Avainsana-arkisto: Billy Talent

Billy Talent klubikiertueelle Suomeen

Syyskuun alussa uuden pitkäsoiton julkaiseva Billy Talent soittaa loppusyksystä neljä keikkaa Suomessa. Edellisillä vierailuillaan Helsingin Jäähallissa sekä Provinssirockin ja Ruisrockin päälavoilla nähty kanadalaisyhtye esiintyy 19. lokakuuta alkaen Seinäjoen Rytmikorjaamolla, Oulun Teatriassa, Tampereen Pakkahuoneella ja Helsingissä Kaapelitehtaalla. Liput kiertueen konsertteihin tulevat myyntiin ensi viikon tiistaina 4. syyskuuta.

Vaihtoehtorockia, punkia ja post-hardcorea yhdistelevä Billy Talent julkaisee 10. syyskuuta neljännen studioalbuminsa ”Dead Silence”. Areenakoon bändiksi toisella levyllään ”II” (2006) nousseen ja edellisellä pitkäsoitollaan ”III” (2009) Suomen albumilistan kolmanneksi sijoittuneen yhtyeen suosio on viime vuosina vain kasvanut.

Billy Talent (can)
Pe 19.10.2012 Rytmikorjaamo, Seinäjoki. Liput 30 eur + toimitskulut.
La 20.10.2012 Teatria, Oulu. Liput 30 eur + toimitskulut, ovelta 35 eur.
Su 21.10.2012 Pakkahuone, Tampere. Liput 30 eur + toimitskulut, ovelta 35 eur.
Ti 23.10.2012 Kaapelitehdas, Helsinki. Liput 35 eur + toimitskulut, ovelta 40 eur.

www.billytalent.com
www.facebook.com/billytalent
www.fullsteam.fi

Kuvagalleria: Ruisrock 2010

Ruisrock 2010 9.-11.7.2010

40-vuotisjuhlaansa viettänyt Ruisrock keräsi Turun Ruissaloon kolmen päivän aikana yli 71000 festivaalivierasta. Yleisöä hemmottelivat ennätyshelteen lisäksi mm. Rise Against, Billy Talent, NoFX, The Specials, Anti-Flag, Flogging Molly ja kitaralegenda Slash.

Kuvat: Akseli Väisänen

Billy Talent helmikuussa Helsingin Jäähalliin

Vaihtoehtorockia, punkia ja post-hardcorea sekoitteleva kanadalainen Billy Talent saapuu 8. helmikuuta Helsingin Jäähalliin. Konsertin liput tulevat myyntiin Tikettiin ja Lippupalveluun maanantaina 7. joulukuuta klo 9.00.

Billy Talentin viimeisin albumi ”III” ilmestyi viime kesänä. Julkaisun yhteydessä levy nousi suoraan Suomen Top-40 -listan sijalle kolme. Aikaisemmin yhtye on vieraillut Suomessa Ruisrockin ja Provinssirockin päälavoilla, loppuunmyydyllä Tavastialla sekä My Chemical Romancen jäähallikeikan yllätysvieraana.

LIPUT:
Myyntiin ma 7.12.2009 klo 9.00
39 EUR +mahd. toimituskulut
Ennakkomyynti: Tiketti ja Lippupalvelu
Ostorajoitus: 5 lippua / asiakas

LIPPUPAKETTI: (sis. konserttilippu, Billy Talent: III -CD ja keikkajuliste)
Myyntiin ma 7.12.2009 klo 9.00
49 EUR +mahd. toimituskulut
Rajoitettu erä myynnissä ainoastaan Tiketin Helsingin toimipisteessä

www.billytalent.com
www.mypace.com/billytalent
www.fullsteamagency.com

Billy Talent

”Surrender, every word, every thought, every sound. Surrender, every touch, every smile, every frown.”
Vaikka laulaisitkin tuota biisi väärillä sanoilla, niin on lähes mahdotonta, että olisit välttynyt kuulemasta kanadalaista pop-punk-rock-mitä-vaan kvartettia Billy Talentia viime aikoina. Bändi rymisti julkisuuteen toisen pitkäsoittonsa, Billy Talent II, myötä ja Red Flag -biisiä löytyy jopa NHL 06 ja Burnout Revenge-peleistä.

