Avainsana-arkisto: Born From Pain

Arma Gathas – Dead to This World

Jos bändin taustajoukoista löytyy miehiä Cataractin ja Born From Painin takaa, ei liene kovinkaan suuria hoksottimia arvata mistä uuden Arma Gathas -orkesterin ”Dead to This World” -debyytissä on kyse.

Aivan oikein, metallista hardcorea, johon noista edellämainituista orkestereista on saatu sopivasti tuttua ja turvallista soundia mukaan. Entisen Cataract-kepittäjän Simon Füllemannin biisit ja Ché Seltingin vokaalit tekevät musiikista sopivasti tutun oloista, mutta silti paljon uuttakin löytyy. ”Uutta” on lähinnä runsaammat metallivaikutteet, raskaita breakdowneja unohtamatta, sekä Chén ehkä uran parhaat laulusuoritukset, vaikkei niitä vieläkään kovin brutaaleiksi voi kutsua. Kun rytmiryhmään lasketaan Marc Niedersberg (Machinemade God) ja Max von Winkelhoff (ex-Disloyal), on tuloksena 13 kappaletta tasaisen tappavaa myllytystä. Mainittakoon erityisesti 20-vuotiaan paroni von Winkelhoffin suoritukset patteriosastolla, hakevat kyllä vertaistaan.

Eihän bändi ihan puhtain paperein testistä selviä, sillä levyä vaivaa sama mikä niin montaa muutakin alan bändiä. Materiaali alkaa pidemmän päälle puuduttamaan, eikä levyltä laajempia kokonaisuuksia jää mieleen. Mutta jos otetaan vertailukohdaksi esim. Hatebreedin viimeaikaiset edesottamukset jynkytysosastolla, on Arma Gathas kuitenkin muutaman e-tamppauksen edellä. Pienet nyanssit ja vähemmän käyteyt sovitukset tekevät levystä kuuntelemisen arvoisen, ja sen synkkä tunnelma sopii oivasti pimeneviin iltoihin.

Skate SM Afterparty

Kesällä tuli kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisistä skeittauksen SM-kilpailuista, ja sitä juhlittiin isolla kädellä koko elokuun ajan. 28.-29.8. Helsingin Jäähallilla järjestettyjen kisailujen viralliset jatkot vietettiin Nosturissa hardcore/punkin merkeissä.

Alkuruuat tarjoiltiin suomalaiseen tapaan harkullisina ja runsaina. Bolt hoiti hommansa tutun jämäkästi, uusi kitaristi Dimitri on tuonut yhtyeen lavapreesensiin annoksen rock ’n rollia sekä roimasti variaatiomahdollisuuksia kitarointeihin. Eye For All jatkaa nousujohteista kehitystään, yhtyeen vanhan koulun Earth Crisis/NYHC-sekoitus on jälleen oiva lisä Suomen monipuoliseen hardcore-kenttään. Aivain kuin on Lighthouse Projectin post-metallilta haiskahtava fiilistelykin. Kaukana on aiemmat pikacoret, mutta hyvin toimii uusikin meininki.

Sitten pääruuan kimppuun. Hollantilainen Born From Pain nähtiin Suomessa ensimmäisen kerran lähes 8 vuotta sitten, marraskuussa 2001, jolloin bändi esiintyi (ainakin) Oranssilla ja S-osiksella Turussa. Sittemmin yhtye on käynyt läpi miehistönvaihdoksen jos toisenkin, taitaapi olla aikoinaan bassoa länkytellyt Rob ainoa alkuperäinen jäsen bändissä. Yhtyeen vokalisti Ché jätti yhtyeen pari vuotta sitten, ja parin kokeilun jälkeen päätti Rob otti laulajan pestin haltuunsa. Ja täytyy sanoa, että nyt homma toimii paremmin kuin hyvin, sillä kunnon laulajan myötä biiseissä on roimasti enemmän voimaa kuin aiemmin, vaikka Nosturissa soundit tuntuivat runsaas alapään ansiosta hieman puuroutuvan. Vanhat biisit olivat saaneet hieman raskaamman sovituksen, mutta ihan silkkaa metallia eivät uudetkaan biisit olleet. Itseasiassa bändi muistutti yllättävän paljon vanhaa itseään, ja bändiä itsensä metallille myymisestä syyttävät ja sen vuoksi himaan jääneet saavat häpeissään työntää päänsä pensaaseen (perseeseen).

