Avainsana-arkisto: Blood For Blood

Blood For Blood ilmoitti paluustaan, Billy Graziadei kitarassa

Vuodesta 2004 hiljaiseloa viettänyt bostonilainen Blood For Blood on ilmoittanut palaavansa keikkalavoille ja Eurooppaan tähdittäen loppuvuodesta Persistence Touria yhdessä Sick Of It Allin kanssa. Kitaranvarteen yhtye on kiinnittänyt Biohazardin Billy Graziadein, koska alkuperäinen kitaristi Rob Lind ei ole lukuisista yrityksistä huolimatta vastannut bändin tiedusteluihin mahdollisista paluukeikoista.

Tällä kiertueella yhtyeen kokoonpano näyttää siis tältä:
Laulu – Buddha
Kitara/laulu – Billy Graziadei
Basso – Ian McFarland
Rummut – Neal Dike

Persistence Tour kiertää Eurooppaa marras-joulukuussa, tarkempia kiertuepäiviä sekä rundin muita esiintyjiä ei ole vielä julkaistu.

www.myspace.com/bloodforblood
www.persistencetour.de
www.myspace.com/persistencetour

With Full Force 2004

Keskiviikkoaamuna lähettiin (paska)matkaan. Vajaat neljäkymmentä apinaa pääsi heittämällä laivaan vaikka millään Nooan Arkilla ei mentykään. Paatissa jatkui perinteiset rokuilut karaokella höystettynä (Åke suussa ja kara perseessä). Tukholmassa pässitkin oli sekasin, ja linja-autossa tunnelma jatkui hurjana aina Lyypekkiin asti. Monta pitkää kylmää kerittiin juoda ennen kuin oltiin Itä-Saksalaisen festarialueen portilla.

PERJANTAI

Ensimmäinen festivaalipäivä alkoi hyvin nukutun yön jälkeen rannekkeen vaihdoilla, perinteisellä uintiretkellä paikalliseen ”maauimalaan” sekä tietenkin ruuvimeisselien sekä börstan imailulla. Ensimmäiset esiintyjät olivat alkaneet tuuttaamaan jo iltapäivällä, itsellä oli mielessä nähdä alkajaisiksi Espoon betonin pojat eli E-Town Concrete. Sitä ennen Saukki kohtasi kuitenkin demoninsa… (SS)

Toivuttuamme torstaiyön telttojen kasailusta perjantaille, päätin ottaa muutaman oluen ja lähdimme muutaman hassun kaverin kanssa viettämään perjantai-iltapäivää Sidekickin tahdissa (siis ei se kalifornialainen skedepunkbändi, vaan se toinen. Tai ties kuinka mones…). Bändi soittaisi kakkoslavalla eli teltassa ja telttahan oli iso kuin sirkus semmoinen juttu. Mikäs se nyt olikaan… sirkustiipii. Astuttuani telttaan minut valtasi outo tunne, aivan kuin olisin saapunut pitkän matkan takaa takaisin kotiini. Taustalla soi iloinen musiikki, valot välkkyivät ja lavalla ollut esittelijätirehtööri esitteli seuraavan esiintyjän estraadille. Minut valtasi harmoninen raukeus, aivan kuin olisin ollut kosketuksessa edelliseen elämääni. Sirkuselämääni. Vaikka Saksan reissun jälkeen kävin useasti meedialla, ei minulle vieläkään ole selvinnyt olinko ollut sirkuksessa pelkkä pelle vai se parrakas nainen? Identiteetin kanssa ongelmia siis myös edellisen elämäni suhteen. Varsin raskasta…
Niin, en ollut juurikaan kuullut Sidekickia aiemmin, kuin muutamia näytteitä sieltä täältä. Mielikuvat osuivat jokseenkin kohdilleen: menevää nyyjorkki vaikutteista hooseerenkutusta. Bändiä tuli katseltua kera huurteisen sen verran kaukaa että soittajien lavaesiintymisestäkin jäi pelkkää ykköstä ja nollaa lisämuistiini. Ehkä uusi kokemus Sidekickin kanssa saisi la(u)kaistua sisäisen koodaajani ja ykköset ja nollat purkaantuisivat selviksi muistikuviksi.

