Avainsana-arkisto: Baarikaappi

Breamgodin jäähyväiset

Tampereelle muuttamisen jälkeen olen hieman laiskistunut, enkä jaksa aina mennä merta edemmäs kalaan siinä määrin, kuin mitä tuli Hämeenlinnassa ja Porissa asuessa harrastettua. Toisinaan sitä on tosin aivan pakko karata omalta mukavuusalueelta ja lähteä reissaamaan. Oli siihen kyllä ihan erityinen syykin.

Upright on kyllä tyylilajinsa kovatasoimpia bändejä Suomessa tällä hetkellä. Nyt Upright sentään pääsi Poriin asti, kun BTHC-festien suhteen bändi joutui tekemään peruutusliikkeen. Olenkohan sanonut tätä bändiä jo pari kertaa moukariksi? No, sanon taas. Upright nimittäin iskee yhtä kovaa kuin tuo työkalujen kuningas. Ruotsalainen Bitter Taste of Life taas oli kyllä mukava yllättäjä, meikäläinen kun oli jättänyt bändin aiemmin tsekkaamatta.

Bitter Taste Of Life

Mutta vaikka sekä Upright ja Bitter Taste of Life ovatkin hyviä bändejä joita katselisi keikalla mielellään, niin tänne tultiin tällä kertaa yksinomaan Breamgodin takia. Vaikka illan bändeistä kaksi ensimmäistä olivatkin hyviä, oli Breamgod kuitenkin itseoikeutetusti illan kuningas, joka oli pistämässä kirjaa omalta osaltaan kiinni. Tämän takiahan allekirjoittanut jaksoi nähdä sen vaivan että aikaisesta herätyksestä huolimatta ajoi rutisematta Tampereelta Poriin ja samoilla silmillä vielä takaisin. Tänä kyseisenä viikonloppunahan Breamgod pisti pillit pussiin kahden keikan myötä, ja kyllähän bändiltä nyt oli luontevaa soittaa elinkaarensa toiseksi viimeinen keikka Porissa, kotikylässään. Se vihoviimeinen keikka oli seuraavana iltana Helsingin PRKL-klubilla. Lavalla oli kolme Breamgodin elämän eri vaiheissa vaikuttanutta basistia, joten tästä keikasta tehtiin myös siltä osin hyvin spesiaali. Myös väkeä riitti ja hulinat lavan edessä oletetusti isommat kuin mitä yleensä.

Beartown Hardcorefest 9

Joulukuun alku on sitä aikaa, kun pikkujouluja alkaa olla vähän joka organisaatiossa. Porissa kyseinen ajanjakso on tarkoittanut myös sitä, että Baarikaappiin tunkeutuu epäilyttävä sakki rumia ihmisiä soittamassa vieläkin epäilyttävämpää musiikkia. Toisin sanoen Beartown Hardcorefestien eli BTHC:n yhdeksäs kierros sai siis pyörähtää käyntiin.

No Second Thought oli tämän vuoden BTHC-kattauksesta ainoa, joka kuului viime vuodenkin artistikattaukseen. Itse asiassa yhtye on soittanut BTHC:ssa jo kolme kertaa putkeen, joten NST:n kohdalla voidaan puhua jo perinteiden muodostumisesta. Mutta eipä tätä bändiä nyt ihan jokaviikonloppuisella tahdilla lauteilla näe, ja toisaalta itseltänikin on jäänyt ties kuinka monta kertaa ”Life is a bitch” -hardcorea veivaavan NST:n Porin keikat väliin. Viime kerrasta oli jo aivan liian pitkä aika, varsinkin kun otetaan huomioon miten timmissä kunnossa NST tätä nykyä on. BTHC alkoi NST:n tahdissa kylläkin (omasta mielestäni) ehkä vähän tahmeasti kun kierrosten kasvattamiseen meni muutama ohjelmanumero, mutta lopulta kaikki napsahti paikalleen ja BTHC sai arvoisensa aloituksen.

