Avainsana-arkisto: black metal

Loputon Gehennan liekki

Jo pelkällä trailerillaan keskustelua herättänyt ”Loputon Gehennan liekki” sai odotetun DVD-julkaisunsa reilut kaksi vuotta teatterilevityksensä jälkeen. ”Loputon Gehennan liekki” lienee ensimmäinen black metal -dokumentti Suomesta, jossa poltettujen kirkkojen lukumäärä on toistaiseksi yksi ja pahamaineisuudessa ei muutenkaan olla norjalaisten tasolla, mutta jonka black metal -skene on saavuttanut mainetta omilla neuvoillaan.

Dokumentin keskiössä ovat olennaisten suomibändien jäsenet kertomassa black metallin olemuksesta, syntyvaiheista, elitismistä, shokkiarvosta, kaupallisuudesta sekä ideologista seikoista. Asioista, joista ei esitetä yhtään tiettyä mielipidettä vaan haastateltavat antavat toisiinsa nähden ristiriitaisiakin lausuntoja, joten mitään yhtä totuutta dokumentti ei rummuttele. Ääni on annettu kokonaisuudessaan haastateltaville, joita haastatellaan olohuoneissa, metsissä ja muissa paikoissa. Haastateltavien olemus vaihtuu hillityn harkitusta arkisen kautta täysiin sotamaskeihin, ja näiden suusta tulee sekä harkittua kommenttia mutta paikoin höyrypäistäkin paatosta, jonka vakavasti otettavuudesta voivat katsojat olla montaa mieltä. Pallo heitetäänkin katsojalle, ja tätä vaaditaan kykyä suhtautua kriittisesti kuulemaansa, mutta tältä oletetaan myös perustietämystä black metallista. ”Loputon Gehennan liekki” ei väännä kaikkea rautalangasta, vaan edellyttää katsojaltakin jotain.

Dokumentti on kiinnostava, mutta olisi ollut mielenkiintoista nähdä esimerkiksi Archgoatin ja Black Crucifixionin sekä uudemmista nimistä esimerkiksi Ride for Revengen edustajien kommentteja, vaikkakin RfR:n edustajaa löytyy dokumentin ohjaajan penkiltä. Tokihan ruodittavaa ja haastateltavia olisi voinut haalia ja saada aikaan reilusti pitempikin dokumentti, mutta nykymuodossaankin ”Loputon Gehennan Liekki” on dokumenttina onnistunut, ja on tietty jo itsessään haaste mahduttaa kaikkea tuntiin. Se hämmentää ja kiehtoo, sekä pitää otteessaan ensiminuuteista lähtien.

[youtube url=RWzlSeGR5bU]

Midnight – Complete And Total Hell

En ole kuullut Midnightin ylistettyä ensialbumia ”Satanic Royalty”, joka julkaistiin vuonna 2011. Tätä taustaa vasten ”Complete and Total Hellin” kautta päistikkaa suoraan tuliseen pätsiin hyppääminen ei ole välttämättä kovinkaan hyvä idea, kyseinen levy kun on kokoelma joka koostuu Midnightin aikaisemmista pienlevytyksistä. Mukana on useampikin EP-levy, mutta ihan koko levytettyä tuotantoa ei ole mukaan mahdutettu. Onhan tämä nyt siltikin melkoinen pala purtavaksi, kun tässä on yhteensä 21 biisiä periksiantamatonta ja kompromissitonta mustaa heavy metallia.

Venomit, Hellhammer/Celtic Frostit, Bathoryt ja Mercyful Fatet kuuluvat läpi Midnightin rytyytyksestä, joka tasapainottelee siellä muinaisen heavy/speed metallin ja black metallin rajamaastossa. Eikä noilta metalpunk-piirteiltäkään voida välttyä, kun Midnight mainitsee Motörheadinkin suureksi innoittajakseen. Inepsyhän tästä tulee myös aika usein mieleen.

En kyllä yhtään ihmettele, että tästä bändistä ollaan oltu innoissaan. Yhtyeen kehittymisen entistä tappavammaksi huomaa selvästi, vaikka ekstriimimpi särmä on hioutunut ja perinneheville tyypillisempi iskevyys lisääntynyt. Itse levytysten välillä ei välttämättä havaitse suuria eroja, mutta toisaalta vuoden 2002 ja 2008 Midnightin välillä on selkeä railo.