E-Town Concreten aloiteltua viihdyttämään (ainakin osaa yleisöä), saapastelin festareiden päälavan tuntumaan ottamaan tuntumaa The Real McKenziestä. Tosin teltassa soittaneen voimakkaita räp/hiphop-vaikutteita sisältäneen E-Townin hardcore ei ollutkaan musiikillisesti niin ahdistava kokemus kuten olin kuvitellut, vaikka vain muutaman biisin ehdinkin nähdä. Mitä tästä opimmekaan? Kannattaa olla ennakkoluuloinen, niin elämässä monia asia osaa yllättää positiivisesti. Koko keikan mulkaisseet vannoutuneemmat suomalaisfanit eivät pitäneet E-Townin settiä kovinkaan kummoisena. Yleisesti ottaen WFF:ssa esiintyvien amerikkalaisbändien laulajilla oli tapana esiintyä huppu päässä. Uusi katu-uskottava trendi? (SP)

Itse odotin Espoon betonia mielenkiinnolla, sillä paljon on tapahtunut sitten bändin suomenvierailun viisi vuotta sitten. Kohdalleni festareiden avausesiintyjä tuntui kuitenkin ensi alkuun varsin vaisulta. Pikkuhiljaa pittiin ajauduttuani alkoi musiikkikin kuulostaa paremmalta, tosin sakemannien pittitouhut olivat yhtä vituttavalla kannalla kuin aina ennenkin. Eräskin kaveri yritti potkia munille, mutta oli varsin nöyrää poikaa parin perisuomalaisen ärräpään kuultuaan. Betonin pojat veti kamaa sieltä sun täältä, pahimmat MTV pelleilyt jätettiin kuitenkin väliin. Etunenässä tippui ilman vetoapua kuultu Battlelines, mutta puolen tunnin jälkeen alkoi Real MacKenzieskin kiinnostamaan siinä määrin, että jätin pölyisen tantereen ja yltä päällä hiekkassa ja paskassa luimin parin biisin ajaksi katseluetäisyydelle päälavasta. (JT)

E-Townin veivatessa teltassa hipsin ison lavan läheisyyteen, jossa skotlantilainen The Real McKenzies viritteli jo työkalujaan siihen malliin, että nyt oli tosi kyseessä. Ja kun soittajilla oli kiltit päällä, oli tavanomaista helpompaa: Marilyn Monroena vain lavan reunalle ottamaan tuulta kiltin alle ja sitten vaan kaluun kiinni. Anteeksi.
Valitettavasti en oikein osannut suhtautua päälavan edellytyksiin tuottaa mahdollisimman maksimaalista musiikillista nautintoa. Saundit olivat ns. tuulen viemää, sillä kovassa rytäkässä osa hiotuneista melodioista katosi tuulena taivaalle. Osan tuuli oli kuljettanut telttaani ja enkä saanut seuraavana yönä nukuttua helvetinmoisen metakan takia. Elikkäs teutonit mylvivät, Sirvo kuorsasi ja puhui unissaan: ”Cheers!”. Takaisin keikkaan. Aluksi tuotti vaikeuksia päästä mukaan skottilaisen McKenziesin reippaaseen skottivaikutteiseen punkrockiin, mutta kun muutama tuttu kappale ”Oot & Aboot” levyltä oli soitettu, meininki ja fiilis parani huomattavasti. Kiltit viuhuivat ja säkkipilli raikasi mukavan kuuloisesti. Hieno keikka. Mahtaisi purra vielä paremmin sisätiloissa. Niin ja oikeastihan The Real McKenzies on Vancouverista, Kanadasta. Kovasti bändi hössötti joka välispiikissä skottilaisuuttaan, jota en suinkaan epäile, mutta ehkä Kanada tai pelkkä kanadalaisuus ei olekaan niin seksikästä kuin skotlantilaisuus. Ja eipä individualismiin kurkottavassa kulttuurissa tuollainen pohjoisamerikkalaisten siirtolaisten jälkeläisten identifioituminen johonkin eurooppalaiseen kansaan niin kovin tavatonta ole. Mutta onhan muistettava juurensa… (SP)

