Avainsana-arkisto: Bad Religion

Bad Religion julkaisee uuden albumin ensi vuoden alussa

Jo yli kolmekymmentä vuotta punk-taivaan kirkkaimpana johtotähtenä tuikkinut Bad Religion valmistautuu 20:nen studioalbuminsa julkaisuun. ”True North” -niminen albumi ilmestyy 21. tammikuuta, ja siltä on jo julkaistu ensimmäinen sinkku Fuck You.

”Kappale on nimeänsä myöten täydellinen Bad Religion -laulu. Meidän jos kenen tulee tehdä ja esittää biisi nimeltään Fuck You”, toteaa Greg Graffin.

[youtube url=xF0Mia7oYvA]

Tammikuussa julkaistavan albumin on tuottanut yhdessä bändin kanssa Joe Barresi. evyllä bändi lupaa palata lähtöasetelmiin, lyhyisiin ja ytimekkäisiin punk-kappaleisiin, melodioita unohtamatta. ”Onnistuimme tässä itsellemme annetussa haasteessa todella hyvin”, Brett Gurewitz lupaa.

www.badreligion.com

Bad Religion – The Dissent Man

Bad Religion soitti ensimmäisen keikkansa vuonna 1980 Social Distortionin lämmittelijänä, ja nyt 30 vuotta myöhemmin generaattorista tuupattiin ulos 15. albumi. Vuosiin on mahtunut paljon; hajoaminen, kokoonpanomuutoksia, välirikkoja, syrjähyppy isolle levy-yhtiölle (jota basisti Jay Bentley vertasi huumeiden käyttöön: ”ensimmäinen tunti oli mukavaa ja sitten sen halusi loppuvan”), palaaminen Epitaphille, ja mikä tärkeintä paljon hienoja punk rock -kappaleita. Ja ehtipä laulaja Greg Graffin siinä sivussa ansaita filosofian tohtorin arvonimen.

BR-albumien välisten eroavaisuuksien määritteleminen on hiusten halkomista, mutta sanottakoon, että ”The Dissent Man” on yleisilmeeltään edeltäviä Epitaph-julkaisuja (Process of Belief, The Empire Strikes First, The New Maps of Hell) matalatempoisempi, vaikka levyltä löytyy myös niitä turboahdettujakin raitoja. Keskitempoisuus syö terää maanisen Brooks Wackermanin rumputyöskentelystä, mutta tuo esiin kitararaitojen hienouden, vaikka muutamasta soolosta olisi voitu luopua.

Levyn avaava The Day That the Earth Stalled ottaa löysät pois Graffinin kuvaillessa hetkeä, jolloin nuoruuden into katoaa, ja vääntäen vokaalinsa korkealle uhmaten 45:ttä ikävuottaan. Kappaleiden viehätys syntyykin usein juuri esitystavan ja sanoitusten välisestä jännitteestä. Pride and the Pallor, kuvaus sulkeutuneesta perheestä ja sukupolvelta seuraavalle lankeavasta taakasta, esitetään puolestaan iloisissa raameissa ikään kuin tarjoten vaihtoehtoa paremmasta maailmasta.

Ad Hominem on ajankohtaisin ja samalla osuvin ajankuva Afganistan ja leipäjono -viittauksineen. Kappaleen esittämä kysymys on yksinkertainen mutta tärkeä. Onko hiekan keskellä asuva afganistanilainen tai avustusjonossa mateleva köyhä lähtökohtaisesti huonompi ihminen kuin sinä? Ja vielä tärkeämpänä, jos ajattelet olevasi parempi tai koet vihaa, niin olisiko kuitenkin mahdollista säästää nämä ihmiset ideoiltasi ja uskomuksiltasi? Suomessa varsinkin maahanmuuttajista ja homojen oikeuksista käytävää keskustelua hallitsee sama Ad Hominem -argumentaatio, Pride-iskuista puhumattakaan.

Ja jottei teksti menisi täysin latinaksi, palataan vielä asiaan. ”The Dissent Man” on kiinnostava ja onnistunut levy, mutta viiteentoista raitaan mahtuu muutama täytekappale. Varsinkin osan levyn loppupuolella esitettävän, Brett Gurewitzin kirjoittaman, kappaleen kohdalla olisi laadunvalvonnassa pitänyt syttyä punainen valo. Neljän tähden 30-vuotislahja kuitenkin… meille kuuntelijoille!

