Avainsana-arkisto: Black Lips

Black Lips esiintyy huhtikuussa Kuudennella linjalla

Huhtikuun loppupuolella järjestettävien Club Hori Smokun kevätjuhlien erikoisvieraaksi saapuu suosittu garagepunk-yhtye Black Lips. Yleensä huomattavasti suuremmilla esiintymisareenoilla soittava amerikkalaisbändi nähdään harvinaislaatuisen intiimillä keikalla Kuudennella Linjalla keskiviikkona 24. huhtikuuta. Kevätjuhlien ohjelmistoon on luvassa myös myöhemmin varmistuva kotimainen lämmittelijä.

Atlantassa vuonna 1999 perustettu Black Lips soittaa energistä autotallipunkia, jossa on kuultavissa vaikutteita myös psykedeelisestä rock’n’rollista ja lo-fi-henkisestä indie-musiikista. Itse musiikkiaan ”flower punkiksi” kutsuvalta yhtyeeltä on viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestynyt valtaisa määrä julkaisuja sisältäen esimerkiksi kuusi studioalbumia, kolme live-levyä sekä lukemattomia jo aikaa sitten loppuunmyytyjä vinyylisinglejä. Hulvattomana ja arvaamattomana live-bändinä tunnettu Black Lips nähtiin edellisen kerran suomalaisyleisön edessä viime kesän Kuudes Aisti -festivaaleilla.

[youtube url=hKzmsgXz5GM]

Black Lips (usa)
Ke 24.4.2013 Club Hori Smoku @ Kuudes Linja, Helsinki
Liput 15 eur + toimituskulut

www.black-lips.com
www.facebook.com/theblacklips
www.kuudeslinja.com
www.fullsteam.fi

Black Lips ja Dum Dum Girls – Nosturissa

Dum Dum Girls
3/4 Dum Dumeista

Dum Dum Girls avasi illan melko tyhjälle Nosturille puolituntisella popahtavaa 60-luvun rockia. Nimellään Iggy Popille kunniaa tekevät kalifornialaiset joutuivat soittamaan Black Lipsin instrumenteilla, koska heidän omat kamppeensa olivat jääneet Lontooseen. Ehkä se vaikutti, sillä melko varovaista oli esiintyminen. Myös kappaleet olivat poimittu samasta puusta; säkeistöt suoraviivaisia, ja kertosäkeet maalailevia vokaaliharmonioineen. Loppupuolella kuultu Everybody’s Out oli ainoa sävelmä, jossa rakennetta oli hieman rikottu ja mukaan sovitettu suvantokohtia.

Black Lipsin aloittaessa oli paikalle saapunut juuri sen verran porukkaa, ettei alakerta tuntunut autiolta. Pieni pelko oli kuitenkin, että fiilis lässähtäisi harvalukuisen yleisön takia, kuten kävi vuoden 2008 Provinssirockissa. Tällä kertaa pelko oli aiheeton, koska bändi oli todella välitön ja teeskentelemätön, ja se tarttui myös yleisöön, joka saikin lavan eteen aikaan hyväntuuliset karkelot.

Setti oli rakennettu järkevästi vanhojen klassikoiden ja uuden ”Arabia Mountain” -levyn energisempien kappaleiden varaan, jotta mielenkiinto pysyi kokoajan yllä. Kun Get Out Get It  ja Modern Art saivat yleisön liikkumaan, voitiin välillä käydä vähän syvemmällä.

Vammaisempaa sävellystä kuin Hippie, Hippie, Hoorah saa hakea, ja siksi kai se on niin täydellinen Black Lips –kappale. Sitä esittäessään nelikko lavalla tuntui leikkivän jotain lapsuuden leikkejä, mutta silti tai juuri siksi heidän soittimistaan kuultiin täydellinen ajan pysäyttäjä, joka tuossa hetkessä kuulosti oleellisimmalta palalta musiikkia maailmassa. En tiedä mitä muut tekivät, mutta itse herkistyin ja aloin ymmärtämään bändiä. He eivät teeskentele, eivätkä varsinkaan hae oikeutusta, vaan päästävät irti ja antautuvat. Tämän takia hyvää musiikkia ei sävelletä tai soiteta punttisalilla, eikä rullaportaita kannata juosta väärään suuntaan.