The Real McKenziesin perään aloitti isolla lavalla Soilwork, jonka mainio #5 lättyä olen kevään aikana suhteellisen runsaasti kuunnellut. Onnekseni setissä oli paljon tuttuja biisejä ja keikka oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Soilworkin jälkeen oli syytä käydä leirissä morjestamassa mm. Jeltsiniä, joka kolmenlitran pöntössä piti majaansa. (SS)

The Exploited tuli katseltua (myöskin) yksin, eikä siitä oikein riitä kertomista. Viisitoista minuuttia töröttelin verrattain kaukana, etten päässyt oikein tunnelmiin. Tuttuja, uusia ja vanhoja ralleja, tutun tuittupäisen hahmon esittäminä ja lavan edustalla taisi olla totaalinen kaaos? The Exploitedkin on kyllä niitä bändejä, joka pitäisi nähdä pikemminkin pienessä kuppilassa kuin saatananmoisessa lentokonehallissa. Vikkelän ja vihaisen oloisesti Wattie jaksaa vielä lavalla höyrytä, joten vaikea ennustaa koska bändi on jo ehtoopuolellaan. Kenties omissa hautajaisissa? (SP)

Tässä välissä oli hyvä mulkasta Caliban. Kukaan muu ei bändin hyvyyttä ymmärrä, joten minäkin jouduin töröttämään issesseni. Paremmaksi ei metalcore tästä enää voi tulla, aivan kuin oltaisiin menty vielä raskaampaan suuntaan, mutta tämän näyttä pikapuolin Roadrunnerilla julkaistava uusi lätty. (JT)

Taktisen parin tunnin tauon jälkeen palasin festarialueelle katsomaan virtaisiko se veri Life of Agonilta entiseen malliin. Harharetkiltä palannut Life Of Agony oli ennakkoon yksi festareiden mielenkiintoisimmista esiintyjistä. Henkilökohtaisesti olen diggaillut bändiä jo kymmenisen vuotta sitten ja tulipa se nähtyä aikanaan Helsingin Tavastialla vuonna 1995. Orkesteri on kokenut kymmenen vuoden aikana monenlaisia miehistömuutoksia ja noin vuosi sitten päätynyt alkuperäiseen ja ainoaan oikeaan kokoonpanoon. Bändin keulahahmona häärii sekopäinen Keith Caputo, rummuissa ex Type O Negative Sal Abruscato, kitaranvarressa sympaattinen Joey Z sekä bassossa lähes kaikkien biisien isä Alan Robert. Bändi soitti kokonaan klassikko debyytialbuminsa ”River Runs Redin” läpi. Jopa sellainen ikivihreä kuin ”Method Of Groove” kuultiin. Vielä kun saimme maistella muutaman uuden biisin lisäksi parhaat palat bändin muilta levyiltä, oli keikka lähes täydellinen. Life of Agony oli 2004 WFF:ssa varmasti paremmassa kunnossa kuin koskaan. (SS)

Hoilattuamme LOA:n keikan alkoi virittäytyminen tunnelmaan toden teolla, sillä pikkuhiljaa alkoi Hatebreed kivuta lavalle. Kilometrien päässä lavalta oli ympärillemme kuin vahingossa muodostunut oma pitti, jossa jo hyvissä ajoin ennen keikka painittiin. Keikka meni siinä rymytessä, setti oli pitkä ja pikkuhiljaa paikallisetkin alkoivat päästä mukaan, vaikkeivät (vieläkään) ymmärrä kiettareista mitään. Hatebreezer soitti suhteellisen kauan, enimmäkseen uusia biisejä. Vaikka ”meno” oli kova, oli keikka semisti pettymys, mikäpä nyt ei tuollaisella lavalla olisi.
Slipknotin viritellessä naamareitaan olikin korkea aika vetäytyä leiritulen ääreen sumplimaan seuraavan päivän kuvioita. (JT)

