Avainsana-arkisto: Black Spiders

Airbourne Tampereella

Airbournen keikka oli kahdella tavalla tamperelaisesta näkökulmasta erikoinen. Lauantai-illan keikaksi bändit soittivat hämmentävän aikaisin, joka sitten aiheutti reportteripartion kohdalla puolentoista lämppärin missaamisen. Toinen erikoisuus oli esiintymispaikka, eli Tampere-talo. Siellä kun on totuttu näkemään klassista musiikkia ja tiedetapahtumia – ja kohta tietysti kiakkovierasjuhlia – eikä lattaotsarokkia.

Saavuimme kuvaajan kanssa paikalle kesken englantilaisen Black Spidersin esiintymisen. Tampere-talo vaikutti heti lupaavalta keikkapaikalta, nimittäin paikan pohjaratkaisun ansiosta suurellakin yleisöllä on mahdollisuus nähdä esiintyjät läheltä lavaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut noin puoli salillista, eli ehkä noin 500 päätä. Koko poikkeuksellisen leveällä juhla-alueella sai myös juoda kaljaa eikä esiintymisen sivustastakaan seurailu verottanut soundeja juuri ollenkaan.
Puoliksi missaamamme Black Spiders on kolmen kitaristin hard rock –pumppu, jonka musiikkia voisi luonnehtia Motörheadin, AC/DC:n ja ehkäpä hieman Sensational Alex Harvey Bandin välimaastoon sijoittuvaksi. Bändi oli selvästi motivoitunut antamaan kaikkensa ja esitys sisälsi varsin kelvollisten biisien lisäksi tanakan määrän mossausta ja bändiläisten hillumista lavalla. Perinteiset rock-liikkeet ja -kliseet tulivat takaraivosta, soitto oli tiukkaa ja biisejä tuntematonkin pystyi astumaan meininkiin sisään vaivattomasti. Taattua hard rockia niille, jotka sellaisesta pitävät – ja yleisöhän piti.

Pääesiintyjä Airbourne avasi settinsä Terminator 2 –elokuvan soundtrackilla valonheitinten pyörittäessä punaisia valokeiloja vaaran merkiksi. Bändin kirjaimellisesti loikatessa lavalle lähti uusimman ”Black Dog Barking” –albumin (2013) menevä avausraita Ready to Rock soimaan ja ensisekunneista lähtien bändi hardrokkasi kuin riikinkukko.
Vaikkei Airbournen tuotantoa olisi koskaan kuullutkaan, ei aussibändin maamies-esikuvia olisi tarvinnut kauaa arvailla. AC/DC:n ja Rose Tattoon jalanjäljissä etenevä kaljan- ja hienlöyhkäinen perusasioissa tiukasti pysyttelevä rockvääntö tempaisi hyvin lämmitellyn yleisön mukaansa välittömästi.

Bändin nokkakukko, laulaja-kitaristi Joel O´Keeffe otti paikkansa myös välittömästi, ja vaikka koko bändi oli meiningissä sata lasissa mukana, oli nokkakoristeen meininki vielä muutaman asteen verran näyttävämpää. Bändin sisäistä työnjakoa asetettaessa on selvästi syystä tai toisesta päätetty panostaa yhteen tyyppiin koko rahalla.
Asiaan on saattanut vaikuttaa myös kaverin poikkeukselliset kyvyt. Samanaikainen mossaus ja kitaralavan heiluttelu hevimuodostelmassa eivät olleet minkäänlaisena esteenä soolon tilutukselle. Soitto ja laulu toimivat erinomaisesti yhteen ja tältä turboahdetulta aussirokkarilta ei tuntunut energia hiipuvan näyttävästä lavameiningistä huolimatta missään vaiheessa.
Jossain vaiheessa laulaja-kitaristia kanniskeltiin yleisön seassa roudarin harteilla rokkarin soittaessa myös samalla sooloa. Angus Young, anyone? Keikan loppupuolella samainen ihmisiä ryyppäämään villinnyt aussi hakkasi päähänsä oluttölkkejä. Niiden alettua suihkuta ruskeaa mahlaa hän viskeli niitä sitä mukaa yleisöön. Todellinen showmies, jonka yleisö palkitsi runsailla suosionosoituksilla.