Midnight on ehkä vuosien saatossa tarkistanut soundiaan, muttei ole kuitenkaan myynyt kaikkein pyhintä ydintään; rienaavaa ja likaista perusolemustaan. Pötkössä kuunneltuna ”Complete and Total Hell” voi olla kohtalokas, mutta harvemmin diskografiakokoelmia muutenkaan jaksaa kuunnella kokonaan läpi kerralla.

Burzum – Umskiptar

On taas se aika vuodesta, kun herra Vikernes pukeutuu sotisopaan ja lähtee metsään puolustamaan black metallia. Tyypistä nyt voidaan olla montaa mieltä, mutta tämän kiivasta levytystahtia ei voida ainakaan väheksyä. Varsinkaan, kun vasta kaksi vuotta sitten julkaistu ”Belus” ja vuosi sen jälkeen ilmestynyt ”Fallen” osoittivat Burzumin olevan edelleen suvereenisti oman alansa kuningas, jonka tekemisiä joko vihataan tai palvotaan kriitikittä.

Olen sitä porukkaa, jonka mielestä Burzum on tehnyt 2000-luvulla ihan pätevää jälkeä, vaikkakaan ei mitään 90-luvun klassikkolevyjen tasoista. Mutta onpa joku jopa väittänyt Vikernesin tehneen parhaat työnsä vasta vapautumisensa jälkeen. Kyseiset albumit kuulleet eivät kyllä pahasti järkyty, sillä ”Umskiptar” on selkeää jatkoa ”Fallenille”, sillä käytännössä Varg ei ole tehnyt mitään toisin. Paitsi ehkä vienyt Burzumia bathorymaisille viikinkireiteille entistä näkyvämmin.

Ryöstöretki ei kuitenkaan ole sieltä kaikkein onnistuneimmasta päästä. On pakko sanoa, että välillä tämä yhden miehen ooppera ampuu jo paikoin hieman yli. Varg toistaa itseään jopa ”Umskiptarin” sisällä, eikä eeppisemmät kokeilut aina kolahda muualle kuin kiviin. Toistoahan on Burzumin levyillä esiintynyt aiemminkin, mutta nyt se vaan ei toimi enää samalla tavalla. Vargia tuskin edes kiinnostaa tietää mitä black metal -skenelle kuuluu, ja tietty välinpitämättömyys ja oman tien kulkeminen kantavat ”Umskiptaria” eteenpäin, mutta paikoin tuo taivaltaminen on yhtä tervassa kahlaamista, kun jokainen osa ei istahdakaan riittävän luontevaksi kokonaisuuden osaksi.

Abhor – Ab Luna Lucenti, Ab Noctua Protecti

Italialainen black metal ei ole koskaan saanut meikäläisen korvissa samanlaista kaikua kuin pohjoismainen black metal. Tai edes unkarilainen. Italialla on kuitenkin omat nimensä, mutta vasta 90-luvun lopulla perustettu Abhor ei kuulu edes maan legendaarisimpaan kattaukseen. Tosin Moribund Records on toimijana ja nimenä suurempi kuin Abhor bändinä.

”Ab Luna Lucenti, Ab Noctua Protecti” on Abhorin viides studiopitkäsoitto. Itselleni tämän on ensimmäinen sukellus Abhorin maailmaan, mutta on varmasti melko turvallista sanoa Abhorin vakiinnuttaneen soundinsa. Abhor pysyttelee tyylilajille melko uskollisena keskitempotapauksena, jolla on aika ajoin taipumusta myös hieman kunnianhimoisempaankin ilmaisuun. Perinteisemmän, melko hyväsoundisen kurmootuksen ohella Abhorin soundissa surisevat viulutkin.

Tunnelma on kohdillaan, mutta loppujen lopuksi Abhorilla ei ole oikeastaan muuta tarjottavanaan kuin tunnelmansa, ja senkin pystyvät monet bändit toteuttamaan vielä paremmin. Keskinkertaisuuteen kupsahtaminen koituu Abhorin kohtaloksi tällä kertaa, eikä levy jaksa viehättää kuin ehkä kahden ensimmäisen kuuntelukerran ajan. Niiden aikana Abhor tosin todistaa olevansa asiansa osaava bändi, joka ei kuitenkaan osaa jättää syvempää muistiarpea.