LAUANTAI

Älykääpiöiden mölytessä ympäri laajaa festarialuetta ei unta saanut palloon kuin muutaman tunnin kerrallaan. Aamuvarhaisella alkoi unen ja valvetilan välillä killuminen harmittaa, joten ei auttanut muu kuin kammeta leiriin kärvistelemään. Turokin muisti kertoa, kuinka oli Mayhemin keikalla pelottanut… Ensimmäisiin bändeihin oli aikaa reilusti, liikaakin, mutta kuinka ollakaan eihän niitä jaksanut edes hetken koittaessa mennä kattelemaan.

No, Sworn Enemy veivasi päivän esiintyjistä kuitenkin melko alkupäässä, ja pakkohan tätä hartaasti odotettua keikkaa oli mennä kattomaan. Kaikki oli kohdillaan, mutta jokin keikassa mätti, kun siitä ei näin jälkikäteen muista mitään. Nilkoille pomppimista oli, hyviä biisejä oli, mutta jotenkin flegmaattisuus ja George Bushin hehkutuksesta (ei tällä keikalla kuitenkaan…) johtuva junttimaisuus paistoi läpi. Eihän keikka ollut millään muotoa huono, mutta ikimuistettava se ei ollut, niin kuin pari muuta esiintymistä festareilla.
Velttous tarttui itseenikin, enkä päivän aikana jaksanut käydä katsomassa edes Born From Painia sen enempää kuin Six Feet Underiakaan. Sauli kävi kuitenkin katsastamassa Mad Sinin, joka leirissä lietsotusta huhusta huolimatta nousi lavalle Sworn Enemyn jälkeen. (JT)

Mad Sin oli nimensä puolesta tuttu bändi, mutta musiikkia olin vältellyt. Oman käsityksen mukaan eli muiden mielipiteitä myötäillen, oletin Mad Sinin olevan jonkinlaista rockabillyä. Kun jampat raahaisivat hanurinsa lavalle, musiikkityylistä ei enää voinut kiistellä. Läskibassoa hyvissä käsissä ja torttua päälaella. Itse yllätyin niin positiivisesti, että torttu valahti pöksyyni.
Vauhdikas keikka ja vaikka laulaja oli hieman ylipainoinen, jaksoi hän silti punnertaa koko setin ajan olympiakarsintamaisen kunniakkaasti. Reissun jälkeen ja kotiin päästyäni oli hinattava itsensä paikalliseen levyliikkeeseen hieromaan kauppoja kyseisen bändin tuotannosta. Hyvät kaupat tein! Ja sama englanniksi: After trip home I live, I have to faggotting myself in local plateshop do some shops that band products. Goods stores I do it! (SP)

Joitain asioita on vaikea sanoin kuvailla. Yksi sellainen on hämärtyvässä kesäillassa nähty ja koettu Igniten keikka, ja ensimmäisestä saksanvierailusta neljä vuotta sitten alkanut suhde koki tähänastisen huippukohtansa. Keikan energinen ja positiivinen ilmapiiri tenhosi enemmän kuin tuhat pittiä ja miljoona biitdaunia, ja vaikken miksikään hevosenkengässä mököttäväksi hipiksi meinaa vieläkään ryhtyä, oli bändin esiintyminen kirkkaasti festareiden paras, ja kaikkien aikojen listallakin aivan kärkipäässä. A Placed Called Homelta kuultiin kaikki tajunnan räjäyttävät hitit Runista By My Sideen, lisäksi palestiinan lapsille omistettu Sunday Bloody Sunday. Taidettiin eräs toinenkin koveri kuulla, vaan en kuollaksenikaan muista mikä. Joka tapauksessa, todellakin bändi paikallaan, myös niiden lukuisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kannalta, joiden kanssa yhtye on tehnyt yhteistyötä. Tällä kertaa taisi olla jokin pyörätuolikeräys menossa… Tämän keikan jälkeen olisi voinut vaikka lähteä himaan, sillä mikään ei tuntunut enää miltään! (JT)

