Avainsana-arkisto: Bolt

Hatebreed keväällä klubikeikalle Nosturiin

Yhdysvaltalainen metallisen hardcoren lähettiläs Hatebreed nähdään pitkän odotuksen jälkeen klubikeikalla Suomessa. Viime talvena uuden ”The Divinity of Purpose” -albuminsa julkaissut yhtye saapuu Helsingin Nosturille torstaina 17. huhtikuuta. Lämppäreinä keikalla nähdään suomalaiset hardcore-ylpeydet St.Hood ja Bolt.

Conneticutissa vuonna 1994 perustetun hardcore-yhtyeen muodostavat tätä nykyä Jamey Jasta (laulu), Chris Beattie (basso), Wayne Lozinak (kitara), Frank Novinec (kitara) ja Matthew Byrne (rummut). Julkaistuaan ”Satisfaction Is the Death of Desire” -debyytin Victory Recordsilla, yhtye siirtyi Universalin leipiin, mitä voidaan pitää yhtenä metalcoren kaupallisen läpimurron virstanpylväänä. Universalilta yhtye siirtyi kahden albumin jälkeen Roadrunnerille, jonka jälkeen levy-yhtiö on vaihtunut albumin välein. Vuoden alussa ilmestynyt ”The Divinity of Purpose” on yhtyeen kuudest studioalbumi ja ensimmäinen neljään vuoteen, levy yltäessä Billboardin listalla jopa sijalle 20.

Suomessa Hatebreed on nähty useaan otteeseen festareilla, viimeksi kesällä Sauna Open Airissa ja keväällä on vihdoin odotetun klubikeikan vuoro.

[youtube url=Ur2hNZLynhQ]

Hatebreed (usa), Bolt, St.Hood
To 17.4.2014 Nosturi, Helsinki
Liput palvelumaksuineen 23,50 euroa Tiketin myyntipisteistä

www.hatebreed.com
www.facebook.com/Bolt09HC
www.facebook.com/pages/Sthood/146336895394993

Full House Records täyttää juhlavat 15 vuotta

Vuonna 1997 helsinkiläisestä Jump Inn -baarista alkunsa saanut hardcorelle ja muulle mielestään hyvälle undergroundmusiikille omistautunut levy-yhtiö ja keikkajärkkääjä Full House Records täyttää tänä vuonna 15 vuotta, jota juhlistetaan livemusiikin ja kaikkien aikojen julkaisuvuoden merkeissä.

Full House Recordsin ensimmäinen julkaisu näki päivänvalonsa kesällä 1998, kun puljun perustajan perustaja Kristian Liljelundin Down My Throatin seitsentuumainen single ilmestyi. Siitä lähtien julkaisujen ja iltamien järjestämistahti on ollut maltillisen säännöllinen, juhlavuoden kunniaksi on luvassa kahdeksan julkaisua – enemmän kuin minään vuonna aikaisemmin. Kuluvuna vuonna on jo ilmestynyt Cutdownin uusi ”Harsh Reality” -seiskatuumainen, uudet täyspitkät on luvassa puolestaan niin Ratfacelta (kesä) kuin St.Hoodiltakin (syksy). Uusia kiinnityksiä yhtiön rosterissa ovat niin ikään täyspitkät julkaisevat One Hidden Frame (kevät) ja Foreseen (syksy). Myös alusta asti remmissä ollut Bolt julkaisee toukokuussa uuden albuminsa yhteistyössä Full Housen kanssa. Pari vuotta sitten alkanut yhteistyö SMC Lähiörottien kanssa saa myös tänä vuonna jatkoa, ensin splittilevyllä Notkean Rotan kanssa, ja myöhemmin ilmestyvän uuden kokopitkän muodossa.

[youtube url=Uxcugx-F5Lc]

Syntymäpäiviä juhlitaan perjantaina 31.5. Tavastialla ja Semifinalissa. Illan aikana esiintyy kahdeksan bändiä, joista neljä Tavastian ja neljä Semifinalin puolella. Tapahtuma toimii samalla kahden levyn julkaisujuhlana; vuonna 1997 perustettu Bolt julkaisee neljännen pitkäsoittonsa ”True Colors” ja melodista hardcorea soittava lappeenrantalainen One Hidden Frame uuden levynsä ”The Water Seems Inviting”. Tapahtumassa nähdään myös muut Full Housen ajankohtaiset artistit SMC Lähiörotat, Ratface, Cutdown, St.Hood, Kill the Curse ja Foreseen.

Full House Records 15 vuotta
Pe 31.5.2013 Tavastia & Semifinal, Helsinki

Tavastia: SMC Lähiörotat, Ratface, St.Hood, Cutdown
Semifinal: Bolt, One Hidden Frame, Kill The Curse, Foreseen

Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 12 eur.

www.fullhouserecords.com
facebook.com/fullhouserecords

Kill The Curse – Of Confirmity And Death

Security Threat teki lyhyestä urastaan huolimatta 2000-luvun alussa suuren vaikutuksen paikalliseen hardcore-sceneen. Vain yhden MCD:n julkaissut, mutta lukemattomilla keikoilla totaalisen hirmumyrskyn aikaansaanut bändi kuulostaa edelleen jokseenkin tuoreelta, vaikka metallinen hardcore ei sinällään mikään kovin tuore juttu olekaan. Kill The Curse sisältää 3/4 alkuperäisestä Security Threatin miehistöstä, mutta bändien vertailu keskenään on melko turhaa, joskin tietty progressiivisuus on molemille yhteistä.