Airbournen setti koostui noin 50 minuutin avausosasta ja 25 minuutin encoresta. Bändisoiton tiukkuus yhdistettynä Tampere-talon hyviin soundeihin ja tarkkaan harkittuihin rockshow-elementteihin teki keikasta todellisen taidonnäytteen. Tämän kaltainen perusrock on vaikea laji, jossa kaikkien osien pitää ollakin kohdillaan, jotta homma voi toimia.
Airbourne pystyy vetämään pisteet alallaan kevyesti kotiin ja koska homma tosiaan toimii näin hyvin, voi AC/DC:n kaltaiset waka wanhat wääntäjät päästää hyvillä mielin ansaituille eläkepäiville.

Airbourne ja Black Spiders Pakkahuoneella

Sattuipas sopivasti; Maaliskuussa kun hehkuttelin Airbournen loppuunmyytyä klubikeikkaa eksyin pohtimaan rock ’n rollin tulevaisuutta. Taisin tuolloin tulla maininneeksi ruotsalaisen Enforcerin Airbournen ohella yhtenä tulevaisuuden toivoista. No, kuinka ollakaan nyt nämä veijarit päätyivät levittämään rock ’n rollin ja heavy metallin yhteissanomaa yhteisvoimin Enforcerin napatessa pestin Airbournen lämmittelijänä. Loistava valinta, harmi vaan että Ruotsin jannuille kävi perinteiset; eli talvi yllätti ja svedut jysäyttivät liukkailla asuntoautonsa tuusannuuskaksi muutamaa päivää ennen Pohjanmeren ylitystä. Näin ollen Airbournen Suomen keikoilla oli pärjättävä ilman tuota Arvikan nopeinta yhtyettä. Lohduttavaa on toki se että suomalaiset eivät näköjään ole ainoita jotka joutuvat vuodesta toiseen talven yllättämiksi.

Täysin pelkin aussivoimin ei Tampereella ja Helsingissäkään tarvinnut sentään rokata. Illat näet avasi turneelle kolmanneksi bändiksi buukattu brittiläinen Black Spiders. Täytyy sanoa, että yhtye aiheutti allekirjoittaneessa aluksi hivenen ristiriitaisia fiiliksiä; Jahas, taas yksi High On Firet kuunnellut hip-yhtye veivaamassa metallista stonerrockia. Ja äijät näyttää ”oikeaoppisesti” Mastodonin partajeesuksilta juuri niin kuin ns. pitääkin. No, ei lainkaan hullumpaa mutta niin miljoonaan kertaan kuultua ajattelin. Sitten mustat hämyheikit pistivät rokkivaihteen silmään ja johan rupesi lanteet keinumaan. Jo aiemmin soitettu hittitsipale Just Like A Woman oli lupaillut hyvää, mutta rokkaavampi osasto niin sanotusti räjäytti potin. Airbournelle omistettu What Good’s A Rock Without A Roll? ja hauskasti nimetty KISS Tried To Kill Me toimivat kuin metrinen halko lavatansseissa tapellessa. Ja kyllä, KISS Tried To Kill Me kertoo legendaarisesta maskibändistä. Loppuviimein Black Spiderista jäi varsin hyvä maku suuhun ja sopiva virne naamalle. Karsisivat vaan pahimmat QOTSA No One Knows -jumitusriffit ja keskittyisivät tähän rokkiosastoon, niin Spidershan voisi olla brittien oma Gluecifer vieläkin jykevämmällä soundilla.