Myös aiemmista BTHC-lineupeista tuttu You Can’t Keep Me Down oli itselleni taas sellainen bändi, josta muistan tätä kirjoittaessa ensisijaisesti samplet itse biisien sijasta. Tämä ei kylläkään tarkoita sitä, että YCKMD:n biiseissä olisi jotain valittamista, vaikka eivät ne varsinaisesti saaneet innosta hyppimäänkään. Yhtyeen käyttämät samplet vaan ovat sen verta kieroja, ettei niitä saa enää päästään poiskaan, vaikka kuinka yrittäisi. Tokihan YCKMD on muutenkin kuin vain hassuilla äänillä (ja Mayhem-tulkinnoilla) pelehtimistä, sillä itse asiaan päästessään yhtye ei leiki lainkaan. Ei, vaikka joku heittelikin YCKMD:n ja Third Man Downin splittiseiskoja yleisön joukossa tämän keikan aikana.

Jyväskylän Upright oli itselleni illan ehdoton kohokohta. Ehdin odottaakin bändiltä melko tiukkaa esitystä Lutakko Liekeissä -keikan jäljiltä. Itse asiassa Upright iski nyt vielä pari pykälää paremmaksi. Lutakon keikka oli tuntunut todella lyhyeltä, tosin tämä Baarikaapin keikka tuntui olevan pituutensa suhteen paremmissa kantimissa, kun mätke ei loppunut liiankaan nopeasti. Ei tämä sporttivartti tosiaan kovin pitkäkään ollut, muttei tuntunut loppuvan tylysti keskenkään. On muuten harvinaisen vihainen yhtye. Aika huisi ja kreisi keikka!

Yleisöähän oli paikalla ihan kohtuullisesti. Baarikaappi ei humissut tyhjyyttään, muttei mistään tungoksestakaan ollut missään nimessä kysymys. Kauheasti ei ollut lavan edustalla myllytystäkään bändien aikana, eikä allekirjoittanutkaan tehnyt paljoakaan asian muuttamiseksi, joten kuumimpien tanssimuuvien palkinto on ja pysyy Nakkilassa. Väkivaltaisesta liikehdinnästä hermostunutta pikkujoulujengiä ei juuri tänä vuonna näkynyt, johtuen varmasti älyttömän kalliista ja suorastaan riistohintaisesta sisäänpääsymaksusta (kuusi euroa/päivä, kymppi viikonlopulta). Sinne menivät veronpalautukset, kolmen bändin keikkaan…

Itselleni BTHC:t jäivät muiden velvollisuuksien (olin ihan aikuisten oikeasti Validi Sekmentti -klubilla avustamassa Joose Keskitalon ja Mirel Wagnerin keikkojen järjestelyissä, eli syyni BTHC:n toisen päivän skippaamiseen oli validi!) takia yksipäiväisiksi, mutta lauantai kului seuraavanlaisesti; Ilta korkattiin käyntiin ennakkoon kutkutelleella M.O.R.A.:lla, joka soitti intensiivisen keikan ja piti vertauskuvallisesti moraa kurkulla koko timmin keikkansa ajan. Breamgod puolestaan veti takuuvarmasti, ilman suuria yllätyksiä tai pettymyksiä. Oli kuulemma hyväkin keikka, eikä lappeenrantalaisbändi Worth the Painillakaan ilta sujunut heikosti. Meininki oli siis tänä(kin) iltana varsin kova.

Nyt joku oikeasti paikalla ollut voi kertoa, osuivatko lätinäni ollenkaan kohteeseensa vai oliko BTHC 9:n lauantaipäivä totaalinen pannukakku?

[flickrfeed photoset=72157628337740833]

Kakka-Hätä 77:n jäähyväiset + 2

”Mä meen itään polttaa blossii ja diggailee Ron Mossii”, totesi Notkea Rotta. En asu idässä enkä polttanut edes röökiä, mutta Ronn Mossin diggailusta ja Playerin kuuntelusta sai rakennettua oivat lähtökohdat illan punk-meihemille Porin Montussa. Alunperin en ollut varma jaksanko tulla paikalle ollenkaan, mutta lopulta olin tulossa paikalle katsomaan nimenomaan Wastedia ja Kakkikset ja Anaalit siinä kivana bonuksena. Tosin keikkapäivän iltapäivänä Facebookissa alkoi kuulua kummia. Kakka-Hätä 77:n edellisillan Turun keikka ei mennyt ihan kaikkien suunnitelmien mukaan ja hommat olivat edenneet siihen pisteeseen, että Porin keikka päätettiin jättää yhtyeen viimeiseksi.