Näistä lähtökohdasta Kill The Cursea voitaisiin ehkä pitää jonkinlaisena jatkumona Security Threatin kesken jääneelle työlle, sillä ”Of Confirmity and Death” kuulostaa siltä, miltä ST olisi voinut kuulostaa uransa jatkuessa. Raskaammat myllytykset yhtyvät melodisempiin kitaraosuuksiin, säestäen äärimmäisen tiukkaa laulu- ja rumputyöskentelyä. Kirkkaimmin tämä visio on toteutettu kappaleissa Titanism ja Becoming A Monster. Killeriraidoista huolimatta ihan täydellisestä levystä ei voi puhua, sillä toisen kolmanneksen viedessä musiikkia entistä progressiivisempaan suuntaan, jää yksi kolmannes biiseistä hieman täytekappaleiden asemaan. Toki levyn ns. ”taiteelliset” ansiot ovat kiistattomat,  ja onkin mielenkiintoista nähdä, mihin bändi tästä kehittyy, jos ei kuivahda projektiluontoiseksi.

Musiikin lisäksi myös sanoitukset ovat ymmärrettävästi tärkeässä osassa, vastaahan niistä sama kaveri Security Threatissa aikoinaan. Nyt lähestymistapa on kuitenkin vähemmän militantti ja jopa filosofinen, keskittyen enemmän vallan kahvassa oleviin kuin kulttuurimme yksittäisiin epäkohtiin. Sanoituksia tavatessa joutuu melkein kaivamaan sanakirjaa esiin, tietyllä tapaa laulusovituksista ja lyriikoista tulee vähän Earth Crisis mieleen. Välillä jopa sovitukset vähän kärsivät monimutkaisten ja vaikeastilausuttavien/-istuvien sanojen käytöstä, mutta tarjoavat samalla kuulijalle paljon tulkinnanvaraa. Kiitosta voi antaa myös kerrassaan upealle paketille Chad Keithin kansitaiteesta alkaen. Jos ns. ”oikeat” levy-yhtiöt ymmärtäisivät kokonaisuuden päälle samalla tavoin kuin nämä pienemmät julkaisijat, olisi varmaan ihan turha puhua mistään levymyynnin kriisistä.

”Of Confirmity and Death” on kiistatta, jos ei paras, niin ainakin yksi vuoden merkityksellisimmistä julkaisuista niin soundinsa, tekstiensä kuin kokonaisvaltaisen upeudensa ansiosta. Itse asiassa levy on niin hieno, että jos et vinyylisoitinta omista, voit huoletta ostaa sen seinäkoristeeksi ja ripata biisit iipodiin oheiselta muoviselta laserkiekolta.

Bolt / Eye For All – 09HC Split

Helsinki hardcoren kaksi sukupolvea lyövät lennokkaasti kättä tällä splittiseiskalla, joka jatkaa Boltin edellisellä täyspitkällä alkanutta yhteistyötä bändien välillä. Toisen soitosta huokuu kokemus, toisen nuoruuden into, ja molemmat ovat aivan yhtä oikeassa.

Ensimmäinen Boltin kahdesta kappaleesta All Will Fall on ehdottomasti yhtyeen tuotannon kärkipäätä tuplamyllytyksineen, kipakoine sooloinen ja keskitempogrooveineen, tiivistäen kolmeen ja puoleen minuuttiin koko bändin nykysoundin. Myös Boltin kaksi aikakautta ydhistyvät tällä levyllä, kun toisena kappaleenna kuullaan 2010-luvulle päivitetty versio ”Waiting for the Rain” -hitistä, joka kulkee nyt – yllätys yllätys – Still Waiting For The Rain -nimellä. Toimii se näinkin.

Eye For All on levytetyssä muodossa jäänyt vähän vieraaksi, mutta mitä bändin on muutaman kerran (jo jokin aika sitten) livenä nähnyt, tuntuisi kehitystä tapahtuneen joka saralla. Erittäin vihaista ysärimeininkiä metallisella otteella, eihän tästä voi olla tykkäämättä. Tällä kertaa vielä Bolt hallitsee, mutta ei tarvi toisaalta EFA:nkaan yhtään hävetä omaa panostaan levyllä.

Plussat kerää myös levyn tuotanto; kiekon soundimaailmassa on samaa rupisuutta kuin 90-luvun ”alkuperäisissä” seiskatuumaisissa. Vaikka varsinkin Boltin puoli voisi kaivata parempia soundeja kaikkia nyansseja palvelemaan, kallistaa kokonaistunnelma peltipurkkisoundin puolelle. Ainoa miinus levyssä on sen lyhyys, molemmilta bändeiltä olisi kuullut mieluusti ainakin toisen mokoman lisää biisejä. Tsekkaa jos et usko: thtuur.bandcamp.com.

Ps. Bandcampista tsekattuna soundithan kuulostavat oikein mallikkailta, kai se on vinyylisoitin vietävä huoltoon tai vähintään ostettava uudet telkänpöntöt.