Ilosaarirock 2010, lauantai

Töminän (ja pitkäksi venähtäneiden, viinin sävyttämien keskustelujen) vuoksi lauantaiaamuna herääminen kaverin lattialta oli hieman hankalaa. No, hommathan alkavat sujua heti kun piipahtaa kunnon istunnolla ja kiskoo kurkkuunsa tujut kahvit, ja ei kun kohti uusia seikkailuja! Käytyäni ensin torilla muutamat karjalanpiirakat nauttimassa, lähdin käppäilemään kohti festarialuetta. Saapumiseni alueelle sijoittui lähestulkoon heti porttien aukaisuun, ja paikan päällä hortoilin sitten ympäri aluetta tsekkailemassa mestoja paremman tekemisen puutteessa, olinhan Ilosaaressa vasta ensimmäistä kertaa. Alueella ei tietenkään ollut ketään, mitä nyt pari innokasta Viikate-fania notkui päälavan edustalla. Kapusin mäkeä ylös, josta näkyi anniskelualueelle. Näkyi siellä pari aikaista asiakastakin olevan jonkinlaisen tanssilavahökötyksen edustalla, missä pari tanssityttöä tanssi AC/DC:n Thunderstruck-technoremixin tahdissa. Yök.

Tiesin jo etukäteen, mitä Viikatteelta odottaa. Siksipä päätin antaa näiden kouvostoliittolaisten aloittaa settinsä ilman minua ja suunnistinkin rekkalavalle, missä paikallisen Mullets ’n Bullets –nimisen kokoonpanon oli määrä aloittaa. No, siinähän kävikin sitten niin, että kun Mullets ’n Bulletsin setin olin katsonut, niin enhän minä enää mitään Viikatetta jaksanut mennä katsomaan. Näillä joensuulaisilla oli show hyvin hallussa, vaikka se pohjasikin hyvin pitkälle pieruhuumoriin. Lavalla nähtiin paljas perse, paskaiset kalsarit sekä savua takapuolestaan sylkevä pahviäijä. Ei Mullets ’n Bullets sentään ollut pelkkää dekadenttia rokkenroll-sirkusta, vaikka show uhkasikin varastaa huomion itse biiseiltä. Musiikillisesti bändi kuulosti Flogging Mollylta, joka on päättänyt ottaa hieman rennommin ja vaihtaa irlantilaisuuden juoppohulluuden karjalaiseen vastaavaan. Eli mitä parhainta känni/bailausmusaa siis, harmi vain että kovinkaan moni (mukaan lukien minä) ei tuntunut olleen vielä kaasuissa. Pisteet bändille myös Operation Ivy -coverista, jostakin elähtäneestä Sex Pistols -coverista minulta olisi räjähtänyt pää.

Näin sitten Viikatetta vain yhden biisin (jota en tunnistanut) verran, kun siirryin alueen toiselle puolelle. Koska olin nähnyt Radiopuhelimet vain pari viikkoa takaperin ja Mokoma nyt on aina Mokoma, niin päätin tehdä totaalisen irtioton ja katsastaa Jukka Pojan Sound Explosion Bandin kera. Myönnettäköön, että Kylmästä lämpimään on ihan menevä ralli ja Soul Captain Bandin ensimmäinen levy oli kurko. Sisälläni asuva reggaefani oli ihan mielissään myös Soul Captain Bandin materiaalin soittamisesta, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa miten Mokoman uudet biisit toimisivat livenä. Jengiä oli kuitenkin pakkautunut YleX-lavan vasempaan reunaan, joten en suosiolla päässyt edes sisälle enkä kokenut tieni raivaamista paikalle vaivan arvoiseksi. No, soundit kuulostivat teltan ulkopuolella sijaitseviin korviini sen verran hirveiltä, etten saanut biiseistä mitään selvää. Kovin montaa biisiä en jaksanut edes kuunnella, kun päätin hipsiä porteista ulos kaljatauolle, noin protestiksi virvokkeiden korkeille hinnoille.