Billy Talent, jonka nimen alkuperän saa teistä jokainen kaivaa netistä, on levittänyt maniaa voimakkaasti kotimaassaan Kanadassa kuin myös Euroopassa. Suomeen he saapuivat ensimmäistä kertaa heinäkuun alussa ja toimivat yllätyslämmittelijöinä My Chemical Romancen Helsingin keikalla, veivät pisteet kotiin loppuunmyydyllä Tavastialla ja jatkoivat vielä sieltä Ruisrockiin, jossa meno senkun vain yltyi.

Istuin alas kitaristi Ian D’san ja rumpali Aaron Solowoniukin kanssa ruokailun ja sound-checkin välissä. Miehille olisi varmaan maistunut paremmin uni kuin kysymyksiin vastaaminen, mutta ammattitaitoiset ja faneista välittävät herrat vastailivat kysymyksiini kiltisti. Billy Talent, olkaa hyvä.

Toimittaja N: Onko jotain mitä minun ei kannattaisi kysyä?

Ian ja Aaron: Voit kysyä meiltä ihan mitä vaan. Toisaalta on pari kysymystä johon olemme täysin kyllästyneitä vastaamaan, mutta saa nähdä jos tajuat edes kysyä niitä.

N: Miten kiertue on tähän mennessä sujunut?

Ian: Olemme kiertäneet lähinnä Eurooppaa puolitoista kuukautta. Erilaisia festivaaleja ja niin pois päin. Jos olisimme nyt Amerikassa, olisimme Vans Warped Tour:lla. Mutta on mukavaa vaihtelua olla täällä näissä merkeissä.

N: Onko tämä eka kerta kun olette festivaaleilla myös pääesiintyjiä?

Ian: Tämä on ensimmäinen kiertue kun olemme päälavalla ja meillä on hyvä esiintymisaika. Soitamme useasti toka vikana. Olemme kiertäneet samoja festivaaleja vuosia, mutta olimme pienissä teltoissa tai lavoilla. On mahtavaa olla vihdoinkin päälavalla.

Aaron: Olemme hissukseen edenneet teltoista päälavalle. Muutos on tapahtunut lähinnä tänä vuonna.

N: Miten Suomi on tähän mennessä kohdellut teitä? Viime iltana soititte yllätyskeikan My Chemical Romancen kanssa. He pyysivät teitä lämppäriksi. Tänään esiinnytte Tavastialla ja huomenna Ruisrockissa. Minkälaista on ollut vastaanotto?

Ian: Tavastian keikka oli loppuunmyyty jo kuukausi sitten! Tämä oli todella hyvä uutinen ja tiesimme sen jo ennen saapumistamme Suomeen. Ystävämme My Chemical Romancesta olivat Suomessa samaan aikaan ja pyysivät meitä lavalle. Vastaanotto oli todella huikea ja nyt odotamme innolla tämän illan klubi-keikkaa.

N: Oletteko yllättyneet siitä miten hyvin Euroopassa on teidät otettu vastaan? USA:ssa vastaanotto on ollut paljon kylmempää, kun taas Eurooppa ja Kanada eivät tunnu saavan teistä tarpeekseen.

Aaron: Meidät on toivotettu tervetulleiksi Euroopassa. Kanadassa olemme viettäneet paljon aikaa, mutta niin myös on tällä puolella Atlanttia. Tulemme takaisin tänne uudestaan ja uudestaan. Uudestaan ja uudestaan.

