Avainsana-arkisto: Between The Buried And Me

Between the Buried and Me ja Adept Ilosaarirockiin

12.-14. heinäkuuta juhlittava Ilosaarirock on julkistanut uusia rock-, punk- ja metalliartisteja heinäkuun festivaalille. Ulkomaisista nimistä Joensuun Laulurinteelle saapuvat yhdysvaltalainen matikkametallisuuruus Between the Buried and Me sekä ruotsalainen metalcore-yhtye Adept. Kotimaista osaamista edustavat mm. folkmetal-yhtye Finntroll, surmacoren sanansaattaja Rytmihäiriö sekä punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät.

Ilosaarirockissa esiintyvät heinäkuussa mm. myös Motörhead, Nightwish, Sigur Rós, Hot Chip, Witchcraft, Pelican, Karri Koira ja Pää Kii.

Ilosaarirock 2013 13.-14.7.2013 Joensuu, Laulurinne
Liput alk. 89,50 eur (2 pv), 57,50 eur (la/su)

www.ilosaarirock.fi

Pikakatselmus, viikko 50

[listitems style=article align=left item=14731]
[listitems style=article align=right item=14752]
[listitems style=article align=left item=14798]
[listitems style=article align=right item=14849]
[listitems style=article align=left item=14843]
[listitems style=article align=right item=14782]
[listitems style=article align=left item=14841]
[listitems style=article align=right item=14854]
[listitems style=article align=left item=14853]
[listitems style=article align=right item=14803]

Provinssirock 2010

Kesän 2009 ehdottomasti yhden kovimmista festarikattauksista tarjoili Seinäjoen ikioma Ihmisten Juhla eli Provinssirock. Tuolloin kinkereillä esiintyivät muun muassa sellaiset pikkunimet kuten Placebo, Nick Cave & The Bad Seeds sekä Manowar. Vaikka 2009 ohjelma olikin hävyttömän kova ja siitä paremmaksi pistäminen tuntui lähes mahdottomalta niin eipä vuoden 2010 esiintyjälistaa tarvinnut juurikaan hävetä. Listalta löytyivät muun muassa 30 Seconds To Mars, Cypress Hill sekä saksalaisihme Rammstein.

Perjantai ja koko festari pamahti käyntiin vähän turhankin tutulla ja turvallisella artistivalinnalla, Mokomalla. Moitteettomastihan pojat jälleen veivasivat ja porukka tuntui tykkäävän, mutta henkilökohtaisesti bändi ei enää jaksa pahemmin innostaa. Kuitenkin festari saatiin hienosti käyntiin! Seuraavana oli vuorossa tanskalainen Mew, jonka päälavaslotti hieman ihmetytti. Vaikka pidän bändistä paljonkin, ei keikka auennut itselleni juuri missään kohtaa. Veikkaanpa, että keikka olisi maistunut paljon paremmin teltassa, nyt kun bändi tuntui hukkuvan lähes täysin valtavaan päälavaan. Mewin jälkeen oli aika paneutua hetkeksi salatieteisiin ja antautua Gambinan vietäväksi Rytmihäiriön säestämänä. Bändi hoiti keikkansa tuttuun tapaan eli täysillä kaahaten. Todella kova veto, vaan vieläkin kovempaa oli tarjolla YleX-teltassa, jossa oli tarkoitus pistää jalalla koreasti Eläkeläisten tahtiin. Humppajuna kulki hienosti ja tunnelma oli loistava koko keikan ajan. Humppaamisen jälkeen olikin hyvä täyttää vatsansa aina niin makoisalla festarimätöllä ennen siirtymistä takaisin YleX-telttaan odottamaan Pendulumia. Keikka hieman viivästyi ilmeisesti jonkisortin sähköongelmien vuoksi, mutta ei jäänyt varmastikaan kenellekään epäselväksi mikä oli ehdottomasti festarin kovin veto kun bändi lopulta pääsi lauteille. Bändi taisi hieman itsekin yllättyä suomalaisyleisön vastaanotosta, joka oli kerta kaikkiaan loistava! Pendulumin setti oli täyttä hittikimaraa alusta loppuun ja heidän jälkeensä päälavalla soittanut 30 Seconds To Mars ei tuntunut miltään Pendulumin jälkeen. The Killin verran heitä jaksoi ihmetellä, mutta aika lailla heti kyseisen veisun jälkeen tuli antauduttua Camp Provinssin yöllisiin seikkailuihin.