Ulkona menikin sitten tovi tuttuja moikkaillen, joten seuraava näkemäni bändi olikin I Walk The Line. Rönköt olivat rauhoittuneet hieman edellisestä illasta, mutta olen ehtinyt nähdä nämä mustapaidat jo pari kertaa kevään aikana, eikä tämä setti eronnut niistä kovin dramaattisesti. Tässä keikassa oli kuitenkin enemmän dramatiikkaa, johtuen Anna Pirkolasta. Tämä Ilosaaren veto kun oli kiipparistin viimeisiä vetoja bändinsä kanssa, tämän siirtyessä äitiyslomalle. Tippa sitä meinasi tulla linssiin When I’m Gonen aikana, enkä ollut edes humalassa! Katatonian apatia ja ahdistus tuntuivat tässä vaiheessa loogiselta jatkeelta I Walk The Linen kaihomielisyydelle. Pimeä mörköluola täynnä pitkätukkia oli kaukana auringonpaisteesta, mutta bändi itse muistutti siitä missä mennään. Bändin rumpalilla Daniel Liljekvistillä sattui olemaan synttärit, ja eihän moista voinut olla juhlimatta, eli onnea vain! Muuten eleettömästi esiintyvä Renkse tosin muisti aina välillä mainita sen faktan, että Katatonia rakastaa Suomea. Mutta nurinaa itse setistä: vanhimmat biisit taisivat olla ”Viva Emptinessilta”, joten tietenkin moinen jäi mieltäni kaivelemaan, vaikka uusinkin levy on ihan pätevä kiekko. Enpä tosin odottanut kuulevani mitään ”Brave Murder Daylta”, mutta olisi sentään jotain voitu sitä seuranneilta kolmelta albumilta soittaa. Lievä pettymys, mutta ehkä odotin liikoja. Väki pakkautui jälleen kerran yleisöstä katsottuna vasempaan laitaan, vaikka oikealla olisi ollut tilaa jopa lammasfarmille.

Joppe / Kumikameli

YleX-lavalta ei ollut pitkä matka Rekkalavalle, jossa oli Kumikameli esiintymisvuorossa. Hilpeän kesäpäivän kunniaksi Toppo Koponen ja kumppanit olivat päättäneet loihtia kasvoilleen klovni-meikit. Niistä pellenaamioista oli kuitenkin huvittavuus ja hauskuus kaukana, sillä tyypit näyttivät vain häiriintyneiltä, limaisilta ja paskaisilta. Kaikki mahdolliset lapsuuden traumat, joihin jollain tavalla liittyvät murhanhimoiset pellet, tulivat mieleen, haalareista puolestaan hieman Spede-meiningit. Seurasin keikan alkupuoliskoa mielenkiinnolla, jos vaikka Lemmikin soittaisivat. No soittivathan he, vieläpä setin alkuvaiheilla. En tosin arvannut, että sitä soitettaisiin mutta ”toivossa oli hyvä elää”, kuten entinen lapamato sanoi. Päätin vilkaista pikaisesti Tarotin, mutta pikavilkaisuksi se sitten myös jäi. Tarot on aina Tarot, mutta jostakin syystä bändin seuraaminen ei jaksanut nyt innostaa lainkaan. Hetken sitä kuitenkin katselin, ennen kuin päätin lähteä noutamaan lähikaupasta hieman särvintä. Festivaalikansa oli tietysti tehnyt suurryntäyksen lähikauppaan, mutta vieressä oli kaikeksi onneksi R-kioski. Edullisuus kärsi, mutta eipä tarvinnut jonottaa puolta tuntia.