Ian: Olemme varmaan viettäneet yhtä paljon aikaa Kanadassa kuin Euroopassa. Se, että olemme menestyneet esim. Saksassa ei hirveästi minua enään yllätä, sillä olemme esiintyneet siellä niin monta kertaa. Kertojen myötä huomaat fanikantasi kasvavan ja tiedät syyn. Mutta sitten kun tulet paikkaan, jossa et ole koskaan aiemmin esiintynyt, niin kuin me Suomessa, niin onhan sen yllättävää, että keikkasi on loppuunmyyty.

N: Istuin eilen autossa ystäväni kanssa ja laulunne ”Surrender” alkoi soimaan. Sanoin heti kanssamatkustajalleni, että: ”Tämä on se bändi jota menen siis huomenna haastattelemaan!”

Aaron: Sama juttu tapahtui meille tänään kun saavuimme hotelliimme. Laiton television päälle ja ”Surrender” soi. Se oli outoa.

N: Toisaalta olettehan te olleet kuvioissa jo tovin..

Aaron: Olemme olleet yhdessä niin kauan. Kyllä, olemme tehneet paljon töitä ja tämän toisen levyn merkeissä tehty kiertue on hienoa päättää tällä tavoin.

N: Miten kiertue-elämä vaikuttaa teidän luovaan prosessiin?

Ian: Se ei anna hirveästi aikaa luoda mitään tai kirjoittaa, ja nämä ovat kiertue-elämän huonoja puolia. Mutta kun pääset takaisin kotiin ja kasaat itsesi, ja sinulla on aikaa ajatella mitä on tapahtunut niin muistat tapahtuneita asioita joista mahdollisesti saat inspiraatiota. Kun olet tien päällä, niin useimmiten ei ole hirveesti paloa tehdä uusia biisejä. Kaikki tietenkin riippuu aikatauluista.

N: Minkälainen teidän lauluntekoprosessi on yleisesti?

Ian: Minä saatan vääntää jotain kitarariffejä kiertueen aikana ja kun saavun kotiin, niin niitä onkin kasapäin. Siitä me alamme yhdessä kasaamaan lauluja. Selvitämme ensiksi musiikin kulun ja kaikkien osat, sitten vasta sanat ja itse laulumelodian.

N: Joten kyseessä on demokraattinen tapahtuma…

Ian: Tavallaan voi kai sanoa, että kirjoitan biisien perustat ja sitten kaikki tuovat oman kortensa kekoon.

Aaron: Me lukitsemme itsemme huoneeseen ja paiskimme töitä. Jostain syystä me saamme aina musiikin tehtyä ensiksi. Sitten laulajamme Ben ja Ian alkavat työstää melodioita ja sanoituksia. Meillä tämä tapa toimii ja hyvin.

N: On varmaan siis turvallista olettaa, että ryhmän dynamiikka on siis kohdillaan…

Ian: Me tunnemme toisemme aika hyvin 14 vuoden jälkeen.

N: Mitkä ovat olleet merkitseviä eroja levyjen tekotapojen välillä?

Ian: Merkittävin ero ensimmäisen ja toisen levyn välillä oli, että luotimme itseemme enemmän. Gavin Brown tuotti ensimmäisen levymme ja kun tuli aika alkaa työstämään toista plattaa, niin tuotin levyn hänen kanssaan. Olimme tarpeeksi itsevarmoja bändinä ja tiesin miltä halusin levyn kuullostavan. Tuottajana edustin koko ryhmän näkemystä. Sitä oppii ja kasvaa jokaisessa tilanteessa. Nykyään teemme paljon enemmän itse. Teemme asioita, joita aikaisemmin joku teki puolestamme, ja se tuntuu todella palkitsevalta.

N: Miten musiikkibusiness on muuttunut siitä kun te aloititte? Mehän elämämme Myspace/Youtube aikakautta. Miten tämä on vaikuttanut teihin tai miten te näette sen vaikuttavan yleisesti?