Tiedä sitten mistä johtui, Metal Bladen haluttomuudesta promotoida bändejään Saksan ulkopuolella vai ihmisten yleisestä apaattisuudesta, tapahtuman yleisömäärä pisti vähän hävettämään. Paikalle vaivautuneilla olisi tuskin täyttänyt edes Semifinaalia, joten iso Nosturi kumisi tyhjyyttään. Kehoittaisinkin kaikkia ”hardcore”-ihmisiä ottamaan päänsä perseestä, ja käymään niillä keikoilla, vaikka ei oliskaan juuri sen oman lemppari ala-ala-alagenren bändit esiintymässä. Suomessa on alan ihmistä muutama sata, jos he eivät käy keikoilla, ei niillä käy kukaan. Kuka niitä keikkoja sitten enää järjestää?

Skate SM afterpartyt Nosturissa

30-vuotisjuhliaan viettävän Skate SM:n viralliset jatkot ovat Nosturissa 29.8.2009. Tapahtumassa esiintyvät hollantilainen hardcore-yhtye Born From Pain sekä kotimaiset Bolt, Lighthouse Project, Eye For All sekä AA&EH ja Paikalliset Rentut.

Born From Pain (NL)
Bolt
Lighthouse Project
Eye For All
AA&EH ja Paikalliset Rentut

S / K-18
Ovet klo 21.00

Liput keikalle maksavat 15 euroa (+ mahdolliset toimituskulut) ennakkoon ja 16 ovelta. Ennakkolippuja saa Tiketistä ja Lippupalvelusta.

www.bornfrompain.com
www.myspace.com/boltstyle
tikari.com/lighthouseproject
www.myspace.com/eyexforxall
www.myspace.com/aaehjapaikallisetrentut
www.gamerooment.com

Born From Painin uuttuus ”War” biisi biisiltä

Hollantilainen Born From Pain julkaisi neljännen albuminsa, toisensa Metal Bladella, marraskuussa. ”War”-niminen tekele jatkaa yhtyeen metallista kehityskaarta ja käsittelee maailman paskamaisuutta. Yhtyeen basisti Rob Franssen käy seuraavassa levyn läpi biisi biisiltä.

Relentless

”Levyn avausbiisi. Alkaa rullaavalla, murskaavalla keskitempoisella riffillä, joka saa seuraa hieman melodisemmasta keskiosasta. Kappale kertoo siitä, miten säälimätön maailmamme on ja kuinka säälimättömiä ovat ihmiset, jotka tätä maailmaa hallitsevat. Mitä enemmän maailma on säälimätön, niin sitä isommaksi kasvaa halu taistella sitä vastaan. Tämä on kappale päättäväisyydestä.”

Behind Enemy Lines

”Todella nopea tsipale, joka ei pysähdy ennen kuin saavuttaa loppuosan, joka sisältää tuhoavan breakdownin. Ehkä eniten hardcorelta kuulostava kappale, mitä levyltä löytyy. Napalm Deathin Barney vierailee vokaaleissa. Lyriikat käsittelevät sitä tunnetta, että meidän on annettu ymmärtää taistelevamme vihollista vastaan, mutta tosiasiassa emme taistele ollenkaan. Oikeasti me taistelemme niitä vastaan, joiden pitäisi suojella meitä pahalta, mutta he aiheuttavatkin suurimman osan ongelmistamme. Tuntuu kuin taistelisi vihollislinjojen takana. Valtio taistelee viekkaasti omaa kansaa vastaan.”