Rex Mündi – IHVH

Rex Mündi on niitä tapauksia, joista huokuu mielikuvitusta kutkutteleva mystisyys jo metrien päähän. Jo heti on kylläkin selvää yhtyeen olevan black metallin asialla. Yhtyeen alkuperämaaksi on ilmoitettu Ranska, mikä tietty lisää eksoottisuutta ja kiinnostavuuskerrointa pikkuisen ylöspäin. Debyyttipitkäsoitto ”IHVH”:n sisältö on pääsääntöisesti sävelletty jo vuosina 2003 ja 2004, ja ne on äänitettykin ”IHVH”-demolle jo vuonna 2005. Tämä ”IHVH” on siis kyseisen demon uusintaäänitys, josta on parit biisit vaihdettu. Sekavaa?

Sisällöltään ”IHVH” ei puolestaan ole kovinkaan sekava. Myrskyisää ja myrkyllistä, raakaakin black metallia, joka pyrkii kuitenkin samanaikaisesti myös sofistikoituneempaan ilmaisuun ja hillitympään ulosantiin. Ei IHVH musiikillisella puolella missään tapauksessa omaperäisyydellä juhli, mutta se on kieltämättä pienillä yksityiskohdilla elävöittänyt kokonaisuutta. Rex Mündi ei herkuttele satanismilla tai hakkelukseksi iskettävillä Jestaksilla, vaan peilaa enemmänkin okkultismia ja siihen liittyvää mystiikkaa. Toki joku voi tästä aiheesta kysyä, onko Rex Mündin tulkinta black metallista sitä aitoa black metallia vai ei. Itse sanoisin Rex Mündin tavoittavan black metallille ominaisen atmosfäärin kevyesti.

Täydellisyyttä ”IHVH” ei kuitenkaan hipoile, vaikka siihen kurkottaakin. Levyllä on ehdottomasti hetkensä, mutta kokonaisuutena se ei ole niin iskevä kuin mitä se voisi olla. Pienet elävöittämiskeinot ovat nopeasti tuttuja, eivätkä ne itsessään tee ”IHVH”:sta keskinkertaista omituisempaa albumia.

Archgoat – Heavenly Vulva (Christ’s Last Rites)

Suomalaisen ja saastaisen black metallin pioneeri Archgoat tuskin esittelyjä kaipaa. Turkulaisbändi on julkaissut nyt 2000-luvun puolella enemmän levyjä kuin 90-luvulla. Ei tahti nytkään hengästyttävä ole, kun ”Heavenly Vulva (Christ’s Last Rites)” on yhtyeen ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä levytys kahteen vuoteen.

Enkeleiden teurastus jatkuu samoissa merkeissä kuin aiemminkin. Archgoat on edelleen primitiivistä, mustaa ja nimenomaan kaikkea muuta kuin trendikästä. Melko tyypillistä Archgoatia siis. ”Heavenly Vulva” on sellainen levy, jonka sisällön arvaa jo ennen kuin levy on vieraillut soittimessa kertaakaan. Ei Archgoat missään tapauksessa petä, mutta ei yllätäkään. Jopa puolipakolliset seksiähinätkin osasi aavistaa, ainoaksi arvoitukseksi jäi vain niiden ajankohta. Kappaleet noudattavat samaa kaavaa, mutta Archgoatin sysimustalle paatokselle jo sielunsa uhranneet saavat uhraukselleen kyllä vastinetta.

Suomalaisista black metal -pioneereista Archgoat on aina ollut ehkä vähiten mieleeni, eikä siitä suosikkiani tule ”Heavenly Vulvallakaan”. Yhtye näyttää olevan kuitenkin pätevässä kunnossa, eikä enkelintappopuuhille voi tämän näytön perusteella povata loppua ainakaan ihan lähiaikoina.