Aaron: Minun mielestä se pakottaa muusikon yrittämään entistä enemmän, koska nykyään kuka vaan pystyy pistämään kasaan bändin ja tuottamaan levyn kansineen päivineen. Voit periaatteessa tehdä todella hyvälaatuisen levyn omassa kellarissasi. Mutta sinun täytyy kuitenkin olla hyvä. Varmista, että laulut ovat hyvät, että grafiikka toimii, että se on kokonaisuutena toimiva paketti ja että sinä määräät näistä kaikista aspekteista. Jos annat ihmisille, jotka istuvat työkseen toimistossa, luvan määrätä niin homma voi karata käsistä. Yhtäkkiä huomaat, että kansi on muuttunut samoin kuin biisien järjestys. On siis tärkeetä, että tiedät missä mennään ja vastaat omasta tuotteestasi. Tämä on pelkästään hyvä opetus.

Ian: Kun me julkaisimme meidän kaksi ekaa tuotosta, vuonna 1994 ja 1996, niin ne olivat c-kaseteilla. Sinun piti todellakin saada itsesi kuuluviin ruohonjuuritasolla. Sinulla piti olla rahaa, mahdollisuus, sekä paikka painattaa kasetit. Jos sinulla ei ollut noita kahta, niin kukaan ei kuullut sinua. Nykyajan teknologia mahdollistaa pienemmät kustannukset, mutta niin kuin Aaron sanoi, lopussa seisoo musiikki. Laulujen pitää olla hyviä. Mielestäni internet-maailmassa on kuitenkin todella lahjakkaita ihmisiä ja olisi sääli jos emme kuulisi heistä vain siksi, että heillä ei ole tapoja rahoittaa musiikkiaan.

N: Joten olette bändi, joka toivottaa tämän sukupolven ja teknologian tervetulleeksi…

Ian: Kyllä, vaikkka aloitimme itse kasettibändinä. Me olemme iloisia, että on olemassa Myspace ja Youtube, jotta fanimme voivat ladata musiikkiamme myös ilmaiseksi.

Aaron: Me tahallamme vuodatimme materiaaliamme nettiin. Teimme sen joulupäivänä ja ystävänpäivänä juuri ennen kuin levymme ilmestyi. Halusimme, että fanit tiesivät, että haluamme heidän kuulevan meidän uutta materiaalia. Saimme todella hyvää palautetta siitä.

N: Minkälainen on teidän ideaali esiintymistilanne? Onko jokin bändi kenen kanssa haluaisitte esiintyä vai olisiko kyseessä pelkkä kiertueen aikataulun järjestely..

Ian: Rage Against The Machine olisi mahtava! Kiersimme yhdessä My Chemical Romancen kanssa monta festivaalia. Ne kundit ovat todella hyviä tyyppejä ja heidän kanssaan olisi kiinnostava lähteä ihan kunnon kiertueelle.

Aaron: Parasta kiertueella on vain olla hyvien ihmisten kanssa. Tulet nimittäin olemaan tien päällä useita viikkoja ja on tärkeää, että kaikki tulevat toimeen keskenään. Joskus voi olla, että pidämme heidän musiikistaan, mutta emme heistä ja toisinpäin. Mahdollisuuksia ja kauhuskenaarioita on monia. Näihin tilanteisiin vaikuttaa todella monet tekijät. Joten voit vain toivoa, että kaikki kiertueella on hyviä tyyppejä ja että he tietävät mistä kiertueella on kyse. Loput onkin sitten hauskanpitoa.

N: Mikä on ollut tähän mennessä uranne kohokohta?

Aaron: Varmaan viimeinen Rock Am Ring festivaali Saksassa. Se oli meidän ensimmäinen festivaalisesongin keikka. Saavuimme keikkapaikalle emmekä oikein tienneet mitä oli tapahtumassa. Meille kantautui tieto, että festareilla on 85 000 ihmistä. Ajattelin, että kyseessä oli koko viikonlopun kävijämäärä. Olin todella väärässä. Lavalle astuminen tuntui aivan hullulta. En ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä. Saimme jokaisen heistä liikkumaan, joka oli todella mahtava tunne. Keikkamme oli juuri ennen Musea, joka on aivan loistava bändi.