Metalliaurinko 8

Metalliauringon järjestäminen ei ollut tänä vuonna erityisen helppoa puuhaa järjestäjille. Harjavallan koulurannalla saatiin kuitenkin kuunnella hardcorea ja hieman melodisempaakin punkkia, vaikka lopulta alueella ei ollutkaan edes ruokakojua ja molemmat ulkomaanvahvistukset (Cold Existence ja In Blood We Trust) tipahtivat ohjelmasta pois. No, itse en kokenut henkilökohtaisesti mitään menettäneeni ulkomaalaisbändien jäätyä väliin, vaikka noin kuriositeetteina ne olisi voinut katsastaakin. Festivaalikokemus oli hemmetin hyvä ilmankin.

Koko aamupäivän Venomin nykytuotantoa (pattu mitä viskaa!) kuunneltuni matkasin taas Harhavaltaan. Hetken aikaa ehdin alueella vain hengailla ja särpiä virvokkeita, kun mölyäminen alkoi. Lappeenrantalainen 53 Stabwounds sai olla auringonpaisteisen päivän aloitusbändi. Keikka oli oikein hyvä ja Ulla hyvä vokalisti. Keikka herätti hieman ajatuksiakin; jäin miettimään naisten vähyyttä bändien keulilla, kun musiikki on vähänkin aggressiivisempaa. Ison lavan korkannut, ”Suomen New Yorkista” eli Raumalta lennähtänyt Last Weekend Mistake oli itselleni täysin uusi nimi. Tai kyllähän meitsi punkkia odotti, ja sitähän sieltä sitten tulikin. Ihan menevää meininkiähän raumalaiset esittivät, mitä nyt bändi näytti orvolta isolla lavalla kun vähäinen yleisökin seisoi lavasta melko kaukana. Nimi korvan taakse.

Become a Threat oli aikas kova. Joudun tunnustamaan, ettei alkusyksyllä julkaistu pitkäsoittolevy ole ollut järin aktiivisessa kuuntelussa, mutta livenä bändi moukaroi erityisen vakuuttavasti. Melodisempaa punkkia esittänyttä One Hidden Framea päädyin lähinnä seuraamaan kaljateltasta käsin, mutta End Beginsin keikka piti katsoa. Edellisen näkemisen ja tämän keikan välillä on julkaistu ”One Step Forward, A Lifetime Back” -levykin, ja se on soinut taloudessani useammin kuin BAT:n präiskäle.

No Second Thought puolestaan alkaa olemaan ilmeisesti jo jonkinlaisessa noususuhdanteessa. Porilaiskvartetti oli Ratfacen ohella ainoa bändi, joka elämöi koulurannassa viime vuonnakin. Nyt vaan bändi oli isommalla lavalla, mikä tosin tuntui hieman ylimitoitetulta. Ehkäpä NST olisi potkinut paremmin yleisöään lähempänä?  Enemyblood oli kovempi kuin Beartown Hardcorefesteillä. Onkohan kyse sitten kehittymisestä, mutta tällä bändillä groove tuntui olevan jyräävämpi kuin Metalliauringon muilla bändeillä. Enemyblood tarttui kuin hyttyset omiin kinttuihini, joten pitää olla varuillaan jos bändi jotain jossain vaiheessa julkaisee.

Jukka Kiesi kaljateltassa taitaa muodostua Metalliauringossa traditioksi, vaikkei tämä ole siellä tainnut soitella vielä kovinkaan montaa kertaa putkeen? Helppohan siinä on mukana laulaa ”väistä ko mie ryyppään” tai ”suomalaiset on arkoja narkkaamaan”. Itse tosin jätin laulamiset väliin, kun siinä olisi tullut kaikille paha mieli. En myöskään jäänyt seuraamaan koko settiä, mutta kuulin kauempaa että ainakin Irwin Goodmanin Ei tippa tapa tuli coverina. Sinänsä ironinen veto, kun Kiesin biiseissä tippa kyllä tappaa.

Ihme kyllä, tämä oli ihan ensimmäinen kerta kun näin Boltin lauteilla. Olen jotenkin onnistunut väistämään bändin keikat melko tehokkaasti, mutta olihan tämä nyt odotuksen arvoista. Varsinkin ”Behind Obstacles Lies the Truth” -levyn biisit olivat komeaa kuultavaa. Boltin jälkeen tulikin sitten vesisade, joka kasteli hämähäkit ja urpot. Sade ei tosin osunut kuin vain Jaakko & Jayn (eli suomalaisittain ”Jaska ja Jei”) ajaksi. Se olikin sitten ainoa bändi, jota en katsonut. Tai näin minä yhden biisin, kun tulin ihan setin loppuvaiheilla takaisin porttien sisäpuolelle. Part Time Killer tuli sentään tsekattua, vaikka uusi levy oli lähtenyt matkaani kauan etsimäni Rytmihäiriö/Chaosbreed-splitin kanssa vasta varttia ennen keikkaa.

Ratface taas oli oma itsensä. Viime vuoden raportissa ihmettelin yhtyeen sijoittamista pienelle lavalle, mutta se olikin perustellumpaa nyt kun seurasin touhuja lähempää. Eihän tuota saunakillazien touhuja voi kutsua oikein muuksi kuin välittömiksi? Bileet olivat noin yleisesti ottaen muutenkin jo hyvässä vauhdissa, jolloin Ratfacen keikka sijoittui juurikin oikeaan hetkeen. Aurinko laski ja yleisön kollektiivinen humalatila nousi. Ja kyllähän siellä taas kikkeli vilahti, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuulunut yhdellekään bändiläiselle.