Lauantai menikin sitten hieman henkilökohtaisesti munilleen. Jo ennen festarin alkua tiedossa ollut Wolfmotherin peruuntuminen jo itsessään otti sen verran päähän, ettei kaatosade juuri fiilistä nostanut. Sen verran lauantaina kuitenkin tuli festarialueella pyörittyä, että sivusilmällä kerkesi hieman näkemään Petri Nygårdin showta ja tietenkin Cypress Hilliä. Sain pakotettua itseni kuitenkin vielä loppuillasta katsomaan hetken Crystal Castlesia ja norjalaista Shiningia. CC:tä ehdin vain parin biisin verran seuraamaan ja niiden perusteella ainakin yleisö tuntui diggailevan kovastikin vaikkei itseeni juuri iskenyt. Shining sen sijaan iski allekirjoittaneeseen ja kovaa! Jazzia ja metallia musiikissaan yhdistelevä norjalaispoppoo iski sen verran tiukan setin ilmoille, ettei heitä katsellessa voinut kuin hymyillä. Muuten hieman torsoksi jäänyt lauantai sai Shiningin myötä upean lopetuksen!

Festarin viimeinen päivä käynnistyi allekirjoittaneella hitaasti mutta varmasti Stam1nan myötä. Lemin poikien sekoilua on aina ilo katsella ja oli hienoa huomata, ettei päälava ollut lemiläisille yhtään liian suuri. Stamppojen jälkeen oli aika suunnistaa teltalle, jossa Kari Tapio pisteli menemään. Tapsalta en kerennyt kuulemaan kuin sen tärkeimmän eli ”Olen suomalaisen”. Seuraavana oli vuorossa päälavalla Bullet For My Valentine, jota myöhästymisen jälkeen jaksoi jopa yhden kappaleen verran kuunnella. Paljon mielenkiintoisemman ja kovemman setin tarjoili Tampereen mainio kaksikko Jaakko & Jay. Poikien meininkiä on mahdoton katsella ilman, että jalka alkaa vipattaa ja hymy nousee huulille. Jaakko & Jayn loistavan vedon jälkeen olikin sitten hieman pidempi tovi odotettavan ennen kuin yksi festarin henkilökohtaisista kohokohdista esiintyisi eli Between the Buried And Me. BTBAM oli kaikkien odotusten arvoinen ja keikka oli ehdottomasti yksi festarin kovimmista! Sitten olikin jäljellä enää se suurin. Valtavan Saksan lipun tipahtaessa alas Rammsteinin keikan alussa ei varmastikaan jäänyt kenellekään epäselväksi kenelle päälava oli tarkoitettu. Lava oli täynnä lavasteita ja ne muuttuivat sitä mukaa kun esitys eteni. Kokonaisuutena Rammstein oli upea kokemus: lavashow oli hienoa katseltavaa ja biisit toimivat erinomaisesti livetilanteessa. Kaiken kaikkiaan loistava lopetus festarille!

Vuoden 2010 Provinssirock oli erittäin onnistunut ja hieno kokemus, joskin ainakin itseäni hieman haittasi ajoittain turhan kova vesisade. Siitäkin huolimatta Provinssi osoitti jälleen miksi sitä kutsutaan myös nimellä Ihmisten Juhla!

