomessa vieraillut Caliban Roadrunnerille. Vaikka kilpailu parrasvaloista alkaa olla jo tuskastuttavan kovaa, koko tämä kolmikko erottuu ainakin Amerikan kollegoistaan huomattavasti edukseen aggressiivisemmalla ja jyräävämmällä otteella.

Kovin suuria muutoksia sitten edellisen ”Shadow Hearts” -albumin ei Calibanin musiikissa ole havaittavissa, vaikkei tämä ensituntumalta ihan samalla intensiteetillä iske. Pistän liikatarjonnan piikkiin, sillä sävellystasoltaan ja toteutukseltaan ”The Opposite From Within” on vähintäänkin yhtä jämäkkää tasoa kuin edeltäjänsä. Puhtaisiin lauluihin on tullut lisää syvyyttä ja rajummat vokaalit taipuvat nekin mukavan vivahteikkaasti.

”The Oppostie From Within” kuullostaa ison lafkan julkaisulta, ja turhan kliininen tuotanto syö vähän terää levystä, joka muutoinkin pari biisiä lyhyempänä toimisi tiukemmin. Toisaalta, kun alan miehet Anders Friden (In Falmes) ja Andy Sneap (miksannut mm. Machine Headin ja Killswitch Engagen tuotoksia) ovat asialla, on aivan turha lähteä valittamaan, makuasioitahan nämä. Biiseissä kuitenkin löytyy sen verran kivasti potkua, ettei pikkuseikat saundeissa liiemmaksi pääse häiritsemään.

Vaikka tämä paikoin aika läheltä Killswitchiä liippaa, trendikyydestä tai kopioinnista on turha lähteä kiistelemään. Asiaa lähemmin tarkasteltuna voi huomata, että lähes kaikki nykyisellä aallonharjalla surffaavat melodisen metalcoren vääntäjät ovat olleet kuvioissa jo varsin kauan, joten turha bändien syyksi ihmisten muotioikkuja on laittaa. Runsaasta tarjonnasta pitää vain löytää ne onnistujat. Tämä sakulauma voisi yksi sellainen olla, vaikka suosittelenkin bändiin tutustumista mielummin edellisen Shadow Heartsin kautta.

Machine Head, God Forbid ja Caliban Tavastialla

Lahtelaisia kun ei tuo hevimusiikki tunnu kiinnostavan, jouduin issekseni lähtemään katsastamaan Machine Headia. Tai oikeastaan Calibania, myös vähän God Forbidia mutta hyvin vähän Machine Headia. Onneksi paikanpäällä oli luvassa hyvää seuraa… Junamatkalla oli keikkamatkoille harvinaislaatuista laatuaikaa itselle, hyvää aikaa rauhoittua ja punoa kysymyksiä Caliban-kitaristi Marcin pään menoksi.

Vaikka hengausaikaa haastattelun jälkeen oli useita tunteja, siinä puoli kympin maissa veivanneen Calibanin keikan alku onnistuttiin missaamaan, about puolen piisin verran. Sali oli lähes autio, ja meininki sitämyöten laimea. Bändi esiintyi kuitenkin vakuuttavasti, soitto kulki, ja myös puhtaat laulut toimivat. Uutta ”Opposite From Within” -levyä käytiin vahvasti läpi, lisäksi Shadow Heartsilta mätkäistiin ainakin hitit ”Vicious Circle” ja ”The Seventh Soul”. Kyllä olisi kiva nähdä bändi vaihteeksi esiintymässä tiiviimmän tunnelman siivittämänä.

Kolmikosta toisena veivasi amerikkalainen God Forbid. Musiikki oli tietysti täysin outoa, mutta mukavasti tuntuivat pojat mäiskivan melodista metalliaan. Puhtaat eivät toimineet aivan yhtä jouhevasti kuin Calibanilla, mutta ei toisaalta olleet mistään poiskaan, toisin sanoen biisit toimivat erittäin hyvin kliineineen päivineen. Keikan jälkeen on tullut hamuttua bändin tuotantoa, joten tapaaminen oli sikäli hedelmällinen. Ensi kerralla lähtee sitten vielä paremmin!

Pientä toivetta oli, että Machine Headista saisi jotain irti. Mehut oli kuitenkin pitkän päivän jälkeen poissa, eikä edes Davidian innostanut. Old ja Ten Ton Hammer olivat keikan muita kiintopisteitä, mutta jotain keikan mielenkiinnosta kuitenkin kertoo encorena vedetty Sepultura/Pantera potpuri, joka kohosi huomionarvoisimmaksi vedoksi. Eipä taida olla meikän juttu enää, vaikka loppua kohden täyttynyt sali tuntuikin nauttivan sielunsa kyllyydestä. Uusintakierroksen jälkeen tiiviistä yleisömassasta purkautui hikisen oloisia pojuja.