Ian: Toinen keikka joka tulee mieleen on tämän vuoden Download-festareilta. Olimme teltan pääesiintyjiä. Muita esiintyjiä teltassa olivat Dream Theater, Napalm Death ja Dimmu Borgir. Emme kuulosta todellakaan yhtään noilta bändeiltä, joten olimme varmoja, että kun meidän oli aika soittaa, niin teltta tyhjenisi. Varsinkin, kun kuulimme, että Iron Maiden soittaa päälavalla samaan aikaan. Mutta toisin kävi, teltta vaan täyttyi täyttymistään. Paikassa oli reilu 5000 ihmistä, vaikka Iron Maiden soitti! Jälkeenpäin Maidenin kitaristin tytär tuli pyytämään meiltä nimmareita. Se oli aika unohtumaton kokemus..

Aaron: Yleensäkin festareilla joutuu/pääsee ihmeellisiin tilanteisiin. Olimme jossain Espanjan vuoristossa katsomassa Red Hot Chili Pepperssejä ihan lavan reunalta. Se oli mahtavaa, sillä he ovat ehdottomasti vaikuttaneet meihin bändinä. Nähtiin myös Beastie Boys, joka kuuluu myös meidän menneisyyteen. On hienoa nähdä, että ne yhtyeet joita ihailit nuorena heittävät vieläkin keikkaa ja ovat elinvoimaisia. Se on kunnioitettavaa.

N: Mitkä ovat kiertävän muusikon ammatin hyvät ja huonot puolet?

Aaron: Se on paras duuni maailmassa, mutta se vie sinut pois perheesi ja ystäviesi luota.

Ian: Joo, toi pitkälti kiteytti sen.

N: Mitä seuraavat kuusi kuukautta sisältävät?

Ian: Meillä on kohta kuukauden verran lomaa. Minä menen Afrikkaan. Useat kanadalaiset muusikot menevät sinne tekemään dokumenttia liikkuvista AIDS tukikeskuksista ja minä lähden mukaan. Olen Nairobissa viikon.

Aaron: Sitten tulemme takaisin Eurooppaan tekemään lisää festareita. Elokuussa alamme kiertämään Kanadan itärannikkoa kuukauden verran, syyskuuhun asti. Sitten pääsemme kotiin. Lukitsen ovet, enkä enään koskaan poistu kotoa!

N: Kun Billy Talent loppuu aikanaan, miten haluaisitte teidät muistettavan?

Ian: ”The hardest working band in show business!”
En tiedä, ehkä fanit voisivat kirjoittaa jotain meidän hautakiveen.

Ruisrock 2007, perjantai

Horrors, Lapko, Pain, Damn Seagulls, Pipettes, Disco Ensemble, Juliette & the Licks… siinä osa mielenkiintoisista akteista, jotka menivät sivu suun ja ohi korvan, sillä Ruisrock oli päättänyt hoitaa asiat siten, että muualta tulevat/työssäkäyvät eivät edellämainittuja yhtyeitä näe, eivätkä kuule. Muutenkin oli täysin absurdia, että suurin osa perjantain joukkioista olivat kiinnostavia, lauantain ja sunnuntain saadessaan kasaan häthätää hyppysellisen mielenkiinnon herättäviä ryhmiä.