Ja tässä vaiheessa alkoi taas sataa, nimittäin Gambinaa. Rytmihäiriötä en ihan odottanut Metalliauringon pääesiintyjäksi, mutten valita. Ohjelmisto rakentui pääasiassa uudemmista biiseistä, kuten Aaveenpäästä. Kontrasti uuden ja vanhan tuotannon välillä on melkoinen, joten menoa tasapainottivat pari vanhempaakin biisiä. Perjantaina juostiin on kuultu nyky-Rytmiksen keikoilla muistaakseni aiemminkin, mutta Raaka ja tolkuton verityö taisi olla vähän harvinaisempi veto. Olin valmis tarjoamaan Unelle Pectus-pastilleja, mutten sitten viitsinyt kun lauluhommat olisivat vain turhaan siitä kärsineet. Sitä odottamaani Rytmihäiriöfani-ryntäystä ei näkynyt. Näkemäni Rytmihäiriö-paidatkin sai laskea yhden käden sormilla.

Nyt harmitti lähinnä vanhakantaisemman hardcoren puute, viime vuonna sentään oli Riistetyt ja Appendix (jotka eivät tosin jengiä pahemmin kiinnostaneet). Ei lineup olisi yhtään kärsinyt, jos esiintymään olisi saatu vaikkapa Ydinperhe tai vastaavanlainen bändi. Monipuolisuus on jees, vaikka tässäkään kattauksessa ei ollut ensimmäistäkään huonoa vetoa. Yleisöä vaan olisi mahtunut paikalle hieman enemmänkin. Fiilistä oikeastaan laskivat vain sadekuuro ja hyttyset. Yritin lisätä tähän raportin loppuun kahta tai kolmea suosikkiani, mutta päätin luopua ajatuksesta. Listaaminen olisi ollut liian hankalaa ja sitä paitsi turhaa. Ehkä Ratface oli kuitenkin kovin.

Jos nyt pitäisi miettiä osallistumista mahdolliseen yhdeksänteen Metalliaurinkoon, ei tarvitsisi kauaa miettiä. Paikalla ollaan kuin peräpukama, olettaen että järjestävällä taholla vielä on intoa järjestää tämmöiset kinkerit.

Metalliauringon kuvasatoa täällä.

Kuvagalleria: Anterok 2009 Wäiskissä

Anterok 2009 w/ Bolt, Cutdown, Ratface, St.Hood
Ravintolalaiva Wäiski, Helsinki 7.11.2009

Suomi hardcoren kerma oli kokoontunut Ravintolalaiva Wäiskiin juhlimaan kahden skenejeesuksen syndejä. Sipsien ja limukan perässä tulleet joutuivat kuitenkin pettymään, sillä luvassa oli silkkaa turpaanvetoa, kuten tällaiselta line upilta voi vain odottaa. Keikalla paluun teki myös kolmen biisin ajaksi kulttisuosiota nauttiva Homefront, joka 2000-luvun alkupuoliskolla julkaisi demon ja heitti kai jotn keikkojakin. Laiva pysyi pinnalla, vaikka yristystä sen upottamiseksi oli ihan kiitettävästi. Ens vuonna Anterok sit Kaisaniemessä!

Bolt – Behind Obstacles Lies Truth

Aika rientää kun on kivaa. Vasta eilenhän sipaisin soittimeen Boltin edellisen ”Deep Within” -täyspitkän. Kalenterin mukaan aikaa on kuitenkin vierähtänyt vuosia, ja vaikkei bändi olekaan laakereillaan levännyt, on kuusi vuotta tehnyt tehtävänsä, mitä tulee musiikin ”kypsymiseen”.

”Behind Obstacles Lies Truth” edustaa tunnistettavaa Bolt-soundia, joka 12 vuoden aikana on tullut varmasti kaikille jo melko tutuksi. Levy tarjoaa kuitenkin myös uusia syvempiä sävyjä, groovaavan keskitemporiffittelyn mausteeksi on tullut melodisia kitarakoukkuja ja toisaalla taas hevimpää jyystöä.

Syvyyttä löytyy myös sanoituksista, kuten aina Boltin ollessa kyseessä. Samaistumisen kohteita löytyy henkilökohtaisuuksista (Set Ablaze, Truly Blessed) yhteiskunnallisempiin (Stabbing Nation) aiheisiin, yleistä hardcore-fiilistelyä (Through Thick And Thin, Always Outnumbered) unohtamatta. Levyn ehdottomiin helmiin lukeutuu myös tulevan anthemin aineksia sisältävä Forever Dedicated, josta löytyy kaikki täydellisen hardcore-biisin ainekset. Levyn fiilistä myötäilevä Legacy-Tomin tekemä kansitaide viimeistelee hienon kokonaisuuden, joka tulisi lunastaa mieluiten LP-formaatissa.

Bolt todistaa vielä 12:n vuoden jälkeenkin kehityskykynsä, pysyen silti uskollisena omalle soundilleen. Levy ei sinänsä tuo paljoa uutta hardcore-musiikkiin, mutta toteutus on sen verran loppuun asti viety, että materiaali nostaa riman taas pykälää korkeammalle tuleville sukupolville. Ja miksei myös bändille itselleen, sillä tuskin konkarit vielä viimeistä sanaansa ovat tässä bisneksessä sanoneet.