Nunfuckritual – In Bondage to the Serpent

Astetta kiinnostavampaa black metallia tehdään yleensä silloin, kun musiikinteossa ovat oikeiden persoonien lisäksi myös tarve tehdä black metallista perinteisestä hieman poikkeavaa. Toki tämä edellyttää sitä, että musikantit tietävät mihin ovat näppejään tunkemassa. Tähän legioonaan lukeutuu Nunfuckritual: pääasiassa norjalaisista black metal -muusikoista koostuva, mutta myös Anthrax/Nuclear Assault/Brutal Truth/S.O.D./tiesmitämuuta -mies Dan Lilkerin (jonka mukanaolo ei kyllä sinänsä yllätä) niellyt kokoonpano. Ja onhan ”In Bondage to the Serpent” -debyytillä vielä vierailemassa muuan Attila Csihar.

Herkullisen kokoonpanonsa ohella Nunfuckritual eroaa black metallin valtavirrasta myös tavanomaista hitaammalla ja perverssimmällä otteellaan; Nunfuckritual suosii hidastelua päälle rynnivän paahtamisen sijaan, vieläpä suhteellisen nuljaskamaisilla soundeilla kuorrutettuna. Tämä on juuri niitä bändejä, jotka luottavat vahvaan tunnelmaan ylenpalttisen mättämisen sijasta, ja hyvä niin. ”In Bondage to the Serpent” on elävä näyte siitä, miten black metal voi olla muutakin kuin vain nopeaa blastbeatia ja panssarirynnäkköä. Miesten tavoitteena on mitä ilmeisimmin ollut tehdä sellaista black metallia, joka saa tekemään haureuksia krusifiksilla ja samalla ahdistumaan niin maan vietävästi. Tavoitteessa on onnistuttu.

Hyvistä puolistaan huolimatta ”In Bondage to the Serpent” jättää vielä hieman kylmäksi. Ideoita kokoonpanolla kyllä on, mutta kokonaisuus ei osaa hypnotisoida täysillä loppuun asti, vaan albumi tuntuu hieman jopa venytetyltä. Melko yksinkertaisella toteutuksella on kuitenkin saatu aikaiseksi kiinnostava ja lupaava debyyttialbumi, jonka perusteella on olettavaa odottaa Nunfuckritualilta vielä jäätävämpääkin materiaalia.

Burzum – From The Depths Of Darkness

Minulle Burzum oli jokseenkin pyhä asia, kun nökötin omassa huoneessani vanhempieni talossa ja vihasin maailmaa. Nykyään olen entistä vihaisempi, mutta Burzum ei ole minulle enää elämän ja kuoleman kysymys. Silti minullakin oli vaikeuksia sulattaa tätä Varg Vikernesin uusinta älynväläystä, varsinkin ennen koko vanhojen biisien uusintaäänityksistä koostuvan ”From The Depths Of Darkness” -levytyksen kuulemista. Puristit eivät taatusti kuin vain korkeintaan sylkäise levyyn päin.

Eniten mukaan on valikoitunut nimettömän debyyttilevyn biisejä, ”Aske” EP:llä mukana ollut A Lost Forgotten Sad Spirit sekä muutama veto kakkosalbumilta ”Det Som Engang Var”. Näiden lisäksi Vikernes on iskenyt mukaan parit uudet (ambientit) raidat. Vikernesin ristiretki ”Tältä niiden alunperinkin piti kuulostaa” -mantran puolesta on tuonut kappaleisiin vain joitakin kosmeettisia muutoksia. Heti ensimmäiseksi huomaa soundien siistiytyneen, vaikka ne ovat silti säilyttäneet ominaisen raakuutensa. Äänittäjänä oli originaalitkin taltioinut Pytten ja äänityspaikkana taas oli Grieghallen, joten kappaleet eivät ole vaeltaneet kauas alkuperäisten tekijöiden hyppysistä. Toisekseen Vikernesin laulusuoritukset ovat vaihtuneet alkuaikojen ”hullu erakko” -tyylin raakkumisesta lähemmäksi herran nykytyyliä.

Tunnelma on säilynyt jokseenkin samana, mistä pitää antaa Vikernesille pisteitä, mutta täysin kaikkia vetoja ei voi onnistuneiksi kehua. Pahiten on kärsinyt My Journey to the Stars, josta on tullut verraten tylsä ja mielenkiinnoton veto, eikä Vikernes ole saanut puhallettua muihinkaan kappaleisiin juurikaan uutta henkeä. ”From The Depths Of Darkness” ei ole silti epäonnistunut, vaikkakin Vikernesin motiivit tämän tekemiselle voidaan helposti kyseenalaistaa, oli hänestä sitten ihmisenä mitä mieltä tahansa. Ei oikeastaan hullumpi tekele, mutta pysyttelen silti alkuperäisten levytysten parissa.