Siitä on jotakuinkin tasan neljä vuotta, kun näin Kakka-Hätä 77:n ensimmäistä kertaa livenä Hämeenlinnan Rocktownissa (jota ei sitäkään enää ole, vaikka eipä siellä tullut juuri käytyä). Sitä ennen ja sen jälkeen Kakkis ehti heittää aika monta vaihtelevantasoista keikkaa, eikä tämä ainakaan lukeutunut niihin selväpäisimpiin. Varsinkin Kallion Bukowski oli omassa elementissään, eli pöhnässä. Soitannollisesti koko meno horjui vähän miten sattui, soittovirheitä tuli tavallista enemmän (vaikka nehän nyt olivat tälle bändille arkipäivää) eikä bändi tosiaan ollut parhaimmassa tikissä. Todellista rokkenroll-dekadenssia. Fiilis oli kuitenkin ainutlaatuinen ja tämä keikka oli tosiaan bändin viimeinen. Kakkis kaatui saappaat jalassa ja kakat housussa. Tietenkin ilmoille voidaan heittää epäilyksiä lopettamispäätöksen pitävyydestä, mutta ilmeisen tosissaan miehet vaikuttivat olevan ja alleviivasivat sitä jakamalla auliisti jäljelle jääneen merchinsä yleisölle. Keikka päättyi siihen, mistä koko Kakka-Hätä 77 oli oletettavasti saanut alkunsa: Systeemi ei toimi.

Sen keikan jälkeen molemmat myöhemmät bändit kuulostivat pakostikin tavanomaista valjummilta, vaikka ne soittivat ihan perusvarmat keikat. Erityisesti Wasted hurmasi, osittain sen takia ettei se ole Porissa vähään aikaan käynyt. Ei ainakaan niiden kahden vuoden aikana joina olen Porissa asunut. Wasted soitti lähestulkoon vain timangia, ja keikkaa vaivasi oikeastaan vain hieman ihmeellinen rumpusoundi, johon tosin itse kiinnitin huomiota ihan vain setin alussa. Sitten ei oikeastaan vaivannut sekään. Eikä tämäkään keikka sujunut ilman järjestyshäiriöitä, kun joku muilutettiin keikan aikana pokejen toimesta pihalle. Tätä taisi muuten tapahtua tämän illan aikana poikkeuksellisen paljon, kun kyseinen herrasmies ei ollut ainoa jolle näytettiin ovea.

Ei Anal Thunderkaan täysin huono ollut, vaikka välipelleilyihin tuntui menevän suhteessa liikaa aikaa itse biisien soittamiseen nähden. Kitaristi höpötti ja agitoi yleisöä yhteislauluihin, mutta valitettavasti tätä kirjoittaessa en muista mitä biisejä yritettiin vetäistä. Bändin omiin biiseihin taas toi mukavasti lisäväriä viulistin käyttäminen, joka ei ole ihan jokaisella klubikeikalla ollutkaan lavalla. Mutta jostain syystä tämä Anal Thunder -keikka oli mielestäni parempi kuin edellinen näkemäni. Johtuiko sitten siitä, etten ollut kuullut suunnilleen nuottiakaan Anal Thunderia moneen kuukauteen?

Hyviä bändejä, hyviä (ja hyviä) keikkoja, pääasiassa hyvä fiiliskin, mutta henkilökohtaisesti oma iltani voidaan summata lyhyesti: RIP Kakka-Hätä 77. Levyjesi parissa on vietetty monet hyvät hetket ja hyviä keikkojakin tuli nähtyä. Muistoksi tästä keikasta jäivät muistikuvien ja oikeiden kuvien lisäksi paita ja sikasiisti bissecooleri.

Mutta mitäköhän kakkahädän loppumisesta tuumaa Kari Peitsamo?