SUNNUNTAI

Edelleen tohkeissaan Igniten iltaisesta esityksestä oli suhtautumisvaikeuksia päivän ohjelmaan. Tarjoan jäätelön sille joka hommaa tämän orkesterin Suomeen, sillä kyseisen bändi on koettava ehdottomasti vielä uudestaan. No, jaksettiin sentään raahautua päälavan liepeille katsastamaan germaanista metalcorea. (JT)

Sunnuntai iltapäivä koitui Heaven Shall Burnin kohtaloksi. Omasta mielestäni yksi odotetuimmista WFF-esiintyjistä sai kärsiä huonojen soundien lisäksi myös aikataulujen venymisestä. Ennen HSB:tä soittanut Exhumed venytti oman settinsä niin pitkälle, että siltä vedettiin kesken vikaa biisiä töpö irti. Heaven Shall Burnille jäi minimaalinen aika soundchekin tekoon ja ehkäpä myös tämän aikatauluhässäkän takia jäi bändin loistava intro/outro uudelta Antigone -levyltä kuulematta. Bändi yritti pelastaa sen mikä pelastettavissa oli, mutta jotenkin meininki jäi vaisuksi. Ei keikka huono ollut mutta uskon, että bändi onnistuessa olisi vetänyt vertoja jopa Hatebreedille. Kaiken kukkuraksi saksaksi spiikatut välispiikit latisti tunnelmaa. (SS)

Street Dogsin ”Savin’ Hill” levyarvion jälkeen en ole saanut uusia ystäviä. Ei, en ollut tehnyt sitä arviota heti syntymäni jälkeen… Kovasti kehuttu Street Dogs on jättänyt minut verrattain kylmäksi levyltä eikä Saksassa nähty keikkakaan juuri säväyttänyt. Hyvää katupunkrockia, mutta joku taikaloitsu on jäänyt tekemättä, jotta musiikki kuljettaisi minut sävelten fantasiamaailmaan nauttimaan kypsistä musiikin hedelmistä, vailla huolta huomisesta. Unohtamaan kaiken muun ympärillä. No, Street Dogs ei ole fantasiamaailmasta vaan raadollisesta Bostonista, joten vertaukseni ei toimi lainkaan.
Keikka oli kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa; mainiot ”Fighter” ja ”Borstal Breakout” nostivat esityksen pisteitä, mutta diplomi jäi saamatta. (SP)

Heti Street Dogsin perään pärähti lauteille festareiden positiivisin yllättäjä Walls Of Jericho. Olihan tuota tullut levyltäkin kuunneltua, mutta enpä olisi silti uskonut että Candice on noin vihainen emäntä. Kyllä siinä silmä lepäs… Biisejä en tuntenut enkä pittiin jaksanut, silti viihdyin paikallani erinomaisesti koko keikan. Kertonee jotain laulajan vetovoimasta! Hyviä beatdowneja, ei ihan niin tavanomaisia ratkaisuja ja miehekästä karjumista. Bändi täytyy ottaa tarkempaan syyniin ja yrittää kollata joskus uudestaan livenä.