Sitten purnauksesta itse asiaan ja ensimmäiseen performanssiin. Itselläni oli kaksi ”pakollista” kohdetta koko festivaaleilla ja toinen niistä esiintyi perjantaina piskuisessa Turun Sanomien sponsoroimassa teltassa. Jori Sjöroosin johtama Magenta Skycode kipusi juuri lavalle, kun karavaanimme saapui telttaan. Vaikka yhtyeen viime vuonna ilmestynyt IIIII-albumi olikin yksi vuoden musiikillisista kliimakseista, niin ryhmän live-esiintymistä en silti ollut päässyt todistamaan. Nyt siihen olikin oiva mahdollisuus ja valolta suojassa ollut teltta tarjosikin täydelliset puitteet tälle neitsytmatkalle. Lipsi-mehujään värinen valotaulu näytti yhtyeen nimeksi Magenta Skykode, mutta sekään ei onnistunut pilaamaan goth pop/post punk -hittikavalkaadia, joka keskittyi pitkälti IIIII-kiekon materiaaliin. Hattupäisen Jorin ääni oli herkässä vireessä ja muutenkin Magenta hoiti hommansa miltei albumisoundeja imitoiden, eikä haparoinnista ollut tietoakaan.

Heti kun Sjöroos oli näppäillyt haitaristaan viimeisenkin äänen, niin oli kiireen vilkkaa otettava jalat alleen ja suunnistettava kohti naapurin paviljonkilavaa ja siellä hetkenä minä hyvänsä aloittavaa Mastodonia. Mammuttiryhmä antoi odottaa itseään jonkin aikaa ja vasta toisen viinilasillisen aikana yhtye nousi lauteille. Melkoisten aplodien innostamina Mastodon runttasi settinsä käyntiin.

Itse en mikään Mastodon-entusiasti ole, mutta kyllä orkesteri sai lisäpisteitä lavapreesenssistään. Mitään hittikimaraa ei kuultu, mutta varsinkin Leviathan-albumin ”Seabeast” nosti kylmät väreet ihon pinnalle. Muutenkin mielestäni Mastodonin vahvuus on Brent Hindsin laulamissa melodisimmissa osioissa, sillä Troy Sandersin mölyäminen on loppujen lopuksi melko monotonista karjuntaa.

Sandersin leveääkin leveämpi haara-asento ja yhtyeen repivä (keikan aikana rikkoutuivat niin Brann Dailorin rummut, kuin kaksi kappaletta kitara-vahvistimia, molemmat Brent Hindsin käsialaa) ulosanti miellyttivät itseni lisäksi myös naispuolisia seuralaisiani, jotka termittivätkin Mastodonin täysin uusiksi. ”Kovis”-musiikin hiljalleen jäädessä taustalle riensimme kohti uusia seikkailuja, jotka tottelivat nimeä Billy Talent. Joku täystampio oli päättänyt, että Mastodonin ja Billy Talentin kannattaisi soittaa keikkansa päällekkäin ja varmasti koko Ruisrock-crew oli juhlinut sankariaan mahtavasta ajatuksenjuoksusta ja sytyttäneet symbolisen lampun hänen neroudelleen.

No, ei auttanut itku markkinoilla, molempia oli nähtävä edes hetki. Tosin näin jälkeenpäin harmittaa, että Mastodonin hetki jäi niinkin lyhyeksi, sillä paljon mediassa kehuttu Billy ei onnistunut jättämään oikeastaan kuin negatiivisia muistijälkiä.

Billy Talentin toinen albumi ”II” on emoksi oikeinkin tarttuvaa ja odotuksia olikin yhtyeen keikkaa kohden kasaantunut, varsinkin kun heidän Suomen minikiertuettaan (My Chemical Romancen lämmittelyakti, sekä oma Tavastia-esiintyminen) oli rummutettu maasta taivaisiin. Elämähän on pettymyksiä täynnä, kuten itse kukin sai perjantain pimenevässä kesäillassa huomata. Suurin syy pettymykseen oli vokalisti Ben Kowalewiczin pieneltä linnulta kuulostava kärinä. Eihän tuo herran ”huutaminen” levylläkään mitään järin äijämäistä ole, mutta elävänä ääni ei kuulostanut edes ihmisperäiseltä. Muutenkin soundit hukkuivat Ruissalon luonnonpuistoon, ja joukkion energisyys vaikutti olevan enemmän pakonsanelemaa, kuin vilpitöntä soittamisen riemua. Ehkä Talentin pojat ovatkin enemmän klubi-esiintyjiä, kuin ulkoilmatuuttaajia.