[flickrfeed photoset=72157628010002984]

Punkrynnistys Baarikaappiin

Baarikaappi. Ihan kiva mesta, jossa soi Pantera aivan liian kovalla ja jossa järjestetään punk-henkisiä tapahtumia liian harvakseltaan. Tämä huhtikuinen Part Time Killer / One Hidden Frame / Mugshot -iltama onkin vasta toinen kerta kun tänä vuonna Baarikaapissa piipahdin.

Koetin saapua tänä iltana paikalle myöhään, mutta saavuinkin sittenkin liian ajoissa, joten päädyin nojailemaan baaritiskille ja katsomaan telkkarista James Bondia, kun en sillä haavaa viitsinyt lähteä haastamaan juttua kenenkään kanssa. Itselleni tuo oli kyllä melko outo tilanne: selkäni takana myyntipöytä notkui henkistä mielihyvää ja euforisia elämyksiä pursuilevista tuotteista – levyistä – joista en ollut kuullut kokonaisuudessaan kuin vain yhden. Senhetkinen käteisvarojen akuutti puutos ei kuitenkaan sallinut moisten esineiden vaihtamista rahaa vastaan. Paradoksaalinen tilanne, kun kädessäni oli kuitenkin (kortilla maksettu) Karhu-pullo. Mutta kyllähän niitä tuttujakin alkoi hiljalleen valua paikalle ja bändien soittoa kuulua. Bond sai siis pelastaa maailman ilman, että olisi ollut sitä tiiviisti seuraamassa.

Illan aloittanut, ”Sounds a Bit Bitter” -eepeellään meikäläisen hurmannut Mugshot oli se bändi, jota itse henkilökohtaisesti eniten tänä iltana odotin. ”Sounds a Bit Bet… Bitterilta” tuttuja biisejä olikin neljä kappaletta, sitten setti koostuikin vähintään ihan ookoolta kuulostavalta muulta matskulta. Ja yhdestä Misfits-coverista.

Mielestäni Mugshot on päässyt lähemmäksi ”Smashin” aikaista The Offspringiä kuin mikään muu bändi vuoden 1994 jälkeen – mukaan lukien The Offspring itse, vaikka The Offspringin piekseminen on nykyään yhtä helppoa kuin yo-lakin saaminen. Ja tuo oli siis kehu, juniorina The Offspring oli meikäläiselle suunnilleen tärkein bändin maailmassa. Dexter Hollandilta kuulostava basisti tosin näytti hieman ajovaloihin jähmettyneeltä peuralta eikä jätkien esiintyminen muutenkaan tuntunut täydellisen varmaotteiselta, mutta ilman sen kummempia kommelluksia saatiin setti hyvin läpi.

Lappeenrantaa edustava One Hidden Frame ei sitten oikein vaan lähtenyt. Bändin soitosta ja musiikista en löytänyt mitään varsinaisia vikojakaan, mutta ehkä se vain kuulosti Mugshotin ja Part Time Killerin välissä valjulta. Mutta mikään heikko esityshän se ei ollut, ei missään nimessä.

Part Time Killer oli käynyt Porissa ilmeisesti edellisen kerran jo joitakin vuosia sitten, jonka vuoksi ilmassa oli juhlahumua. Toisaalta myös yksi yleisönjäsenistä – nimeltään Olli ja nyt iältään 30 – täytti tuona iltana vuosia. Sen vuoksi lavalla nähtiin sekä vaivaantuneesti hymyilevä päivänsankari että hieman myöhemmin aito ja oikea ihmisperse. Hyvin näytti yleisö kyllä ottavan uuden ”People, Religion, Death” -albumin biisit vastaan ja lavan edessä oli liikehdintää mukavasti enemmän kuin kahden ensimmäisen bändin aikana, jotka eivät innostaneet porukkaa sen pahemmin sekoilemaan.

Ja lienee sanomattakin selvää, että bileet jatkuivat. Itselläni tosin ei ollut kovinkaan sosiaalista olotilaa, mikä saattoi näkyäkin vähäpuheisuutena ja hieman jopa syrjään vetäytymisenä. Saati, että olisin lähtenyt aiheuttamaan rähinää Somaan. Mies astui siis fillarin selkään ja lähti yönselkään.

Kuvia.