Stop At Nothing

”Tämä on keskitempoinen biisi, missä on ensimmäinen melodinen kertosäkeistö. Ehkä levyn helpoiten ”sisään päästävä” veisu. Takovaa Bolt Thrower -riffittelyä sing-along-kertsillä. Tämä on sotahuuto jokaiselle ihmiselle. Ottakaa kohtalo omiin käsiinne niin paljon kuin on mahdollista, taistelkaa asioiden puolesta, mitkä ovat tärkeitä, älkää antako maailman jauhaa teitä muussiksi, olkaa mitä haluatte olla. Pitäkää selvä kuva mielissänne siitä, mitä haluatte tehdä ja olla ja toteuttakaa ne. Vain yksi elämä aikaa. Älkää antako kenenkään estää teitä. Älkää pysähtykö mihinkään!”

Bury Me Fighting

”Keskitempoinen alku, joka kerää vauhtia alleen heti alusta lähtien. Keskiosassa on hyvin Crowbar/melodis-henkinen tunnelma, kunnes taas palataan keskitempohyökkäykseen. Sanotukset kertovat siitä, miten läntinen maailma yrittää tuputtaa näkemyksiään ainoina totuuksina. Uskonnolliset, taloudelliset, poliittiset… ja yrittävät peittää silmänsä siltä totuudelta, miten meidät on kasvatettu noihin arvoihin ja pitävät omia näkemyksiään ainoina oikeina.”

Crusader

”Pumppaava, gruuvaava, katujyräkappale. Inspiraationa tähän kipaleeseen ovat toimineet Entombed ja Crowbar. Jan Chris Gorefestistä on laulamassa tällä raidalla ja tuo lisää ulottuvuutta koko soundiin. Lyriikat käsittelevät lännen kasvavaa imperialismia koko maailmassa. Länsi puskee uskonnollis/kultuurillisia näkemyksiään muulle maailmalle totuuksina, mutta usein ne ovat vain verhoja tärkeille sijoituksille uusilla markkina-alueilla. Sota on hyötymistä, niinkuin ovat myös maan uudelleenrakentaminen ja maan luonnolliset voimavarat. Oikeuden hunnun alla tapahtuu verenvuodatus.”

Grey Life

”Kipale, joka alkaa keskitemmolla ja kasvaa hieman eteenpäin pyrkiväksi keskitemporaidaksi. Lisää melodiaa ja melankoliaa ja hitusen epätoivoa, niin saat Grey Life:n. Lyriikat ovat samaa linjaa. Kasvava epätoivo yhteiskunnassa. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Voinko vaikuttaa mitenkään? Voinko elää unelmaani? Pystynkö elättämään läheiseni? Seviydynkö…?”

The War Is On

”Ensimmäinen instrumentaali Born From Pain:in historiassa! Alkaa Integrity-tyylisellä hitaalla riffillä, joka hiljalleen muuntuu hypnoottiseksi droneksi johtaen kohti kliimaksia, jota koko keskiosa on. Lisää melodiaa, groovea ja tragedian tuntua, epätoivoa sekä toivottomuutta, niin saat The War Is On:in. Tämä on pisin koskaan kirjoitettu Born From Pain-kappale ja se loppuu niinkuin alkaakin: tuomio on pian tuleva!”

Scorhced Earth

”Lyhin BFP-tsipale koskaan! Ehkä myös yksi nopeimmista. Kappale alkaa nopealla tapporiffillä, tehden tietä lopun hirvittävälle breakdownille, jossa on black metal -henkinen melodia, lopettaen kappaleen totaaliseen murskaajaan. Pepe Hatespherestä vetää myös tällä biisillä, tehden tästä alle kaksiminuuttisen salamahyökkäyksen. Teksti kertoo tarinaa menetetystä rakkaudesta/ystävyydestä ja tunteiden hautaamisesta, sekä uusista keinoista käsitellä tuskaa.”

Eyes Of The World

”Eniten ”metalcore”-tyylinen kipale tällä levyllä. Hakkaava, metallinen riffi tuo ensimmäiseen osaan maailmanloppu-tunnelman. Kertosäkeistö on enemmän melodinen, yhteishuuto juttu. Biisi päätetään Pantera-henkiseen breikkiin, joka tuhoaa kaiken. Kappale kertoo maailman luonnollisista voimavaroista, ympäristöstä ja siitä, miten vituillaan asiat ympärillämme ovat. Kuinka kauan meillä tämä pallo on vielä jalkojemme alla?”