Lamb Of God ja kumppanit Kulttuuritalolla

Mikä yhdistää Jimi Hendrixiä, Led Zeppeliniä, Metallicaa ja Lamb of Godia? Tietysti Helsingin Alppilassa, Linnanmäen kupeessa sijaitseva Kulttuuritalo, jonka Alvar Aalto legendan mukaan luonnosteli Klubi-askin kanteen. Historian siipien väreilyä oli siis ilmassa, kun saavuin tähän tuhtiin, neljän bändin voimin mesottavaan, Pure Jenkki (metalli) -iltamaan maaliskuisena maanantaiehtoona.

Ensimmäisenä kuultu Between The Buried And Me oli ainakin nähdyn keikanpuolikkaan perusteella melko erilainen, mitä aiemmat kohtaamiset, lähinnä ”The Silent Circus” (2003) ja cover-albumi ”The Anatomy Of…” (2006), antoivat odottaa. Alkuaikojen melko tyypillisestä mutta myös tietyllä tapaa omaperäisestä metal/deathcoresta on edetty vahvasti progressiivisemman metallin suuntaan. Kuullun perusteella mielenkiinto myös yhtyeen uudempaa materiaalia kohtaan heräsi, joskin eipälen kuinka tällaista livenä jaksaa kuunnella. No, Provinssissahan se sitten nähdään.

August Burns Red nähtiin nyt toista kertaa, ja täytyy myöntää että molemmilla keikoilla on bändi jättänyt hyvän kuvan itsestään. Metallista corea joillain teknisimmillä kohdilla, basistin ja kitaristin hilluessa lavalla varvassandaaleissa. Unearth sekä jessecorebändit As I Lay Dyingin johdolla tästä tulee mieleen, ja varmasti otan lähempään tutkiskeluun, jos tällaista kamaa jaksaa vielä joskus himassa kuunnella.

Jotta jumalan karitsaa seuraavia ei liian helpolla päästettäisi, oli luvassa vielä yksi akti ennen pääesiintyjää, Lamb Of Godin vanavedessä koko ”Wrath”-kiertueen seilaava Job For A Cowboy, jolta jostain kumman syystä odotin nähtyä ja kuultua enemmän. Viemäriörinöin laulettua death metallia, josta aavistuksen metalcorea saattaa löytää. Ehkäpä soundien mutta myös osaksi turhan monimutkaisten biisien ansiosta setistä jäi mieleen oikeastaan vain rumpupäristelyllä starttaava biisi Ruination (juurikin tuon rummuttelun ansiosta). Joku oli ilmeisesti bändin nähnyt kuitenkin aiemminkin, sillä yleisö tuntui olevan viimeistään tässä vaiheessa hyvin mukana.

Kaikki lämppärit saivat (tietenkin) nauttia melko paskoista soundeista, joka osaltaan vaikutti kuuntelukokemusten nihkeyteen ainakin uusimpien tuttavuuksien kohdalla. Muuten Kultsa toimi kyllä ihan mallikkaasti myös raskaamman musiikin konserttipaikkana, varsinkin kun soundit jotenkin yllättäen saatiin illan pääesiintyjälle kohdilleen.

Jostain syystä Lamb Of Godin ”Pure American Metal” on parilla aiemmalla kerralla jättänyt vähän kylmäksi. Onko syynä sitten rutiininomaiset esiintymiset, Randy Blythen jokseenkin inhottavan oloinen persoona (älkää kysykö miksi, katsokaa ”Killadelphian” bonus-DVD), vai vaan riittämättömän hyvät biisit, mutta mielenkiinto ei tahtonut taaskaan pysyä kasassa keikan loppuun saakka. Illan 16:n biisin settilistasta loihtisi järkyttävän kovan puolituntisen, sillä kukaan tuskin pystyy väittämään Now You’ve Got Something To Die Forin tai Redneckin kovuutta vastaan. Tunnin jälkeen alkaa kuitenkin väistämätön puutuminen iskeä kuuloelimiin.