Eri esittäjiä – Building a Legacy 2

Meinas usko mennä ja perinnöt jäädä saamatta, kun ei Full House Recordsin jatko-osaa ”Building a Legacy” -sarjalle alkanut kuulua. Ensimmäinen ”Building a Legacy” -kokoelmahan julkaistiin jo vuonna 1999, joka sai ainakin allekirjoittaneen innostumaan uudestaan hardcore-musiikista. Noihin aikoihin alkoi jälleen uusi aikakausi suomalaisessa hardcoressa, ja turha hippeily sai väistyä rankemman myllytyksen tieltä.

Jos legacy ykkönen esitteli pääsääntöisesti silloisia Helsinki-bändejä, on kakkososa laajentanut hc-perhettä koko Suomen kattavaksi yhteisöksi. Kokoelma esittelee 15 bändiä ja 29 biisiä, jotka tyyliltään ovat hyvin samankaltaisia. Eroja toki on, mutta kyse on nyt hardcoresta, josta Full House Records on maailmanlaajuisestikin tunnettu. Kotimaisia kärkinimiä edustaa niin Bolt kuin St.Hoodikin, mutta levyltä löytyy myös nuorempiakin helmiäisiä, kuten esimerkiksi Out of Breath tai Fightback.

Samanlaista vipinää vatsanpohjassa ko. kokoelma ei meikäläisessä herättänyt kuin ykkösosa, mutta toivotaan, että uudet new Jackit löytäisivät tätä kautta hardcoren ihanuuden. If you tolorate tissit then your kalsarit will be next, vai miten se meni?

The Battle 04

Käytyämme Ruotsissa keväällä katsastamassa Deadfestin, todistimme myös samassa yhteydessä käytyä kansallista kaupunkien välistä jalkapalloturnausta. Ennen keikan alkua virittäydyimme tunnelmaan seuraamalla pelejä ja nauttimalla alkoholia jokseenkin epävakaisessa säässä. Vettä ei kuitenkaan juuri sadellut ja tunnelma oli verrattain leppoinen. Suomalaisten kollegojen kanssa pohdimme että Suomeenkin olisi hienoa saada kyseinen formaatti piristämään jo niin rutinoitunutta keikkojen alustusta. Ei kulunut aikaakaan Ruotsin pohdinnoista, kun Chambers-foorumille ilmestyi Paraisten suunnalta kutsu kaupunkien väliseen futismittelöön. Tarkoituksena oli saada useampi joukkue mukaan turnaustyyppisille kinkereille. Lopulta viisi kaupunkia sai kasaan joukkueet, mutta jo ennen tämän varmistumista lahtelaiset olivat jo hiomassa pelitaktiikkaansa ja analysoimassa avauskokoonpanoja. Mukaan ilmoittautui siis Pori, Turku, Helsinki, Parainen ja tietysti omasta mielestämme ennakkosuosikki, Lahti.