Doomsday Clock

”Groovehirviö. Kipale alkaa ja loppuu massiiviseen gruuveen, kerää vauhtia keskellä ja gruuvaa tiensä läpi keskiosan ja kerää vauhtia hieman lisää. Sick Of It All -miekkonen Lou Koller vierailee tässä myös. Normaali vahva esitys. Lyriikat kertovat ihmisten peloista tässä hulluksi menneessä maailmassa. Ei niinkään terrorismipelkoa vaan pelkoa siitä, että taloudelliset voimat hamuilevat voittoja ja ovat valmiita tappamaan sen puolesta. Tässä hullussa maailmassa, miten kaukana olemme hävityksestä?”

Iron Will

”Raskas groove, taas. Melodinen kertsi ja vielä melodisempi lopetus. Täydellinen levyn lopetus, varsinkin kun tässä kappaleessa on positiivinen ote muuten niin negatiivisessa maailmankatsomuksessa. Vaikkakin maailma on tullut hulluksi eikä meillä ole mahdollisuutta muuttaa sitä (vielä), niin halua selvitä ja tehdä muutoksia (ainakin omassa elämässä) ei pidä ikinä aliarvioida, eikä antaa periksi. Rautaisella tahdolla pystyy saavuttamaan paljon. Rautaisella tahdolla raivaan tieni…”

Born From Pain – War

Lentävät Hollantilaiset ovat nyt sotapolulla. Kuinka vakavasti meidän pitäisi tämä oikein ottaa?

Noh, melkoisen vakavasti, huolimatta siitä että aloitusbiisi Relentless on yksi ehkä kaikkien aikojen turhimpia vetoja koskaan. Oletan että se toimii jonkinmoisena introna, mutta se on kuitenkin 3,5-minuuttinen turhuuden turhuus. Mutta toisesta biisistä sitten lähteekin! Voi pojat, kyllä kelpaa. Behind Enemy Lines onkin jo juuri sitä mitä Born From Painin pitää ollakin – Hatebreedin pienempi kaksoisveli joka ei välttämättä aina ole ollenkaan pöllömpi. Raskas soundi, breakdowneja viljellään ainakin omiksi tarpeiksi, riffit sahaavat vihaisesti ja tuplabassot jytisevät korvissa vielä hyvän aikaa levyn loppumisen jälkeenkin. Kaava on siis simppeli, tuttu ja tehokas, tiiviinä ja katu-uskottavana pakettina toimitettuna. Loppu onkin sitten Herran käsissä.

”War” on onneksi siinä mielessä onnistunut kokonaisuus, että sen kykenee kyllästymättä kuuntelemaan alusta loppuun. Hieman hitaammat ja nopeammat biisit on laitettu oikeaan järjestykseen ja levyn jakaa kahtia puoliväliin sijoitettu kuusiminuuttinen hengähdystauko The War Is On. Taidettahan tämä ei ole mutta jos nämä biisit olisivat taisteluhävittäjiä, ne pommittaisivat kivitalon kokoisia reikiä jokaisella iskullaan ilman armahduksen toivoa. Tosissaan ollaan liikkeellä ja se kuuluu, vaikka parissa kohtaa kaikki tuo raskas uhoaminen kuulostaa välillä jopa tahattoman koomiselta. Pieniä virkistäviä valopilkkuja War-levyn varrella ovat myös SOIA:n Lou Koller, Gorefestin Jan Chris de Koeyer ja Hatespheren Peter Lyse Hansen joka lurautti kitarasoolonsa messiin. Ja jossain julkaisuversiossa ainakin on mukana myös vimosena biisinä vaihtoehtoinen versio Behind Enemy Lines -biisistä, jossa räyhää Napalm Deathin Mark Greenway. Kyllä tosiaan kelpaa.

Yhdeksän vuoden ja neljän aiemman albumin varrella on siis opittu mättämään turpaan varmalla otteella. Tästä saat ainakin rautaisannoksen perusryminää, mutta sen enempiä tästä on turha odottaa.