En tälläkään kertaa nähnyt I Was a Teenage Satan Worshipperin aloittavan settiään, vaan saavuin paikalle kun bändi oli jo täydessä vauhdissa. Nyt kuitenkin sain tehtyä sellaisia havaintoja, joita en ilmeisesti ollut Ämyrockin keikalla havainnut. Johtuikohan sitten lavalla meuhkaavan kokoonpanon musiikin aiheuttamista primitiivisistä reaktioista, pelkästä alkoholista vai näiden yhteisvaikutuksesta se, että yleisössä oli melkoista Avara luonto -meininkiä. Olenkin näkemäni perusteella valmis niputtamaan IWATSW:n post-moderniksi kutumusiikiksi. Niin, ja basistilla oli yllään Terveet Kädet -paita. Kävelin päälavasta ohi, kun Ismo Alanko oli Teholla. Hittolainen, sehän kuulosti hieman speed metallilta. Tuo tilanne oli jo sen verran absurdi ja eeppinen, että hämmennyksissäni jatkoin matkaa kohti Sue-lavaa, jossa Ghost Brigade hetikohta aloittikin. Olihan se unenomaista laahaamista, ja kyllähän bändiin kohdistetut kehut kutinsa pitivät, varsinkin vokalistin monialainen ääni vakuutti. Pitää kyllä sanoa, että järjestäjiltä oli järkevä veto piilottaa bändi päivänvalolta telttaan. Ota opiksi, Tuska! Katatonian Liljekvist ei ollut ainoa synttärisankari, sillä myös Ghost Brigaden rumpali Suihkosella oli synttärit. Kippistä vain siihenkin suuntaan!

Illan päätteeksi tuli sitten sitä, mitä minä ja monet muut olivat innolla odottaneet: Bad Religion. 30-vuotisjuhlavuottaan (!) viettävä kalifornialaispoppoo näytti hyvää vauhtia kaljuuntuvan Greg Graffinin johdolla – tosin vastoin ennakkotietoja ilman Brett Gurewitzia – miten punkkia soitetaan. Papat eivät tosin osanneet millään tavalla yllättää, vaan settilistaan kuului niitä pakollisia vetoja, kuten ne iänikuiset American Jesus, Punk Rock Song ja Fuck Armageddon… This Is Hell. Soittamatta jääneistä suosikeistahan olisi väsännyt helposti oman settinsä. Olihan tuossa hieman rutiinivedon tuntua, mutta tulipahan nähtyä ja kyllä pari kertaa pogojalkaakin vipatti. Bileet jatkuivat sitten toisessa osoitteessa.

Streetlight Manifesto – 99 Songs Of Revolution: Volume I

Yhdysvaltalaisen ska-ryhmän Streetlight Manifeston levytyshistoria on tarpeeksi hämmentävä ennen tätä viimeisintäkin julkaisua; yhtye äänitti vuonna 2004 uudelleen laulaja-kitaristi Tomas Kalnokyn entisen bändin Catch 22:n jonkinlaista kulttimainetta keränneen ”Keasbey Nightsin”. Tämän lisäksi SM on julkaissut kaksi levyllistä omia kappaleitaan (Everything Goes Numb ja Somewhere in the Between).

Nyt käsiteltävänä oleva ”99 Songs Of Revolution: Volume 1” on ensimmäinen osa mittavasta 8 täyspitkää levyä sisältävästä cover-projektista, jonka tarkoituksena on – nimensä mukaisesti – julkaista 99 lainakappaletta. Mitä?!

Ja jottei hämmennys tähän loppuisi, ovat ainakin Volume 1:sen kappalevalinnat oiva lähde ”mitä yhteistä on sillä ja sillä?” –pelille. Ska-käsittelyyn on päässyt muun muassa Paul Simonin mainio Me And Julio Down by The Schoolyard, josta samantyylisen lainan teki 15 vuotta sitten Me First and The Gimme Gimmes, jossa taasen soittavan Fat Miken oma yhtye NOFX on päätynyt myös listalle Linoleum–klassikollaan. Brett Gurewitzin kirjoittama Bad Religion -raita Skyscraper taipuu hienosti reggae-muottiin, ja Radioheadin Just päätetään sellaisella torvi-ilottelulla, että alkaa hippiä hirvittämään.

Kaikki tämä sekavuus meinaa kuitenkin viedä huomion olennaiselta, eli siltä, miten kovassa iskussa Streetlight Manifeston soitto on. Torvet soivat pakottoman kevyesti, rytmiosaston painotukset ja kompinvaihdot ovat kohdallaan, ja nopeampiin punk-rykäisyihin on saatu oikeanlaista kulmikkuutta. Ainoa mikä meinaa jäädä jalkoihin, on Tomasin hieman ponneton laulu, joka onneksi värittyy pienellä räkäisyydellä.