Fyrnask – Bluostar

Saksalainen Fyrnask vaikuttaa paperilla olevan mielenkiintoinen yhtye. Sitä se on myös ”Bluostar”-debyytillään, upottamalla black metalliinsa toimivia – vaikkakin jo aiemminkin koettuja – elementtejä. Esimerkiksi folk kuuluu osaksi Fyrnaskin vaikutteita, mutta yhtye pysyttelee silti kaukana hilipatitippaa-meiningistä. Norjan pioneerit sekä pohjoisen pallonpuoliskon kylmä ja armoton luonto kuuluvat ”Bluostarista”, joka tiputtaa huoneen sisälämpötilaakin ainakin kahdellakymmenellä asteella. Fyrnaskin punaisena lankana on ollut kuitenkin black metallin ja ambientin yhdistäminen. Samaa lankakeräähän on käytetty aiemmin, eikä Fyrnaskia päästä syyttämäänkään black metallin olemuksen pilaamisesta viemällä sitä täysin uusille laduille

”Bluostar” on sellainen levy, joka ei ihan jokaiseen kuuntelutilanteeseen tai jokaiselle kuuntelijalle sovi. En esimerkiksi suosittelisi sitä sellaiselle jampalle, joka on vasta pääsemässä black metallin saloihin sisälle. Fyrnaskin black metal on sitä hieman sofistikoituneempaa sorttia, vaikka siinäkin on primitiivinen puolensa. ”Bluostar” kuulostaakin valtaosan ajasta varsin pätevältä ja hyvällä maulla toteutetulta, mutta jää paikoin polkemaan suohon, eikä siten etene välillä yhtään minnekään. Tekijät ovat tainneet hieman yliarvioida kyvykkyytensä tehdä ”Bluostarista” alusta loppuun otteessaan pitävän kokonaisuuden. Kokonaisuuden, joka on kaiken lisäksi venytetty tunnin mittaiseksi, mikä tosin taitaa olla nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, kun atmosfäärisestä black metallista puhutaan.

Lord of Pagathorn – Msilihporcen

Rovaniemeläinen Lord of Pagathorn täyttää ensi vuonna 20 vuotta. Synttärijuhlien viettäminen on tosin hieman kyseenalaista, kun bändi on tähän mennessä julkaissut vain demon vuonna 1994 ja viime vuoden puolella ”Msilihporcen” EP:n. Vaikeaselkoisen ”Msilihporcen”-nimen taakse kätkeytyy useampaan osaan lohkottu teema. Yksikön ensimmäiseen persoonaan rustatut lyriikat muodostavat temaattisen kokonaisuuden, jossa tarkastellaan maailmaa nekfofiilin näkökulmasta. Lyriikkaan on ainakin käytetty enemmän vaivaa kuin black metal -runouteen yleensä, mutta jätetään niiden tarkempi analysoiminen tähän.

”Msilihporcen” ei ehkä ole sellainen levytys, jonka myötä koko musiikinkuuntelua alettaisiin puntaroimaan täysin uudesta näkökulmasta, mutta se muistuttaa parhaimmillaan siitä, minkä takia black metal on itseeni alunperin kolahtanutkin. Soundit ovat hyvät mutta sopivan raa’at, primitiiviset riffit iskevät tehokkaasti, komppi on pirullisen mukaansatempaavaa, vaikka ”Msilihporcen” onkin taipuvainen lievään itsensä toistamiseen. Lord of Pagathorn uskaltaa iskeä mukaan kokeileviakin elementtejä ilman, että ne kuulostaisivat mitenkään itsetarkoituksellisilta. En nosta mitään näistä kolmesta kappaleesta eriarvoiseen asemaan toisiinsa nähden. Ne toimivat kukin omalla painollaan. Demoäänitteeksi ”Msilihporcen” on esimerkillinen tapaus, jonka soisi sysäävän Lord of Pagathornin uraa eteenpäin.