Ennen Terroria joutui vähän vetämään happea, Shadows Fallia pälyillen ja alueen hyviä ruoka-antimia nauttien.
Terrorista nyt voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta yksi seikka on kuitenkin varma. Kyseessä on järettömän kova livebändi, jota on kaikin puolin ilo katsella (??). Keikan alussa ja lopussa oli pitissä hiljaisempaa, joten tantereeseen pääsi vihdoin ottamaan oikein kunnolla tuntumaa. Materiaalia kuultiin ekalta demolta aina uuden levyn biiseihin, jotka ainakin noin livenä kuunneltuina vaikuttivat varsin monipuolisilta. Kahtena viimeisenä biisinä kuultiin Push It Away ja Lowest Of The Low, joten ei voi valittaa. Festariesiintyjien eliittiä. (JT)

Terrorin jälkeen esiintynyt englantilainen oi! legenda Last Resort oli kyllä pettymys. Ei bändi ole koskaan oikein ollut suurimpia suosikkeja, enkä nytkään innostunut nostelemaan muovituoppiani bändille. Muutamia suuria hittejä, King of the Jungle ja Violence in Our Minds, lukuunottamatta aika väsähtänyt oli meininki. Laulaja Roi (ei ollut kuitenkaan ihan susi(koira)) näytti pitkässä tukassaan, piukeissa farkuissa ja lenkkitossuissaan enemmän 80-luvun Kirkalta kuin klanipäiden idolilta. Monelta uudelta Last Resort fanilta meni varmasti hieman aikaa totutella legendan ulkonäköön ja ehkä se herättikin hämmennystä porukassa, jonka käsitykset bändistä olivat vallan muuta. Aikansa kutakin kaikenlaisia nahkapääleikkejä, musiikki on kuitenkin pääasia. (SP)

Paljon oli bändejä jo nähty, mutta suurin oli vielä edessä. Blood For Blood oli kuitenkin tolkuttomasti myöhässä, ja pieni ahistus alkoi hiipimään mieleen. Vihdoin päästiin aivan liian lyhyen setin kimppuun, jonka aikana kuultiin liuta hyviä biisejä, mutta suurimmat hitit jäi kuitenkin kuulematta. Paljon oli odotuksia bändiä kohtaan, mutta lyhyestä setistä ja väsähtäneestä sunnuntai-iltapäivästä johtuen jäi pieni pettymys päälle. Onneksi bändin näkisi koto Suomessa kuitenkin pian uudestaan.

Keikan jälkeen oli aika keskittyä Turbonegron missaamiseen (harmittaa) ja futiksen EM-finaaliin. Alueelle oli skateparkin viereen roudattu varsin iso näköradio, aamupäivän prömprömejä ja illan jalkapallohuipennusta silmälläpitäen. Kertoo jotain Keski-Euroopan kulttuurieroista, kun tuhatpäinen jengi tapitti finaalia silmäkovana vaikkei omalla joukkueella ollut kisoissa mitään käyttöä. Myös soihdutus nähtiin. Taustalla Max Cavalera paukutti viidakkorumpuaan. Kreikka voitti, joten tämän jälkeen oli hyvä painua pehkuihin odottamaan seuraavan päivän kärvistely-olympialaisia. (JT)

Kotimatka olikin sitten yhtä terva(snapsi)njuontia. Ens vuonna vois harkita festivaalin vaihtoa. Ei WFF huono vaihtoehto ainakaan bändien suhteen ole, mutta jotain vaihtelua perinteisiin kaipaisin. Matka toimi niin kuin pitikin ja eikä mitään yllättävää tapahtunut – olis edes dösän paskahuussi räjähtänyt!! (SS)

Paskamatkalaiset:
JT = Jaska
SP = Sauli
SS = Sören Sörensen

Blood For Blood – Serenity

Hajottuaan pian ”Outlaw Anthemsin” julkaisun jälkeen vuoden 2002 alkupuolella, oli vain ajan kysymys milloin Blood For Blood tekisi paluun lavoille. Kun vain reilu vuosi myöhemmin saatiin kuulla bändin nauhoittavan uutta materiaalia, oli kuulijat tietysti riemuissaan, mutta myös epäilevämpiä äänensävyjä kuului. Skeptikot saivat lisää vettä myllyynsä Serenity ep:n ilmestyessä kesäkuun lopulla; kolmen puoliminuuttisen täyteraidan ja yhden lainakappaleen lisäksi levyltä löytyy vain viisi uutta BFB biisiä. Lisäksi Rob on alkanut laulamaan poppia, eikä vihaa maailmaa enää niin paljon kuin ennen!