Cole Alexander
Cole Alexander

Bad Kidsin aikana alkoi meininki olla kaikin puolin vapautunutta. Yleisö yhtyi lauluun ja heitteli vessapaperirullaa, joka sai kaikki paitsi järjestysmiehet iloisiksi. Onkin vaikea välttyä lapsuuden tunnelmilta kun innostuu ilmaan heitetystä vessapaperista, mutta siinä piilee myös viisautta. On tutkittu, että pienet lapset ovat jopa tietoisempia ja ajattelevat filosofisemmin kuin aikuiset. Jos voi nauraa vessapaperirullalle, jota käytetään sen käyttötarkoituksen vastaisesti, ehkä kannattaisi sekoittaa asioita ja merkityksiä vielä enemmän ja isommassa mittakaavassa. Drugs tuli encoressa sille kuuluvalla paikalla, ja kruunasi hienon illan.

Ojensiko Black Lips kätensä paholaiselle?

Nosturissa tänään soittava, häiriintyneessä maineessa oleva garage punk –kvartetti, Black Lips on koko uransa luottanut lo-fi estetiikkaan ja löysään tulkintaan. Edellinen julkaisu 200 Million Thousand oli bändin itsensä tuottamana huojuva, mutta silti monien mielestä vastustamaton. Huhujen mukaan levy-yhtiö Vicen Suroosh Alvi ei pitänyt linjaa hyvänä ja palkkasikin tuottajaksi Mark Ronsonin (mm. Amy Winehouse, Christina Aguilera), jonka tehtävänä oli saada Lipsien ulosanti helpommin lähestyttäväksi.

Keväällä ilmestynyt Arabia Mountain osoittaa huhut todeksi; komppi pysyy kasassa läpi levyn, kappaleet ovat keskimääräistä iloisempia, ja enää ei lauleta peltipurkkiin vaan vokaalit ovat miksattu nätisti etualalle. Vai mitä sanotte tästä toogabilebiisistä Go Out and Get It!?

http://www.youtube.com/watch?v=AqpkT2lGNW4

Jotta palapeli ei olisi näin yksinkertainen, on levyllä myös pimeämpi puoli happokangastuksineen. Tästä esimerkkinä sinkku Modern Art, joka muistuttaa enemmän vanhasta tuotannosta, vaikka pysyyhän se komppi tässäkin kasassa.

http://www.youtube.com/watch?v=ChuYpoajar0

Oli miten oli, Nosturissa nähdään varmasti Black Lipsin molemmat kasvot. Niin, ja lippuja (24€) saa vielä ovelta.

The Black Lips – 200 Million Thousand

60-luvun autotallirockin elpymistä edustava Black Lips jättää tavalla tai toisella aina hämmennyksen valtaan. Vice Recordsille täydellisesti sopiva yhtye on tunnettu sekavista keikoista, joissa saattaa esiintyä alastomuutta ja eritteitä. Vuoden takaisen Provinssirock-visiitin yhteydessä tekemässämme haastattelussa bändi oli kiinnostuneempi siitä oliko meillä pilveä kuin vastaamaan kysymyksiin. Tietenkin kaiken tämän ja sen ettei housut pysy keikoilla jalassa, voi nähdä huomion hakuna, toisaalta tarpeeksi kauan kun leikkii sekopäätä, varmasti muuttuu myös sellaiseksi.

Tämä viides pitkäsoitto jatkaa samoilla linjoilla kuin atlantalaiskvartetin aiemmat julkaisut. Soitto on kotikutoista, soundit lo-fi:a, charmi laskelmoidun amatöörimäistä, ja psykedelia tunkkaista, jos se edes on mahdollista? Pinnan alle sijoitetut pop-koukut ovat kuitenkin syy miksi levyn 50 minuuttia ja 14 raitaa vierähtävät varsin kivuttomasti.

50-luvun ”tanssitaan high schoolissa sukat jalassa -rockia” edustava Drugs on ristiriitaisuudessaan loistava kappale siitä kuinka sekaisin auton takapenkillä voi olla. Country rockiin nojaava sinkkulohkaisu Short Fuse on ehkä helpoiten lähestyttävä raita, siinä missä nyrjähtänyt hidastelu Big Black Jesus of Today alkaa ravita mieltä vasta muutaman kuuntelun jälkeen. Pöydän putsaa kuitenkin The Drop I Hold, jossa Cole Alexander räppää löysästi väsyneen kitaran ja kaiutetun basson päälle.

”200 Million Thousand” on kuin kerrostalon vintiltä löytyvä soittorasia, jonka kansi on ollut niin kauan kiinni, ettei vieteri jaksa nostaa rasian keskellä pyörivää balettitanssijaa suoraksi, jolloin tanssijan pää kopsahtaa joka kierroksella kannen sisäpuolella olevaan sydämen muotoiseen peiliin. Erittäin tunkkaista psykedeliaa.