Bad Religion – New Maps of Hell

Vokaaliharmoniat, korkeampi koulutus ja neljä voimasointua ovat taas täällä. Bad Religionin neljästoista albumi on saanut päivänvalon, vaikka onkin olemukseltaan synkkä. New Maps Of Helliä voikin teeman osalta verrata vuonna 1982 ilmestyneeseen How Could Hell Be Any Worse? –levyyn. Ympyrä on siis sulkeutunut, ja BR:n tapauksessa lähtenyt taas uudelle kierrokselle.

Atlantic-vuosien keskinkertaisten albumien jälkeen, merkitsi vuonna 2002 ilmestynyt The Process Of Belief uutta tulemista. Brett Gurewitz oli takaisin kitarassa ja kirjoittamassa kappaleita, bändi palannut takaisin ”kotiinsa” Epitaphille, ja nuori rumpalipoika Brooks Wackerman toi uutta energiaa rytmiosastolle. Väheksymättä Greg Graffinin sävellystaitoja on huomionarvoista se, ettei Bad Religion ole Mr. Brettin mukana ollessa julkaissut juurikaan huonoja kappaleita, jos ei Into The Unknown (1983) -levyn häröilyjä lasketa mukaan.

New Maps Of Hellillä bändi lainaa surutta itseltään. Se on nykyaikaisesti tuotettu yhdistelmä No Controlin suoraviivaista klassista hardcorea, sitä seuranneen Against The Grainin moniosaisia vokaaleita, sekä tietynlaista näyttämisen halua. Parhaiten tätä ilmentää keskivaiheen kappale Dearly Beloved, jossa yksinkertaisista aineksista saadaan kasaan pirullisen tarttuva ja nostattava ralli. Ysärin puolenvälin hymniosastoa edustaa onnistuneimmin Honest Goodbye, ja mahtuu levylle pari äkäistä noin minuutin repäisyäkin.

Sanoitukset ovat tuttua Graffinia ja kelpaavatkin sellaisenaan lukion englannin kielen tai elämänkatsomustiedon aineiksi. Empire Strikes First -levyn kritiikki Bushin hallintoa kohtaan on vaihtunut yksilön kokemuksien ainutlaatuisuuden ja uskontojen välisen ristiriidan maalailuun. Uusilla helvetin kartoilla viitataankin yhtälailla Lähi-itään ja Ezekielin profetioiden seuraamiseen kuin henkilökohtaiseen helvettiin. Nostattavimmillaan sanoitukset suorastaan trippaavat, mutta säilyttävät Graffinille tyypillisen humaaniuden.

Bad Religion on instituutio, eikä se voi jatkaa toistamatta itseään. Se, että kaikesta huolimatta bändi on vieläkin ajankohtainen taitaa kuitenkin kertoa enemmän maailmasta ympärillämme. Jos et ole kyllästynyt bändiin 25 vuoden aikana, et tee sitä nytkään, New Maps Of Hell on nimittäin parasta sitten Recipe For Haten.

Greg Graffin – Cold as the Clay

On heti tunnustettava, että tämän arvion tekemiseen liittyy paljon ristiriitaisia tunteita. Enpä usko, että Samperin lukijat ensisijaisesti kuuntelevat folk- tai country-musiikkia. Ja tuskin tätä levyä olisi edes tullut kuunneltua, jos sen olisi tehnyt joku muu kuin Bad Religionin nokkamies Greg Graffin. Koska tietämykseni amerikkalaisesta kansanmusiikista on käytännössä nolla, en voi tehdä mitään vertauksia siihen suuntaan. Lähtökohtana on siis pidettävä sitä, että kuinka paljon tästä tuotoksesta löytyy yhtymäkohtia Bad Religionin musiikkiin.

Avausbiisi Don’t Be Afraid to Run on levyn parasta antia. Graffin on kääntänyt Bad Religionista tutun yhteiskunnasta vieraantuneen tunnelman Country-balladiksi. ”When the city barons bring their legal papers and guns. Oh Darlin’ don’t be afraid to run.” Seuraava kipale Omie Wise menee niin syvälle amerikkalaisen kansanmusiikin juuriin, ettei sille löydy edes kirjoittajaa. Surullisessa kappaleessa hyväuskoinen Omie parka hukutetaan, ehkä tämän kautta voi saada jonkinlaisen välähdyksen Amerikan väkivaltaisesta historiasta. Musiikillisesti käsittämätöntä renkutusta. On syytä mainita, että puolet levyn kappaleista ovat vanhoja standardeja, joiden tekijänoikeuksia ei ilmeisesti kukaan omista, ja toinen puolisko Graffinin käsialaa, joista voi pinnistäen kuulla vivahteita BR:n melodioista. Oikeastaan biisi Watchmakers Dial on ainoa, jonka voisi kuvitella löytyvän joltain BR-levyltä.