Beartown Hardcorefest 8

Perjantai

Suklaajoulukalenterista (kaikkihan niitä käyttävät, right?) sai avata kolmannen luukun, kun oli aika uhmata Porin kylmettynyttä säätilaa. Kapusin 21-vaihteisen, käytettynä ostetun maastopyöräni satulaan ja vaihtelin vaihteita kahden toimivan vaihteen (helvetin kevyt tai helvetin raskas) välillä, kunnes huomasin vasemmalla puolellani irvistelevän seepran. Olin siis saapunut Baarikaapin nurkille! Astelin sisään, tilasin kiulullisen vettä ja palloilin ympäri baaria sellaisen tunnin verran, ennen kuin jukeboxin tarjoama mekkala (eli pääasiassa Pantera) vaihtui livemusiikin suloisiin säveliin.

Maailmanhistorian kahdeksannen BTHC-merkkiset bailut potkaisi käyntiin Enemyblood, tosin jonkin verran myöhässä. En myöhästymisen syistä tiedä muuta, kuin että jotakin tai jotakuta odoteltiin paikalle saapuvaksi. Enemyblood oli minulle tuntematon bändi, mutta kyllähän bändin metallinen hardcore vähintään kohtalaisesti toimi, vaikkei toisaalta sen kummemmin sytyttänytkään. Yleisö oli tässä vaiheessa iltaa (odotetusti) vielä hieman nihkeänä, kuten aina tämmöisten kekkereiden ensimmäisten bändien aikana. Kyllä siellä muutama pittaaja taisi setin loppuvaiheilla olla tuulimyllyjä simuloimassa.

Last Laugh oli Last Laugh. Lällärit soittivat kunnialla settinsä läpi nopeatempoista ja illan (ja oikeastaan koko festareiden) old schooleinta hardcorea ja Renne heitti epäkorrekteja vitsejä. Tekisi mieli toistaa joitakin niistä tässä raportissa, mutta enpähän kehtaa. Jostain syystä Last Laugh ei kokonaisuutena iskenyt kuitenkaan ihan niin kovaa kuin olin odottanut, mutta en osaa sanoa mistä se saattaisi johtua. Missään nimessä bändin keikka ei ollut huono, mutta ei se vuoden keikkojen top kymppiinkään pääse. Yleisö tuntui olevan parhaiten mukana myös Lälläreiden kohdalla setin loppupuoliskolla, varsinkin Cro-Mags -coverin aikana.

Perjantai-illan sai päättää End Begins. Bändi ei kuulemma treenaa kovinkaan usein, vaikka tuskinpa soiton hiominen tiheämmän treenaamisen avulla ei ole millekään bändille koskaan pahasta. Yleisö tuntui olevan paremmin messissä koko setin ajan eikä vain yhtä osaa siitä, ja tämä tietysti vaikutti positiivisella tavalla bändin soittoonkin. Vai johtuiko se sittenkin toisen kitaristin pimeässä hohtavasta kitarapiuhasta?

Baarikaappi soveltuu tämmöisille keikoille nykyään aiempaa paremmin, sillä keväällä tapahtuneen vesivahingon yhteydessä tehty remontti on avarruttanut lavan edustaa kiitettävästi. Edellisen kerran olin tämmöisiä pirskeitä todistamassa Baarikaapissa St. Hoodin ollessa mestoilla, jolloin tilan ahtaus ja yleisön suhteellisen suuri määrä eivät kohdanneet toisiaan. Tuolloin pitkässä ja kapeassa tilassa oli sen verran tukalaa, että jopa ovella sai varoa ettei äijänköriläitä lentele jalkoihin. Perjantaina kaljaakaan ei lennellyt kenenkään päälle ja ainoastaan yksi monitori oli vaarassa tipahtaa lavalla Lälläreiden setin loppupuolella.

Lauantai

Heti kekkereiden alussa väkeä näkyi olevan paikalla enemmän. Tosin osa porukasta ei tainnut olla paikalla niinkään bändien takia, vaan taisi olla joukossa pikkujoulujen juhlijoitakin. Pikkujoulukausihan on tosin startattu jo elokuussa, joten eipä tuo ole ihmekään. Katastrofin ainekset olivat kasassa tosin vasta sitten, kun tätä jengiä eksyi tanssilattialle, jossa (pääosin) porilainen No Second Thought aloitti settiään.