Toki erinomaiset radiohitit kuten ”Fallen Leaves” ja varsinkin ”Red Fla”g toimivat yleisön liikuttajina, ja Ruissalon alaiset mannerlaatat saivatkin kyytiä, kun äänentoisto kylvi maaperään bassovoittoisia iskujaan ja yleisö pommitti lattiaa lukemattomilla Converse-pareillaan, mutta olo oli kuitenkin vaillinainen, kun siirryimme anniskelualueelle hukuttamaan ahtaanpaikan pelkoani.

Pahimmasta misantropia-kohtauksesta selvittyäni ja ihanan kylmän lonkeron haettuani istuskelimme telttalavan tuntumassa, jossa oli Leningrad-yhtyeen määrä aloittaa. Pienoisen Billy Talent -pettymyksen jälkeen olikin mukava taas yllättyä positiivisesti, sillä tämä äiti-Venäjältä ponnistava big band oli saapunut Suomen Turkuun selvästi yksi ja ainoa missio mielissään: saada ihmiset tanssimaan villisti.

Ja kyllähän ne ihmiset tanssivatkin, sillä telttalava ratkeili liitoksistaan, kun tämä kotikaupunkinsa ristimänimestä itselleen otsikon äkännyt joukkio töräytteli ilmoille tarttuvaa ska-poljentoaan, joka välillä sai lisämausteita jopa tyylipuhtaasta death-örinästä. Tämä oli hyvä.

Leningradin soiton tauottua olikin tyhjennettävä putelinsa, jos siis mieli Flaming Lipsiin saada edes jonkinmoisen katsekontaktin. Ihmisiä oli pakkautunut niittylavan edustalle sankoin joukoin ja pikku-Teemun ahdistus rupesi saamaan taas otetta vartalostani. Eihän siinä auttanut muuta, kuin tyhjentää eteeni annettuja viinilasillisia, ja Flaming Lipsin noustessa estradille päihdyttävät ainekset olivat vihdoin ja viimein ruvenneet vaikuttamaan rentouttavasti.

Flaming Lips ei kovinkaan tuttu yhtye ole, joten suurin osa soitetusta materiaalista oli täysin uutta ja vierasta. Jos Wayne Coynen johtama amerikkalais-retkueen esiintymistä pitäisi jotenkin määritellä, niin vaihoehtoinen electro-indie kohtaa taide rockin ikuisella lsd-tripillä olevan ihmisen aivoissa. Hieno määritelmä, eikö? Myös Fleimareitten live-spektaakkelit ovat olleet monesti jotain tämän maailman ulkopuolista ja niin nytkin. Valot tanssivat kaikissa maailman väreissä saaden yleisönsä epilepsian partaalle ja lava oli täynnä joulupukkeja, alieneita sun muuta ”Suomi”-aiheista tilpehööriä. Glitterit ja ilmapallot hyppelivät festivaalikansan päitten päällä ja kaikilla oli kivaa. Vai oliko, sillä itselläni jäi hieman skeptinen olo koko pompöösimäistä lavashowta kohtaan. Itse musiikista ei jäänyt mitään muuta käteen, kuin muutama mukavasti rullaava disco rock-osio ja muutenkin yhtyeen esiintymisen ymmärtämiseen olisi varmasti tarvittu paljon muutakin kuin laittomasti alueelle salakuljetettu viini. Liian isoa, tällaiselle minimalismiin tottuneelle.

Perjantai oli vihdoin paketissa ja matka kohti Turun keskustaa sujui miellyttävästi vesibussilla, jonka palveluita median edustajat saivat käyttä rajattomasti, sekä täysin ilmaiseksi. Vesibussissa kuulin myös seuraavan vitsin; ”minkäniminen on epäonnistunut skede-temppu? Cola-ollie”. Kun ei naurata, niin ei naurata.