Tuottajana häärinyt Brett Gurewitz ja taustabändinä toiminut The Weakerthans ovat saaneet nauhalle vanhan ajan tunnelmaa, joten tätä pitäisikin kuunnella rätisevältä savikiekolta. Yhdessä kappaleessa vierailee myös ihan oikea country-laulaja Jolie Holland. Graffinin tavoitteena on ilmeisesti ollut tehdä tribuutti lapsuudessa kuulemilleen sävellyksille, ja samalla osoittaa missä hänen ja punk-musiikin todelliset juuret ovat. Puitteet ovat kyllä kunnossa, mutta tietty sielukkuuden puute tekee levystä laimean. Ja kyllähän Atlantin valtameri tuossa välissä suodattaa syvimmät tunteet pois, koska uskon tämän resonoivan voimakkaammin ihmisiin Amerikan mantereella, siis niihin, joiden kansanmusiikkia tämä oikeasti on.

Bad Religion – The Empire Strikes First

Jotkut kehtaavat väittää Bad Religionin uutta levyä väsyneiden pappojen uupuneeksi renkutukseksi. Mutta he ovat paitsi väärässä, myös ilmeisesti täysin kuuroja, sillä neljäkymppiset punkveteraanit sen kuin tiukentavat otettaan vuosi vuodelta. Teräviä sanoja omaa hallintoa kohtaan ei säästellä, ja vihan välikappaleina toimivat instrumentit myötäilevät auliisti bändin sanomaa. Jos jätetään tunnesiteet ja nostalgiakertoimet sikseen, The Empire Strikes Back saattaa musiikillisesti olla hyvinkin monipuolisin ja tasokkain levy bändin historiassa.

Herra Brettin takuuvarmasti iskevät riffit yhdistettynä Greg Graffinin sofistikoituneeseen (äijähän on vastikään väitellyt biologian tohtoriksi) pop-silmään takaavat koko albumin täydeltä hittejä. Tuplapedaalein ja räiskyvin sooloin höystetty avausraita Sinister Rouge on kiihkeydessään ennenkuulumaton, kun taas rauhallisempi Los Angeles Is Burning on valehtelematta yksi bändin jaloimmista timanteista yli kaksikymmenvuotisen uran aikana. Intensiivisessä tarkkailussa ja syväluotaavassa analyysissä en ole löytänyt levyltä vielä yhtään heikkoa biisiä, vaan kaikki neljätoista raitaa jaksaa viehättää aina Beyond Electric Dreamsiin ja Live Againiin saakka. Kokonaisuutena siis jopa edellistä Prosessia eheämpi punk-musiikin mestariteos, jota soiton toistokerrat eivät ainakaan huononna.

Ihan sen perusteella ei kannattaisi lähteä arvostelemaan levyä, jos joku riffi tai idea löytyy joltain 12 vuotta vanhalta julkaisulta. Näinkin mittavan ja merkittävän uran aikana toistoa tulee väistämättä, eri asia on kuinka saundiaan käyttää hyödykseen oman musiikillisen ilmeensä kehittämiseen ja ylläpitämiseen. Bad Religion osaa vielä kolmannella vuosikymmenellään uudistua kuulostaen silti omalta itseltään, ja se on kunnioitettava suoritus jos mikä.

Bad Religion – Punk Rock Songs

Aikaisemmin kuluvaa vuotta, ennen loistavaa paluuta Epitaphin leipiin, ilmestyi bändiltä kokoelma, joka pitää sisällään levyn lisänimen ”The Epic Years” mukaisesti bändin tuotantoa aikakaudelta, mikä kului harharetkellä major-lafkan leivissä. Tämä aikakausi ulottuu aina 94 ilmestyneestä ”Stranger Than A Fictionista” vuoteen 2000, jolloin ilmestyi ”The New America”. Levylle on poimittu tasaisesti joka levyltä muutamia biisejä lätkäisten ne sen kummempia soittojärjestyksiä ajattelematta peräjälkeen.