Kun h-hetki viimein koitti, tunnelma oli Lahden päässä odottava, mutta samalla rento. Matka alkoi varhain lauantaiaamuna, puoli yhdeksän aikoihin Roosterin edestä, jossa puitiin vielä tulevan turnauksen taktiikoita sekä sitä kuka nostaa pokaalin. Levyt ja apinat autoon, eli meidän tapauksessa Sörenssen ja Sirvo eteen ja me tytöt taakse kikattamaan ja juttelemaan meikeistä. Jossain vaiheessa matkaa totesin että Sirvon turvatyyny oli lauennut, mutta huomautukseni ei saanut vastakaikua. Hautasin lausahdukseni hiljaisuuteen, sillä tajusin että se oli Sirvon maha. (Tosiasiassa tämä oli eräällä reissulla Sirvon kommentti minulle, muuta ainakin se perustuu tositapahtumiin.) Matka sujui rattoisasti ja pitkästä aikaa Lahti-Turku (Parainen) taittui pelkän purkan ja vissyn (ilman kossua) voimalla: täytyi olla pelikunnossa. Paraisten lähestyessä maisemat eivät näyttäneet yhtään tutuilta. Se varmasti johtui siitä että vaikka olin pelivuosillani käynyt kylässä hokia lätkimässä, oli tapahtumasarja ilmeisesti pyyhkiytynyt mielestäni traumaattisena kokemuksena. Parit isot sillat ylitettiin ja kohta oltiinkin melkein Ahvenanmaalla. Taajamaliikennemerkki kuitenkin kertoi että olimme aivan oikeilla nurkilla eli Paraisilla. Tiiviistä kännykkäyhteydestä huolimatta ajoimme hieman vikaan. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä totesimme että Parainen oli mukavan oloinen kesäkaupunki, vaikka havaittavissa oli Suomen kuntia 60- ja 70-luvalla kovalla kädellä kurittanut muutosprosessi, joka oli jättänyt jälkeensä suureellisia, pikkukaupunkikuvallisesti kestämättömiä ratkaisuja. Mutta kokonaisuus kiehtoi ja ehkäpä joskus perheellisenä (minä ja täytetty kanini) voisin palata nauttimaan Paraisten kesätarjonnasta. Idyllisen oloiset markkinat kävelykadulla aivan kuntaa halkovan kanavan läheisyydessä teki minuun vaikutuksen. Pelipaikalle oli kuitenkin sen verran kiirus, että metrilakut ja olkihatut jäi ostamatta. Tarkat ohjeet saatuamme autosaattueemme kurvasi kahden ajoneuvon voimalla kentän kupeeseen ja totesimme olevamme ajoissa.
Asetuimme kentän läheisyyteen, auringon paahtaessa täysiä taivaalta. Turku ja Parainen olivat jo asemissa, Helsingin, Porin ja osan Lahen porukasta ollessa vielä tienpäällä. Pientä lämmittelyä ennen peliä ja puimme taas taktiikkaa, joka oli mennyt uusiksi kenttäpelaajien (5) määrään kasvaessa yhdellä. Turnauksen ensimmäinen peli oli ns. paikallispeli, jossa yhteen otti Parainen ja Turku, joka olikin jälkimmäisen heiniä. 4-0 Turulle ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Sen sijaan arvailuja käytiin siitä missäpäin Lounais-Suomea porilaiset kuluttivat Micheliniä. Lopulta ennemminkin wrestling-porukalta vaikuttanut äijäkööri sai vehkeet kuntoon ja peli voitiin aloittaa säädyllisen myöhässä. Hilpeyttä lahtelaisissa herätti porilaisten kärki joka oli nauttinut muutakin kuin sosiaaliturvaa. Ristiaskeleet onnistuivat mallikkaasti. Peli alkoi 0-0, mutta päättyi kahdenkymmenenviiden minuutin puurtamisen jälkeen porilaisten hyväksi 1-0. Länsirannikon lahtelaisilla ei ollut edes vaihtomiestä, meillä oli sentään kaksi, sekä kaksi huoltohenkilökuntaan kuuluvaa, joiden tarkoitus oli saada itsensä hyvään kuntoon illaksi. Myönnettäköön, että porilaisten veskari oli loistava, jonka torjuntoihin kilpistyivät useat tekopaikkamme. Ottelun hätäpalaveri pidettiin paikallisessa yleisö-wc:ssä, johon olikin kerääntynyt mukavasti yleisöä. Sehän ei ollut totta, mutta päätimme joka tapauksessa keskittyä seuraavaan peliin, pelata kurinalaisemmin ja laukoa vieläkin enemmän. Siis ihan älyttömästi!! Ja niin teimme ja ainakin kaksi vetoa meni maalia kohti, koska voitimme Helsingin 2-0. Tämän paskalehden päätoimittajakin taisi osua maalipuiden väliin. Jaskan tuuletus herätti itsessäni hilpeyttä, koska ison maailman jalkapallotähden tyyliin hän esitti harhailevaa sokeaa. Tässäkin tapauksessa erehdyin, sillä hän oli oikeasti hukannut lasinsa… (Tässä välissä mainittakoon että muiden joukkueiden peleistä en oikein tarkalleen muista pelitapahtumia ja tuloksia, joten jätän ne suosiolla artikkelista pois.)

Taas töröteltiin kentän laidalla ja purettiin Helsinki-voiton aiheuttamaa näennäistä hyvänolon tunnetta ja samalla käännettiin katseet tulevaan Turku-otteluun. Turku vaikutti kyvykkäältä joukkueelta, mutta oli voitettavissa, aivan kuten Porikin. Ja kuinka sitten kävikään? Hyvin (?) pelatun ottelun jälkeen ”taululla” oli lukemat 1-0 Turulle. Mustia pilviä kerääntyi myös taivaalle, joka symboloi fyysistä terveyttä: Erkkilä loukkasi nilkkansa, eikä kävely luonnistunut aivan toivomalla tavalla. Pohdimme nilkan tilaa ja fiksuimmat totesivat että pelit oli pelattu. Vaikka pelit olivat toissijainen asia loukkaantumistilanteessa, oli Erkkilän haveri isku joukkueemme iskukyvylle. Olihan hän iskenyt maalin edellisessä pelissä. Pikaisia paranemisia. Yhdellä vaihtomiehellä lähdimme viimeiseen vääntöön, joka olikin sitten Paraista vastaan. Peli alkoi tuttuun tyylin koheltaen, mutta Sirvo tuuttasi 1-0 meille ja vielä kun allekirjoittanut lisäsi johtoa vasurilla ”putoavan lehden” maalin perukoille, peli näytti olevan hallinnassa. Se ei ollut. Paraisilla oli omat tilanteensa, mutta peliajan umpeuduttua heidän maalisarakkeensa näytti yhtä ja Lahden kahta. Kolmas sija oli siis sinetöity meille ja lopulliseksi järjestykseksi saatiin länsirannikkolaisesti varsin mairitteleva: 1. Turku 2. Pori 3. Lahti 4. Helsinki 5. Parainen. Sanotaan että kolmas sija voitetaan (ehkä hiihdossa ja painissa), mutta jalkapallossa pettymys on karvas, etenkin kaiken sen hehkuttamisen ja meuhkaamiseen jälkeen, joka käytiin lahtelaisten kabineteissa.
Siispä mitä tästä opimme? Kannattaa voittaa kaikki pelit, niin ei jää jossiteltavaa. No eipä oikeastaan ollut valittamista, sillä tapahtuma oli kilpailuhenkisyydestään huolimatta leppoinen. Jalkapallosta kiinnostunutta porukkaa oli kertynyt kentän laidalle kymmenittäin. Tai alkoholista ja/tai hengailusta kiinnostuneita. Ja kun illalla oli vielä luvassa punkinräimettä Turun keskustassa, päivä tähän mennessä vaikutti onnistuneelta. Pelien jälkeen suuntasimme omakotialueelle, jossa meidät otti vastaan Akun vanhemmat suihkun merkeissä. Tai siis me pelaajat kävimme suihkussa siellä… Vieraanvaraisuus oli käsittämättömän ennakkoluulotonta ja nuolaistuamme pari isännän kylmää olutta, pyysivät he vielä haukkaamaan grilliherkkujaan. Kasvissyöjänä totesin salaatin maukkaaksi. Turinat turistuamme ja siliteltyämme karvaturrit eli koirat, päätimme lähteä kohti Turkua ottamaan tuntumaa kaupungin vilkkaasta iltaelämästä.