Born From Pain – In Love With the End

Ja samaa selkeää linjaa hän jatkoin noin seitsemän sivun verran… Born From Pain jatkaa vanhalla hyväksi toteamallaan linjalla, joka tosin jo sinällään on saavutuksen arvoinen suoritus, päinvastaistakin kun on tultu nähtyä. Metal Bladelle siirtyminen ei ole juurikaan vaikuttanut bändin saundiin, pieniä tuotannollisia jippoja on tosin tullut jonkin verran lisää. Euroopan Hatebreediksikin nimetty orkesteri kuulostaa ilahduttavan vähän esikuvaltaan, johtuuko sitten omemman linjan löytymisestä, vai lisääntyneistä kilpakosijoista, joilla sitä omaa juttua ei ole sitäkään vähää.

Alkuun levy tuntui tietenkin tylsältä, sataan kertaan kuullulta, mutta pian kovat avausraidat Rise Or Die ja Judgement saavat äärimmäisine breakdowneineen mielenkiinnon heräämään. Seuraava The New Hate ei keskitemmollaan säväytä, olisi toiminut levyn loppupuolella parempana välipalana. Hyviä oivalluksia ja jippoja löytyy myös Raging Heartista ja Dead Codesta. Levyn päättävä hidastempoinen Hour Of The Wolf on irtiotto bändin perinteisemmästä materiaalista, mutta ei aivan yllä tavoittelemaansa synkkyyteen.

Tue Madsen on taas ollut mies paikallaan, toteutus on huippuluokkaa. Kitarat ärjähtelevät vihaisesti, jopa siihen iänikuiseen laulusaundiin on vihdoin saatu pientä korjausta, tosin monotonistahan se edelleen on. Ainoa miinus on basson hukkuminen muuhun massaan, vähän jää sitä botnea kaipaamaan.

Oletpa bändin musiikista mitä mieltä hyvänsä, sen ansioita musan ja hardcoren elämisessä ei voi kiistää. Bändi on aina ollut parhaimmillaan livenä ja pienempinä annoksina levyiltä, sama tylsistyminen vaivaa myös tätä julkaisua. Immortalityn hitit ja Sands Of Timen aggressiivisuus tästä puuttuu, mutta keskivaiheen rämpimisestä huolimatta levy varmasti miellyttää vanhoja faneja, ja saattaisi houkutella osan ennakkoluuloisimmista takaisin yhteyeen ääreen monipuolisemman sävellystyönsä ansiosta.

Born From Pain – Sands of Time

Born From Painin toinen täyspitkä ilmestyi jo viime keväänä, mutta niinhän sitä sanotaan, että hyvää kannataa odottaa pidempäänkin, ja tällaista keskinkertaista metalcorevääntöäkin sellaisen puolisen vuotta.

Japanissa asti hurjaa livemainetta kerännyt bändi kylvää musiikissaan niin kosolti beatdownia ja breakdownia, että alkaa epäilyttämään niiden olemassaolon tarkoituksenmukaisuus. Eipä sillä, kyllähän tässä sen verran haipakkaa mennään, että tekisi melkein mieli sanoa, että ”makes me wanna wreck my room”… Kehityssuunta on ylöspäin, varsinkin kun Tue Madsenin johdolla on Ant Farm studiolla vihdoin päästy eroon siitä iän ikuisesta tunkkaisesta laulusaundista, ja muutenkin kitarat murisevat todella muhkeasti tai rummut paukkuvat napakasti.

Saundien ollaan siis selvästi edetty, biisimateriaalin osalta ollaan kuitenkin vielä liian tiukasti Hatebreedin jalajäljillä ilman pienintäkään omaperäisyyttä. Ainoastaan ”Stainless” kohoaa napakan kertosäkeensä ansiosta huomionarvoiseksi biisiksi, muiden ollessa enemmän tai vähemmän tyypillistä Born From Pain -paahtoa ilman sen suurempia elämyksiä. Ostakaa tai älkää, ketään ei kiinnosta, sillä jokainen keskieurooppalainen hardcorekidi hankkii tämän joka tapauksessa.