Vaikka bändiä siitä kuuluisasta ensimmäisestä demosta asti seuranneet ovat varmasti pettyneitä yhtyeen muuttuneeseen linjaan, on totuuden nimissä sanottava, että levy on niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti kypsintä materiaalia mitä bändi on pystynyt koskaan esittämään. Alku oli kyllä kankea myös ei-ihan-ensimmäisestä-demosta asti diganneelle, mutta päällimmäisenä kytenyt ajatus siitä, ettei Blood For Blood ole koskaan pettänyt odotuksia, tuotti ajan kanssa kaivattua hedelmää. Tällä kertaa liikutaan hivenen laajemmalla skaalalla Sinners & Saints –tyylisen rokkailun ja tyypillisemmän BFB rypistyksen välillä. Sisältöä ja vaihtelua on lyhyen ep:n sisällä enemmän kuin bändin aiemman uran aikana yhteensä. A Rock ’n Roll Song ja My Jesus Mercy kuuluvat retrospektiiviseen eliittiin, joissa kuullaan tarttuvia laulusäkeitä ja näppäriä kitarajippoja. Myös lyriikat ovat keskittyneet omaa ahdinkoa enemmän kertomaan muiden tarinoita. Ikään kuin sinettinä hämmennykselle kuullaan lainaosastolla bändille täysin epätyypillinen duurikappale, kun joukkio antaa Del Shannonin ikivihreälle Runawaylle rajummanpuoleisen käsittelyn. Mihinköhän tästä??

Tietokoneeseen tyrkätessä levyltä löytyy myös parikymmentä minuuttia videohaastattelua, joka saattaa kärsivällisiä kovastikin kiinnostaa.

Uskokaa nyt jo pois, Serenity on taas kerran ihan hiton hyvä julkaisu, juurikin sitä ihteään. Ainoana miinuksena voisi pitää levyn turhan lyhyttä kestoa, lisäksi näitä omien kappaleiden kierrätystä en ole oikein ikinä ymmärtänyt. Tällaisena toivoisin Blood For Boodin kuitenkin jatkavan tulevaisuudessakin, joka lienee vielä pitkä ja valoisa, mikäli Buddhaa on uskominen.

Blood For Blood – Outlaw Anthems

Miten tämä on mahdollista? Aina kun luulee bändin pistäneen parhaan levynsä pihalle, ja uskoo ettei se voi parempaan enää millään pystyä, tulee uusi kiekko joka osoittaa arviointikykyni Satama Interactiven osakkeita haalineiden nuijien tasolle. Spit My Last Breathista alkanut nousujohteinen kurssikehitys jatkuu edelleen; Wall Streetillä pörssihait voivat vain pyörittelevät silmiään, miten tämä on mahdollista?

Outlaw Anthems jatkaa niin sanoituksellisesti kuin musiikillisestikin aiempien tuotosten linjaa, tosin jos mahdollista bändi avautuu vieläkin vihaisempana ja vittuuntuneempana kuin ennen. Koko yhteiskunnalle haistatetaan pitkät, syljetään sen silmille ja kustaan kengille. Myös juonittelevat akat saavat kuulla kunniansa. Valkoisen roskaväen elämänmakuiseen ja viskinkatkuiseen vuodatukseen on aika ajoin vaikeuksia samaistua – kuinka insinööriksi opiskeleva hemmoteltu lähiöpenska (edustan siis kaikkea mitä bändi halveksii!) voisikaan – mutta siitä huolimatta on omaa luokkaansa huutaa pikku kaljoissa white trashia ja kuvitella olevansa kaiken nähnyt ja kokenut katujen kasvatti. Musiikki on aikalailla tuttua hardcore rock ’n rollia, mutta pieniä koukkuja on osattu tuoda mukaan juuri sen verran ettei biisit kuulosta jo sataan kertaan tehdyiltä. Tai sitten en vain osaa olla objektiivinen, tykkään vaan tästä levystä niin helvetisti.