Turkuun päästyämme, auto parkkiin ja kaljalle hotellin terassille. Keikkapaikkahan oli kartasta katsottuna muutaman sentin päässä, oikeassa mittasuhteessa matkaa oli parinsadan metrin verran. Tosin hyvillä juoksukengillä varustettuna matkaa oli varmasti vieläkin vähemmän. Joka tapauksessa Klubi oli nurkan takana asemapaikastamme. Ihmetystä herätti tarjoilija, jolta yritin tiedustella paintin oikeaa koko deseissä. Tarjoilija vain totesi, että ”miksi minun se pitäisi tietää?”. Odottelinkin jo ravintolan kokin syöksyvän keittiöstä kysymään, että miksi hänen pitäisi tietää mikä ero on maksalaatikolla ja pahvilaatikolla. Niin, Klubilla en ollut ennen käynytkään, joten taas hardcore johdattaisi minut uusiin ympyröihin. Törötettyämme aikamme tuoppien ääressä, aloimme kymmenen aikaan valumaan Klubille. Hauskuutettuani lipunmyyjätyttöjä liimauduin levypöydän äärelle ja tiedustelin Roosterin dynamic-duolta meininkiä. Hetken heidän myhäiltyään tajusin että levyjä meni kuin siimaa. Siimahan oli jo loppunut aiemmin illalla. Kiipesin Klubin yläkertaan halvan kaljan perässä. Kun olin ottanut ensimmäiset hörpyt kylmästä oluesta, niin ei aikaakaan, kun St. Hoodia paikkaamaan tullut lahtelainen End Begins kiipesi lauteille. Lauteille on kliseinen ilmaisu, mutta tässä yhteydessä se oli sopiva, sillä Klubi oli kuin sauna, sellainen lämmitetty ja puinen. Hiki virtasi sekä tapasin Virtasia. End Beginssin veto oli toimiva ja koverina soittivat NJ Bloodlinen ”Be Afraid…”.
Uusi tuttavavuus oli Paraisilta kotoisin oleva Dead By Gun. Yhden kappaleen imuroin ennen keikkaa kuunneltavaksi ja kovasti miellytti. Rancid-punkkia kera keesien. Lisäkokemukset bändin kohdalle ei olisi pahitteeksi, niin mukavasti rokkasi. Breamgod oli jälleen kova. Paiskoivat menemään oikein kunnolla… öööh… en nyt keksi enempää latteuksia, joten siirrytään eteenpäin. On A Solid Rock toi oman mausteensa varsin promillen täyteiseen yleisöön. Hyvä. Viimeisenä olikin sitten Bolt, joka veti takuuvarman setin, jonka encoressa kuokkavieraili Vedenpää. Mitäs siihen oikeen voi enää mitään sanoa?
Eipä noista bändeistä oikein juttua riitä syvällisempää analyysiin, niin monta kertaa aikaisemmin tullut katsastettua. Ja ehkä päihteilläkin oli osuutta asiaan, joten yksityiskohtaisempi pohdinta jätettäköön kaikille paikalla olleille. Hyvä keikka jälleen. Keikkapaikkana Klubi oli ihan mainio, jossa oli tilaa pyöritellä kuvioitaan tanssilattialla. Joku tätä mahdollisuutta käyttikin hyväkseen. Muistaakseni joku tolppa lavan reunulla esti saamasta täyttä näköyhteyttä lavasta. Voin muistaa väärinkin, jolloin tolppa oli vain alkoholista häiriintyneiden aivojeni tuotosta. Soiton loputtua mentiinkin jo nukkumaan vauhdilla, ettei hyvästejä ehditty sanomaan. Kiitokset muuten Mikeylle yöpaikasta. Aamulla rämmimme Turun keskustassa etsien epätoivoisesti jotain perusräkälää darrakaljojen toivossa. Kierreltyämme turut ja torit päädyimme lähelle yöpaikkaamme, jonka yhdellä kadulla nökötti pubi ovet auki kutsuen kuin rikkinäinen purukalusto hammaslääkärin poraa… tää alkaa olee jo ihan perseestä… Kerrottakoon vielä että ei mennyt aikaakaan, niin AV jo löysi juttuseuraa. Saatuamme vihdoin mobin kasaan lähdimme Lahteen parantelemaan haavoja, loppujen jäädessä juoksemaan ilmeisen paskojen kebabien perään. Turussa oli jälleen hauskaa ja luultavasti päädymme sinne taas ensi kerralla.