Goodlife Fest 2003, sunnuntai

Sunnuntai oli sitten viimeinen päivä ja tarjonta oli jota kuinkin seuraavanlainen.

Pleurisy oli eka bändi joka nähtiin, en nyt millään muista missattiinko me jotain bändejä sunnuntainan alusta, mutta kuitenkin. Pleurisy oli aika deathmetallia mörkölaululla ja niin pois päin. Pleurisyn jälkeen oli pakko lähteä menemään, koska Circle alkoi soittamaan. Hyi vittu! Enempää en kerro, koska en halua verestää muistoja tuosta bändistä yhtään enempää. Häivyttiin alueelta ja mentiin takaisin teltalle ja tämän seurauksena missattiin ainakin Negate. Seuraava bändi joka tuli todistettua oli In Quest, joka oli thrashmetallin ja deathin sekotusta, ei mitään kummosta, mutta pointsit kotiin siitä, että bändi soitti Pro Painin ”In For The Kill” -biisin coverina.

Sitten olikin vuorossa Length Of Time. LOT soitti ensimmäistä kertaa livenä uuden laulajan ja toisen kitaristin kera. Puhtaat lauluosuudet ainakin kuullosti huomottavasti paremmilta kuin ennen ja kaikenkaikkiaan keikka oli helvetin hyvä. Kaikki tarvittavat hitit kuultiin ja ainakin ”A Devil In A Modern World” sai tanssilattialla lanteet liikkumaan. Born From Pain jatkoi LOT:n jälkeen aika lailla siitä mihin edellinen jäi. Kun BFP oli suomessa, niin bändistä jäi jotenkin vaisu olo. Nyt meininki oli muuttunut aika lailla ja keikka oli erittäin hyvä. Myös livenä kuullut uuden levyn biisit kuullostivat vakuuttavilta, eli tarvii myöntää, että tämä oli positiivinen yllätys. Ja positiivisten yllärien tiellä jatkettiin, seuraavana vuorossa Aborted. Bändillä oli helvetin hyvä vokalisti ja biisit rullasivat hyvin eteenpäin. Soitto pysyi loistavasti kasassa ja kyllähän tämmästä grind/deathia kehtaisi kuunnella enempikin. Jos jotain negatiivista tarvii sanoa, niin Abortedilla oli liian pitkiä biisejä ja niitä soitettiin liian monta. Plussaa myös siisteistä rekvisiitoista. Saatanan isot sirkkelin terät verellä höystettynä lavalle, ei voi olla toimimatta.

Belgian oma Arkangel kapusi lavalla Abortedin jälkeen. Keikka oli erittäin hyvä, on vaan bändillä tainnut jonkin sortin lamakausi iskeä päälle, setti oli jotakuinkin sama kuin vuonna 1999 suomessa kuultu. Meininkin lavalla ja yleisössä perkeleen hyvä ja varmaan festivaalien isoin pitti pyöri tämän keikan aikana. Arkangel ansaitsee keikasta yhdeksän pistettä ja uskottavuudesta pyöreät nolla.

Illan ja myös festrien viimeinen bändi The Haunted päätti tarjonnan. Jostain syystä porukka veti jäihin, kun lavalla ei enään ollutkaan HC bändi. Haunted soitti biisejä kaikilta levyiltä ja jokaiselta levyltä oli myös ne helmet poimittu ja keikka oli hyvä. Pakollisena encorena kuultiin ”Hate Song” ja onhan Haunted vieläkin saatanan kova bändi.

Siinä koko GoodLife Festin tarjonta, reissu oli helvetin hyvä ja se todennäköisesti tullaan tekemään myös ensi vuonna.

Irate Lontoossa

Suoraan asiaan: Illan soitannan Lontoon Camdenissa sijaitsevassa Underworld-klubilla aloitti Eviscerate A.D., englantilainen bändi josta en tiennyt mitään etukäteen, kuten en muistakaan illan englantilaisista bändeistä. Bändi soitti raivokasta metallirunttausta kahdella vokalistilla. Ihan kelpo musiikkia oli, tosin toisen laulajan kimeähkö ääni sai kaipaamaan kotiin jättämiäni korvatulppia.