Jengi oli ensitahdeista haltioissaan, ja kapeahko mutta leveä ”seisomakatsomo”, joka lavan ja istumakatsomon väliin muodostui, tihkui keikan loppua kohden hikeä. Suurelle yleisölle ilta oli varmasti suuri menestys, vaikka itse nautinkin karitsani mieluiten kotona, oman ruokapöydän ääressä.

Between The Buried And Me – The Anatomy Of…

Mitäpä yhtye tekisi menestyslevyjen välillä muutakaan, kuin julkaisisi säkillisen lainakappaleita fanien mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Between The Buried And Men ”The Anatomy Of…” esittelee metallihybridin vaikutteet popedasta pandoraan, ja jos ei muuta, niin ainakin käy selväksi, ettei ihan perinteisestä metallibändistä ole kyse.

Selväksi käy myös se, että jätkät on hiton kovia skulaamaan. Ennalta arvattavampaa metalliosastoa – johon luen lähinnä Metallican Blackenedin, Sepulturan Territoryn ja ehkä Earth Crisisin Forced Marchin – on melko niukasti tarjolla, mutta vaikutteiden ulottuessa musiikkimaailman laidasta laitaan, lienee se ihan riittävä siivu neljäntoista biisin kakusta.

Tulkinnat sisältävät hyvin paljon alkuperäisakteilta tuttuja elementtejä, mikä tekee kokonaisuudesta erittäin hajanaisen. Kuusiminuuttisen hevitulituksen jälkeen polkaistaan kasaristi siirtyen sujuvasti seattleangstailuun ja teatraaliseen sukkauhousurokkiin. Bändin omaa tulkintaa löytyy ainaostaan parista kovasta kitarasoolosta, tietty jos tarkoituksena on imitoida alkuperäisversioita, on suoritus täyden kympin arvoinen. Tuttujen bändien tuntemattomimmat biisit (siis ne, joita vain tosifanit diggailevat) on kyllä kunnianhimoisesti ja ammattitaidolla lätkäisty kasaan, mutta kun alkuperäisesityksetkin ovat melko hataralla pohjalla, jää levyn materiaali kaukaiseksi.

BTBAM:n anatomian parasta antia ovat alkuperäisinäkin erittäin timattiset Pink Floydin Us and Them sekä Panteran Cemetary Gates. Muutaman kuuntelun jälkeen levy on kuitenkin koluttu perusteellisesti, joten nähdäkseni suositeltavempia lähestymistapoja bändiin olisi esimerkiksi mainio Victory-debyytti ”The Silent Circus”.

Between The Buried And Me – Alaska

Eräässä kotimaisessa ilmaisjakelulehdessä ennätettiin ylistää tätä plattaa jo vuoden levyksi. No, enpä nyt tiedä, mutta kovin Haudatun välissä oleskelevat, siistin olemuksen omaavat nuoret heavy metal -miekkoset onnistuvat musallaan vakuuttamaan.

Victoryn nykyään kovin harvalukuisiin hyviin bändeihin omassa scene-muistivihossani lukeutuva BTBAM vetää metallinsa astetta brutaalimpaan suuntaan kuin tallikaverinsa A Perfect Murder. Vaikutteita löytyy niin grindcoresta, death metallista kuin ihan rehdistä progehevistäkin, bossanova rytmejä unohtamatta. Ja mikä ihmeellisintä, ei ahdista yhtään! Biisit ovat hyvin rakennettuja, mitä nyt omaan makuuni perus-grindailulle ja muulle mättöriffeillä kikkailulle on jätetty liikaa tilaa, melodioiden kustannuksella.

