Avainsana-arkisto: BDF

BDF – First Family

”Kaikenmaailman taulapäitä, varsinainen idioottiarmeija… ja mikä hemmetin töherrys teillä on otsassanne?”, sanottiin elokuvassa noin seitsemän veljestä mutta se siitä!
Tämä se vasta kumma levy olikin… aloituksesta pitää huolen intron muodossa joku hemmetin kesamökkikuoro, jossa mimmi joikaa jotain bob marleyn tapaista ja taustakuorona on ne viikon putkeen ryypänneet poikaystävän kaverit. Intron järkytyksen jälkeen päästiinkin sitten asiaan. Turpaan tulee että tukka lähtee, ja meininki on yhtä huhuilu kohtaa lukuunottamatta aika synkän väkivaltaista alusta loppuun! Lyriikat ovat musiikkiin soveltuen täynnä vihaa, inhoa ja kiukuttelua, joten ei niistä sen enempää.
BDF oli aivan puuntakainen tuttavuus meikäläiselle, mutta britteinsaarilta orkesteri on ilmeisesti aikamoisessa noususuhdanteessa. Johtuneeko tuo nyt siitä, että toisen vokalistin virkaa hoitaa Knuckledust yhtyeen rääkyjä, vai vain siitä että musa on yksinkertaisesti aika helevetin äkäistä. Jos nyt taas leikitään että ei ole mielikuvitusta ja ruvetaan perusjournalismin sääntöjen mukaan vertailemaan toisten sydänverellä tekemää tuotosta jo johonkin aikaisempaan, muiden artistien hengentuotteeseen, niin tuomioni on seuraava: BDF tuo paritkin bändit mieleen, ulkomaalaisista tulee jollain tavalla mieleen Cold As Life ja kotimaisista Carpe Diem, tiukka bändi siis. Voisin hyvin kuvitella että BDF on livetilanteessa juuri se orkesteri joka
pesee ne monet ”kovat nimet” mennen tullen, ja juo vielä takahuoneesta muitten viinat! Koittakaa suhtautua, olen puhunut, UGH!

Irate Lontoossa

Suoraan asiaan: Illan soitannan Lontoon Camdenissa sijaitsevassa Underworld-klubilla aloitti Eviscerate A.D., englantilainen bändi josta en tiennyt mitään etukäteen, kuten en muistakaan illan englantilaisista bändeistä. Bändi soitti raivokasta metallirunttausta kahdella vokalistilla. Ihan kelpo musiikkia oli, tosin toisen laulajan kimeähkö ääni sai kaipaamaan kotiin jättämiäni korvatulppia.

Toisena bändinä oli 50 Caliber. Musiikki oli brutaalia metalcorea/death metallia ja toi mieleeni erittäin vahvasti All Out Warin raastavan kuuloisine vokalisteineen. Myöskään tuplabasareita tämä bändi ei säästellyt. Itse asiassa bändi oli helvetin hyvä. Tämän jälkeen lavalle asteli BDF. Bändi jatkoi samoilla linjoilla kuin kaksi aiempaa. Tappavaa metallia vahvalla tuplabasarikompilla, kahdella vokalistilla sekä tiuhaan vaihtuvalla tempolla. Homma toimi erittäin hyvin, tosin välillä korkeaäänisemmän vokalistin ääni kuulosti vähän turhankin pahalta.

Seuraavana lavalle tuli vanha tuttu Born From Pain. Käsittääkseni yhtye on aikaisemmin ollut suhteellisen tuntematon saarivaltiossa, mutta kaksi päivää aikaisemmin ollut Eastpak Resistance Tour luultavasti toi bändin monen diggarin tietoisuuteen. Ensimmäisistä soinnuista lähtien pitti pyöri kuin viimeistä päivää. Bändi soitti vanhat tutut biisinsä sekä pari uutta huhtikuussa tulevalta levyltä. Huomaa kyllä ahkeran keikkailun tuloksen, biisit kuulostavat saundeiltaankin paremmilta livenä kuin levyllä. Homma siis toimi erittäin hyvin ja lämmitti yleisön hyvin illan h-hetkeä varten.

Tauko Iratea odotellessa tuntui tappavan pitkältä. Jotkut paikallisista kovanaamoista käyttivät ajan lihastensa huolelliseen venyttelyyn ja tämä enteili aika murhaavaa pittiä. Vihdoin Irate nousi lavalle. Setti alkoi muistaakseni ”Awakenings”-biisillä ja tunnelma nousi saman tien kattoon. Bändi soitti melkein joka biisin ”1134”-levyltä, sekä jotain vanhempaakin tuotantoa. Soundit olivat erittäin puhtaat ja vaikka en mikään kitaroinnin suuri asiantuntija ole, niin kylmät väreet tuntuivat selässä kun raskas komppikitara säesti taidokkaasti soitettuja sooloja ja muita kikkailuja. Uskomattoman ammattitaitoista soittamista. Vokalistin ääni kuulosti myös erittäin hyvältä ja kun välillä vielä matalaäänisempi soolokitaristi murisi, oli tämäkin puoli erittäin hyvän kuuloista.

Pitti oli keikan alusta loppuun väkivaltaisin mitä olen ikinä nähnyt. Kohteliaat engelsmannit kuitenkin kävivät biisien välissä pyytämässä anteeksi pahiten osumaa saaneilta. Kun keikka alkoi lähestyä loppuaan, tulivat brittibändien vokalistit lavalle CPR:n ja Bronx Unityn ajaksi. Kieltämättä kuulosti suhteellisen uskottavalta kun 1000 kiloa lavalla huusi ”let the motherfuckers RROOOOOTT!” Keikka kesti lähes tunnin ja olisi kuulemma jatkunut pitempäänkin, mutta paikan oikeudet eivät riittäneet pidempään soitantaan.

Olin asettanut ennakko-odotukset keikasta erittäin korkealle, mutta keikka jopa ylitti odotukseni. Lämppäribändit hoitivat kaikki tehtävänsä kunnialla ja illan pääesiintyjä oli loistava. Negatiivisia puolia en illasta löydä, mutta jos ihan hakemalla pitää hakea, niin biisin Always ”Remain” olisin mielelläni kuullut, se jäi puuttumaan. Toisaalta kipale olisi ehkä ollut liiallista hempeilyä illan teemaan nähden.