Porukka oli hyvin mukana, mikä oli itselleni lievä yllätys, kahdella aiemmalla näkemälläni keikalla bändi kun ei saanut yleisössään aikaan sen kummempia reaktioita. Olihan bändi kehittynyt ihan muutenkin, yhteissoitto alkaa pikkuhiljaa hitsaantua yhteen ja kappaleet tuntuvat kirjaimellisesti potkivan nyt enemmän. Mutta vaikka itselleni yleisön tuulimylly- ja kolikonpoimimisleikit tulivat yllätyksenä tämän bändin kohdalla, niin sille aiemmin mainitulle pikkujouluporukalle ne tulivat suorana järkytyksenä. Kontrasti Dingon ja hardcorekeikkojen yleisökäyttäytymisen välillä on valtava, jälkimmäisen keikoilla kun voi tanssia ja pussailla eturivin tuntumassa. Vanhempi polvi ei tietenkään ymmärrä, miksi nuoriso vain haluaa vain satuttaa toisiaan potkimalla ja riehumalla! Tässähän saa jo raportoijakin kyyneleitä silmiinsä!

53 Stabwounds on bändikartalla melko tuore yhtye, eikä kovinkaan moni tuttu ilmoittanut tuntevansa bändin tuotantoa. Myspace-sivun puutteenkin vuoksi bändiin on käytännössä pystynyt tutustumaan vain keikkojen kautta, joita ei niitäkään ole vielä montaa ollut. 53 Stabwounds soittikin vähintään kohtalaisen tasoisesti, mutta ehkä vielä jokseenkin haparoiden. Naislaulajan vetämän bändin soittaessa aloin aprikoimaan naisten vähyyttä tässä skenessä. Sen kauniimman sukupuolen edustajia ei kovin usein näe hardcore-bändien keulilla, enkä oikeastaan osaa keksiä järkeviä syitäkään tähän. Enpä tuosta nyt keksi mitään muuta kritisoivaa kuin onnettomat soundit, jotka riivasivat bändiä varsinkin setin alussa, jolloin rummuista ei kuulunut muuta kuin vain lautaset. Yleisö oli vähän nihkeästi mukana, mikä selittynee bändin tuntemattomuudella. All Out War-coverin aikana oli toki vähän enemmän äksöniä, vaikka ei kukaan varsinaisesti murjottanutkaan keikan aikana. Kyllä se siitä lähtee.

Koko viikonlopun ajan karvahattuun sonnustautunut MC Respector istua kökötti lavalle roudatulla vessanpöntöllä. Näin alkoi vuosittain Porissa ravaavan Ratfacen tämänkertainen keikka karhujen kaupungissa. Baarikaappi ei salli keikkapaikkana samanlaista rellestämistä kuin vaikkapa Metalliauringossa, mutta rottakuninkaiden alamaiset tanssivat ihan kiltisti pil(l)in mukaan. Mikäs se sellainen Ratface-keikka on, jolla ei pippeli vilahda? Rotat lähtivät melkein soittamaan covereitakin omien bailubiisiensä lisäksi; Raining Blood melkein lähti, mutta ei kuitenkaan. Homman nimi oli totuttuun tapaan ”More booze, more sex!”, ja hauskaa näytti olevan niin lavalla kuin sen edessäkin. Lopussa tietty käskettiin kaikkia painumaan v*ttuun. Noudatin käskyä, mutta jonkinlaisella viiveellä.

Ilman sen kummempia järjestyshäiriöitä saatiin nämä peeteehooseet kahlattua läpi, vaikka riski nahistelulle yhdessä vaiheessa olikin olemassa. Karhuja ei näkynyt, ellei sitten aivan välttämättä halua kuvailla joitakin tapahtuman osanottajia näiden ruumiinrakenteen perusteella sellaisiksi. Arvioin myös kuunnelleeni Panteraa jukeboxin kautta näiden kahden illan aikana enemmän kuin useampaan vuoteen kotioloissa. Mukavat kekkerit siis oli!