Plagiointihimo tuntuu valitettavasti vaivaavan tätäkin Tony V:n tallin suojattia Jos olisin vaihtoehtoisesti säveltänyt musiikkia joko Dream Theaterille, Opethille tai esimerkiksi Morbid Angelille, tuntisin kiusausta haastaa näitä poikia käräjille. Selkies: The Endless Obsession -biisin väliosa esimerkiksi vaikuttaisi kiusallisen paljon omalta tekeleeltäni, varsinkin jos olisin Mikael Åkerfelt. Mutta kun nyt en ole, niin en jaksa olla kovin ankara. BTBAM kun kuitenkin onnistuu selkeästi kiteyttämään edellä mainittujen bändien ja monien muiden parhaimmat hetket ja biisien eeppisistä rakenteista löytyy rutkasti pureskeltavaa. Menemättä syvemmälle Pop-jazz opiston terminologiaan, voin todeta, että bändin meiningistä innostuvalle levy tarjoaa muutakin kuin yhden illan kaikenkattavan kuuntelukokemuksen. Jonkin sorttista avioliittoheviä siis enemmänkin.

Itselleni BTBAM:n tuotannosta on toistaiseksi eniten kolahtanut bändin debyytti. Näin vieläkin, sinänsä kovin kunnianhimoisen eepoksen analysoinnin jälkeen. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti tutustumaan, jos laadukas raskasmetalli mitenkään kiinnostaa.

Between The Buried And Me – The Silent Circus

No johan on hämmentävä tapaus. ”The Silent Circus” on todellakin nimensä mukaisesti sirkus, mutta sitä hiljaista en kyllä allekirjoita edes ase ohimolla! Tuutin täydeltä sellaista kanukki henkistä grindiä että oksat pois. Sekaan on myös sälytetty herkempiä elementtejä ja vaikuteita jopa ihan popista asti. Levyn riffittelyn kirjo on aivan laidasta laitaan. Löytyy Panteran henkistä southern metal pätkää, löytyy bläkkis tyyppistä sahaa, löytyy radiokelpoista heavy metal liidausta, on britti-popin oloista näppäilyä, on riparirämpyttelyä, Cannibal Corpsen tutuksi tekemää tökötystä ja melo-death linjaa ja on vaikka mitä! Levylle on myös jätetty hieman tilaa pehmeämmille tunteille ja aikaa herkistelyyn. Jos lähdetään tällaiselle linjalle niin onhan se mukavaa, kun välissä tarjotaan jonkin sortin tuuletustaukoa, mutta tässä tapauksessa yksi sekaan liitetty liian pitkä balladi puhtailla lauluilla ei ole välttämättä paras vaihtoehto. Tosin tämän herkän hetken jälkeen kelpaa taas lähteä niin maan perusteelliseen kaahaukseen, että heikompaa varmasti hirvittää ja tyhmempää ihmetyttää.

Between The Buried And Me on oma kummajaisensa Victoryn bändien seassa, mutta silti käsittämättömän suosittu ja ylistetty jenkkilässä. Eikä tämä ole mikään ihme, sillä ainakin tämä uusin kiekko kiinnostaa todenteolla vielä ekan kuuntelun jälkeenkin avaamalla aina vain uusia koukkuja sisällöstään. Tämä paskiainen ei ainakaan käy tylsäksi kovinkaan äkkiä, vaikka kuuntelisi useamman kerran putkeen.

Levy on saundeiltaan todella hyvää tasoa ja soitto on vielä parempaa. Lyriikkaosasto on parasta pitkään aikaan. Laulaja esittää mukavaa kirjoa perinteisen murinan, vihaisen rähinän ja puhtaan laulamisen välillä. Puhtaat osuudet tosin kuulostavat erään entisen bändin jäsenen esittämiltä, mutta tiedä häntä kuka niitä vetää. Pois olisi voinut tällä kertaa jättää tyystin, paitsi yksi naisen laulama kohta, joka on helvetin hieno!

Pakko vielä mainita: se hieno piirre tässä vielä on, että huomaa että tyypit vääntävät pienoinen pilke silmäkulmassa sortumatta minkään näköiseen väsyneeseen pelleilyyn tai frööbelin palikat osastoon. Ekan biisin ”uu-a-diidi-didi-dam-didi-duu” henkinen tahdissa taputtelu kyllä vääntää naaman messingille… hieno kohta… hmm… kyllä se hymy silti pian hyytelöityy!!!