Toisena bändinä oli 50 Caliber. Musiikki oli brutaalia metalcorea/death metallia ja toi mieleeni erittäin vahvasti All Out Warin raastavan kuuloisine vokalisteineen. Myöskään tuplabasareita tämä bändi ei säästellyt. Itse asiassa bändi oli helvetin hyvä. Tämän jälkeen lavalle asteli BDF. Bändi jatkoi samoilla linjoilla kuin kaksi aiempaa. Tappavaa metallia vahvalla tuplabasarikompilla, kahdella vokalistilla sekä tiuhaan vaihtuvalla tempolla. Homma toimi erittäin hyvin, tosin välillä korkeaäänisemmän vokalistin ääni kuulosti vähän turhankin pahalta.

Seuraavana lavalle tuli vanha tuttu Born From Pain. Käsittääkseni yhtye on aikaisemmin ollut suhteellisen tuntematon saarivaltiossa, mutta kaksi päivää aikaisemmin ollut Eastpak Resistance Tour luultavasti toi bändin monen diggarin tietoisuuteen. Ensimmäisistä soinnuista lähtien pitti pyöri kuin viimeistä päivää. Bändi soitti vanhat tutut biisinsä sekä pari uutta huhtikuussa tulevalta levyltä. Huomaa kyllä ahkeran keikkailun tuloksen, biisit kuulostavat saundeiltaankin paremmilta livenä kuin levyllä. Homma siis toimi erittäin hyvin ja lämmitti yleisön hyvin illan h-hetkeä varten.

Tauko Iratea odotellessa tuntui tappavan pitkältä. Jotkut paikallisista kovanaamoista käyttivät ajan lihastensa huolelliseen venyttelyyn ja tämä enteili aika murhaavaa pittiä. Vihdoin Irate nousi lavalle. Setti alkoi muistaakseni ”Awakenings”-biisillä ja tunnelma nousi saman tien kattoon. Bändi soitti melkein joka biisin ”1134”-levyltä, sekä jotain vanhempaakin tuotantoa. Soundit olivat erittäin puhtaat ja vaikka en mikään kitaroinnin suuri asiantuntija ole, niin kylmät väreet tuntuivat selässä kun raskas komppikitara säesti taidokkaasti soitettuja sooloja ja muita kikkailuja. Uskomattoman ammattitaitoista soittamista. Vokalistin ääni kuulosti myös erittäin hyvältä ja kun välillä vielä matalaäänisempi soolokitaristi murisi, oli tämäkin puoli erittäin hyvän kuuloista.

Pitti oli keikan alusta loppuun väkivaltaisin mitä olen ikinä nähnyt. Kohteliaat engelsmannit kuitenkin kävivät biisien välissä pyytämässä anteeksi pahiten osumaa saaneilta. Kun keikka alkoi lähestyä loppuaan, tulivat brittibändien vokalistit lavalle CPR:n ja Bronx Unityn ajaksi. Kieltämättä kuulosti suhteellisen uskottavalta kun 1000 kiloa lavalla huusi ”let the motherfuckers RROOOOOTT!” Keikka kesti lähes tunnin ja olisi kuulemma jatkunut pitempäänkin, mutta paikan oikeudet eivät riittäneet pidempään soitantaan.

Olin asettanut ennakko-odotukset keikasta erittäin korkealle, mutta keikka jopa ylitti odotukseni. Lämppäribändit hoitivat kaikki tehtävänsä kunnialla ja illan pääesiintyjä oli loistava. Negatiivisia puolia en illasta löydä, mutta jos ihan hakemalla pitää hakea, niin biisin Always ”Remain” olisin mielelläni kuullut, se jäi puuttumaan. Toisaalta kipale olisi ehkä ollut liiallista hempeilyä illan teemaan nähden.