Esimakua mp3 muodossa levystä antanut White Trash Anthem saa aika ajoin kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, myös miesväelle omistettu So Common, So Cheap putoaa varsin maskuliinissa scenessä arvatenkin hyvin. Erinomaiseksi biisiksi osoittautui myös levyn loppupuolelta löytyvä Bloodshed. Bändin omia uudelleen käytettyjä biisejä edustaa tällä kertaa otsakkeella She’s Still A Bitch (Called Hope) kulkeva ja levyn päättävä rallatus. Voinen jo ennen levyn varsinaista julkaisua ennustaa tästä hardcorevuoden 2002 sensaatiota, heti 7th Legionan jälkeen. Jokaisen wannaberetkun tulee hankkia tämä levy kun se ilmestyy kauppoihin.

Blood For Blood – Wasted Youth Brew

Pienen tauon jäälkeen Itärannikon nihilistit rokkaavat jälleen. Nyt on kyseessä kokoelmien biiseistä, seiskatuumaisista sekä demoneista kasattu kokoelmalätty. Levyltä löytyy coverit Going Down The Bar (Wretched One), jonka voi myös kuulla Punkrock Jukebox kakkosen kokoelmalta, sekä No Friend of Mine Slapshot tribuutilta. Loistava Going Down To Bar pudotti kossuvissyt käsistäni. Käsittämättömän kova juopottelubiisi.

Levyn loppupuolella oleva yhdeksän kappaleen livesessio on nauhoitettu Bostonissa viime tammikuussa, joka oli samalla BFB:n ensimmäinen keikka vuoden tauon jälkeen. Edellisen levyn kokoonpanosta oli paikalla koko ryhmä, rumpalia lukuunottamatta. Nyt siellä pienimmät lukijat varmasti luulevat että soittiko ne ilman rumpalia. Ei! Itse en kovin hyvin pääse sisälle näihin ”soitetaan yleisölle ja pistetään se levylle” -systeemeihin. On aivan eri asia istua kotona yrittäen kuvitella mikä on meininki, kun voisi olla paikanpäällä singalongeissa huutamassa: ”Wasted youglf asdfs drero flslam bnix!!!!” Aina ei tosin ole mahdollisuutta lähteä Bostoniin kikkailee, mutta mitkään livelevyt ei korvaa kunnon pössistä paikan päällä. Täten en ole kovin kiinnostunut niistä.

Kaikesta huolimatta on jälleen mukava diggailla bändiä, vaikkakaan levy ei tarjoa paljoakaan uutta. Pakkohankinta joka tapauksessa. Onhan tämä Blood For Bloodia.

Blood For Blood – Livin’ in Exile

White Trash Rob vuodattaa avausraita No Tomorrowlla, ettei mikään ole muuttunut, paitsi ehkä huonompaan suuntaan. Äijien elämästä en sen enempää tiedä (ehkä jotain kertoo Revenge On Society -levyltä uudelleen lämmitelty biisi All Fucked Up joka nyt kulkee nimellä Still Fucked Up), mutta musiikki on kuitenkin mielestäni kulkemassa parempaan suuntaan. Melodiat Maybe Somedayssä ja Livin’ In Exilessä tuovat positiivista vaihtelua kangistuneisiin hardcore kaavoihin.

Hiukan yllätyksellinen mutta ehdottoman mainio levy, varsinkin kun bonus raitana löytyy Motörhead tribuutilta Ace Of Spades. ”The world is going to hell tonight, but tonight i’m feeling allright, so let’s fuckin go!” Voiko siihen enää muuta sanoa!