Levyn aloittaa itseoikeutetusti yhtyeen luultavasti menestyksekkäin hitti Punk Rock Song ”The Gray Race” -levyltä, joka lienee myös kokonaisuutena menestynein (mikä ei tarkoita kuitenkaan paras), tältä levyltä on nimittäin kokonaista kuusi kappaletta kelpuutettu mukaan, mm. punk rock songin saksankielinen versio… Myös levyt ”No Substance” ja ”The New America” ovat edustettuina parin biisin verran. Parhaiten levy-yhtiön outo linjaus biisien suhteen ilmenee ”Stranger Than A Fiction” -levyn kohdalla, josta on otettu ainoastaan kolme kipaletta mukaan, onhan kyseessä kuitenkin bändin ehdottomasti paras tuotos tältä aikakaudelta.

Jotta rahastus olisi täydellinen, on levyn loppuun laitettu houkutteeksi livenauhoituksia eri singleiltä, sekä pari ylijäämäbiisiä. Varoitan kuitenkin lankeamsta tähän ansaan, sillä livet on huonosti äänitetty ja miksattu, ja parhaiten ne toimivatkin skippiä painamalla.

Bad Religion ristiretki auvoisimmille laitumille oli varsin heppoinen, kuten tämäkin levy osoittaa. Tylsiä ja löysiä biisejä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Jos kuitenkin haluaa tutustua bändin tuotantoon tuolta ajalta, on tämä kuitenkin järkevämpi hankinta kuin kaikki levyt erikseen. Jotenkaan en kuitenkaan jaksa uskoa että tosifanitkaan jaksavat innostua tästä levystä, nimittäin Punk Rock Songs edustaa kaikkea sitä, mistä bändiä ja punkkia EI tulisi muistaa, nimittäin rahaa!

Bad Religion – The Process of Belief

Jo on aikoihin eletty, kun äijät, joiden kuuluisi kaiken järjen mukaan jo täyttä päätä viilettää Pesäkallion sunnuntai tansseissa tai imailla keskipöhöä Aleksi pubissa, vääntää tällä hetkellä maailman parasta punkkia!

Parin keski-ikäistyneen ja seesteisten levyn jälkeen Bad Religion tuo markkinoille parhaan levynsä sitten ”Stranger Than A Fictionin”. Levy lähtee liikkeelle kolmella alle parin minuutin rivakalla punkkirykäisyllä, ja heti on selvää mikä on remmiin takaisin liittyneen kitaristi/biisinikkari Brett Gurewitzin vaikutus bändin koko yleisilmeeseen. Atomic Gardenin melodioita tapaileva Broken akustisine kitaroineen sen sijaan vääjäämättä ilmentää ettei vanhat punkparrat jaksa putkeen meuhkata kuutta minuuttia pidempään. Sama linjaa jatkuu läpi levyn, seuraavan kerran vedetään henkeä Sorrow -fiilistelyssä ja ennen loppurykäisyä vielä The Defencessä, joskin on muistettava että edellisiin levyihin verrattuna nämäkin biisit ovat varsin raakoja vedätyksiä. Myös meikäläistä aina viehättänyt yhteiskunnallinen tiedostavuus on edelleen luettavissa biisien lyriikoista joko varsin suoraan (Kyoto Now!), tai sitten rivien välistä (Evangeline), tämä tuo levyyn tietysti vieläkin lisää syvyyttä.

Vaikkei tällä tuotoksella aivan ”Generatorin” mittoihin venytäkään, on joukosta vaikea löytää yhtään heikkoa raitaa, jokainen on välttämätön kokonaisuuden pysymiseksi kasassa. Hyviä melodioita voi bongata ainakin jo mainitsemistani Broken ja Sorrow -biiseistä, perinteisempään Bad Religioniin tykästyneiden kannattaa tarkistaa ensi hätään Supersonic ja The Lie, josko se lähtisi sieltä avautumaan. Ihme on jos ei lähde!