Hatebreed Tukholmassa

Kauan odotettu matka – päätös lähdöstä tehtiin noin viikkoa aikaisemmin – Tukholmaan katsastamaan Hatebreedia alkoi leppoisasti sika-Dahlin imaillessa keittoa taajamajunassa. Arvailtiinkin siinä Kehon kanssa Jakesta matkan örveltäjää kovimman sikaryhmän puuttuessa vahvuudesta kokonaan. Totuus iski kuitenkin viimeistään laivalla, eihän Eläimestä ollut mihinkään muuhun kuin korkeintaan zetan vetoon. Menomatka sujuin paluumatkaa huomattavasti ripeämmin ja huomaamattomammin oluen ja tanssin parissa. Aamulla manailtiin sitten terminaalilta Slussenille vievällä Loputtomalla Suoralla kylmyyttä ja ihmetelttin missä suorittaisi kymmenen tunnin kärvistelyn ennen illan grande finalea. No, vahnana mieshuorana osasin tuttuun tapaan opastaa pojat paikalliseen pubiin, jossa oli tarkoitus pitää tuulta, imailla keittoa ja tappaa aikaa. Päivä kului tuskastuttavan hitaasti, mutta viimein yhden pubin vaihdon ja parin mustekalarenkaan jälkeen aloimme valumaan kohti Klubbenia. Epäuskoinen fiilis, että näkisi kohta Hatebreedin elävänä alkoi tapahtumapaikkaa lähestyessä muuttua kihelmöiväksi jännitykseksi alavatsassa, joka piti siiten purkaa kultaisena suihkuna sillalta alas. Klubbenin ulkopuolella kiemurtelevasta jonosta päätelin paikan olevan tupaten täynnä, mutta reilut puolituhatta silmäparia vetävä klubi osoittautuikin sisäänpäästyämme varsin väljään täytetyksi.

Illan aloitti Tukholmalainen Between Us, joka lyhyen settinsä aikana sai mielenkiinnon heräämään. Vauhdikasta old schoolia hyvin tyypillisen näköisillä ruotsalaispojilla varustettuna.

Ikäänkuin pienenä bonuksena Hatebreedin näkemisestä tarjoili ennen pääesiintyjää vielä Born From Pain mäiskettään. Livenä erinomaisesti toimiva bändi sai jo jonkin verran äksöniä lattialle tuttujuen hittibiisien avulla, joiden lisäksi kuultiin myös uusia kipaleita tulevalta täyspitkältä.

Hatebreed aloitti tappopitkän settinsä pienen odottelun jälkeen. Jamey totesti, etteivät he halua olla se bändi, joka soittaa livenä kaikki ne biisit joita fanit EIVÄT halua kuulla. Tämä mahdollisuus poistettiin puolitoista tuntia kestäneen keikan aikana soittamalla lähes jokainen biisi bändin historian ajalta ”Under The Knife” -eepeestä alkaen. Mikäs siinä, kun tänne asti on kerran tultu… Pari ekaa biisiä meni ihan perus paskathousussa/ihmettely meiningillä, mutta kun viimein tajusi mistä on kyse alkoi itsensä rääkkäys. ”Not One Truth”, ”You’re Never Alone” tai vaikka koverina kuultu Sheer Terrorin ”Spoiler” eivät saattaneet jättää ketään kylmäksi. Setin puolivälin tienoilla alkoi meininki kuitenkin vähän laantua, yleisö itseni mukaanlukien alkoi odottelemaan setin huipennusta, jossa oli epäilemättä vielä luvassa ”Healing To Suffer Again”, ”I Will Be Heard” ja ”Before Dishnonor”.

Keikasta ei jäänyt mitään valittamista, soitto oli hieman paskoista saundeista huolimaatta erinomaista, pitti oli tarpeeksi väkivaltainen (myös osa Hurreista tuntuu sisäistäneen meiningin), biisit ihan saatanan hyviä ja välispiikit kohdallaan. Pienestä säästelystä huolimatta oli keikan jälkeen olo kuin piestyllä sialla, jota itseasiassa olinkin, enkä ”hyvin” nukutun yön jälkeen malttanut odottaa 12 tunnin kärvistelyä laivalla.