Black Spiders

Setti: Si, El Diablo – Stay Down – Just Like A Woman – St. Peter – Meadow? – What Good’s A Rock Without A Roll? – KISS Tried To Kill Me – Blood Of The Kings

Ei siis Enforceria, goddammit. No, Sauna Open Air on Enforcerin osalta mitä oivallisin tilaisuus paikata tämä harmittava peruutus, vink vink.

Airbourne on toisinaan leimattu aika jyrkin sanankääntein yhtyeeksi jonka ainoa meriitti on olla hiilipaperikopio siitä toisesta, vähän legendaarisemmasta Australialaisesta rokkiretkueesta. No joo, eihän yhtye tuo rock ’n rolliin oikeastaan mitään uutta. Mutta rynnistäessään lavalle satakymmenen taulussa Airbourne on kaikessa epäomaperäisyydessäänkin aseistariisuva elämys. Aussinelikko on kenties energisin allekirjoittaneen livenä näkemä yhtye piiiitkäään aikaan. Kovimpana haastajanaan, yllätys yllätys, Enforcer Arvikasta. Ilmeisesti aika tiukasti kiertueella viihtynyt yhtye tyytyikin vetämään hyvin pitkälti setin kuin Maaliskuussa Klubin puolella.

Airbourne indeed!

Mitä Airburnen biisimateriaaliin tulee, niin vaikka yhtye onkin kuin AC/DC jr., ei yksikään Airbourne riffi tai biisi saa ainakaan allekirjoittaneessa aikaan suoraa mielleyhtymää johonkin tiettyyn AC/DC-vastaavaan. Ei lainkaan hullummin. Ja tuo materiaali toimii yllättävän hyvin; vain kaksi levyä julkaisseeksi yhtyeeksi Airbournella on todella vahva setillinen tavaraa. Raise The Flagin, Diamond In The Roughin ja Cheap Wine & Cheaper Womenin kaltaiset veisut toimivat livenä loistavasti, vaikka eivät välttämättä levyltä säväytä samaan malliin. Loppuun säästelty hittinelikkoa voikin sitten jo pitää melkoisena ilotulituksena. Mitä ulkomusiikillisiin seikkoihin tulee, niin yhtyeen näyttävä valoshow keräsi kiitoksia. Muuten show-temput olivat ennallaan; Girls in Blackin aikana Joel O’Keeffe kiersi salia turvamiehen harteilla sooloa ladaten ja Runnin’ Wildin aikana herra aukoi kaljatölkkejä kupoliinsa. Mitäpä sitä toimivia temppuja suotta vaihtamaan toteaisi itse mr. Simmonskin.

Loistavaa rock ’n roll viihdettähän Airbourne on. Siinä kohtaa kun ruvetaan oikein tosissaan räimimään harva pärjää Airbournelle; omaperäistä tai ei, mutta näitä jätkiä ei rokkaamisessa moni ainutlaatuisuuden multihuipentuma tai omaperäisyyden suurlähettiläs päihitä. Tampereella ja Suomella on kuulemma aina paikka Airbournen sydämessä. Omalta osaltani voin sanoa tämän pitävän paikkansa myös toistepäin. Parin vuoden päästä jäähallissa sama uusiksi ja parinkymmenen vuoden päästä sitten stadikalla?

Airbournen Joel O'Keeffe

setti: Raise The Flag – Hellfire – Chewin’ The Fat – Diamond In The Rough – Blond, Bad And Beautiful – Girls In Black – Bottom Of The Well – Cheap Wine & Cheaper Women – Born To Kill – No Way But The Hard Way – Too Much, Too young, Too Fast encore: Runnin’ Wild – Stand Up For Rock ’n Roll

PS. Varsin validi tieteellinen keino arvioida Rock ’n Roll yhtyeen suosiota on laskea lavalla olevien Marshall-kaappien määrä. Maaliskuussa Klubilla Airbournen taustalla jyrisi 8 kaapillista Marshallia. Toivoin määrän tuplaantuneen kuuteentoista, mutta kaappeja olikin jo 20. Bändi on selkeästi ”kovassa nosteessa”.