Kiitokset vielä Paraisille: Danskille, Akulle feat. porukat sekä tietenkin kaikille osallisille.

Helsinki Hardcore Fest

Tieto Sick Of It Allin Suomen keikasta varmasti lämmitti monien mieltä, kuten myös tieto sen peruuntumisesta sai ihmiset vittuuntumaan. Mutta onneksi jätkät tulivat sitten kuitenkin, vähän myöhemmin vain kuin oli alunperin puhuttu. Kylmänä torstaipäivänä Lahti-rokujen odottelun jälkeen päästiin hoitamaan pressihommat Most Precious Bloodin ja SOIA:n kanssa, jonka jälkeen oli sitten tunnin verran itse keikkojen alkuun. Illan line-up oli varsin kova, tarjoten ihmeitä Ameriikanmaalta ja koto-Suomen kovimpia Boltin ja Endstandin muodossa.

Ensimmäisenä veivailemaan aloitti Bolt siinä kahdeksan maissa. Jengiä ei ollut edes vielä tullut paikalle hirveästi, mutta piiri pyöri kohtuullisesti ja mooveja nähtiin. Tiukassa livekunnossa oleva Bolt soitti aivan kuin suoraan levyltä olisi tullut. Parhaita biisejä uudelta ”Deep Within” -platalta kuultiin mm. ”Sons Without Fathers” ja ”Deep Within”. Setin spesiaali nähtiin kun Krisse (Down My Throat) tuli vetämään osansa kappaleessa ”Basis To Brotherhood”, jonka suomeksi laulettu välikohta sai jengin lavan eteen huutamaan. Ja kuultiin Boltin pojilta coverina Bad Brainssiakin. Mahtava keikka jätkiltä!

Aika piakkoin Boltin alkulämmittelyjen jälkeen aloitteli Endstand. Kompat rokin poijjat vetivät tasaisen varmasti kuten aina on tapana. Biisiosastoa kuultiin uudesta vanhempaan, lähes koko ”Hit And Run” ep käytiin läpi ja eipä sitä edellistä pitkäsoittoakaan unohdettu. Biisit toimivat mainiosti ja fiilis oli hyvä ja jengi innostui törmäilemään toisiinsa paikoitellen reilustikin.

Nopeasti ohi oli myös näiden jätkien setti ja oli aika illan ensimmäiseen jenkkivahvistukseen. Most Precious Bloodia ihmiset odottivat aivan liekeissä, sen kyllä huomasi. Ja kun MPB nousi lavalle ja aloitti settinä ”The Great Red Shift” -biisillään, oli tanssilattia täynnä ja mylly kävi kuin viimeistä päivää. Helvetin vakuuttavalla asenteella ja soitannalla MPB tulitti ja kuritti ilman armoa koko settinsä joka koostui myös vanhoista ja uusista biiseistä. Bändin uusi laulaja Rob Fusco oli todella vakuuttava mikin varressa ja todisti osaavansa hommansa tulkitsemalla myös vanhemman ”Nothing In Vain” -levyn biisejä, joista helminä mainitsisin ”Apparation” -veisun. Uutukaiselta ”Our Lady Of Annihilation” levyltä kuultiin taas mm. kappaleet ”It Runs In Blood” ja ”So Typical My Heart”. Lähes koko keikan aikana pitti pyöri tasaisen komeasti ja keikan päätti täydellisesti coverina vedetty Gorilla Biscuitsin ”New Direction”. MPB:n jälkeen alkoi itselläkin olla jo mehut ulkona ja kunto alkoi tökkimään.

Ja vielä olisi jäljellä itse headliner, legendaarinen hardcore orkesteri Sick Of It All. SOIA:aa saatiinkin sitten odotella hetkinen ja kun New Yorkin pojat viimeinkin pääsivät lavalle niin rummut pamahtivat heti ensi tahdeilla rikki. Siinä sitten odoteltiin ja bändin karismaattinen nokkamies Lou heitti läppää. Pian oli homma kuosissa ja keikka pääsi jatkumaan. SOIA soitti kuolemattomia klassikoitaan ekalta ”Blood, Sweat And No Tears” –levyltään aina uuteen ”Life On The Ropes” -albumiin saakka. ”Paper Tiger” -biisin aikana saatiin myös mystinen feat-vieras vetämään alkuperäisesti John Josephin laulamat partit biisissä. Hirveällä energialla painanut SOIA ei väsynyt hetkeksikään ja myös alhaalla pysyi taistelutanner käynnissä koko keikan. Noin puolessavälissä keikkaa ruvettiinkin sitten harjoittelemaan wall of deathia, braveheartin hengessä. Bändi veivasi mm. biiseijä ”Scratch The Surface”, ”Just Look Around”, ”Step Down” ja ”For Now”, myös ”Rat Pack” -kuultiin ja kyseiseen biisiin napattiin laulaja yleisöstä ja hyvinhän biisi meni vaikka Lou vähän naamaansa välillä väänteli, moinen kokemus kyllä varmasti!

Ikävä kyllä lähtö tuli ennen kuin SOIA lopetteli eli encoretkin jäi näkemättä. Kuitenkin käsittämätön ilta oli jokatapauksessa ja varsin suurella mielenkiinnolla jäämme odottelemaan uusia Hellsinki Hardcore Festejä! Isoa kättä järjestäjille, helvetin mahtava keikka.